Kirjailijan häiriöklinikka

Kojelauta | Seuraa blogia | Lisää blogeja | Luo blogi! |

Anna bloggaajalle lahja | Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista

Suomalaisesta synkkyydestä

22.01.2006 - 09:19

Olen lukenut Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Hyvä itsetunto. ( Minua harmittaa ettei kirjassa ole lähdeluetteloa. Se puuttui myös temperamentteja käsittelevästä teoksesta.)

LKJ kertoo, että Suomi oli parikymmentä vuotta sitten mukana kansainvälisessä vertailussa, jossa tarkasteltiin amerikkalaisten ja Euroopan eri maiden ihmisten tunne-elämää. Suomalaiset poikkesivat muista kansallisuuksista suuresti. Heidän tunnekokemuksensa olivat kaikkein negatiivisimpia, heillä oli käytössään monipuolisin kokoelma negatiivisia tunteita. Lisäksi he kokivat nämä tunteet voimakkaampina kuin muut tutkittavat ja pitivät negatiivisia tunteita positiivisia tärkeämpinä. Heillä oli esim. vihantunteille enemmän erilaisia muotoja kuin muilla. Vihaisuus oli heille myös voimakkaampi kuin muille kansallisuuksille. Suomalaiset myös pitivät vihaa tärkeämpänä tunteena kuin esimerkiksi iloa. Positiivisten tunteiden määrä taas oli suomalaisilla vähäisempi kuin muilla kansoilla. He eivät kokeneet positiivisia tunteita kovin voimakkaina eivätkä pitäneet niitä yhtä tärkeinä kuin negatiivisia. Tässä tutkimuksessa myös legenda suomalaisesta kateudesta sai faktapohjaa. Suomalaisilla kateus ruoskii heitä ponnistuksiin, pärjäämään paremmin. Lopputulos tutkimuksessa oli, että "kaukana kylmässä Pohjolassa asuu maailman synkin, pessimistisin ja kateellisin kansa."

Mistä tällainen ilmapiiri? Mielestäni meidän olisi syytä pohtia tätä juttua. Se on tietenkin hankalaa koska olemme suomalaisen negatiivisuuden kasvattamia ja pidämme sitä ainoana oikeana ja järkevänä maailmanjärjestyksenä. Muualla ollaan lepsuja ja lällyjä eivätkä ne sitten mitään osaakaan. Suomalaisten kilpailukykyä onkin viime vuosina hehkutettu, olemme maailman kilpailukykyisimpiä, mutta vielä paremmin pitäisi menestyä, joten löysät pois!

Tietysti kansallisuuksien sisällä on suuria henkilökohtaisia eroja siinä kuinka voimakkaasti koemme tunteita ja kuinka positiivinen tai negatiivinen tunnerekisteri meillä on, emme me mitään toistemme klooneja ole. Mutta olen joskus ihmetellyt, miksi on niin harvoja kotimaisia kirjailijoita joiden teoksista nauttisin. Ja ne joista nautin ovat suomenruotsalaisia. Jos me todella olemme näin poikkeuksellisen negatiivisia ihmisiä, ei tarvitse ihmetellä miksi kirjallisuuskin on negatiivista. Olen pitänyt itseäni syntymäalakuloisena ihmisenä, joten nyt mietin miksi alakuloinen, kolkko kotimainen kirjallisuus ei kuitenkaan minua viehätä. Miksi kaipaan käännöskirjallisuutta joka on hengeltään huomattavasti valoisampaa?

Kategoria: Kulttuurista pohdintaa 58 kommenttia Kommentoi

Kirsti kirjoitti 22.01.2006 - 09:54

Jaa niin, kotimaisen kirjallisuuden kolkkoudessa on toki poikkeus: romanttinen viihde. Se ei ole kolkkoa. Tosin se on kyllä huomattavasti arkisempaa kuin amerikkalainen tai esim. englantilainen romanttinen viihde.

Kirsti kirjoitti 22.01.2006 - 09:55

En myöskään osaa arvioida runouden kolkkoutta-valoisuutta.

Tui kirjoitti 22.01.2006 - 10:16

Paljon miettimisen aihetta tuli kirjoituksestasi. Kommentoin nyt lyhyesti vain paria mieleeni tullutta asiaa. Olikohan tutkimuksessa negatiivisten tunteiden joukossa myös ennakkoluuloisuus? Jostain syystä mietin punaniskojen rotuvihaa, onkohan se huomioitu? Entä ihmisten elintilanne, köyhyys, kouluttamattomuus ym? Mitä kansallisuuksia oli tutukittu? Suomalaiset ovat vakavampia ja ehkä synkempiä kuin muut, mutta kyllä meissä on myös vastapainoksi paljon hyviä piirteitä. Kateuskommentti oli hyvä.

Eikös Otto Manninen kirjoittanut runon, jossa mies uudisraivauksellaan sekosi ja lähti etsimään häiritsijää, kun joki toi ylävirralta pienen pienen lastun. Joku oli muuttanut liian lähelle. Suomalaista luonnetta on taatusti vuosien saatossa muokannut nimenomaan väestön vähyys, emme ole asuneet ennen niin lähekkäin kuin esimerkiksi Keski-Euroopassa. Eivät ole särmät päässeet hioutumaan.

pagisija kirjoitti 22.01.2006 - 10:39

Mielenkiintoinen aihe! En ollenkaan ihmettele, jos synkkyys-, kateus- ja pessimistisyysmittari heilahtaa suomalaisilla keskimäärin enemmän kuin muilla. Paino sanalla keskimäärin.

(Millainen on pohjalaismiehen hyvä olo? "Mikäs piru ny on ku ei aharista?")

