Moni lyhyt mies saattaa hakea hyväksyntää olemalla hauska. Koripalloilijanaisen on oltava todella hyvä, että hänen pituutensa kääntyy ihmisten mielissä ihailtavaksi. Pituuksiin liittyy myös paljon yleisinä pidettyjä (virheellisiä) käsityksiä: lyhyt nainen on naisellinen ja suojeltava, pitkä nainen on jotenkin miehekäs eikä siksi "heikko" ja suojeltava. Yrtitä siinä sitten olla pitkä ja vahvannäköinen, jos kuitenkin on esimerkiksi hyvin herkkä.

Mutta esimerkiksi: tiedän erään hyvin pitkän naisen, joka on kauneimpia ja naisellisimpia tietämiäni naisia. Pituus luo noihin ominaisuuksiin lisäylväyttä.

Minä olen monta kertaa miettinyt, että mitenköhän pitkälle Mauri Pekkarinen olisi politiikassa päässyt jos hänellä olisi vähän erilaiset ulkoiset avut. Kyllä ulkomuodon perusteella tosiaan oletetaan ihmisestä kaikenlaista ja sitten ihmisen on toimittava näitä oletuksia vastaan ja se kuluttaa voimia.

Kuinkahan paljon noita "normien mukaisia" ihmisiä lopulta on - siis heitä, jotka eivät koskaan ole joutuneet miettimään, millaisia ovat?

Epäilen, ettei kovin monta.

No yritin tuossa postauksessa sanoakin, etten epäile kenenkään pääsevän tästä elämästä jotenkin liian helpolla. Mutta jos nyt ajatellaan kahta miestä joista toinen on 180 ja toinen 150, niin on todennäköistä että lyhyt joutuu miettimään miesidentiteettiän enemmän kuin se pidempi. Vai eikö sinun mielestäsi?

Minä arvostan korkealle sellaisia ihmisiä,
jotka ovat oppineet elämään oman poikkeavuutensa kanssa.

Moni ei ole oppinut elämään edes itsensä kanssa. Kun ei ole paneuduttu pohtimaan, millaisia ollaan ja miksi, ei olla hyväksytty omaa epätäydellisyyttä eikä suoda epätäydellisyyttä muille. Muita pidetään ikään kuin mun oman elämän statisteina.

Vaikeuksia ei pidä toivoa kellekään, mutta jos ne eivät murra, ne kasvattavat. Ainakin minulle on käynyt niin.

Hei Kirsti.
Lars Saabye Christensen on kirjoittanut hienon romaanin nimeltä Velipuoli, joka sivuaa lyhytkasvuisen miehen vaiheita. Suosittelen tätä romaania aina ja kaikkialla kaikille, jos vain saan siihen mahdollisuuden, anteeksi.

Yhteiskunnan muokkaavan voiman vaikutukset alkaa tuntea täsmälleen siinä hetkessä, kun huomaa, että ajattelee perustavista asioista erilailla. Ehkä siksi sosiaalipsykologiset teemat ovat niin kiinnostavia. Dr. Phil sanoi muuten eileisessä ohjelmassa, jos oikein ymmärsin, että ihmisen persoonallisuus on muotoutunut lähes kokonaan viidenteen ikävuoteen mennessä. Todella pelottavaa, kun ajattelee mitä kaikkea monet lapset ovat - täysin avuttomina ja vailla kieltä jne. - siihen mennessä ehkä jo joutuneet kokemaan. Siis ihmisen kaikkein ratkaisevimmat vuodet ovat siinä vaiheessa, kun hän on täysin puolustuskyvytön.

Yllättävän monet korkealle kivunneet artistit, filmitähdet ja laulajat, sekä miehet että naiset, ovat melko lyhyitä. Kamera vain suunnataan katsomaan alhaalta ylös ja muuta sellaista. Joskus muistan lukeneeni, että Ingrid Bergmanin (joka oli pitkähkö nainen) vastanäyttelijä laitettiin kävelemään laudalla, joka oli asetettu tiettyyn korkeuteen. Tämä siihen aikaan jolloin miehen oli ehdottomasti oltava naista pitempi.

