|
|
|||
|
18.01.2006 - 08:08
Kiiltomadossa on noussut keskustelua samasta Niin & Näin lehden pääkirjoituksesta jonka pistin jo aikoja sitten halki, poikki ja pinoon täällä. Teen Räsäset ja siirrän tänne viimeisen kommenttini, koska tämä blogi toimii myös muistikirjana itselleni. Usein keskusteltaessa kirjallisuuslehtien ja päivälehtien kulttuurisivujen linjauksista (kuten mikä kirja pitää arvostella, mikä jättää arvostelematta) näkökulma on kirjassa ja kirjailijassa. Kirjallisuuslehden tehtävä on nostaa esiin kirjoja ja kirjailijoita jotka muuten jäisivät tuntemattomaksi. Lehti voi tarjota hiukan julkisuutta ja julkisuus pitää antaa kirjailijalle joka sen laadukkuutensa vuoksi ansaitsee ja joka ei todennäköisesti sitä muilla keinoin saa. Tämä on ihan hyvä periaate, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tällaisia lehtiä saa minun puolestani olla ja seurailen niitä itsekin. Lukijana vain kaipaisin rinnalle kirjallisuuslehteä, jonka näkökulma olisi toinen. Joka ei ajattelisi itseään kirjallisuuden myynninedistäjänä, vaan pyrkisi herättämään keskustelua yhteiskunnasta, sen arvoista, päämääristä, siitä mihin uskotaan. Tästä näkökulmasta 7 päivää lehtikin on kiinnostava ja tutkimisen arvoinen. Kuinka moni on syvällisesti perehtynyt esim. kyseiseen julkaisuun? Sitä on helppo halveksua ja kauhistella. Minäkin pöyristyn joka kerta kun selaan sen läpi bussimatkalla. Mutta se on äärettömän suosittu. Miksi? Haluaisin syvällisemmän selityksen kuin että ihmiset nyt vain ovat niin hemmetin tyhmiä. *** Ja sitten meemi lyhyesti. Tui haastoi minut miettimään lempielokuviani. Kirjaan tähän nyt joitakin aivan sattumanvaraisessa järjestyksessä ja yritän samalla luonnehtia, miksi ne ovat merkinneet minulle niin paljon. 1. Magnolia - Se kertoo itsensä hyväksymisen vaikeudesta ja välttämättömyydestä niin että ihoni nousee kananlihalle. 2. Maurice -Tämäkin oikeastaan kertoo itsensä hyväksymisen välttämättömyydestä. 3. Seksiä, valheita, videonauhaa -Tämän olen nähnyt vain kerran, sattumalta. James Spader on unohtumaton. Mistähän elokuva sitten kertoi? Ehkä surusta. 4. Fargo -Ihanan valoisa rikoselokuva jossa tapahtuu uskomattomia hirveyksiä. Sopii oikeastaan katsottavaksi sen jälkeen kun on lukenut Eero Ojasen Hyvyyden maailman. 5. Veden poika, tunisialainen elokuva joka kertoo riipaisevasti pikkupojan varttumisesta siihen ikään, että hänet sysätään naisten helmoista pois miesten kylmään maailmaan. 6. Palatsin hiljaisuus, tunisialainen elokuva naisen asemasta arabimaassa. 7. Siipirikot, vanhaa kunnon neuvostoliittolaista tuotantoa, humaani, pakahduttava kertomus sotaorvoista. 8. Jäähyväiset Matjoralle, myös neuvostoliittolainen. Riipaiseva kertomus kylästä joka jää tekojärven alle. 9. Bambi. Ei voi mitään, se vain on niin ihana. 10. Äideistä parhain. Kertomus anteeksiantamisen välttämättömyydestä.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970 Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Magnoliassa oli kurkkua kuristavia kohtauksia, mutta myös jotenkin liikaa kaikkea, vaikea sanoa. Oli kai se sitten hyvä, jos liikutti niin kovasti paikoitellen.
Edellisestä postauksestasi ja oudoista tavoistasi mua nauratti ihan mielettömästi tuo itsekseni tanssiminen ilman musiikkia, rytmikkään kiroilun ja hiusten repimisen tahdissa:) Hieno tapa!
-minh-
En minäkään muista sen näyttelijän nimeä, mutta hän on kyllä loistava.
