Hei Kirsti.
Olen ajatellut samaa omista nuoruuden tekeleistäni. Ehkä epäaitous kuitenkin kuuluu siihen ikäkauteen. Kokeillaan esimerkiksi aikuisten ihmisten ajatuksia - sitä kuinka ne istuvat omaan suuhun, kirjoituksiin, runoihin jne.

Kun ei tiedä mitä on, niinkuin nuorena ei tiedä, niin otetaan ja koetetaan erilaisia rooleja kuin päällystakkeja sellaisista asioista mitä haluaisi (tai kuvittelee haluavansa) olla. Sen takia monet asiat mitä nuoret julistavat, sanovat ja tekevät tuntuvat ulkopuolelta ja näyttävät myöhemmin teennäisiltä. Sitä ne eivät kuitenkaan ole vaan kysymys on siitä, että kun ei vielä ole valmis, niin ulos näkyvää persoonallisuutta täydennellään milloin milläkin. Joillakin tämä jatkuu hamaan aikuisikään. Se on surullista

On onnellinen tilanne, ettei juuri ole kontakteja nuoruusaikojen tuttuihin. Mulla on vähän sama tilanne, että muistan lapsuudestani ja nuoruudestani hyvin vähän ja se minkä muistan hävettää ja ahdistaa.

Häpeävätköhän useimmat nuoruuttaan niin kuin olisi helppo ajatella, koska itse häpeää, ehkä eivät. Ehkä vain ne joilla on ollut läheisriippuvuuden oireita jo lapsena tai jotain muita ahdistavia kokemuksia suhteessa toisiin ihmisiin.
häpeävät lapsuuttaan.

Muistamisesta tuli mieleen, että aikoinaan terapiassani sanoin psykologilleni, että pitäisiköhän mennä hypnoosiin jotta voisin muistaa lapsuudestani asioita joita en muista. Psykologi ei suositellut. Sanoi, ettei ihmiselle ole hyväksi muistaa sitä mitä se ei muista. Muistin pitää antaa olla rauhassa. Sopii hyvin tohon itämerivertaukseen tai kymijokeen, jonka kanssa on ihan sama tilanne.

Pitäisi antaa vihdoin anteeksi nuorelle minälleen sitä että se on toiminut esim parikymppisenä niin armottoman vastuuttomasti ja itsekkäästi. Anteeksiantaminen on vaikeaa, koska en tunne myötätuntoa enkä rakkautta sitä tyyppiä kohtaan. Nuori minäni oli epämiellyttävä moraalisesti kehittymätön tyyppi joka ei ansaitse kunnioitustani. Ymmärrän hyvin, etten ollut silloin kovin suosittu, en minkään olisi viihtynyt sellasen tyypin seurassa.

Pitkä on siis matka itsensä rakastamiseen tai edes hyväksymiseen ja anteeksiantoon. Pohjamutia kaivelemalla se tuskin löytyy. Myrkyttyy vaan puhtaat pintavedetkin, niin kuin sinulle tuntuu vähän käyneen.

Toisaalta mitä muuta pitkä terapiani oli kuin pohjamutien tonkimista, mutta siinä olikin ammattilainen apuna koska muuten niihin liemiin olisi todellakin myrkyttynyt ja tappanut itsensä koska se mielen pohjamudissa oleva myrkky aiheuttaa itsevihaa ja riittävä määrä myrkkyä aiheuttaa kuolemaan, se on selvää.

No niin menipä valoisaksi tämä postaus, olisi ehkä kannattanut kirjoittaa omaan blogiinsa.

Hyvää pilvistä päivää sulle Kirsti.

Minä en häpeä nuoruuttani. Olen minäkin toki tehnyt aikoinani kaikenlaisia hölmöyksiä, mutta ei niiden häpeäminen enää auttaisi.

Minulla on tallessa maalauksiani ja joitakin kirjoituksiani (suurimman osan olen joskus hävittänyt, mitä olen harmitellut myöhemmin) ajalta, jolloin olin 17-18-vuotias. Ne kertovat aika rehellisesti sen aikaisesta minusta.

