Olen askarrellut sivupohjien kanssa. Ihanat, auttavaiset enkelit Tiia ja Herkku ovat ryhtyneet pelastamaan harmauteen hukkuvia Vuodattajia värittömän elämän ahdingolta. Miten tälläisia ihmisiä onkaan olemassa? Pyyteettömiä auttajia. Tämän ruutupaperipohjan tarjoaa Herkku. Olen erittäin kiitollinen mahdollisuudesta vaihtaa tylsä sivupohja tähän vähän värikkäämpään versioon, mutta onko tätä helppo lukea? Kokeilin äsken toista, Miroa, mutta Karpalo valitti että teksti menee hämäräksi.

No mitäs muuten. Viikonloppu vetelee viimeisiään. Olen harrastanut kulttuuria ja uskontoa. Toisin sanoen olen ollut katsomassa musikaalin Elisabeth ja olen käynyt kirkossa. Pidin kummastakin häppeningistä. Elisabethin suhteen en odottanut mitään, koska siis lähtökohtaisesti vihaan musikaaleja ja musikaali jossa yhtenä päätähtenä on Tomi Metsäketo niin... No en sano mitään enempää, mutta ei kuulu suosikkeihini. Varasin liput koska 80 v äitini ihailee Tomi Metsäketoa. Minulle oli suurenmoinen yllätys, että uppouduin musikaalin aivan täysillä ja nautin siitä  suunnattomasti. Lopussa taputin kämmenet rakoille ja tömistin jalkojani. Äitikin tykkäsi musikaalista, joskin yhden kohtauksen isomahaiset ja rumat prostituoidut olivat hänelle hiukan liikaa. Mutta Metsäketo oli hänen mielestään ihana.

Kirkossa istuminenkin on mukava harrastus. Tykkään urkumusiikista. Pidän kirkon tunnelmasta, se jotenkin rikkoo arkista latteutta johon niin helposti vaivun. Pidän siitä kun pappi lopussa sanoo: menkää rauhassa. Jotenkin sitä aina oikein odottaa. Että voisi mennä rauhassa ja olla iloinen ja luottavainen.