Joo, kiroilun säestyksellä tanssiminen on kai jotain nimettömän levottomuuden ja ahdistuksen purkamista. Mutta teen sitä vain ehdottomassa yksinäisyydessä. Miehenikään ei tiedä että minulla on tällainen tapa.
Olemmehan jatkuvassa kiimassa eläviä eläimiä...
Olemme himomme orjia, ja siihen kun sitten liitetään toisten heikkouksille hekottelu (vahingonilo) tai joittenkin sankareiksi korottaminen (jopa samassa tyypissä kuten Matti N.), niin asia on selvä.
Mikään oikea älyllinen keskustelu ei voi elää tällaisessa ilmapiirissä - paitsi ehkä tarkoin harkittuna kyynisyytenä.
Myönnän kyllä, että pidän eräänä sivistyneisyyden merkkinä sitä, ettei kajoa sormellakaan iltalehtiin, mutta samalla totean heti perään, että kyllä minuakin kaikki "kiihottava" kiihottaa.
Ja miksi ei?
Mikä sitten erottaa minut tavallisesta iltalehtirahvaasta on se, että voin alati vaihtaa puolta - olla sekä ironinen että itseironinen (täysin omilla ehdoillani) ja siihen ei edes iltalehtien päätoimittajilla tulosvastuuvelvoitteessaan ole mahdollisuutta eikä välttämättä ehkä kykyäkään.
Vain ehdoton päätös olla hyväksymättä yleistä mielipidettä tai edes omia tuntemuksiaan muuna kuin eräänä vaihtoehtona monien joukossa, antaa ihmiselle vapauden mediasaastan vallasta!
Sen verran kuitenkin on syytä lisätä, että moraali EI ole minulle perusteiltaan relativistinen tai edes pluralistinen asia, vaikka sen eri käytännöt muuta osoittaisivatkin.
(Olenko ristiriidassa itseni kanssa? Jos olen, niin kaikki on hyvin!)
Mutta tämänkin pyrkimyksen siveellisyyteen - "perushyveiden" korostamiseen - joku 7 päivää-lehden kaltainen "huono" porno turhentaa.
Siksi se turhentaa myös dialektisen paatoksen, joka sokraattiseen ironiaan - tuohon ajattelemisen perusparadigmaan väistämättä liittyy.
7 päivää on "dogmaattinen" julkaisu.
Dogmin voimme ymmärtää joko ajattelua integroivaksi, aksiomaattiseksi perustaksi tai sitä latistavaksi tyhjäkäynniksi.
7 päivää edustaa taatusti vain jälkimmäistä käsitystä dogmaattisuudesta.
Rauno, kirjoitit näin:"Mikä sitten erottaa minut tavallisesta iltalehtirahvaasta on se, että voin alati vaihtaa puolta - olla sekä ironinen että itseironinen (täysin omilla ehdoillani)." Oletko varma, että tämä erottaa sinut tavallisesta iltalehtirahvaasta? Entäpä jos onkin niin, että juuri se yhdistää sinut tavalliseen iltapäivälehtirahvaaseen? Ehkä lopultakin vähemmistö törkylehtien lukijoista on niitä jotka intohimoisesti tonkivat pelkkää törkyä vailla muita pyrkimyksiä? Ehkä niiden suuri levikki selittyy juuri sillä että suuri osa meistä ihmisistä on sekä pyhiä että pahoja. Samalla kun kurotamme kohti tähtiä, tekee välillä mieli nuuhkia paskaa.
Punch-drunk love oli minusta outo, mutta ei sillä tavalla kiehtovasti kuin Adaption. Minun versioni tai The Royal Tenenbaums.
Miten on mahdollista, että osaat latistaa asian kuin asian tykkänään banaaliksi? (Ehkä minun pitäisi kadehtia sinua..?)
*
Et lukenut/ymmärtänyt juttuani loppuun asti.
Lopussa annettu dogmaattisuusmääritelmä selittää "pyhiä ja pahoja"-klisheesi ainakin noin yleisesti ottaen.
Veivaat tätäkin asiaa sietämättömällä tavalla vailla edes yhtä selkeää pointtia!
God - tätäkö on naisten suuri viisaus?
Kun minä puhun itseironisesta omien intressieni ylittämisestä, se ei tarkoita sitä, että lankeaisin itseni ulkopuolelle.
Se ei ole samaa kuin iltalehtien lukijoitten (noin yleisesti) uteliaisuus/lattea monimielisyys/yksimielisyys-intressi (a´la Heidegger).