Marx totesi joskus 1800-luvun puolimaissa, että kadonneet sukupolvet painavat painajaisina elävien aivoissa. Tällainen muisti on kai (useimmiten tiedostamatonta ja) kollektiivista, mutta kaikkein useimmin muisti on yksityistä, kuten sinulla runoissasi. Muisti ja muistamattomuus tekevät meistä ihmisiä, samaten menneet tekomme ja se, että ajallisen etäisyyden päästä ihmettelemme tekojamme. Maailma muuttuu, me muutumme. Eikö se ole lohdullista, että huomaa muuttuneensa? Eikö sekin ole lohdullista, että muisti on paljon enemmän kuin me muistamme.

Onpa täällä ihania kommentteja.

Marx on sanonut viisaasti. Tuota kadonneiden sukupolvien painoa olen viime aikoina ajatellut enemmänkin, se on niin totta ja olen yrittänyt kirjoittaa romaania joka oikeastaan kuvaisi juuri tuota.

Onhan se oman muuttumisensa huomaaminen lohdullista kyllä. Mutta ehkä tässä nykyisessä kivuliaisuudessa on kysymys myös siitä että näkökulma omaan menneisyyteen on muuttumassa. Olen tottunut ajattelemaan omasta nuoresta itsestäni tietyllä tavalla. Ja nyt kun olen jutellut vanhojen kaverieni kanssa, heidän muistonsa ikään kuin valaisevat menneisyyttä niin että elämästäni tulee näkyviin uusia puolia jotka eivät näytä kovin miellyttäviltä. Mutta uskon että nekin on välttämätöntä käsitellä ja hyväksyä.

Karpalo, kyllä tosi monet varmaankin hiukan häpeilevät nuoruuttaan. Mutta on tuollaisiakin onnenkantamoisia kuin Anu, jotka ovat ilmeisesti aina olleet sinut itsensä kanssa. Itse voin vain haaveilla siitä.

Mediaopen ajatuksessa on varmasti perää. Hänhän nämä tietää kun nuorten kanssa pyörii. Voisikohan sitä tosiaan ajatella oman epäaitoutensa jotenkin toisinpäin, erilaisten roolien ja ajatusmallien testaamisena. Hmm.

Niin Maria, minuakin häiritsi omissa runoissani juuri se, että näin heti ensi silmäyksellä ketä olin niitä tehdessä matkinut. Ja onnistunut matkimisessani huonosti. Hyhhyh.

Ei kai kukaan kuvittele että häpeä jotenkin auttaisi niihin asioihin joita häpeää. Sen täytyy liittyä jotenkin kokonaisvaltaisemmin ihmisen käsitykseen itsestään ja on kenties jossakin suhteessa siihen miten paljon ihminen rakastaa ja kunnioittaa itseään.

Armo ja rakkaus kai ovat jossain määrin toistensa synonyymejä. Olisi hyväksi olla armollinen itselleen ja kasvaa eroon häpeän ja syllisyyden tunteista. Mutta armoa ei ole ilman rakkautta eikä rakkautta ilman armoa. Anteeksiantaminen on rakkautta ja tämä pätee niin itseen kuin muihinkin ihmisiin. Jos pystyy antamaan anteeksi on päässyt aika pitkälle rakastamisen taidossa. Se onkin ainut taito jonka haluan oppia, ei taida ikä riittää.

Kirsti! Luen kauhuissani, miten ankara oletkaan nuorelle Kirstille! Au, ihan sattuu, vaikka sivusta katsoo. Armoo! Hilfe!Karpalo puhuu asiaa, kiitos, veit jalat suustani!

Minä olen lukenut vanhoja tekstejäni ja tottakai ne kaik Gibranit ja Harmajat ja muut fraasit on raahattu mukana..mutat mitä muukaan nuori ihminen osaa? Voi, minussa ne herättivät rakkauden (uskalsinpas sanoa) ja lämpimän tuttuuden tunteen: vaikka tekstit ovat naiiveja ja kömpölöitä, olen edelleen samaa mieltä! Arvoni ovat loksahtaneet kohdalleen noin 13-vuotiaana. Enkä tingi niistä edelleenkään.

