Kuulostaa siltä, että olet päättänyt opetella olemaan itsellesi armollinen:)
Oma seura paras seura:)

Nuo omat yksityiset taiteilijatreffit ovat omallanikin tehtävälistalla seuraavana. Luulen sen olevan sen arvoista..

Minä vein itseni ystävänpäivälounaalle Eliksiiriin ja teelle Stockmannille. Mikaelinkirkon kohdalla katselin, tulisiko Kirsti vastaan, muttei tainnut tulla. Sillä oli huppu päässä, niin etten nähnyt hiusten väriä. Pelkään kysyväni kaikilta tummahiuksisilta portsalaisilta, onko heidän nimensä ehkä Kirsti.

Jaa Kaisa, minä kyllä usein kuljen sitä Mikaelinkirkon sivua, mutta huppua en pidä päässä koskaan. Minulla on sellainen musta kulunut karvareuhka silmillä.

"Taiteilijatreffit" kuulostaa Julia Cameronin termiltä. Minä olen pitänyt hänen kirjoistaan kovasti, varsinkin sen jälkeen kun tajusin lukea ne aikajärjestyksessä.

Minä olen tajuamattani (siis ennen kuin luin noita Cameronin kirjoja) käynyt tuollaisilla taiteilijatreffeillä monta kertaa viikossa jo pitkään (viimeksi eilen kävin askartelukaupassa hypistelemässä tavaroita, ja oikeastaan voisin sanoa tämänpäiväistä espanjankurssianikin sellaiseksi, vaikkei se turhaa olekaan). Itselle ja varsinkin itsen hemmotteluun varattu aika ei ole ollenkaan hukkaan heitettyä. Päinvastoin, siitä saa hämmentävän paljon energiaa suunnattavaksi muuhun tekemiseen.

Eikä saman leffan katsominen uudelleen ja uudelleen ole sekään turhaa - jos leffa on hyvä, siitä aukeaa uusia kerroksia jokaisella katsomiskerralla. Minun ennätykseni on sama leffa teatterissa neljä kertaa peräkkäin.

Juu Anu, Cameronilta se jäi mieleen. Minä olen lukenut vain sen ensimmäisen, Tie luovuuteen ja tykkäsin siitä kovasti.

Aamusivujakin kirjoittelin jossain välissä, mutta sekin hyvä harrastus jäi.

Minä en oikeastaan tajua miksi minulla on aina tällaisia rajoituksia itselleni. Kuten että samaa elokuvaa ei saisi katsoa useampaan kertaan. Eihän se nyt keneltäkään luulisi olevan pois vaikka katsoisin kymmenen kertaa. Mutta joku kumma esto minulla on. Siksi tuntuu todella hauskalta kuulla, että olet käynyt katsomassa neljä kertaa saman leffan.

Tässä vaiheessa minun sisäinen utelikkoni suorastaan kihisee: mikä se leffa oli?

Noita päättömiä rajoituksia itsekin itselleni kasaan. Ehdottomasti typerin on se, että tunnen aina jotenkin huonoa omaatuntoa, jos käyn lounasruokalassa syömässä. Muut astelevat lounareineen syömään kuin johonkin itsestään selvään oikeutettuun juttuun. Minä korkeintaan kerran kahdessa viikossa!

Ne päättömät rajoitukset voivat joskus tulla alunperin ulkopuoleltakin. Kulttuurista kiinnostuneiden ihmistenhän usein odotetaan toteuttavan tiettyä kaavaa: klassikkokirjat pitää lukea (tai elokuvat katsoa), on parempi lukea uutta kuin uudelleen ja uudelleen samaa vanhaa, tietyt genret ovat parempia kuin toiset jne.

On aika vapauttavaa huomata, että lopulta sitä on aivan vapaa tekemään mitä tykkää. Minä olen paininut pisimpään noiden klassikkokirjojen kanssa, nykyään olen saanut itseni uskomaan että minun kannattaa lukea niitä vain kiinnostuksesta, ei statuksen takia. Ja jättää lukematta ellei kiinnosta.

