Hei Kirsti.
Proosallisia tehoja pohdiskelussa. Ilmeisesti se oli vaan joku terve hullu. Mitähän se siellä taivasta tuijotellessaan ajatteli.

Ihanko tällaisista tuntomerkeistä syntyi arvaus teologian opiskelijasta? Täällä pääkaupungin yliopistossa eräs sadistinen psykologian apulaisprofessori (rauha hänen muistolleen) oli luennollaan arvaillut: "Te olette varmaan teologi, kun Teillä on rasvainen tukka".

Hei Maria ja Sylvi. Pointti tässä jutussa on oikeastaan siinä, näin nyt jälkikäteen ajatellen, että mikäli kysymyksessä olisi ollut sairauskohtaus, olisimme toimineet moraalisesti väärin kun vain seisoimme siellä ja odottelimme, emmekä heti rynnänneet apuun. Mutta jos olisimme heti rynnänneet apuun, olisimme tehneet itsemme vähän hölmöiksi ja mikäli olisimme menneet jäätä myöten, olisimme ehkä päätyneet joen pohjaan.

Tarkoitan nyt sitä, että tällaisia ihmiset varmaan pohdiskelevat mielessään kun eivät heti suoraa päätä aina ryntää jonkin hiukan oudosti käyttäytyvän lähimmäisen avuksi.

Kyllä se pohdintatilanne tuli selkeästi hahmotetuksi.

Itse olin perheeni kanssa kerran helteisenä päivänä Seurasaaressa, ja jouduimme pohtimaan miten autamme oravaa, joka liikkumattomana roikkui linnunpöntön suulla.

Ensin me ja pari muuta kulkijaa katselimme, onko eläinparka vielä elossa. Totesimme olevan, mutta pelkäsimme sen juuttuneen jotenkin kiinni ja olevan janoon nääntymässä. Lähellä oli henkilökunnan asunto, jonka luota tavoitin nuoren miehen. Tämä löysi pitkät tikkaat. Meitä oli jo kymmenen henkeä paikalla niskat kenossa, kun hän nosti tikkaat puuta vasten. Siinä vaiheessa se helteessä roikkunut puolikuollut orava lähti reippaasti liikkeelle. Siinä sitten joukolla nauroimme.

Jäällä "terveellä" tavalla makaava ihminen piti minulle herätyspuheen. Ei sillä, että hengellään (sillä ainokaisella) pitäisi leikkiä, vaan jospa hän osasi todella irrotella ja paiskata rukkasilla rutiineja päin pläsiä kuin entistä kosijaa. Tekee mieleni antaa omille rutiineilleni lähtöpassit ja repäistä silkaksi omaksi illoksi ja yllätykseksi. Maailma auki.

Hahhah Sylvi, juuri noin!

Aivan "Jos", kyllähän siinä ihan uusi perspektiivi avautuu kun rikkoo rutiineitaan. Ja olihan tuo minulle, sivustakatsojallekin ihan virkistävä kokemus. Taas tuli pähkäiltyä monenlaista.

Nämä ovat sellaisia moraalisia rajatapauksia, tässä oli onnellinen ratkaisu. Rupesin miettimään miten jäällä maannut itse hahmotti tilanteen...

Aurajoen! kummal pualel see mies makas?

iha keskkel jokke see makas

eik yhtään vaaksaa toisel pualel?

mut eii sin olt tavuviivaa! vai olk see miäs niinku tavuviiva siin joen keskel?

Jospa hän teki lumienkelin ;)

Hauska juttu tää. Hauskaksi sen teki asian selviäminen, eihän se muuten oikeastaan hauska ollut, hyvin kyllä kirjoitettu.

Ihan hauskasti kirjoitettu, juupa juu.
Mutta jos olisikin ollut tosi kyseessä? Nämä kaksi siinä vain fundeeraamassa, että kummalpual jokke se oikkestas makka ja onk sil oikkiastas mittä hättä.
Olisi oikeasti ehtinyt siinä kuolla kupsahtaa. Ei kai siinä missään tapauksessa itseään naurettavaksi tee, jos rientää hätiin vaikka hätää ei oikeasti olisikaan. Vai tekeekö satakuntalainen?