Nykynuoriso puhuu baittaamisesta, kun tarkoittavat matkimista. Hiljattain pidin puhuttelun aiheesta, kun isosisko naureskeli pikkuveljelleen, että sä baittaat... Sanoin, että toisilta oppiminen on mainio tapa oppia! Yritykset ja konsultit myyvät 'matkimista' bech marking -termillä. Ei kukaan voi luoda mitään, jota ei olisi jo ennen luotu... tai aika mahdoton vaatimus se on. vasta myöhemmin, iän myötä, kykenee yhdistelemään vanhoja ja uusia asioita jotenkin tuoreesti.

Sä oot niin nolo.

Niinpä, anonyymi. Joten mikä neuvoksi?

Joo Tuulisuoja. Hassua kyllä, että oman ankaruutensa tajuaa vasta kun kirjoittaa nämä asiat julki. Sitten niitä voi tarkastella ulkopuolisena ja ihmetellä.

Mutta se että suhtautuu itseensä niin ankarasti, johtuu kai siitä että myös minuun on suhtauduttu aika ankarasti. Vai kuinka? Taas kääntyy katse kotikasvatuksen sylttytehtaaseen. No yritän olla uppoamatta siihen suohon kuitenkaan.

Karpalo, viestistäsi tuli taas mieleen Tuulikki Saariston Taikasanat. Hänhän ehdottaa että pitäisi joka päivä antaa itselleen anteeksi. Tein anteeksiantoa systemaattisesti joitakin kuukausia, mutta sitten se unohtui. Ehkä pitäisi taas aloittaa.

Tuosta jäljittelystä sen verran, että eihän kukaan ihminen ole syntyessään valmis - siis niin, että hänellä olisi oma, ketään jäljittelemätön tyylinsä tehdä asioita. Kyllähän opettelu on aina muiden matkimista ja jossain vaiheessa ne matkitut asiat vain alkavat pikkuhiljaa muokkautua joksikin omaksi. Minusta se, että jossain vaiheessa jäljittelee, tarkoittaa sitä, että on oikealla tiellä.

Minä en kyllä ole kovin monesta asiasta samaa mieltä kuin lapsena. Minun arvoni ja asenteeni ovat jatkuvassa muutostilassa.

kyllä, Kirsti. Pikku-Kirsti on saanut ankaran ja totisen kasvatuksen. Keski-iässä muistot pulppuavat esiin, ja maton alle lakaistut asiat. Älä huoli, kyllä Sinä selviät ja kestät - nyt, kun olet aikuinen. Pikku-Kirstin piti keksiä monenlaisia selviytymiskeinoja, ripeä unohtaminen on varmaan yksi niistä. Ei kai suuttumuksessa ja likaisessa tunteessa ole mitään pahaa. suuttumus ja pettymys on aina itseyttä puolustavaa. Koetas nyt vaan kunnolla suuttua niille, jotka Sinua väärin kohtelivat - ja sen jälkeen on helpompi antaa anteeksi, kun tietää MISTÄ anteeksiantaa.

Mörköjä ja möhkäleitä täällä moni sydämellään kantaa ja ihmettelee, mistä pahat olot oikein kumpuavat...

Saaristo on viisas nainen, olin hänen luennolla 10 v sitten ja sen jälkeen lukenut tuota Taikasana-kirjaa mielelläni.

Anu, noh, oikaisin. Pohdin jatkuvasti arvojani ja olen valmis oppimaan ja muuttumaan. Mutta kun teini-ikäisenä julistin, että Rakkaus on tärkein arvoni, voin rävähtämättä seistä sen takana edelleen.

Niin, yritin sanoa sitä mitä näköjään monet muutkin, että nuorena (tai miksei vanahanakin) emuloi muita em. kontekstissa. Sama se on varmaankin kirjoittamisen opettelemisessa ja esim. kuvataiteissa, iästä riippumatta. Harjoitellaan piirtämään kuten se ja se, tai kirjoittamaan siten kuin tämä tai tuo. Tai ainakin luetaan suuret määrät muiden kirjoituksia, jottei itse tarvitsisi kirjoittaa niin paljon (tämä suoraan kirjoituksen opettajani suusta, mutta myös oma ajatukseni). Niin että miksi sanot "hyhhyh"?

Itse olen emuloinut monia suomalaisia runoilijoita esim. Sirkka Turkkaa ja Rakel Liehua ja tehnyt sen vielä huonosti, mutta pidän sitä vain yhtenä vaiheena menneisyydessä. Uskon ja toivon, että nykyjään minulla on ihan oma tyyli.