Olen muuten itsekin pannut merkille sitkeän mieltymykseni suomenruotsalaisiin kirjailijoihin ja päätellyt, että minuun heidän teoksissaan vetoaa sellainen kepeä itseironia, maailmalle ja itselle nauraminen vaikka kyynelten läpi. Se on sellainen vaikeasti osoitettava pohjavire, joka useimmilta "vakavilta" suomalaiskirjailijoilta tuntuu puuttuvan.

Ei sillä, että ruotsinkielelläkään kirjoitettaisiin mitään kevyttä hopsansaata; asiat voivat olla suuria ja syvällisiä, mutta suhtautuminen niihin jollain tapaa erilaista, valoisampaa.

Rita kirjoitti 22.01.2006 - 11:17

Minulla on mainitsemasi Itsetuntokirja, ja jatkuvasti taistelen noita negatiivisuuden ilmenemismuotoja vastaan kurssilaisissani. Olen jopa kopioinut otteita kirjasta monisteina jaettaviksi ja omia kirjoituksiani jaan aina. Nyt kun opetan nettikurssilla joitakin ennen lähiopetuksessani olleita huokaisen helpotuksesta kun ei tarvitse aina maanitella ja ylipuhua ja kannustaa aloittamaan suorituksia. Hitto että voi olla ryppyotsaista ja alavireistä osa kansaamme!

Kirsti kirjoitti 22.01.2006 - 11:19

Siksipä minua Tui harmittaakin KJ:n lähteiden puuttuminen. Ko. tutkimukseen ei viitata mitenkään tämän täsmällisemmin, joten en tiedä oliko ennakkoluuloisuus tutkittujen tunteiden joukossa. Mutta muuten KJ kyllä käsittelee kirjassaan ennakkoluuloisuutta ja sitoo sen suomalaisten itsetuntoon. Suomalaisuudessahan on tämä kiintoisa ristiriita, että toisaalta esim. maahanmuuttajiin suhtaudutaan rasistisesti, mutta toisaalta ulkomaalaisia myös ihaillaan ja omat ratkaisut herkästi kyseenalaistetaan kun paljastuu että muualla on tehty toisin. Samoin nykyään kaikkea voidaan perustella Euroopan yhdentymisellä, se esiintyy voimakkaasti itseisarvona. Niin ja näin täytyy tehdä, koska olemme osa Eurooppaa. KJ. ei kuitenkaan käsittääkseni ajattele, että suomalaisten itsetunto olisi jotenkin erityisesti huono verrattuna muihin kansallisuuksiin. Hän näkee, että itsetunnossa on eri puolia, on suoritusitsetuntoa, sosiaalista itsetuntoa ja jonkinlaista perusitsetuntoa, kokemusta omasta arvosta. Ehkä suomalaisilla on erityisen hyvä suoritusitsetunto, mutta sosiaalisessa itsetunnossa voisi olla parantamisen varaa.

Pagisija, hauska kuulla että olet huomannut saman. Nimenomaan, eihän suomenruotsalainen kirjallisuus sen kevyempää ole, se vain on valoisampaa, tunnerekisteriltään erilaista kuin suomalainen.

Kirsti kirjoitti 22.01.2006 - 11:22

Niinpä Rita. Ja miten vaikea monen on tajuta, että kriittisyyden ei tarvitse olla samaa kuin negatiivisuus. Kritiikkiä ei tarvitse esittää halveksen, häpäisten jne. Esim. jonkin kirjan kriittinen arvio voisi olla rakkaudenteko. Tämä jäi mieleen Rilken Kirjeistä nuorelle runoilijalle. Kritiikin ainoa motiivi pitäisi olla rakkaus.

kaura kirjoitti 22.01.2006 - 11:39

Apua, nyt tuli taas kovasti Ajatuksia tästä. Tuttu teemahan tuo on, mutta panee taas aivot mylläämään vähän eri näkökulmasta.

Mä joskus mietin, olenko muiden silmään hullu tai feikkipelle tai muuten vääränlainen, kun olen peruspossutiivinen otus. Monesti ihmisten mielestä näytän suhtautuvan väärällä tavalla asioihin. Mutta kun tää on mun ainut elämäni, miksi keskittyisin tuijottamaan ja kaivelemaan pelkästään negatiivisia puolia asioista? Realismiin kuuluvat myös positiivisten juttujen hoksaamiset.

No, sitten kun tyypit joutuvat raadollisuudentajuni kanssa tekemisiin, viimeistään nousee kähyä, että tuo on teeskennellyt possua kaikki nämä vuodet mutta OIKEASTI se ajattelee noin. Ihan kuin raadollisuus olisi todellisempaa kuin ilo ja hehkeys. Pöh.

Mut täällä meillä vissiin kurjuus ja sekalaiset inhottavuudet ovat aina todempia kuin ilo. Kirjallisuus heijastaa tätä asiaa oikein hyvin. Ei voi olla vakuuttava jos ei ryömi paskassa tms. etenkään esikoiskirjailijana (en ole kyllä kokeillut koskaan mut näin kirjallisuuden kuluttajana siltä vaikuttaapi).

Scilla kirjoitti 22.01.2006 - 11:47

Minäkin olen miettinyt, miksi nautin enemmän suomenruotsalaisten kuin suomalaisten kirjailijoiden teoksista. Ehkä syy on tässä.

Arja Mäkinen kirjoitti 22.01.2006 - 11:52

Saamaa synkkyyttä olen ihmetellyt suomalaisessa musiikissa, jossa "haetar nii haekeesti soi". Miksi ihmeessä suomalaiseksi mielletystä musiikista valtaosa soi mollissa!

Mollimuotoisia ovat lähes järjestään ne kappaleet, joita pidetään aidosti tunteita ilmaisevina (esim. iso osa tangomusiikista ja virsistä) tai ns. parempana musiikkina, jota tulee arvostaa (esim. klassinen musiikki).