Marimba, minäkin ajattelen niin että jokin poikkeavuus ainakin on sellainen asia joka pitää ihmisen hereillä. Voi ihminen tietenkin olla hereillä muutenkin, mutta jos joutuu elämään jonkin sellaisen ominaisuuden kanssa joka herättää jatkuvasti negatiivissävytteistä huomiota ympäristössä, ei oikein voi vaipua itsetyytyväiseen rauhaan. Ihmisestä tulee jossain määrin taistelija silloin, mikäli hän ei siis murru ja anna periksi, ja sellainen ihminen on tietenkin kiinnostava.

Kiitos Maria kirjasuosituksesta, ihan vieras minulle. Aion kyllä etsiä tuon käsiini, samoin kuin Mediaopen suositteleman.

Minuakin on pelottanut se mitä dr. Phil sanoo ihmisen muokkaantumisesta. Onneksi se ei taida olla aivan niin ehdotonta, mutta on siinä vinha perä varmasti.

Haluaisin kommentoida kirjoituksesi alkuosaa, jossa kerroit yhteisön vaikutuksesta yksilön valintoihin. Tämä aihe jos mikä saa liian vähän huomiota ja olisi monen keskustelun arvoinen. Kuinka moni edes huomaa sen, kuinka meitä näennäisen huomaamattomasti ohjataan kohti sosiaalisesti hyväksyttyjä valintoja? Opiskele, mene töihin, jossain välissä pariudu samantasoisen vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa, hommatkaa 1-3 lasta, muistakaa edes haaveilla omistusasunnosta (mielellään omakotitalo), vaikka olisitten köyhiäkin ja sitä rataa. Jos ihminen haluaa jotain tai vaikka kaikki edellä mainituista asioista, siinä ei ole mitään vikaa. Hyväksyntää saadakseen ei kuitenkaan pitäisi joutua toimimaan vastoin omaa tahtoaan. Kirjoitin joulukuussa omassa blogissani siitä, etten halua lapsia. Kuitenkin yhteiskunnan eli muiden ihmisten odotukset, tuputus ja vihjailu ovat saaneet minut monesti miettimään, pitäisikö sittenkin vain yrittää saada lapsi, vaikkei itse sitä tällä hetkellä halua. Pitäisikö taipua painostuksen edessä ihan vain varmuuden vuoksi, ettei myöhemmin kaduttaisi ja että tuntisi itsensä normaaliksi? Ei tietenkään, sanoo järki. Silti näiden paineiden kanssa joutuu kamppailemaan aika usein ja miettimään tarkkaan, mitä haluan minä ja mitä yritän oppia halumaan, jotta tuntisin olevani samanlainen kuin muut. Ja minulla on sentään helppoa, koska olen normaalipituinen, siedettävän näköinen heterosuhteessa elävä nainen, jolla on akateeminen loppututkinto ja hyvät mahdollisuudet työllistyä. Voi vain kuvitella, millaista on niillä, jotka poikkeavat reippaasti valtavirrasta.

Aivan Vetehinen, tuttua minullekin, koska minullakaan ei ole lapsia. Tietoinen valinta, kuten sinullakin. Olen samaa mieltä, yhteisö ohjailee meitä kaiken aikaa, mutta me huomaamme sen oikeastaan vaan niissä kohdissa kun syystä tai toisesta tunnemme tarvetta asettua ohjailua vastaan tai muuten huomaamme ettemme täytä vaatimuksia.

Minusta tuntuu, että osansa on myös sillä, miten me itse suhtaudumme ulkopuolelta tuleviin kommentteihin. Minä en ole kokenut kenenkään painostavan minua, vaikkei minullakaan ole lapsia. Tottakai minultakin kysellään asiasta, mutten ota sitä henkilökohtaisesti.

Ja mitä tuohon yhteisöön tulee, olisiko yhteisöjä ilman yhteisiä nimittäjiä? Minusta on tietyssä mielessä aivan loogista, että yhteisö pyrkii muovaamaan jäsenensä samankaltaisiksi. Sillä tavoin yhteisö voi tuntea olonsa turvatuksi, mikään poikkeava ei uhkaa horjuttaa sen perusteita.

Nykypäivänä ihmetellään paitsi yhteisön painostusta, myös yhteisöllisyyden katoamista. Ehkä tässä on juuri se syy.

