Viimeisen kirjoittajatapaamisen jälkeen olen ollut erityisen hyvällä mielellä. Ryhmä on hauska. Ihmiset ovat rohkeita ja avomielisiä ja ihmettelevät vilpittömästi toistensa elämää joka pieninä episodeina on puolentoista vuoden aikana purkautunut ulos teksteinä. Niitä on  luettu ja pohdittu yhdessä, vaihtelevin tunnelmin. Muistelen että alussa oli jännitteisempää, enkä oikein tiedä missä vaiheessa tunnelma on muuttunut. Harmi etten ole tehnyt itselleni minkäälaisia muistiinpanoja. Sen muistan, että viime kevään viimeisessä tapaamisessa nauroimme varmasti puoli tuntia erästä hirvittävän traagista tarinaa vankikarkurista joka oli piileskellyt huussin alla paskasaavissa. Kirjoittaja itse nauroi niin paljon ettei oikein pystynyt lukemaan juttuaan. Jälkeenpäin seurakuntakeskuksen siivooja kyseli minulta huolestuneena, että mitä siellä suljetun oven takana oikein tapahtui, kun ihmiset nauroivat niin paljon.

Nyt viimeksi kokoontuminen sujui suurin piirtein niin, että jokainen luki vuorollaan rakkaudesta kirjoittamansa tekstin, joka saattoi olla novelli, tuokiokuva, runo. Huomattavan usein tekstin lukemista seurasi jonkun ryhmäläisen esittämä lapsenomainen, vilpitön, ihmettelevä kysymys, jonka seurauksena muut räjähtivät nauramaan. Sitten naurua jatkui noin 5-10 minuuttia. Mietin kyllä, että pitäisikö minun keskeyttää nauraminen, mutta kohtuuankea seurakuntasali tuntui pimeänä talvi-iltana täyttyvän ihmeellisestä valosta kun ihmiset nauroivat toistensa elämälle. Naurussa ei ollut mitään pahanilkistä, vain aitoa ihmettelyä ja riemua siitä kuinka omituisia asioita meidän mielessämme liikkuu. Kuinka hassuja olemme kaikki. Ohjaajan tehtääväni toteutin lähinnä katkaisemalla nauramisen jossain vaiheessa, lausumalla muutaman kirjoittamisen tekniikkaan liittyvän huomion ja antamalla vuoron seuraavalle, niin että kahden tunnin aikana jokainen ehtisi lukemaan tekstinsä.

Olen vetänyt näitä elämäkerrallisen kirjoittamisen kursseja monia ja jokainen ryhmä on tietenkin yksilö. Jokaiseen ryhmäänsä aina kiintyy ja on aina hienoa nähdä, miten ihmiset rohkaistuvat ja avautuvat sekä kirjoittajina että muuten. Mutta tämän ryhmän kohdalla minulla on sellainen olo kuin he olisivat tulleet tälle kurssille nimenomaan nostaakseen minua ylös murheenalhosta. Aloimme jo suunnitella yhteistä kirjallisuuspiiriä. Minusta olisi mukava jatkaa tämän porukan kanssa, vaikka kurssimme päättyy antologian julkaisemiseen toukokuussa.

Länsi-Suomen opisto järjestää muuten kurssin Elämäntarinat talteen kirjoittamalla. Ajankohta on 12.6-22.6.2006. Olen siellä opettajana, mikäli kurssille tulee väkeä. Tuolta varmaan löytyy lisätietoja.