|
|
|||
|
09.02.2006 - 07:42
Olen ihmetellyt, miksi olen jaksanut käydä sinnikästä keskustelua
ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta blogissa, johon on linkki
tuolla Lillukanvarsissa. Ajoittain olen tuntenut itseni naurettavaksi.
Olen yrittänyt irrottautua keskustelusta, mutta sitten palaan kuitenkin
aina katsomaan. Luen kommentin ja provosoidun vastaamaan. Enkä ymmärrä
miksi. Koska periaatteessahan asia ei kosketa minua. Ei se ole minun
taisteluni. Minulle pitäisi olla suurin piirtein se ja sama mitä
jossain uskonnollisessa yhteisössä ajatellaan. Mutta mollylle vastatessa yhtäkkiä tajusin yhteyden.
Olen tänään menossa tapaamaan paria kansakouluaikaista luokkakaveriani. Ajatukseni ovat olleet omassa lapsuudessa ja koulumuistoissa (joita on hyvin vähän). Toista koulukaveria en ole nähnyt edes vilaukselta yli kolmeenkymmeneen vuoteen, toisen näin ohimennen Stockmannilla muutama viikko sitten. Olen muistellut ikävää opettajaamme ja jäsentänyt vähiä muistojani uudestaan heiltä saamieni joidenkin uusien tietojen perusteella (olemme lähetelleet sähköpostiviestejä). Olen ollut niin keskittynyt muistelemaan itseäni 9-10 vuotiaana, etten ole tullut ajatelleeksi miten meillä kolmella on yhteys vähän myöhäisemmältäkin ajalta. Olimme kaikki 70 luvun puolivälin tienoilla tekemisissä juuri viidesläisen herätysliikkeen kanssa. Mutta en ole henkilökohtaisesti ajatellut asiaa paljonkaan sen jälkeen kun pystyin kyseisestä liikkeestä irrottautumaan. Muistan että oli suuri helpotus tajuta, ettei minun tarvitse välittää siitä liikkeestä. En tarvitse niitä ihmisiä, enkä mitään muutakaan mitä kyseinen liike edustaa. Se ei juuri ole kummitellut mielessäni sen koommin. Mutta nythän se kummittelee. Ja tajusin yhtäkkiä, etten ole halunnut ajatella sitä asiaa, enkä ole oikein voinut antaa itselleni anteeksi sitä että olen ollut niin tyhmä. Että olen joskus ollut niin yksinäinen ja seurankipeä, että olen muodon vuoksi pyörinyt mukana porukassa jonka maailmankatsomusta en jakanut. Että olen istunut nuortenilloissa ja raamattupiireissä sen vuoksi, että jotkut kaveritkin olivat siellä. Että kävin niissä illoissa mieluummin kuin istuin kotona yksin omien ajatusteni kanssa. Aina kun törmään viidesläisiin tai muihin herätyskristillisiin tyyppeihin, minut valtaa ärtymys. Mutta nyt tajuan että oikeastaan olen ärtynyt itselleni. Inhoan omaa nuorta, kaipaavaa itseäni joka tyytyi niin vähään ettei se oikeastaan ollut yhtään mitään.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970 Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Niin, ja olet kuitenkin yhtä kokemusta rikkaampi, ei pieni asia sekään.
Yritän nyt kömpelösti ilmaista, että antamiesi tietojen perusteella voisi ajatella, että nuori Kirsti on löytänyt haastavan, mutta toimivan ja antoisankin ratkaisun senhetkiseen, hyvin vaikeaan tilanteeseen.
Omat muistoni, lapsuuteni, nuoruuteni alkoivat palautua vasta, kun aloin suhtautua itseeni hyväksyvästi ja ymmärtävästi, eli asetuin nuoren itseni puolelle. Sitä ennen olin itse ollut itseni ilkein, anteeksiantamattomin kriitikko eikä se ollut oikein terveellistä.
Tämä ei tietenkään ole mikään patenttiasenne, joka toimisi sinulla, mutta päätin kumminkin hiukan demonstroida, jos siitä irtoaa vaikka sitten EI AINAKAAN TUOTA -inspiraatiota :-) Siitäkin on ihmiselle hyötyä, kun tietää, mitä ei ainakaan ja siksi on mukavaa, kun ajatukset virtailevat.
Joo, minäkin olen itseni armoton kriitikko. Itsekritiikki on tietenkin hyväkin asia olemassa, mutta armoakin pitäisi osata antaa.
Joo SusuPetal, minulla on sellainen tunne kuin jotain olisi avautunut, elämä virtaa jotenkin vapaammin.
ex-viidesläinen, se siellä tosiaan näytettiin. Mutta oma kokemukseni on, että maailmassa saa vain entistä pahempaa jälkeä aikaiseksi jos alkaa käytännössä toteuttaa niitä oppeja. Koska valintaa ei yleensä pääse tekemään täydellisen hyvän ja täydellisen pahan väliltä, vaan joutuu valitsemaan pienemmän pahan ja sen isomman pahan välillä.
Minä kun en usko, että ne ovat kovin selkeästi erotettavissa toisistaan - tai että sellaista jakoa edes voi tai kannattaa tehdä.
Itsellä on jo aikaisemmilta elämänvaiheilta kokemusta myös siitä, miten joidenkin menetysten ja pettymysten sureminen voi antaa tilaa myönteisille muistoille. Aivan kuin ne hyvätkään asiat eivät olisi päässeet esille sen vuoksi että halusin padota surut ja pettymykset, olla kokematta niitä.
Molly, ei ole pelkoa että jättäisin.
En tiedä mikä siihen itseinhoon oikeastaan auttaisi. Pitää pohtia.
en ole vieläkään päässyt asiasta täydellisesti irti tai yli kun joskus vielä tulee niitä hetkiä joina ajattelee että jonakin päivänä voi olla hyödyllistä että säilytän tämän ja tämän ja tuon, ja muita kammottavia tunteita, enkä voi oikein myöskään antaa itselleni anteeksi vaikka juttu onkin selitettävissä olosuhteilla jotka ajoivat tiettyyn suuntaan jne. no jokatapauksessa on lohdullista tietää etten ole ainut joka nuoruudessaan oli kajahtanut.. :)