Minä en koskaan osaa kysyä ihmisiltä miksi heillä ei ole lapsia. Syinä ovat mm. se, että kysymyksellä tuntisin sorkkivani ihmisen sisimpää tai se etten tiedä onko lapsettomuus tietoinen valinta vai ei. Ehkä jotkut tutu kokevat kysymättömyyteni välinpitämättömyydeksi, mutta minusta se on asia, jonka asiaosaiset itse saisivat ottaa halutessaan puheeksi. Minusta lapsettomuudesta kysyminen vain liian henkilökohtaista.

Normit ja odotukset nyt muuttuvat sitä tahtia millaisia päätöksiä ihmiset elämässään tekevät. Yhteisön odotukset tulevat jälkijunassa. Mitä enemmän lapsettomia on, sitä normaalimpaa se on. Naisten uraputket alkavat olla jo yhtä odotettuja kuin lapsetkin toisaalla. Alkaa jo melkein olla niin, että vähempijärkiset niin kuin minä hoitavat tämän lisääntymisen, sillä kuka nyt tämmösieen maailmaan ylipäätään menee lapsia edes tekemään, ja fiksummat sitten hoitavat muita tärkeitä asioita.

Itselleni iskee välillä hirveä ahdistus ja salaa toivon, etteivät omat lapseni tekisi koskaan lapsia. Se kun aiheuttaa niitä muita paineita sitten.

Paineitta ei siis pääse kukaan, vaikka täyttäisi tämän ajan norminmukaiset olosuhteetkin.

Ei ollut tarkoitus lähteä kisaamaan siitä kenellä on paineita eniten. Yhteisö ohjaa meitä kaikkia ja tavallaanhan se on hyväkin. Ei eletä ihan niin kuin siat pellossa (vaikka välillä kyllä tuntuu, että eletään) vaan yritetään ottaa muita huomioon. Sehän on sitä samaa yhteisön painetta myös, mutta positiivista sellaista.

Itse nyt vaan yritän jallittaa itseäni ymmärtämään, miksi olen niin kiinnostunut kaikenlaisista poikkeavuuksista. Miksi voimakkaasti valtavirrasta poikkeavat ihmiset koskettavat minua niin syvästi. Enkä nyt tarkoita mitään lapsettomia naisia tai muuta sellaista kuitenkin aika vaatimatonta, vaan jotain todella hankalia, isoja juttuja joiden kanssa ihmiset joutuvat pärjäämään.

En minä sitä tarkoittanutkaan, vaan niitä odotuksia. Liki kaikki naiset, joihin olen aikuisiällä tutustunut, ovat lapsettomia. Myös työkaverit ikäjakaumalla 20-60. Se ei minusta ole enää varsinaisesti normi.

Kirjoitin tähän pitkän vastauksen, mutta kiittäkää jumalianne, että se katosi viuh vain, eivätkä hartiat anna enää periksi toiseen koettelemukseen.

No en kiitä jumaliani siitä että viestisi katosi. Ilmeisesti lapsettomat ja lapselliset sitten kasaantuvat jollakin oudolla periaatteella koska minä taas tunnen enimmäkseen perheellisiä ihmisiä.

Hei! Pistäydyin juuri Printemps-tavaratalossa ja piti heti tulla kertomaan, kun täällä useampikin kommentoija kehui Häiriksen uutta ulkoasua keväiseksi, että jopahan osuikin nappiin! Printempsin uudet muovipussit ovat TISMALLEEN samaa vihreän sävyä kuin blogin laatikot, ja vihreälle painettu teksti yhtä täsmälleen samanvärinen kuin blogin otsikko! :-D (Lieneekö sitten sivupohjan laatija tehnyt inspiraationhakumatkan Pariisiin...)

Niin, minustakin tämä uusi pohja on tosi kiva, ehdottomasti entistä parempi. Ruudutuskin nyt sopivan himmeä.

Päivän aihe on erittäin mielenkiintoinen ja itseäni koskettava, olen sitä tullut väkisinkin ikäni pohtineeksi - eikä sille pohdinnalle taida loppua ollakaan. Poikkeava, poikkeavampi, Puzzler, tuumasi eräskin alter egoni. Liioitteli, tosin. Mutta normeista poikkeavia tietoisia valintoja, niitä löytyy. Minulle tärkeintä on elää niin etten poikkea minuudestani.