Duurissa voivat soida korkentaan "renkutukset", jotka eivat ole Sitä Arvokasta Musiikkia vaan "ulkomailta saapuneen epämusiikin matkimista".

Itse olen lapsesta asti jotenkin vaistomaisesti inhonnut lähes kaikkea mollivoittoista musiikkia, koska se saa minut tuntemaan oloni kurjaksi. Välttelen mollimusiikin kuuntelemista ehdottomasti etenkin silloin, jos olo on ankea. En halua syöttää itselleni lisää ankeata oloa kuuntelemalla jotain joka vaivuttaa alaspäin. Ylipäätäänkin mieluummin kuuntelen jotain duurivoittoista. Se piristää ja tuo hyvää mieltä.

Mollimusiikin suuri suosio on käsittämätön asia. Miksi ihmeessä suomalaiset ihmiset haluavat piehtaroida synkissä tunnelmissa kuuntelemalla synkkää musiikkia, joka vain pahentaa tilannetta?

Ehkä ilmiö perustuu jotenkin samaistumisen kautta tapahtuvaan tunteensiirtoon. Kun toinen oikein parkuu musiikissa surkeuttaan, ehkä kuulija kokee, että nyt siinä parutaan hänen puolestaan, eikä enää itse tarvitse parkua niin paljon. Minulla taitaa mennä tunteensiirto toisinpäin. Tulee olo, että pitää kestää musiikissakin julki tuleva suru tai muu vastaava tunne sen lisäksi, että kestää omat kuormansa.

JPK kirjoitti 22.01.2006 - 12:07

Suomen kirjallisuudessa vain tragedia ja paskassa rypeminen on kriitikoiden mukaan taidetta. Tama kasitys on synnyttanyt synkan eritekirjallisuuden, jossa tasoa mitataan perversioiden shokkiasteikolla.

Kirsti kirjoitti 22.01.2006 - 12:07

Moi Arja, mietinkin juuri että mitä sulle kuuluu. Itse olen tainnut olla mollimusiikin ystävä edellyttäen että musiikki on "kaunista". Hämärä termi, myönnetään. Mutta ehkä siinä tosiaan on jokin lohduttava momentti kun voi ajatella, etten ole yksin murhemieleni kanssa. Voin alakulossani siis kokea kosmista yhteyttä maailman kaikkiin alakuloisiin.

Scilla, hauska kuulla että sinäkin olet kokenut suomenruotsalaisen kirjallisuuden samalla tavalla. Se ilahduttaa minua, koska nyt kun useampi ihminen ilmoittautuu, voin ajatella että siinä tosiaan on jotain yleisempääkin totuutta.

kaura, nimenomaan. Minua on harmittanut, että aina jos valoisasta ihmisestä paljastuu jossain tilanteessa ärripurri, ajatellaan että se ärripurrius on jotenkin todellisempi, aidompi puoli sitä ihmistä ja kaikki iloisuus sitä ennen teeskentelyä.

Kirja-arvosteluissa muuten usein myös kirjoitetaan innostuneesti miten ko. hieno teos riisuu ihmisen illuusioistaan ja paljastaa sivistyneen pintakerroksen alla liikkuvat syvät kuonavirtaukset. Siis esitetään sellainen ideologia, että ihmiset ovat pohjimmiltaan raadollisia ja kaikki hyvyys on teeskentelyä joka pitää hyvässä taiteessa osoittaa teeskentelyksi.

Minä taas ajattelen että ihmisessä oleva hyvä on yhtä todellista ja aitoa kuin hänessä oleva pahakin. Ehkä minun pitäisi kirjoittaa romaani jossa pahuuden illuusio riisutaan ja paljastetaan elämää kannattelevan hyvyyden todellisuus kaikessa upeudessaan.

Kirsti kirjoitti 22.01.2006 - 12:08

Heh JPK, aivan.

Tui kirjoitti 22.01.2006 - 12:26

Tarkoittaako esikoiskirjojen synkkyys sitä, että vain niitä tarjotaan kustantajille vai sitä, että kustantajat nimenomaan haluavat kustantaa niitä?

Liittäisin suomalaisiin piirteisiin jonkinasteisen melankolian (pimeän vuodenajan vaikutus ja kultturiperimä; peruspositiiviset suomenruotsalaiset kantavat toisenlaista kulttuuriperimää?), mutta kyllä suomalaisissa iloakin on, niin kuin kaikki tiedämme.

Minusta kiitoksia ja positiivista palautetta kuitenkin annetaan liian vähän emmekä ehkä aina osaa ottaa sitä vastaan. Emme ole turhanpuhujia ja se on muun muassa asia, mitä monet ulkomaalaiset kuuluvat arvostavan.

pagisija kirjoitti 22.01.2006 - 12:26

Mitä musiikkiin tulee - "oli eläämään vaalttikortit, mulla kerran kouuurassaiin..."

Itse olen muuten ihmetellyt sitä, kun aina puhutaan "slaavilaisesta melankoliasta". Itse asiassa venäläisillä, jos kenellä on todellinen kyky nauraa elämän surkeudelle ja absurditeeteille (se lienee jalostunut historian kuluessa ja pakon edessä). Kyllähän venäläisyys melankoliaakin vaalii, mutta ei samanlaista kaikennielevää synkkyyttä kuin suomalaisuus, taas näin yleistäen ja kärjistäen.