Mutta tätä sinä et ole ymmärtänyt, vaan jauhat taas sitä samaa omaa, kun vaan nyt pitää jauhaa.
Kun se on niin mukavaa ja sosiaalista...
Vittu teidän naisten kanssa! Ei tolkun häivää mielipiteissä!
Tui, minä en oikeastaan ole muista Coenin veljesten leffoista tykännytkään. Esim. se Voi veljet missä lienet. En käsitä.
En minä ole kulta. Minä olen perkele!
(Minulla näitä pisteitä kyllä riittää...sekä miinus että plus alkuisia...)
Fargon olen katsonut useaan otteeseen ja nauttinut... samoin Magnolian, joka on hiukan vaikeampi tapaus. Sinulla on hieno lista.
Kun olin kesät töissä tienaamassa opiskelurahoja 60-luvulla (kun ei ollut lainoja sen paremmin kuin asumistukia kuin opintorahaakaan) Tukholmassa, niin tutustuin siellä ensimmäistä kertaa iltapäivälehtiin. Ehkä meillä Porissa ei Ila-Sanomia myyty, vai ilmestyikö se jo silloin?
Aftonbladet oli mielestäni sivistyneempi, Expressen oli keltaista lehdistöä, joka termi muistaakseni lainattiin Briteistä.
Sitten tulin maailmaa kiertäneenä takaisin muutaman vuoden kuluttua ja meillä oli Ilta-Sanomat ja vähän sen jälkeen Iltalehti. Minusta kummatkaan eivät olleet yhtä sivistyneitä kuin Aftonbladet, mutta kaverit jotka edelleen ramppasivat Porin ja Tukholman väliä sanoivat että Aftonbladet on mennyt huonommaksi. Mutta Ruotsia taidettiin matkia monella tapaa silloin.
Ei kai minun tarvitse hävetä sitä, että etsin kirjallisuus- ja kulttuuripalstoja. Ei kai minun tarvitse hävetä sitäkään, että on huono olo, kun suomalaisissa iltapäivälehdissä ei enää kulttuuriosastoja ole. Kun se on se syy, miksi en kykene niitä ostamaan.
Kuuluminen rahvaaseen tai ei? Oma kokemukseni, elämänmittainen, on kyllä ulkopuolisuus ja siksi kai minä Kirstin palstaakin luen, koska se tuntuu kotoisalta ja lämpimältä kuin muinoin isovanhempien tupa. Vaikkapa tämmöisillä hirmupakkasilla sai istua ison valkean edessä ja kuunnella kun kyläläiset puhuivat.
Edes sähköä ei ollut ennen kuin vuonna 1955.
Mutta ne tarinat varmaan saivat osaltaan minut lukemaan, sitten katsomaan elokuvia, sitten perustamaan jatsareita, sitten nuorisoteatteria ja vaikka mitä, sitten kun olin joutunut sen viattomuuden piirin ulkopuolella.
Täsmälleen ottaen sitä viattomuutta tuskin koskaan olikaan. Suojelivat vain lasta.
Mutta Fargon meiningissä on paljon aivan oikeata viattomuutta, pidin siitä samoin kuin muutkin täällä. Ja huomasitteko, että porukka oli amerikanruotsalaisia? Se kuului aksentissa, raitilla joku puhui ihan selvää ruotsiakin, vanhemmat miehet.
Terv.
Ripsa
En muuten tiedä milloin iltapäivälehdistö rantautui Suomeen. Minun puolestani olisi saanut jäädä rantautumattakin, en varmaan olisi ymmärtänyt kaivata, enkä kaipaa vieläkään. Kulttuuripalstoja saisi olla lehdessä enemmän ja minun mielestäni ne tietysti saisivat olla sisällöltään vähän erilaisia, koska minua kiinnostavia kirjoja niissä esitellään kovin harvoin. Vai onko tämä jokin universaali kokemus, sitäkin tulin nimittäin miettineeksi. Ehkä kaikki lehtiä selaavat kokevat, että niissä lopultakin on aika vähän itseä kiinnostavaa aineistoa.
Kiva kun käyt täällä Ripsa, on suuri kunnia tulla verratuksi isovanhempiesi tupaan. Minullakin on ulkopuolisuuden tunne ollut yksi elämän suuria teemoja. Kun kohtaa ymmärrystä ja voi jakaa kokemuksiaan, ulkopuolisuudentunne vaimenee hetkeksi.