Hei Puzzler, hauska kuulla muistuttavansa Printempsin muovipusseja, sopii ihan nappiin. Ja niinhän se tietenkin on, tärkeintä on elää uskollisena itselleen. Kenellekään se ei tietenkään ole ongelmatonta ja itsestään selvää.

Piti vielä Saaralle pistää sellainen kommentti, että ideaalithan kuitenkin muuttuvat käytäntöä hitaammin. Suuri osa perheistä on muita kuin kahden vanhemman ydinperheitä joilla on yhteiset lapset, mutta silti ideaali "normaalista perheestä" on hyvin vahva. Jotenkin yhteiskunta on edelleenkin hyvin pitkälle järjestynyt sen ajatuksen ympärille että ihmiset menevät naimisiin, hankkivat lapsia, pysyvät yhdessä, vaikka hyvin monen kohdalla näin ei käy.

Niinhän mä just sanoin, että se tulee jälkijunassa. Ei sitä ideaalia voi noin vain sormea napsauttamalla lopettaa. Periaattessahan yhteiskunnan odotukset johtuvat varmasti paljon syvällisemmistä asioista kuin mitä tässä jaksaa tähän aikaan käydä läpi. Yhteiskunnalle on tuottavaa pitkällä tähtäimellä taata sen jatkuvuus ja eläkemaksut edellisille sukupolville noin karkeasti ajatellen. Jos kukaan ei enää tee lapsia, sehän on tykkänään katastrofi. Mutta maahanmuutto tietty yleistyy koko ajan, että voihan sen niinkin paikata.

Äh, nyt karkaa ajatus aika pitkälle.

Oikeesti tää on aika syvällinen kysymys tämä ideaalin ja tosielämän välinen jännite. Siis kun niitä ideaaleja toisaalta tarvitaan, ja sitten toisaalta ne tuottavat kärsimystä.

Tietysti riippuu ideaaleistakin. Toiset on tarpeellisempia kuin toiset.

Voi kun tulisin normaaliksi itselleni. Muuta en muuta.

Vaikka silmiin koskee lukea, niin heitän miähisen aamukankean lusikan tähän: yksi tärkeä juonne tässä nyt voisi olla se, että kun tämä koko yksilöllisyys-pohdiskelu historiallisesti voidaan totutusti johdattaa (säästän nyt norberteliaksilta) prosessina joka alkoi myöhäiskeskiajalla jne. jne. ja nyt sitten ollaan tässä: en kyynisenä miähenä välty ajatukselta, että kun nyt kapitalismissa eletään, ettei koko tämä pohdiskelu omasta identiteetistä jne. liity siihen, että tässä meitä ylösrakennetaan ensisijaisesti kuluttajiksi, ei miksikään subjekteiksi tai kansalaisiksi? Tämä "tavallisen" ihmisen arvonnousu, warholilaisen viisitoistaminuuttisen tavoittelu on oireellinen "yksilöllistymisen" ilmenemismuoto. Karkeistan siis, että tässä sitä nyt ollaan kahdet elimet käsissä kuin Yorrickin kaksi kalloa ja pohdiskellaan "identiteettiä" - tässä kohtaa tarkemmin seksuaalista sellaista. Tai sitten mittanauha kädessä että piruvie, miehestä otettu mitta on 152 cm, olenko siis mies? nauraakos ne minua? jne. jne.
Mieleen tulee se juttu olikos korppi joka oli puussa juusto suussa, ja kettu sitä kehui laulamaan sen verran että korppi imarreltuna avasi suunsa ja juusto putosi parempiin suihin. - Korppi on nyt siis individi/kuluttaja/kansalainen, joka pohtii imarreltuna omaa identiteettiään, joka valjastetaan kulutukseen sfääriin - sekä tuo pohdinta että sen mahdollinen lopputulema-"identiteetti".

No eihän tämä nyt mitään uutta ole, tuli vaan miäleen.

Disclaimer: Tämä on yksittäisen Miäs`n mielipide, eikä hän edusta kaikkia Miäksiä.