Kirsti kirjoitti 22.01.2006 - 13:10

Tui, minulla ainakin on käsitys, että synkkiä tilityksiä tosiaan tarjotaan kustannettavaksi paljon enemmän kuin muunlaisia käsikirjoituksia. Mutta kyllähän täällä myös on mielletty synkeys syvällisyydeksi ja iloisuus pinnallisuudeksi joten siltä pohjalta voisi ajatella että tilityksiä myös suositaan kun tehdään valintaa käsikirjoitusten välillä. Mutta tämäkin on eräs niistä aiheista joista olisi mukava lukea jokin asiantunteva artikkeli, nämä minun jututhan ovat silkkaa mutua.

pagisija, Suomessakin mielestäni idässä tunneasteikko on vivahteikkaampi kuin lännessä, vai olenko ymmärtänyt jotain väärin. Ilo pintaan vaikka sydän märkänis, vai miten karjalaiset ajattelevat?

SusuPetal kirjoitti 22.01.2006 - 13:10

Tui, useinhan esikoiskirja on terapiakirja (kärjistettynä), jossa suolletaan ulos paha olo, joka "pakottaa" kirjoittamaan. Ei tietenkään aina, eikä kaikkien kohdalla, mutta luulisin, että kustantajille juuri tarjotaan paljon tätä omanelämäntuskaa. Tämä on ihan mutu-tuntemus, eikä perustu mihinkään sen kummemmin, joten voin olla täysin väärässä.

Toisaalta, mikäli suomalaiset todellakin ovat synkkää kansaa, niin kuin Kirsti tuossa kirjoitti Keltikangasta lainaten, niin ei kai liene ihme, vaikka kirjatkin ovat synkkiä. Ainakin esikoiskirjat.

Kyllä tragedia ja paskassa rypeminen koskettaa myös lukijoita, ei vain kriitikoita. Tämäkin perustuu ihan mutuun omassa blogissani, jossa ei todellakaan iloitella :(, mutta jossa kirjoittamani pätkät saavat runsaasti kommentteja lukijoilta.

Niinpä, peruspositiivista ihmistä pidetään valitettavan usein feikkinä, mutta se johtunee kateudesta.

Kuka sanoikaan, että Suomessa asuu tyytyväinen ja ilonen kansa? Siis itsetyytyväinen ja vahingoniloinen :)

kaura kirjoitti 22.01.2006 - 13:45

Kirsti, kirjoita se kirja! Sellaista tapahtuu oikeasti arvatakseni yhtä paljon kuin romahduksia pimeän puolelle, niin sanoakseni.

Minusta on sivumennen sanoen aina hauskaa, kun saan huomata olleeni väärässä ajateltuani jotain nurjaa toisesta ihmisestä. Täytyy myöntää, että sitä sattuu säännönmukaisesti, vaikka olenkin peruspossu.

Kirsti, jostain sanomastasi nousi mieleen elävä mielikuva eräästä näkemyspeikosta nimeltään perisynti. Olemme siis pohjimmiltamme ja perusolemukseltamme aah niin syntisiä ja kaikki muu on pinnistystä tai teeskentelyä.

kaura kirjoitti 22.01.2006 - 13:47

SusuPetal, sulla tosiaan on puhutteleva blogi, jatka vaan samaan malliin :-)

Kirsti kirjoitti 22.01.2006 - 14:01

Niin tosiaan kaura, ihan kristillinen näkemyskö sen kurjuuden maksimoinnin taustalla sitten pilkistääkin.

SusuPetal on oikeassa, tragediat kiinnostavat lukijoita. Lieneekö sitten niin että ne nimenomaan kiinnostavatkin useampia kuin myönteiset tarinat? Ja mistä se taas johtuu?

SusuPetalin tarinat vaikuttavat vähän samalla tavalla kuin sähköpaimen jota utelias ihminen on keksinyt koskettaa kielellään.

Tui kirjoitti 22.01.2006 - 14:06

Onhan synkistä asioista ehkä helpompi puhua, tosin en tiedä miksi. MOnet ihmiset etsivät kirjoista ja elokuvista nimenomaan iloisuutta, he eivät viitsi synkkyydestä lukea. Eskapismi kunniaan!

Ehkä on niin, että valoisilla ihmisillä on vähemmän ongelmallisia asioita elämässään, joten heidän ei tarvitse kirjoittaa terapiakirjaa. Kaikenlaista kirjallisuutta tarvitaan ja eri tarinoille on eri lukijat. Tämän päivän Hesarissa Kansallisteatterin Maria-Liisa Nevala kertoi Arto Salmisen Varasto-näytelmän keräävän katsomoon enemmän miehiä kuin naisia, jopa miesporukoita käy sitä katsomassa ja lippuja on tilailtu jo ennen ensi-iltaa.

Tui kirjoitti 22.01.2006 - 14:11

Kuinkahan paljon keskustelua - ja minkälaista! - blogille syntyisi, jos postauksessa kirjoittaja ilmoittaisi olevansa iloinen ja optimistinen henkilö, joka tulee toimeen kaikkien kanssa ja on hieman surullinen vain kerran kuussa, jos videolaite ei olekaan lempisarjan aikaan toiminut. Joka jaksaa kannustaa muita, antaa ja saa paljon positiivista palautetta työpaikalla ym. Joka ei tunne kateutta eikä juuri koskaan valita. Saisiko kannustavaa palautetta blogin keskustelijoilta, leimattaisiinko hörhöksi vai olisivatko kommentit katkeria "mitäs tänne tulet leveilemään ja odota vain, kyllä se kohtalon koukku sinuunkin vielä osuu, et varmaan saa huomenna pullaa duunin kahvitauolla".