Niin mutta eikös jää ollut heikko? Valistetaan, että auttaa pittää mutta omaa henkee ei tartte riskeerata. Miks muuten puhutaan hengenvaarasta muttei ruumiinvaarasta.

Niinpä, justiinsa oli Turun sanomissa juttu että Aurajoen jäälle ei pidä mennä.

Ja kyllä, sitähän me siinä puntaroimme, että onko siellä joku hätä, vai makaako ihminen vain huvikseen jäällä. Minä pidin mahdollisena, että makaa huvikseen koska olen itsekin joskus maannut huvikseni lumessa. Mutta varmojahan emme voineet olla, puoleen eikä toiseen. Joten siinä sitten odoteltiin.

Jos mitään liikettä ei olisi ollut havaittavissa, olisimme sitten varmaan lähteneet kävelemään rantaa pitkin lähemmäksi, ja yrittäneet sitten rannalta huudella, että onko jokin hätänä. Ja jos ei olisi tullut vastausta, niin sitten varmaan olisi lähdetty etsimään puhelinta jostain.

Mutta kuten sanottu, tilanne ratkesi onnellisesti. Ihminen nousi tolpilleen ja kälppi matkoihinsa.

Jaa, varmaan puhutaan hengenvaarasta siksi, että se henki voi lähteä, mutta ruumis jää, se ei katoa.

Missä järjestyksessä ihmishenget pelastetaan? Jos synnytyksessä on uhkana, että jompikumpi, äiti tai lapsi, menehtyy, kumpi valitaan elämälle?

Merihädässä naiset ja lapset pelastetan ensin, kapteeni viimeiseksi. Toisaalta hoetaan padoksaalisesti: naiset enisn vaikka heikoille jäille. Tasapainottamaanko tilannetta, jotta usko demokraattiseen tasa-arvoon säilyy.

Vaikeita nuo sivistyssanat, paradoksit ja muut.

Voi herrajumala!
Että siinä sitä vaan fundeerataan ja filosofeerataan, että kestääkö jää, pitkäkö matka on kotiin ja sillälailla. Siinä välissä ehtii lähimmäinen jo kuolla.
Eikö sen nyt pitäisi olla itsestään selvää, että hätiin mennään ja kiireesti, kun havaitaan jonkun olevan oudossa tilanteessa?
Seis maailma, tahdon ulos!

Niin Rocky, huomaa nyt kuitenkin, että me emme suinkaan olleet varmoja, että kysymyksessä oli ihminen, koska kohde oli niin kaukana. Me siis seisoimme siinä ja katselimme onko se ihminen vai ei. Liikkuuko se vai ei. Ja mietimme että miksi se siellä makaa, jos se siis on ihminen. Onko sillä jokin hätänä vai aikooko tehdä lumienkeleitä. En minä voi mitenkään olla jatkuvasti sellaisessa valmiudessa, että pienestä vihjeestä ryntään henkeni kaupalla pelastamaan ihmisiä milloin mistäkin pinteestä silloinkin kun he eivät edes missään pinteessä ole. Ehkä sinulla sitten on aina jääpiikit mukana kävelylle lähtiessäsi ja märkäpuku niin että voit tehdä pikku sukelluksia jäiden seassa, mutta minulla ei tosiaankaan ole sellaiseen valmiuksia.

"Jos" jostain on jäänyt mieleen, että katolisissa maissa pelastettaisiin lapsi, mutta voin olla täysin väärässä. Kinkkinen tilanne joka tapauksessa.

Kyllä lapsen etu hätätapauksissa pyritään turvaamaan ennen kaikkea.
Tämä tuokin mieleeni erään tapauksen kun olin synnytyssairaalassa auskultoimassa: kaikki realistisia sairaala- ja muita ensiapusarjoja televisiovastaanottimistaan seuraavat kykenevät kuvittelemaan, millaisen paineen alla hektisesti, ammattitaitomme äärirajoilla työskennellen ja pikaisia ratkaisuja vaativiin tilanteisiin toisensa jälkeen joutuen mekin siellä kamppailimme, johtotähtenämme tietysti ammatillinen etiikkamme ja meitä kaikkia velvoittava Aisopoksen vala; eräässä nimenomaisesssa, erityisen pahassa ja akuutissa tapauksessa muistan käyneen niin ikävästi, että molemmat vanhemmat kuolivat synnytyksessä, oli niin kova sählinki siinä. Mutta lapsi pelastui, ja aika vonkale olikin, melkein neljä ja puoli kiloa.
Sitä en nyt muista, kuinka täman kovan onnen perheen sairaalan portaille tuoneelle taksikuskille siinä oikein kävi, hän muistaakseni kyllä selvisi.