Ja sitten ksysmys: Muutama kuukausi sitten, kun minä vasta ryhdyin bloggailemaan, sinulla oli aina välillä proosapätkiä täällä blogilla. Niitä olisi mukava taas lukea aina silloin tällöin. Ne olivat hienoja... Oletko ajatellut laittaa niitä tänne meidän muiden iloksi???

Maria: "Tai ainakin luetaan suuret määrät muiden kirjoituksia, jottei itse tarvitsisi kirjoittaa niin paljon (tämä suoraan kirjoituksen opettajani suusta, mutta myös oma ajatukseni)."

Stephen King sanoi kirjassaan "Kirjoittamisesta", että kirjoittamaan oppii lukemalla (hän taisi vielä lisätä, että lukemalla mahdollisimman paljon kaikenlaista). Minä olen hänen kanssaan samaa mieltä.

Olen tosiaan Maria ajatellut, että voisi saada vähän vaihtelua tähän systeemin jos välillä kirjoittaisi pieniä proosapläjäyksiä. Mukava että tykkäsit niistä. Niitä vain pitäisi vähän miettiä, kun taas nämä sielun syvälliset pintaluotaukset tai pinnalliset syväluotaukset tulevat jotenkin itsestään.

Sanon siitä emuloinnista hyhhyh varmaan siksi etten ole oikein sujut sen oman emulointini kanssa. Se näyttäytyy minulle vain typeränä apinointina ja mikä pahinta, runot ja tekstinpätkät eivät tunnu enää aukeavan minulle mitenkään, eli en enää edes ymmärrä mitä olen niillä yrittänyt sanoa. Mutta ymmärrän että minun täytyisi löytää vähän myönteisempi lähestymiskulma tähän asiaan.

Jaa Tuulisuoja, vieläköhän sitä tosiaan jaksaisi suuttua. Ison osan elämääni olen kyllä ollut aika vihainen. Mutta jotenkin mykästi, sisäänpäin. Stimuloivaa tämä on ollut, monin tavoin. Oman kirjoittamisen kannalta on taas pari päivää mennyt ranttaliksi kyllä.

Tutun kuuloisia tunteita! Olen viime aikoina harrastanut sitä vanhaa kunnon ajatusleikkiä, että kuvittelen näkeväni itseni ulkopuolelta (esim. nuorena) ja mietin miten olisin suhtautunut häneen ja hänen omaa tilaa haparoiviin elkeisiinsä, yleensä tulee aika myötätuntoinen olo...

Nolous on tuollaisessa itsekontrollissa jännä juttu, koska tarkemmin ajatellenhan kuvaamassasi tilanteessa tuntee "kärähtäneensä" omasta epävarmuudestaan, siitä että se on jotenkin hävettävästi paljastunut? Ihminen siis tuntee häpeää omasta epävarmuudestaan, johon ei tosiaankaan ole syyllinen, huomion ja hyväksynnän melkeinpä janoksi yltynyt kaipuu kyllä uskoakseni kumpuaa siitä, että on jäänyt paitsioon ainakin jossakin suhteessa.
Ja päätynyt syyllistämään niistä tunteista itsensä, kun ei ole tajunnut mitä ne oikein ovat -- ja useinhan kasvatus on ainakin vielä 60-luvulla ollut sellaista, että "älä lapsi nyt liikaa itsestäsi luule ja esiin tunge".

Luin näistä jutuista todella hyvän kirjan, Anna-Liisa Valtavaaran Kiltteydestä kipeät, suosittelen, viisasta ja helpottavaa tekstiä vailla minkäänlaista hymistelyä!

Joo Kirsti, olisi mukava jos laittaisit niitä pläjäyksiä tänne blogillesi.

Anu, me ollaan samaa mieltä. Kai sen jotenkin tietää, kun on kiinnostunut esim. kirjoittamisesta, että on hyvä lukea mahdollisimman paljon ( ja se on mukavaakin), ja taas kuvataiteiden alalla katsoo mielellään mahd. paljon taidetta, katsoo miten muut ovat tehneet. Tietysti en niitäkin, jotka sanovat etteivät lue muita, eivätkä ole koskaan lukeneet, vaikka itse kirjoittavat...