SusuPetal kirjoitti 22.01.2006 - 15:54

Tuli tuosta Tuin positiivisuus-blogista mieleen, kun joskus mietin vastaavanlaista elokuvan kohdalla. Olisi elokuva, jossa kaikki olisivat onnellisia, ei olisi edes mitään uhan tuntua(ei vihjauksia, ei musiikillista uhkaa), tarina etenisi ja kaikilla olisi hauskaa ja mukavaa ja sitten elokuva loppuisi ja tietäisi, että päähenkilöiden hauskanpito sen kun vaan jatkuu.
Voisi olla aika typerryttävä vaikutus sillä elokuvalla, ja haluaisin nähdä yleisön ilmeet heidän tullessaan ulos elokuvateatterista :)
Heräisi varmaan kysymys, miksi tämä elokuva tehtiin? Niin, ja tietysti vielä ne pohdinnat kuuluisivat asiaan, että oliko elokuvassa sittenkin jokin toinen taso, kätketty totuus jossain, jonka vain fiksuimmat tajuavat?
Vaan kun ei olisi. Se oli elokuva täydellisestä onnesta.

kaura kirjoitti 22.01.2006 - 16:00

Kirsti, suomalainen versio kristillisyydestä: kaikki kiva on epäilyttävää ja ilo on hömpötystä? ;-) Monissa kristityissä yhteisöissä kyllä korostetaan armoa, iloa, rakkautta ja sensemmoista mukavaakin.

No, menee kovasti kärjistyksen puolelle.

Tui, mun mielestäni iloisuus ei ole sen enempää eskapismia kuin synkkyyskään. Molemmathan ovat realismin puolia!

Valoisuus ei mielestäni korreloi elämän ongelmien kanssa kuin ihan tietystä pisteestä lähtien (kun tarpeeksi kuormitetaan, kenen tahansa selkä katkeaa). Kyseessä lienee osaksi ainakin synnynnäinen temperamentti. Valoisanluonteisiakin taiteilijoita on, mielestäni on vähän vanhentunut käsitys se, että kaikki taide syntyy tuskasta.

Tui kirjoitti 22.01.2006 - 17:58

Kaura. eivät ne minunkaan mielestäni ole. Synkkyyteenkin voi paeta. Minusta ilo ja suru, vastoinkäymiset ja myötämäet kuuluvat ihmiselämään. Ja iloistakin taidetta on. Joissain lastenelokuvissa on tuota SusuPetalin miettimää hyvyyttä ja iloisuutta (esim. Melukylän lapset, kai). En myöskään usko, että kaikki taide syntyy synkkyydestä. Ehkä siihen vain on helpompi tarttua. Iloista ja positiivista ei-viihdettä-taidetta on varmaan vaikea tehdä, koska kepeydellä pelaaminen on niin vaikeaa. Esimerkiksi komiikan tekeminen elokuvissa, sitä kai pidetään vaikeimpana lajina.

Oikeastaan ajoin edellisessä kirjoituksessani takaa sitä, että ihmisten on vaikea ottaa vastaan positiivisuutta, aina on joku joka haluaa iskeä myönteiseen keskusteluun jonkin negatiivisuuden kiilan. Joitakin positiivisuus vain ärsyttää.

pagisija kirjoitti 22.01.2006 - 18:30

Kirsti, vielä idän ja lännen eroista; luulen osansa olevan uskonnollakin. Joskus takavuosina olin kuuntelemassa luentoa rajakarjalaisesta pukeutumisesta ennen aikaan. Ortodokseilla oli tapana ETENKIN sunnuntaisin ja kirkkoon mennessään pistää mahdollisimman koreaa ja värikästä päälle, sormuksiakin pantiin mieluiten joka sormeen useampia. Luterilaiset moista maallisuutta kovasti paheksuivat. Heillä kirkkoon mentiin mustissaan. Silkkinen kirkkoliina sai hartioilla olla, mutta senkin piti olla musta.

Ortodoksit perustelivat omaa tapaansa sillä, että elämähän on tehty nautittavaksi, ja uskontokin on iloinen asia. Luterilaiset taas korostivat synnintuntoa ja sen näkymistä myös ulkoisessa olemuksessa.

Ei tuo ajattelutapojen ero ole voinut olla näkymättä muussakin elämässä ja elämänkatsomuksessa...

Kirsti kirjoitti 22.01.2006 - 20:04

pagisija, olen miettinyt joskus sitäkin kummallista seikkaa, että täällä varakkaassa lännessä missä tilat ovat olleet isoja on perinteisesti leivottu leipää vain kerran vuodessa. Muistan miten yritin joskus selittää asiaa ulkomaalaisille vieraille. Ei mennyt perille se ajatus. Miksi tuoretta leipää vain kerran vuodessa, täällähän eletään vain kerran, he päivittelivät. Mutta itäsuomessa, missä tilat ovat olleet pieniä ja ihmiset köyhiä, on leivottu tuoretta leipää viikottain. Kiinnostavaa minusta. Suorastaan mystistä.

Kirsti kirjoitti 22.01.2006 - 20:05

Joku sanoi, että siksi länsisuomessa on oltukin niin varakkaita koska ei ole tuhrattu aikaa jatkuvaan leipomiseen.

kaura kirjoitti 22.01.2006 - 20:51

Tui, hyvä kun selvensit! Epäilinkin että olin ymmärtänyt vähän huterasti mitä tarkoitit. Pagisija, minäkin pohdin mielessäni tuota ortodoksien ja evluttien eroa, mutta en uskaltanut käydä isommin pohtimaan, kun teologian tietoni ovat hieman kyseenalaiset. Sellainen fiilis on tullut, että ortodoksit korostavat suuresti armoa.

