Minulla on jatkuvasti nälkä, mutta ei hätää, täällä saa ruokaa viisi kertaa päivässä. Ennen aamupalaa on aikaa kirjoittaa muutama rivi.

Leirillä on käytössä sellainen systeemi, että joka päivän päättyessä jokainen ottaa tarjottimelta päivän värin ja tipauttaa kippoon. On siis leikattu sinisiä, vihreitä, keltaisia, oransseja, mustia ja ruskeita lappuja joista sininen tarkoittaa rauhallista, vihreä tyytyväistä, keltainen iloa, oranssi energisyyttä, musta väsymystä ja ruskea on blääh. Nämä kunakin päivänä kulhoon tipautetut laput isoset sitten liimaavat kartongille ja seuraavana päivänä voidaan katsella millaiset värit ja tunnelmat leirillä on ollut. On ollut hauska seurata keltaisten ja oranssien lappujen lisääntymistä. Eilisessä kipossa ei tainnut olla yhtään ruskeaa eikä mustaa. Minäkin pistin kippoon jo toisen peräkkäisen keltaisen, oli vähällä etten valinnut oranssia, mutta ei sentään, sehän ei olisi lainkaan satakuntalaista.

Jokainen vetäjä joutuu vuorollaan pitämään iltahartauden ja olen stressanut omaani suurin piirtein tammikuusta asti. En ole muistaakseni koskaan elämässäni pitänyt minkäänlaista hartautta ja periaatteessa olin ajatellut, että niin voisi olla tulevaisuudessakin, en ole oikein hartausihminen. Mutta nyt se tuntui ikään kuin kuuluvan velvollisuuksiin. Ratkaisin asian niin, että pyysin yhdeltä leiriläiseltä lupaa säveltää runo jonka hän oli kirjoittanut. Hän suostui, mikäli hyväksyttäisin melodian hänellä, mikä oli minusta erityisen fiksua. Juuri niin pitää toimia, on syytä huolellisesti ja tiukasti pitää huolta tekijänoikeuksistaan ja valvoa millaisissa yhteyksissä omia hengentuotteita käytetään. Laulan siis hänen runonsa ja säestän itseäni kitaralla. Sitten laulan vielä toisen laulun: Mikään ei ole enää samaa, vaikka kaikki ois ennallaan. Se on laulu, jonka tein käytyäni itse rippikoulun.

Jännittää sikana, vai kuinka nykyään sanotaan.