Nyt oikeastaan tuntuu, että pitäisi pärettää näistä sisäisistä rajoituksista. Nekin ovat varmaan aika henkilökohtaisia. Jostain syystä minulla ei kirjojen suhteen ole koskaan ollut suurta ongelmaa, vaan olen aina voinut lukea mielenkiinnon vuoksi. Mutta esim. elokuvia pitäisi jostain syystä mennä aina katsomaan jonkun kanssa. Yhteisellä päätöksellä. Ja siis viikonloppuna tai illalla. Mutta että yksin ja keskellä päivää, se on tuhmaa.

Sun äitis, se elokuva oli Brokeback Mountain. Suosittelen suunnistamaan teatteriin mikäli ei ole vielä tullut leffa tutuksi.

Hyvin toimittu!

Ihmeellinen asia tuo sosiaalinen krapula joka iskee usein kun on tullut oltua ihmisten ilmoilla, vaikka olisi ollut miten siivosti. Aamulla on vatsanpohjassa solmu ja päässä varma tietoisuus siitä, että on puhunut noloja tai liikaa tai liian kovalla äänellä. Tekee mieli huokailla ääneen, että miten sitä onkin syntynyt tällaiseksi hupakoksi. Ja sitten sitä vasta hupakko onkin kun kyselee läheisiltään, että tuliko sitä käyttäydyttyä jotenkin turhan ekstrovertisti tai muuten nolosti.
Hyvä kun menit uudestaan elokuviin. Minä en ole vielä nähnyt.

MInkähänlaista elämä olisi, jos ei olisi sisäistä kontrollanttia? Itse olen tehokkaasti vaientanut niistä sen, joka kuiskii, ettei näin siivottomassa huushollissa voi elää, että vähintäänkin lattiat pitäisi pestä. Olen luvannut tälle sisäiselle siivojalleni, että hiihtolomalla sitten noudatan hänen käskyjään. Muiden täällä asuvien päässä on sellainen ääni, joka sanoo, että onhan tässä huuhsollissa nainen, jolle siivoaminen luontaisesti kuuluu.... :)

Ahaa, sinullakin Anni. Jostain sen on tietysti oppinut. Tuskin sitä itse olisi keksinyt. Usein tapaa ihmisiä jotka päästelevät täysin huoletta mitä uskomattomampia sammakoita suustaan eikä heillä näytä koskaan olevan minkäänlaista moraalista krapulaa sanomisistaan. Ainakaan sen perusteella miten samanlainen hölinä jatkuu seuraavalla kerralla. Itse kärvistelee tuskissaan pientenkin lipsahdusten tähden.

pantteri, kaipa sisäiset kontrollantit ovat välttämättömiä. Mutta olisi varmaan hyvä toimia juuri noin. Miettiä mikä kontrollantti kannattaa vaimentaa, mitä kuunnella.

Sosiaalinen elämä on kuin kalanmaksaöljy? Häh? Miten määrittelette sosiaalisen elämän? Eikö tämä blogi-elämä sitten ole sosiaalista. Mitä jäisit paitsi/jäisitkö, jos kukaan ei enää esittäisi mitään kommentteja kirjoituksiisi. Minusta tämä on aika yltiösosiaalista touhua tavallaan.

Terve Naapuri. Sitä ollaan taas ärhäköitä heti iltapäivästä?

Niin, on se aina musertavaa jos kommentteja ei tule. Olet ihan oikeassa. Ja muutenkin sitä tietenkin tarvitsee ihmisiä. Mutta joskus vaan on sellainen tunne että se on niin vaikeaa, yhtä hankalaa kuin kalanmaksaöljyn juominen.