Joo, minäkin olen kyllä miettinyt että mitä tuo yksilöllistyminen oikeastaan on. Tuntuu esim. todella kyseenalaiselta väittää, että nykyään olisi enemmän vapautta kuin joskus ennen muinoin, vaikka esim. kirkko ja muut vastaavat organisaatiot eivät meitä enää samalla tavalla kyykyttäisikään. Valvonnasta on tullut sisäistä. Kiellämme itse itseltämme yksilöllisyyden koska emme halua jäädä yksin. Ja ryhmän jäsenyys edellyttää samanhenkisyyttä. Myös ulkomuodon tasolla. Siksi kaikkien pitää näyttää nuorilta ja olla hoikkia ja reippaita. Siinä mielessä Anu on tietysti oikeassa omassa kritiikissään tuolla ylempänä. Nykyään ihminen voi kyllä olla yksilö, jos uskaltaa. Häntä ei sen vuoksi kivitetä eikä pistetä putkaan, ainakaan jos yksilöllisyydestä ei seuraa mitään rikollisuutta.

Rinnastuksesi kansansatuun on riemastuttava. Mainosmiehet ohjailevat meitä ovelasti. Säilyttääksemme itsekunnioituksemme vaalimme ajatusta että juuri meihin ei mainospropaganda pure, me ajattelemme omilla aivoillamme. No ehkä ajattelemmekin, mutta sattumoisin samalla tavalla kuin melkein kaikki muutkin. Mainonta tehoaa. Mainostaminen olisi lopetettu jo aikoja sitten jos sillä ei olisi vaikutusta.

Ikävä että ruutupaperi sattuu miähen silmiin. Minä otan tällaiset ilmoitukset kyllä äärettömän vakavasti.

Yhteiskunnan odotukset, vanhempien odotukset. Kasvavilla nuorilla on paljon paineita. Entäpä sitten kun nuori ei toteutakaan häneen asetettuja toiveita. Jos nyt ei vaikka minkään erityisen poikkeavuuden takia, vaan muuten. Vanhemmalle on kova paikka, kun lapsi tekee odotusten vastaiset päätökset elämässään. Pitäisi kannustaa ja onnitella onnistuneista valinnoista. Mun on ehkä kirjoitettava oma postaus tästä asiasta, koska siitä näköjään kasvaa mun päässäni suurempi kuin ensin luulin. Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet.

"Ihmiset joiden elämä on sujunut suhteellisen kivuttomasti yhteisön asettamien normien puitteissa eivät koskaan tule todella tietoisiksi siitä millä tavalla yhteisö ohjaa ja painostaa meitä."
Luulen, että olet tuossa oikeassa. Vaikka tietysti kaikilla on omat ongelmansa. Toivon, että valtaosalla ihmisillä olisi murrosiästä erilainen kokemus kuin minulla. Välillä oli lesbouden tiedostamisen kanssa olo kuin juutalaisena Natsi-Saksassa, tai mistä minä tiedän minkälaista juutalaisuus silloin on ollut, minkkälaisen yheisön tukeanei minulla ainakaan ollut, kun mitään yhteisöä ei ollut. Pari vuotta jatkuvaa paljastumisen uhkaa ilman että olisi ollut edes mahdollisuutta tai uskallusta toteuttaa seksuaalisuuttaan. Ei kai minua saunan taakse olisi raahattu, mutta sosiaalinen tabu se silloin oli. Tuo kokemus on leimannut olemistani paljon, on antanut ainakin omanlaistaan huumorintajua kun on vahvistunut ja löytänyt omaa tapaansa olla.

Muutenhan erilaisuuden tutkimisella koitetaan päästä selvyyteen itsestäänkin, eikös vaan? Vai ei kai kyse ole siitä että poikkeavat yksilöt ovat jotenkin söpöisen ja harmittoman kiehtovia, tarpeeksi erilaisia mutta kuitenkin samanlaisia olioita joita voi ymmärtää, ja huokaista helpotuksesta ettei ole samanlainen..

Aivan tanssiva harmaa pantteri, jokaisella tietenkin on tekemistä itsensä kanssa. Mutta jos jossain kovin olennaiseksi mielletyssä kohdassa poikkeaa valtavirrasta, silloin yhteisön paine tulee erityisen konkreettiseksi. Kuten molly tuossa todistaa.