Mulla on sellanen muistikuva, että ensisijaisesti pyritään huolehtimaan siitä, että äiti selviää hengissä. Tämä lähinnä siitä syystä, että äideillä on usein huollettavanaan muita lapsia ja siinä siis ajatellaan asiaa koko perheen kannalta.

Eettisten sääntöjen ja käytännön elämän yhteensovittaminen ei suinkaan aina ole niin helppoa kuin ulkoa päin vaikuttaa. Sairaalasarjat ovat kiinnostavia koska niissä pohditaan jatkuvasti eettisiä ongelmia joihin ei oikeastaan ole olemassa täydellisen hyviä ratkaisuja. Muistan aikoinani lukeneeni sosiaalityöntekijöiden eettisiä sääntöjä. Paperilla kaikki näytti niin selkeältä, mutta sovellapa niitä sitten asiakastapauksiin niin huhhuh, onpas soppa.

Kirjallisuus käsittelee enemmän moraalittomuutta kuin moraalia (suoraan). Paha puhuu ja puhuttelee. Kuvittelin olevani hyvinkin moraalinen ihminen, kunnes luin Kärpästen herran. Sen jälkeen olen ollut itseni suhteen varovainen. Onneksi on kirjallisuutta. Ja peilejä.

Niin, paha ja moraalittomuus puhuttelee koska meillä on niin syvä tuntemus siitä kuinka asioiden pitäisi olla ja mennä. Moraalittomuus tavallaan alleviivaa moraalia. Osoittaa miten tärkeää se on.

Mikä on naisviihteen moraalinen merkitys?

En usko, että sillä on jotain yhtä yleispätevää moraalista merkitystä. Riippuu kirjasta. Riippuu lukijasta.

Entä onko erikseen miesten moraalia ja naisten moraalia? Mies sanoo: viaton syrjähyppy, nainen samasta: katastrofi.

Niinpä. Aika jännä juttu muuten, että me täällä tosiaan ehkä olemme tottuneet ajattelemaan että uskottomuus olisi naiselle jotenkin kovempi paikka kuin miehelle. Kuitenkin jos vähänkin pidemmällä perspektiivillä ajattelee ja hiukan globaalimmin, huomaa että nimenomaan naisen uskottomuus se varsinainen katastrofi on ollut ja monimutkaisia suojauksia on kehitelty ja edelleenkin kehitellään joiden tarkoitus on estää naisen uskottomuus.

Kaipa tämäkin on näkökulmakysymys. Omalle lipsahdukselle löytyy aina niin monta hyvää selitystä.

Olettaisin kuitenkin ettei moraali ole sukupuolikysymys.

Juu ajattelin just samaa, että syrjähyppy on viaton vain silloin kun mies tekee sen. Naisen syrjähyppy ei miehen mielestä ole takulla viaton. Ja tämä sama kyllä toimii toisinkin päin. Sukupuolesta riippumatta itselle hyväksytään eri asioita kuin puolisolle. Se vaan menee niin.

Kirjotin tota edellistä yhtäaikaa sun kanssa ja siksi siinä on toi sama ajatus, siitä että omalle lipsahdukselle löytyy kyllä selityksiä ja sitä on helppo pienentää sopivan kokoiseksi.