Hyvät hyssyrät! Ihmettelen vaan sun juttujas.Toki pikkasen ehkä ymmärränkin. Pikku vinkkí: miksi yrittää juoda kalanmaksaöljyä, kun Portsan Siwassa myydään kapseleita, jotka ei maistu miltään.Ehkä sellaisia ihmisiäkin löytyy jostakin?

Ihmisiä jotka ei maistu millekään? Jotenkin ei tunnu houkuttelevalta vaihtoehdolta sekään.

Itse asiassa minä en taida kyllä tarvita kalanmaksaöljyä kapseleina enkä muutenkaan, mutta immeisiä tietysti tarvitsen. Huvituin vaan tuosta Jennin kommentista.

Mun henkinen krapula tapaamisten jälkeen näyttää johtuvan siitä, että oma pieni suloinen todellisuuteni joutui taas törmäämään jonkun toisen enemmän tai vähemmän erilaiseeen todellisuuteen. Ei maistu hyvältä, mutta on terveellistä...

Mulle olennaista on tajuta ettei toisen erilainen todellisuus ole parempi kuin omani. Kuten ei myöskään omani ole parempi kuin sen toisen. Ollaanpahan vain erilaisissa todellisuudessa. Alemmuuskompleksit kuitenkin puskevat aina herkästi pintaan.

Ja toisinaan jopa ylemmyydententeet:(

Niin tosiaan. Mutta jostain syystä en koe niitä yhtä tuskallisina. Ehkä pitäisi :)

Seurustelen mielelläni ihmisten kanssa, jotka eivät herätä minussa kateutta eivätkä avaa ovia alemmuuskomplekseihini, joita yritän tukahduttamalla tulahduttaa. Vertailuissa häviän aina, omasta mielestäni: ei ole muuta totuutta arvottomuudestani, vaikka uskoteltaisiin kuinka toista.

Tuttua.

Entä nuo, joiden kanssa, kompleksi, seurustelet mielelläsi? Millaisina näet heidät?

No niin sitä pitää! Yksinään, keskellä päivää, leffassa käynti tuntuu syntisen hyvältä!:)) Pitäskin taas mennä, kun vaan olis aikaa...

Aikaa ei anneta, se otetaan :)

Kaisa: "Entä nuo, joiden kanssa, kompleksi, seurustelet mielelläsi? Millaisina näet heidät?"

Tiedän aika tarkkaan, kenen kanssa selkääni kasvavat siivet ja pääsen eteenpäin ja lentämään, kenen kanssa taas selässäni tuntuu puukonisku. Usein olen itse itselleni puukko, omista epävarmuuksistani kipeä. Ja silloin joku kaunis ja hyvä ja kirkas ja täydellinen (nainen) saa minut musertumaan. Eli ei "vika" ole heissä, vaan omassa rikkinäisessä minässä. Väistän täydellisiä naisia", ettei oma vajavuuteni olisi niin tuskallista nähdä. Olen pelkuri.

Hei Ruu, hauska nähdä!

kompleksi, kaipa se on myös viisautta että suojelee itseään sellaiselta mikä aiheuttaa tuskaa. En oikein kannata itsensä karaisemista tällaisissa asioissa.

Ajattelin vaan sitä, että jos osaisi rakastaa ja kunnioittaa muita rikkinäisiä, voisi ehkä siinä sivussa alkaa arvostaa itseäänkin. Vai meneekö se niin päin, että vasta kun osaa arvostaa itseään, arvostaa muitakin? - Taitavat kulkea käsi kädessä:)

Voi Ruu, miten ihana kuulla sinusta! Tunnustan salapaheen: minulla on edelleen Täti viidakon reunalla blogilistallani ja joka kerta, kun listalla näkyy päivitys, käyn toivorikkaana kurkkaamassa. Toistaiseksi on aina ollut vastassa tyly "tämä blogi on salasanasuojattu tms.". Mutta toivossa on lupa elää, ehkä jonain päivänä siellä onkin taas Ruu!