Ja sitten on vielä sekin, että "Ja sitä pyöräähän ei haluaisi keksiä uudestaan" - tämä erään toisen kirjoitusohjaajani suusta.

Lapsuuden/nuoruuden muisteleminen on vaikeaa, kun ei oikein välttämättä muista tai muistaa "väärin". Meidän koulusta on tehty yksi muistelukirja ja kun toista koottiin meidän ikäpolvestamme, sanoin juttujen kerääjälle oitis: minulla ei ole mitään kerrottavaa, muistan vain hyvät kaverit ja rehtorin puhuttelut. Niin paljon asia minua kuitenkin kiinnosti, että otin esiin nuorena kirjoittamani päiväkirjat ym. kirjalliset tuotokset. Viitisen vuotta sitten en voinut niitä lukea, kun ne olivat minusta niin auttamattoman typeriä ja tekotaiteellisia, hyvä etten heittänyt mäkeen. Nyt aloin lukea järjestelmällisesti ja löytyihän sieltä se epävarma, finninaamainen ja kapinoiva nuori. Mutta elämäni silloin oli ollut hyvin erilaista, mitä tässä ajatellen muistan, paljon hauskempaakin ja aktiivisempaa.

En kuitenkaan kirjoittanut muistelukirjaan, koska kirjoituksen palautusaika oli mennyt umpeen.

Täällä on tosi hyvää keskustelua aiheesta.

Voi sinua Kirsti, kohtaa vaan rohkeasti nuoruutesi nolous. Kerro vaikka tässä kaikki rohkeasti miltä tuntui. Mutta, kuten sanottu, ei kukaan voi luoda mitään mitä ei ole jo ennen luotu, niin että mitä sinä niitä häpeät kun et ole kerta itse luonutkaan!

Tanssiva harmaa pantteri, "väärin muistaminen" onkin kiehtova juttu. Olen miettinyt että miksi ihmisen muisti on niin epäluotettava kuin se on. Itse olen yrittänyt ajatella niin, että omissa muistoissa on aina jokin totuus, vaikka menneisyys aina vähän muuttuu ja saa uusia tulkintoja sitä mukaa kuin asioita palautuu mieleen.

Piia, sitä tässä yritetään, nuoruuden ja keski-iänkin nolouksien kohtaamista koska uskon, että häpeästä vapautuminen on olennaisen tärkeää, koska häpeä kahlitsee.

Kamalattoman noloa ja hävettävää lukea tai edes ajatella niitä nuoruuden tekstejä, joissa teeskentelin. Yääääkkk. Minä annan häpeän velloa oikein kunnolla. Ajattelen, että no niin, antaa palaa ihan täysillä! Nyt perkele hävetään! Hetken kuluttua alkaa jo naurattaa.

Naurun päätteeksi tulee armo. Olen toiminut senhetkisessä tilanteessa parhaalla mahdollisella tavalla ja onhan se harmi, ettei se tapa ollut järin tyylikäs. (Ainakaan se ei vahingoittanut ketään -lohtu on hieman riskaabeli, koska sen myötä tulee helposti mieleen tapauksia, kun omat ratkaisut ovat olleet toisille ikäviä ja uusi häpeäkierros alkaa.)

Koko elämä on opettelua, mutta lapsuus ja nuoruus on erityisen voimakasta kehityksen ja opettelun aikaa. Jos ei tee mitään, ei ota nolouden, häpeän ja epäonnistumisen riskiä, mutta ei myöskään voi oppia mitään arvokasta.

Niinpä kaura. Mutta mikä siinä onkin, että muiden höpöilyihin sitä voikin suhtautua jotenkin armollisesti. Ne tuntuvat sympaattisilta pikkujutuilta ja ne voi ymmärtää osaksi välttämätöntä kasvuprosessia. Mutta omalla kohdalla se onkin vaikeaa.

Ehkä minä vain otan itseni liian vakavasti. Haluaisin, että olisin ollut täydellisen tyylipuhdas pakkaus. Risoo niin hemmetisti kun tajuaa olleensa tosi tyhmä. Ja sitä paitsi, olen monesti edelleenkin. grrr.