minh kirjoitti 22.01.2006 - 23:00

Rita Maestran eli Kops-bloginkin kirjoittajan viljelemä "melankolis-luterilainen"-sana on minusta osuva.
Haluaisin kyllä sanoa vastaan Arja Mäkiselle tästä mollimusiikin suosiosta. Mollissa tehdään musiikkia ympäri maailmaa. Otan esimerkiksi Espanjan mustalaisten flamencon. Siinä on eri tyylilajeja. kappaleet jaetaan rytmin ja muiden kappaleen muodostavien osien mukaan esimerkiksi sellaisten nimien alle, kuin "alegrias", "bulerias", "tango" ja kymmeniä muita. Eri nimet kertovat siitä, onko kappale duuri- vai mollisoinnussa ja sanoitukset ovat sen mukaan. Haikea, melankolinen musiikki on kaikissa kulttuureissa arvostettua. Samoin haikeat, melankoliset runot ja tarinat. Melankolia musiikissa ei ole vain suomalaisten intohimo, vaan se on universaalista, koska musiikilla voi ilmaista kaikenlaisia tunteita. Otetaan esimerkiksi blues ja sen synty. Ei olisi bluesia ilman kurjuutta, melankoliaa, koti-ikävää, työn raskautta jne. Sitä kaikkea ja paljon muutakin "puretaan" musiikin avulla. Surullinen kappale saa ihmiset itkemään, kuten myös kaunis lauluääni. Maalaus- ja muussa taiteessa on kautta aikojen esitetty surullisia, ahdistavia, pelottavia ja masentavia asioita. Taiteen tarkoitus on antiikin ajoista asti(teatterin jako tragediaan, komediaan jne) ollut saada ihmisille, taiteen katsojille katharsis, kokea taiteen kautta tunteita jotka ovat johdettavissa omaan elämään, kenen tahansa elämään ja näin käydä läpi tunnemyrsky-äärimmillään- ja tulla ulos museosta tai esityksestä puhdistuneena.

Jos alkaa miettimään musiikin lajeja ympäri maailmaa, niin sanat ja mollisoinnut, lauluäänet kertovat hyvin usein kärsimyksestä ja kaipuusta, menetyksestä, peloista, täyttymättömyyksistä. Eikö se voi olla hyväkin asia?

En ota tässä kantaa siihen, että onko Suomen kansa negatiivista, kateellista ja pessimististä. Ehkä se on myös omassa katsantokannassa; jos kiinnittää huomiota vain niihin negatiivisiin puoliin, niin jää vaille kaikkea sitä hyvää, mitä suomalaisissa on, kuten...no, sitä voi jokainen kai miettiä itse.
Välillä minuakin vituttaa, että joudun olemaan tekemisissä joka paikassa epäystävällisten hapannaamojen kanssa ja riitelemään esim. asiakaspalvelusta, mutta ne ystävälliset ja hymyilevät, auttavaiset ja myötätuntoiset ihmiset korvaavat minusta ainakin moninkertaisesti jonkun persnaamaisen kassatytön tiuskimiset.
Tai ehkä olen vain tänään possarituulella..?
-minh-

veloena kirjoitti 23.01.2006 - 00:39

Hmm, ei kaikki suomalaisuus tosiaan ole negatiivista. Mua hämmentää kerta toisensa jälkeen se, kun yksi ystävistäni jaksaa toistaa sitä, etten ole ollenkaan tunnerekisteriltäni suomalainen. Se on varmaan tämä meliorismi, joka siinä tökkii, usko, että asiat saadaan paranemaan, kunhan kunnolla pusketaan päin seiniä.

Luulen kyllä, että teoria siitä, että suomalaiset KESKIMÄÄRIN ovat taitavia negatiivisuudessa, pitää kovasti paikkansa, näin näppituntumalla. Täällähän on jotenkiin hirvittävän kova, kylmä yhteisöllisyys, enemmän poissulkeva ja epäillen tuijottava kuin syliinsulkeva klassinen mamma-kulttuuri, jossa ventovieras juopporetkukin kutsutaan illalliselle juhlimaan jotain syntymäpäivää, koska onhan hänelläkin sielu. (Ja voi meitä, jotka toteutamme mamma-kulttuuria, kyllä meidät tulkitaan väärin tuhannesti...)

En tiedä, vuosi vuodelta käyn fanaattisemmaksi halailijaksi, hymyilijäksi ja silittelijäksi. Ja paremminpäinselittäjäksi. Jonkunhan sekin on kai täällä tehtävä.

Erittäin hyvä, että Kirsti jaksat edelleen veivata tätä positiivisuutta. Ehkä pitäisi munkin innostua taas vähästä aikaa riehaantumaan siitä.

Minh puhuu tuossa täyttä asiaa taiteesta. Taide antaa paitsi rakkauden ilolle, myös surun pimeydelle äänen, joka ei ole banaali kuten usein omat sanamme niille.

Jani kirjoitti 23.01.2006 - 01:49

Ei negatiivisia tunteita ja positiivisia tunteita ole olemassakaan. On vain tunteita.

Kirsti kirjoitti 23.01.2006 - 08:02

Jani, pistitpä pahan heti näin päivän alkajaisiksi. Joo, on kyllä minustakin totta, että kaikki tunteet mitä meillä on, ovat tärkeitä. Olen joskus ajatellut, että tunteet ovat kuin kompassi, ne osoittavat suuntaa. Jos olen vihainen, viha osoittaa missä suunnassa ongelmani piilee, siinä mielessä pidän vihaa yhtä tärkeänä tunteena kuin rakkauttakin. Mutta kyllä minusta vihantunne henkilökohtaisena kokemuksena on negatiivisempi kuin ilo. Puhumattakaan siitä mihin vihantunne johtaa ellei ihminen osaa järkevästi käsitellä sitä. Väkivallanteot muita kohtaan tai sisäänpäin kääntynyt viha ovat vaikutuksiltaan negatiivisia. On tietenkin mahdollista oppia käsittelemään vihaansa niin, että se vie myönteisellä tavalla eteenpäin, mutta valtaosa ihmisistä ei tätä kyllä osaa. Tähän tulokseen tulen, kun seuraan ihmisten välistä vuorovaikutusta. Kaikenlaista pahaa oloa pursuaa ilmoille vähintäänkin vittuiluina, ei se minusta vaikutukseltaan ole mitenkään positiivista. Niin että ennen parempia perusteluja pitäydyn kyllä kiinni ajatuksessa, että esim. viha ja kateus ovat negatiivisia tunteita.