En molly tosiaan usko, että poikkeavuus olisi minulle jokin harmittoman kiehtova ilmiö jota on mukava ajatella ja olla tyytyväinen ettei itse ole samanlainen. Sen verran syvältä nämä asiat minua kouraisevat, vaikka en ihan tarkkaan vielä ole tajunnutkaan että mikä se yhteys minun elämääni tässä kohden on.

Toisaalta taas on niinkin, että tietyt, suuremmat poikkeavuudet tavallaan "hyväksytään" (tuo nyt ei ole oikea sana, mutten keksi tähän hätään parempaakaan) helpommin kuin muut. Tarkoitan siis sitä, että on helpompi uskoa ja ymmärtää, että liian lyhyt, liian pitkä tai "väärään" sukupuoleen vetoa tunteva joutuu miettimään identiteettiään paljon, kun taas pienempien asioiden kanssa painivien ongelmia ei oteta yhtä vakavasti.

Ja ne ehkä saattavat jäädä kokonaan pohtimatta, jos paine tuntuu liian suurelta. Tai ainakin lausumatta ääneen, vaikka olisi tilaisuus.

Tulipa tosiaan todistettua, aika paatosta. Yksi vanhoista keppihevosistani on se miten vähän erilaisuutta ihmiset tuntuvat hyväksyvän, väärästä lahkeenpituudesta alkaen. Myös kyky vaan antaa muiden olla tuntuu olevan monella hakusassa.

En ole ihan varma jos se ei tapa nin vahvistaa -periaatteesta. Kai todella vakavat törmäykset ulkoisen kanssa pakottavat myös sopeutumaan, tavalla tai toisella. Jos hyvin käy niin vahvistumalla.


Blogin ulkoasusta vielä; toivottavasti ulkoasumuutos ei lyhennä juttuja.

Onko kukaan ajatellut, että samankaltaisuuden vaatimus on osin itsesuojelua ja pelkoa kaikkea tuntematonta ja erilaista kohtaan?

Olen minä sitä Tui ajatellut. Mutta "erilaisen" ihmisen näkökulmasta ehkä kuitenkin on aika sama mistä se samankaltaisuuden vaatimus sitten johtuu. Jos kuitenkin joutuu kokemaan, että erilaisena tulee hylätyksi tai tuomituksi kummajaiseksi.

Niin molly, kaipa se kohtalonkysymys on siinä miten voi vahvistua kovettumatta? Menettämättä herkkyyttään. Koska usein voi käydä niin että vahvistuminen onkin sitä kovettumista. Kuoren kasvattamista.

Ai, minä olen koko ajatellut että mitä lyhempiä juttuja kirjoitan, sitä parempi.

Kirsti: "Mutta "erilaisen" ihmisen näkökulmasta ehkä kuitenkin on aika sama mistä se samankaltaisuuden vaatimus sitten johtuu."

Entä jos ajattelisi niinpäin, että ne samankaltaisuutta vaativat tyypit painivat omien peikkojensa kanssa?

Epävarmuus ja pelko voivat olla identiteettiä kalvavia poikkeavuuksia siinä missä moni muukin.

Niin, kyllä. Mutta se tavallaan edellyttää että ihminen on alkanut jo ottaa niskaotetta niistä paineista. Hän on kampeamassa itseään niiden herraksi. Se tavallaan edellyttää ihmiseltä aika paljon potkua että hän pystyy niin tekemään. Kaikki eivät koskaan pysty.

Poikkeavan kaunista naista miehet himoitsevat, naiset kadehtivat. Zombaile siinä sitten tasapainoon. Parempi olisi olla piilossa, ettei aiheuta kenellekään paineita. Eli eristyksiin tässä joutuu, luikkimaan piiloon.

Hyvä huomio tuokin. Ja kauniisiin naisiin saatetaan myös liittää muita ikäviä määreitä, kuten epäilys älynlahjoista. Ehkä se on kyllä ollut vähenemään päin, koska ulkonäön merkitys on kuitenkin viime vuosina korostunut. Kaunis pitää olla, mutta ei toisaalta saisi olla liian kaunis.