Eihän tämäkään minulle tietysti sinänsä mitenkään kuulu, mutta eikös pettäminen/syrjähyppy/aviorikos/huoruus ole maailmankirjallisuuden ravitsevaa perusrukiista leipää? Kortta on kannettu kehoon maailman sivu. Jo raamatussa... Ja jossain Ranskassa vaikkapa adulteria on ollut iät ajat oma taiteenhaaransa, ja siitä kertominen sanoin ja kuvin sitten vielä toinen. Ja eikö tämä täällä puheena usein oleva naisviihde omalta osaltaan kynnä ansiokkaati tätäkin kyistä peltoa:

”Kiihdyksissään Corinne ratsasti vireällä kimolla rinnettä alas niin holttia vailla, että kadottaen ajokkinsa hallinnan putosi maahan ja pyörtyi. Hän tuli tajuihinsa Yveen käsivarsillla; Yves silitti Corinnen sekaisin mennyttä nutturaa ja kutsui häntä ”pikku hupsukseen”. Yveen ääni nousi syvältä, se on kuin suuren kissaeläimen petollista kehräystä, ja siinä oli vastustamaton ripaus itseironiaa mukana. Corinne tunsi sydämensä pamppailevan kiivaasti: kuuluiko hänen rakkautensa Guillaumelle, vai olisiko hänen sydämensä sittenkin Yveen, joka myrskytuulen lailla oli tullut hänen elämäänsä? Vaimeasti voihkaisten Corinne pyörtyi uudemman kerran”

Mikä yllätysten ilta. Miähellä on selvästi sekä taipumusta että kutsumusta alalle. Juu, kyllä pettäminen on romanttisten tarinoitten peruskauraa, mutta siitä ei tietysti suoraan voi vetää mitään johtopäätöstä siitä millainen moraliteetti tarinaan sisältyy.

Eikös kirjat ole tätä "leer ablaufen"-aluetta, lukija saa hyvällä omallatunnolla ja turvallisesti mietiskellä eri vaihtoehtoja... miltä ton kanssa tuntuisi, tai sitten ton..
Treenausta, sparrausta, mielikuvituksen laajentamista, aistimellisuuden laajentamista, tiedon laajentamista. Eikös se sitä kaikki ole, oli sitten naisten tai miesten päiväunelmista kyse (siis karkeasti: viihde ja porno, vaikkei tämä jako ole terminologisesti hyvä). Ja sitten tietysti asia monimutkaistuu, jos asiaan sekoitetaan vielä moraali (Kirstin termi "moraliteetti" sisältää vähän pedagogisen vivahteen).
Mutta jotain olennaista näissä kysymyksissä on, koska ne aina eri muodoissa jaksavat ihmisiä kiinnostaa.

Sitä kai taidekin on, mahdollisuus kurkistaa toisten ihmisten sieluihin ja eläytyen pohdiskella millaista olisi jos itse kokisi jotain samaa. Moraali kai sekoittuu asiaan jotenkin luonnostaan, koska kukaan ei ole moraalin ulkopuolella, kirjoittaja sen paremmin kuin lukijatkaan.

Moraali tulee minusta muualta kuin kirjoittajalta - muuten se on moraliteetti (vahvassa mielessä: siinä on kirjoittajan haluama "opetus" sokerikerroksen alla). Siis tarina on moraliteetti (heikossa mielessä), jos lukija näkee siinä jotain "moraalista", tai alkaa kysyä "moraaliin" liittyviä kysymyksiä. Hyvä esimerkkihän on tuo täällä raportoitu Aurajoen varrella hiljattain tapahtunut jäällämakaamistapaus - sehän on herättänyt vaikka mitä kysymyksiä ja ajatuksia täällä, myös moraaliin kytkeytyviä.
(En tiedä tarkkaan mitä olisi moraali, siksi puhun "moraalista".)

Minusta kirjoittaja ei voi välttyä siltä että tarinassa on olemassa moraalinen ulottuvuus koska kukaan, paitsi ehkä psykopaatit, ei voi olla moraalin ulkopuolella. Olemme aina tietyllä tavalla suhteessa oikeaan ja väärään liittyviin pohdintoihin ja kaikella tekemisellämme otamme siihen jonkin kannan. Olen kai näkemykseltäni ns. moraalirealisti. Minulle moraali on perustavanlaatuinen tosiasia, mutta tällä en tietenkään tarkoita että olisi jotenkin selkeää mikä milloinkin on oikein tai väärin. Minusta on lepsuilua jos kirjoittaja ei ole selvillä siitä mitä hän tarinoillaan maailmasta väittää. Koska minun näkemykseni mukaan me aina väitämme jotain asioiden tilasta kun me kirjoitamme siitä tarinoita. Väitämme joko tiedostaen väitteemme. Tai sitten me emme sitä tiedosta.