Aivan Veloena, tutkimus ei väittänyt etteikö täällä olisi iloa ja rakkautta ja lämpöä ihmisten välillä. Se totesi vain, että siinä kuinka nämä tunteet ihmisten elämässä painottuvat ja miten tärkeänä niitä pidetään, on kansallisuuksien välillä eroja ja suomalaisilla on taipumus pitää esim. vihaa tärkeämpänä kuin iloa.

Suomalaisten vihan ja katkeruuden ja kateudentunteiden voimakkuudesta on kirjoittanut myös Juhani Mattila, psykoterapeutti joka terapiakokemustensa innoittamana kirjoitti aiheesta kirjan. Olen sitä täällä mainostanut jo useaan otteeseen.

Moka kirjoitti 23.01.2006 - 08:05

Höpö höpö, ajatellaanpa täällä negatiivisesti suomalaisista, eiks se sitten ole rasismia.

weera kirjoitti 23.01.2006 - 08:32

Henk.koht. purkaus:

jos tunnistan kateuden ja vihan itsessäni (usein negaatio kohdistuu johonkin ihmiseen) vetäydyn ko. ihmissuhteesta pois. Tunnemittareissani tiedän, mikä ihmissuhde vie eteenpäin, mikä masentaa ja avaa oven ilottomuudelle. Ei ole "järkeä" kiusata itseään. Pakkasessa eikä tulessa kannata palelluttaa tai kärventää tunteitaan, kun vaihtoehtoja (sekä ihmissuhteissa että kirjallisuuden saralla ja on). Kirjallisuudesta valitsen sen, mikä kohottaa. Onneksi ei ole pakko lukea, käskystä tai valtavirtaa myötäillen, sitä mikä aiheuttaa sisäisen oksennuksen. Tosin kiusaan välillä mieltäni ja teen vahinkoa tunteilleni. Luen vaikken halua.

? kirjoitti 23.01.2006 - 09:20

Tri Phil puhuu usein valinnoista. Miksi hyvää on vaikea valita?

Kirsti kirjoitti 23.01.2006 - 09:59

Höpö höpö itsellesi Moka.

weera, minä yritän toimia aika tavalla samoin. Joskus sitä kyllä jämähtää negatiiviisin tunnekoukkuihin. Itse esim. saan välillä kiksejä siitä että lueskelen ärsyttäviä blogeja ja sitten narskuttelen hampaitani. Suhteellisen tyhmää ja hyödytöntä.

?, ajattelisin että tottumuksiaan on vaikea muuttaa. Jos on tottunut reagoimaan negatiivisesti, se käy luonnostaan. Uusien tapojen ja ajatusmallien omaksuminen vain on niin työlästä.

Tui kirjoitti 23.01.2006 - 10:06

Vuosia sitten jossain haastattelussa Maija-Riitta Ollila sanoi, että ihminen voi valita positiivisuuden ja negatiivisuuden välillä. Esimerkiksi tehdessään jotain asiaa tai toimiessaan jossain tilanteessa voi valita tapansa toimia. Ei ehkä aina toimi, kun sosiaaliset suhteet ovat vuorovaikutussuhteita ja toisten asenne vaikuttaa helöposti omaan. Olen kuitenkin pitkälle Ollilan kanssa samaa mieltä. Joskus valitessa tasaisen positiivisuuden asioiden käsittelyyn alkavat asiat sujua eri tavalla. Jos ei muuten, niin itsellä on helpompi olo. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että negatiiviset tunteet lakaistaisiin maton alle, suursiivouksessa ne kuitenkin sieltä löytyisivät. Mutta voisi miettiä koti- ja työtilanteissa viekö vittuilu ja pahanpuhuminen selän takana asioita eteenpäin vai kannattaisiko kuitenkin kokeilla ystävällisyyttä ja kannustusta.

Jani kirjoitti 23.01.2006 - 12:26

"Jani, pistitpä pahan heti näin päivän alkajaisiksi."

Tiedän (paitsi että minä panin, enkä pistänyt). Tein sen ihan tahallani, mutta vastasit ihan ansiokkaasti. Halusin vain tuoda esiin tämänkin näkökulman, koska se uhkasi jäädä näkymättömiin :)

Sarah kirjoitti 23.01.2006 - 14:08

Hei Kirsti,
mielenkiintoinen pointti tuo suomenkielinen kirjallisuus-asia. En ole sitä koskaan ajatellut tai pannut merkille. Ehkä se on todella niin, että kirjallisuus peilaa sitä ympäristöä, jossa se syntyy (vaikka henkilökohtainen prefenrenssini onkin kirjaillisuus, joka peilaa sitä, jota ei vielä ole, mutta tulee olemaan ajan ilmiö, enkä tarkoita scifiä:D ) Tavallaan siis on kyse ajan hengestä.
Voisimmehan me peilata myös sitä mikä on hyvää.

Kaipaan kommenttejasi Kirsti blogiini eksistentialiseen kriisiin aiheesta minä olen piste. :D Sitäkin vielä.

Sarah

Kirsti kirjoitti 24.01.2006 - 08:00

Niin juu Jani, olen vissiin alkanut kainostella sitä "panna" verbin käyttöä, koska se on omittu vähän muunlaisiin tarkoituksiin, vaikka tosiaan hyvä verbi onkin. Ja hyvä tosiaan että tuli esiin tämäkin näkökulma.

Sarah, hyvyyden peilaamisessa on varmaan se ongelma, että pidämme hyvää itsestään selvänä. Se tulee meille kuin manulle illallinen emmekä näe siinä mitään järisyttävää. Vain se on järisyttävää, kun asiat menevät mönkään.