Mutta tätä ei pidä sotkea ns. opettavaisuuteen tai moraliteetteihin. Nehän eivät ole kaunokirjallisuutta vaan tendenssikirjallisuutta. Jota tietysti sitäkin on ollut ja edelleenkin on paljon tarjolla.

Näyttää siltä, että tuo aiemmin tuolla ylempänä käyttämäsi "moraliteetti"-termi hämäsi hieman.
En kuitenkaan edelleenkään ole sitä mieltä, että "tarinassa olisi" moraalinen ulottuvuus. Sinä kytket sen nähtävästi johonkin tekijän intentioon. Voihan se rännin siellä päässä niin ollakin. Mutta jos ajattelet tarinaa muuna kuin tekijän valmiiksi sitomana merkityspakettina, eikö se ole ennemmin lukijan/katsojan/vastaanottajan knubbissa? Vaikka kirjoittajalla tarinaa kirjoittaessaan saattaa olla mielessään ties mitä, ei se välttämättä välity lukijalle, joka luo omat tulkintansa melko vapaasti - uskoakseni olet tähän törmännyt kun olet saanut lukijapalautetta omista teoksistasi, varmaan joukossa on sellaista, jota et itse olisi tullut ikinä ajatelleeksikaan? Eikö sama päde tarinan mahdolliseen moraaliseen sisältöön?
Ja onhan tästä erosta hupaisiakin esimerkkejä kirjallisuudesta, oliko se Kuolleet sielut, jossa Gogol itse katsoi tehneensä jotain kautta palveluksen ihailemalleen tsaarille - tsaarin lähipiiri taas piti kirjaa kumouksellisena ja kuohuttavana provokaationa, ja tsaari itse oli niin torvi ettei oikein tajunnut asiasta mitään - jotenkin noin juttu kai meni, siis moraalisia tulkintoja oli joka lähtöön...

Vai oliko se Reviisori, mistä se mylläkkä Venäjällä tuli? Joku tiennee, muistanee.

Moraalista vielä: mitä tekee pappi, jolta loppuu usko, mutta moraali jää? Pitääkö hänen olla "asiakkailleen", sanankuulijoille, rehellinen ja tunnustaa epäuskonsa? Vai kitua omatuntonsa kanssa ja saarnata leivän maku suussaan?

Joo, no käytin sanaa "moraliteetti" koska se moraalinen aspekti on viihdekirjallisuudessa ollut usein esillä.

Ja siis olet ihan oikeassa, lukija aina tulkitsee tarinan niin kuin tulkitsee ja lukijan lopputulos voi olla kirjoittajalle tosiaan yllättävä ja joskus harmittavakin. Itseäni harmitti kun kriitikot erästä nuortenkirjaani arvostellessaan olivat niin onnellisia siitä että kirjassa esitettiin kriittisiä näkemyksiä eläinsuojeluporukoista. He eivät huomanneet, että kriittiset huomiot esitti kirjan päähenkilö, Emma, joka kuitenkin myös itse sekaantui porukkaan ja mikä olennaista, päätyi tekemään laittoman teon kahden koiranpennun puolesta. Jolloin minun näkökulmastani tarinan moraali kyllä oli se, että joskus pitää uskaltaa vähän hurahtaa ja jopa rikkoa lakia ja nämä hiukan hurahtaneet eläintensuojelijat olivat kaikesta pönttöydestään huolimatta sankareitani.

Mutta on ehkä hyvä ettei tätä minun näkemystäni huomattu, koska nuortenkirjoihin on erityisen voimakkaasti varsinkin aikoinaan liitetty vaatimus opettavaisuudesta ja siitä että niiden pitää sosiaalistaa nuoret lukijat yhteiskuntaan, ei suinkaan kritiikkiin yhteiskuntaa kohtaan.