Sarah kirjoitti 24.01.2006 - 12:25

Pidätkö hyvyyttä itsestään selvänä?Kadehdin sinua! Itseäni häiritsee se, kuinka tietoinen olen siitä hyvästä joka on.
Tai sen puutteesta. Pääni haluaa inventoida koko ajan.
Hyvyyden olemuksesta voisi muutenkin keskustella pidempään. Hyvä kun on, mikäli oikein ymmärrän, hieman subjektiivinenkin käsite. Olenko oikeassa?
- Tässä viitekehyksessä myös hyvästä voisi kirjoittaa tuoreesti, ei itsestäänselvästi.

Blaah, mitä minä tiedän. Minä olen syntyjäni kirjoittajana arjen kuvaaja, rosoisenkin arjen, fantasion siitä sitten. :)

Sarah

Sarah kirjoitti 24.01.2006 - 12:25

Kirsti kirjoitti 24.01.2006 - 12:41

Sarah, eikö se ole tyypillistä, että tajuamme onnemme vasta kun olemme menettäneet sen? Murehdimme niitä näitä ja sitten eräänä päivänä tapahtuu jotain oikeasti kamalaa ja tajuamme kuinka onnellisia olimme silloin kun tämä kamala ei ollut vielä ilmestynyt elämää pilaamaan. Emme tajua sitä hyvää mikä meillä on, ennen kuin menetämme sen. Tai siis ikävän usein meille käy näin, toivottavasti ei aina.

Samalla hyvä on eräänlainen sisään rakennettu normi meillä. Me vertaamme tähän normiin sitä mitä meille tapahtuu. Tätä sisäistä hyvän normia vasten näemme elämämme puutteet. Sillä tavalla hyvä on yksi elämän kova tosi asia niin kuin Eero Ojanen sitä luonnehtii. Paljon kovempi tosi asia kuin paha.

Sylvi kirjoitti 24.01.2006 - 16:17

Yhdestä tutkimuksesta puhuttiin 70-luvun alussa, jossa tuloksena oli tuollaista kuin kuvauksesi mainitsee. Se oli jokin kansainvälinen vertailu. Sen tutkimustekniikka oli semanttinen differentiaali. Yritin googlata, mutta en ole varma tuloksista.

Kirsti kirjoitti 24.01.2006 - 16:58

Semanttinen differentiaali kuulostaa kyllä... vau.

Sylvi kirjoitti 24.01.2006 - 17:03

Semanttisen differentiaalin kautta pääsin Tampereen hauskan mediaprofessorin Erkki Karvosen sivuille, kiitos siitä (Olen joskus kuullut jonkin esityksen). Ei tämä tosin auta siinä lähdetilanteessa.

Sylvi kirjoitti 24.01.2006 - 17:05

Tuon mainitun tutkimuksen selostaja sanoi, että suomalaiset voivat olla rehellisempiä myöntämään negatiivisia tunteita. Muistelen lukeneeni Sosiologia-lehdestä, muisti voi kyllä pettää.

Kirsti kirjoitti 24.01.2006 - 17:12

Niinpä tosiaan. Rehellisyys, tuo suomalaisten hyve. Kukapa tietää.

Sylvi kirjoitti 24.01.2006 - 17:12

Nyt kirjoittelen kuin ystävämme Moca peräkkäisiä kommentteja. Ettei vain Antti Eskolan Sosiaalipsykologia-teoksessakin (1978) ole jossain kohti puhe mainitusta tutkimuksesta. Semanttisen differentiaalin isä lienee Charles Osgood.

Moca kirjoitti 26.01.2006 - 09:40

Ihmeen harva tosiaan nähdäkseni kirjoittaa peräkkäisiä kommentteja, vaikka omituisuusmeemin mukaan moni muuten väittääkin puhuvansa itsekseen. Peräkkäisillä kommenteilla voi joko jatkaa samaa asiaa tai vain kommentoida asiattomasti edellistään. Tämä jotenkin edistää näpyttelyä. Liittyy ehkä paradoksaalisesti myös ns. tippalepäaivoisuuteen. Tietysti siihen on myös lukuisia muotoon ja ulkopuoliseen vaikutukseen liittyviä perusteita, joskin myös kirjoittajan luonteesta johtuvia.

Anonyymi kirjoitti 26.01.2006 - 09:43

leipä, myös muita kirjoittajan

sini kirjoitti 10.12.2007 - 12:46

Anonyymi kirjoitti 11.05.2011 - 12:50

Apua. Mun kirjat ei mahdu pakastimeen. Pieni pakastin ja liian monta kirjaa.2007 Chevrolet Cobalt AC Compressor Mies laittaa minut hullujenhuoneelle, kun kerron, että viikkosiivoukseen sitten kuuluu se, että pakastetaan kirjat.

imran kirjoitti 20.06.2011 - 12:26

I bought it, the original induction was gone, but the guy threw in a 2x4 intake and carbs (with the wrong numbers, but factory duals according to no choke mechanism...I've never run the numbers). The heads were also junkers put on the engine to sell. Came with a spare 1pc frame (powdercoated black) and P-case, and extra set of control arms also powder coated. Body is ROUGH, but was a pretty complete car. Had home-made floors in it (well done, but no ribs or anything--just flat metal), and a lot of bondo. I bought it in '95 for $3500.
testking 642-467
testking 642-583
testking 350-050
testking 642-062
testking 642-185
testking 642-533
testking 642-627
testking 642-357
testking 642-359
testking 642-654
testking 642-067
testking 650-987
testking 642-072
testking 650-251
testking 642-188
testking 642-515
testking 642-731
testking 642-746
testking 642-971

anthony922 kirjoitti 06.07.2011 - 05:44