Mutta siis se, että lukija tekee tarinan moraalista erilaisen tulkinnan kuin kirjoittaja ei siirrä kumpaakaan, ei lukijaa eikä kirjoittajaa moraalin ulkopuolelle. Olemme silti edelleen sen sisällä. Me vain tulkitsemme tarinaa eri tavalla.

Hei "Jos", minulle on jäänyt mieleen että viideläinen pappi Veli Toukomies menetti uskonsa ja ryhtyi tekemään seurapelejä. En tiedä miksi se kuulosti minusta niin surulliselta.

Uskonsa kanssa kamppaileva pappi on jostain syystä aina kiinnostanut minua. Olen esittänyt yhden tulkinnan aiheesta kirjassani Usko, toivo ja kuolema.

"Olen sinulle uskollinen aina." Uskaltaako niin luvata? Rakastamalleen.

Jaa-a Anonyymi. Varmaan jälleen sellainen kysymys johon jokaisen pitää itse omalla kohdallaan vastata. Kuka uskaltaa, kuka ei.

Voiko pyytää toista vannomaan uskollisuutta minua kohtaan? Miksi uskollisuus on niin vaikea asia. Olipa kummin päin vain (minun pitäisi vannoa uskollisuutta / tai minulle...), aina ollaan piirtämässä veteen viivaa. Ja kuitenkin siitä puhutaan saarnoissa ja vihkimistilaisuuksissa, kakistelematta.

Minä olen ajatellut että uskollisuus on tärkeää koska ihmiselle on tärkeä kokea että on olemassa sellainen elämänalue jossa hän ei joudu kilpailemaan muiden kanssa. Jos uskollisuutta ei ole, tämä kilpailu on jatkuvasti meneillään ja sinut voidaan sopivan hetken tullen vaihtaa toiseen, joka sillä hetkellä vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta. Uskollisuus luo vakautta ja turvallisuutta. Ihminen tarvitsee sitä. Tietysti ihminen voi sopeutua elämään ilman turvaa ja vakautta, mutta onko se hänelle hyväksi?

Mutta se on sitten ihan oma ongelmatiikkansa ettei uskollisuus ole kovin helppoa kenellekään.

Eka PS:
Miäs: ”Kyllä lapsen etu hätätapauksissa pyritään turvaamaan ennen kaikkea.”

Onko lapsen etu menettää äitinsä? Onko itsestään selvästi oikeutetumpaa keskeyttää jokin joka on jo alkanut (äidin elämä), vai se mikä ei ole vielä alkanutkaan? Kellä on kanttia määrittää kumpi on arvokkaampi?

Toinen PS: (tapaus jäällä makaaja)
Apuun ajattelematta ryntääminen ei valitettavasti, kokonaisuuden kannalta, ole viisain vaihtoehto. Tulee mieleen traaginen mökkiviikonloppu jossa äiti luiskahtaa kaivoon ja häntä pelastava isä perässä. Jos isä olisi maltillisesti miettinyt hetken siinä kaivon juurella miten toimia, lapsella saattaisi olla vielä ainakin isä. Mutta luultavasti molemmat, sillä jos isä olisi rynninyt soittamaan vaimolleen apua sen sijaan, että ryntäsi peräänsä kaivoon...

Kolmas PS:
Järkeviä pointteja uskottomuudesta. Just: rakkauden pitäisi olla kilpailusta vapaa alue. Kyllä sitä mieluummin lukee kirjoja, opiskelee ja kehittää keskittyneesti sisäisiä kykyjään, kuin pistää puolipäivää pakkelia naamaan ja imeyttää rasvaa reisistä ja vahtii haukkana kuka suttura nyt on kärkkymässä ukkoani.

Hei PS, luulen että kysymys siitä kumpi pitäisi säästää, äiti vai lapsi, on juuri niitä kysymyksiä joissa ei voida löytää yksiselitteisesti oikeaa ratkaisua. Äidin ja lapsen etu on ristiriidassa ja joudutaan valitsemaan kahden pahan välillä. Kumpi paha nähdään pienempänä, riipuu monista asioista ja aina voidaan sanoa että tehtiin väärä valinta. Tai oikea. Riippuu näkökulmasta.