Kannattaisi varmaan käydä katsomassa niitä kirjoja joskus. Ongelma on ihan oikea. Sitä voi tietenkin heti ottaa itseensä kun se vain on suinkin mahdollista, vaikka siihen ei varsinaisesti syytä olisikaan.

Liikenteessä on todellakin sellaisia kirjoja, joiden painamista täytyy vain ihmetellä. Kirjan kaari kestää pari kuukautta ja sen jälkeen se on alekorikamaa. Jos kirjoja olisi vähemmän, ne säilyttäisivät arvonsa. Myös sinun kirjasi. Itse asiassa tämän ajatuksen pisti päähäni yli kolme vuotta sitten kirjailijaliiton puheenjohtaja. Silloin ajattelin, että jopas oli heitto, mutta nyt sen näkee selvästi. Kun joka martta pykää uutta niksikirjaa tulemaan ja joka veikko tekee muistelman elämästään Anteron varjossa, ihmisille alkavat kirjat olla aika yhdentekeviä. Mielestäni siitä on melko turha kiihtyä. Näin käy, kun tarjontaa on liikaa.

On tietenkin mahdollista, että ihan jokainen tekee kirjan elämästään, jossain vaiheessa tähän varmaan päädytäänkin. Ikävä tosiasia on, etteivät ne sukulaiset yleensä riitäkään, vaan jokainen haluaa oman elmänsä esille ja julkisuuteen, koska se on niin traaginen ja tietenkin kaikkein ihmeellisin elämä, mitä kukaan on nähnyt.

Itse kirjoituksessani sanoin, ettei minusta varsinaisesti ole mitään vikaa siinä, että kirjailijat tekevät itsestään käsityöläisiä ja sisällöntuottajia. Pointti oli siinä, halutaanko kirjailijan ammatin pysyvän sellaisessa asemassa, mikä se tähän asti on ollut, vai halutaanko sen tosiaan olevan joka toisen ihmisen pikkupuuhastelua. Jokainenhan osaa kirjoittaa.

Kirjoja on liikaa. Ei sieltä pääse edes oikeuksiinsa ne, joilla siihen olisi pienikin mahdollisuus. Ne hukkuvat sinne kasoihin. Jos ei seuraa lehtiä, ei tiedä minkä kirjan edes haluaisi lukea. Kirjan ostamispäätöstä on pian turha lähteä enää kirjakauppaan tekemään. Niitä on siellä niin paljon, ettei asiakas enää löydä yhtään mitään.

No pakko oli hiukan kiihtyä ettei ihan nukahtaisi.

Voi olla että kuvaamasi ongelma on todellinen. Mutta esim. itse en ole vielä keksinyt kuinka voisin suoda itselleni sellaisen ylellisyyden että julkaisisin kirjan vain kerran viidessä tai kymmenessä vuodessa.

En myöskään ole ihan varma siitä, että se olisi ihannetila, koska kirjoittaminen on myös käsityöammatti. Siinä kehittyy kun sitä harjoittelee. Tämän olen saanut kokea. Jos kirjoitan vähemmän kehityn vähemmän.

Tosin teknisesti taitamatonkin teos voi saavuttaa suuren suosion. Kirjassa kun on muitakin arvoja kuin se kuinka hyvin ja huolellisesti se on tehty. Mutta minulle on kuitenkin kunnia-asia kehittyä teknisesti sen lisäksi että toivoisin tietysti joskus kirjoittavani tarinan joka koskettaisi muutenkin.

Ja vielä tuosta että kirjoja on liikaa. Minusta kaikkea on liikaa. Kävin juuri kaupassa ja jugurttejakin on hyllykaupalla. Menen mihin tahansa, tavaraa, tavaraa, tavaraa. Onhan se ongelma kieltämättä. Mutta kuinka voisimme kääntää kehityksen pyörää taaksepäin?

Niin joo, ei oikeastaan ole ihme, että kauppakeskukset suurenevat suurenemistaan ja kaupassa käynninkin voi nykyisin ottaa ihan kuntourheilun kannalta. Siellä saakin tepastella kilometritolkulla hyllyjen välissä ja ihmetellä.

Eipä sitä kai mikään pysäytä. Ei ole oikeastaan ihme, että niitä sunnuntaiaukioloja oltaisiin laajentamassa koko vuodeksi, koska ilmeisesti vuodessa ei ole kylliksi arkipäiviä niiden kaikkien tuotteitten myymiseen.

Yksi ongelma on myös se, että kirjailija saattaa kirjoittaa vaikka viisi vuotta kirjaa, jonka mieltää omaksi pääteoksekseen. Teos ei silti välttämättä saa suurta huomiota osakseen. Ainoa syy ei välttämättä ole suuri kirjatulva, vaan aihe ei yksinkertaisesti tavoita monia heti, kirjan merkitys saattaa näyttäytyä vasta ajan myötä.

Myönnän kyllä, että suuresta kirjamäärästä hyvien, arvokkaiden ja merkityksellisten kirjojen poiminen on hankalaa. Mutta ja tämä on suuri mutta. Kuka sen kirjan arvon määrittelee? Kuka sanoo, että juuri nämä kirjat ovat hyviä, arvokkaita ja merkityksellisiä? Lukijat ovat erilaisia, myös heidän arvostamansa kirjat ovat erilaisia. Ihmisten lukutottumukset ovat erilaisia. Toiset lukevat vain määrätyn tyyppisiä ja toivovat luonnollisesti, että heidän suosimastaan genrestä julkaistaan mahdollisimman paljon. Toiset ylipäänsä lukevat paljon. Toiset valitsevat luettavnsa huolellisesti ja sen he tekisivät, vaikka kirjoja julkaistaisiin mahdollisimman vähän.

Luettavan etsiminen kirjakaupoista on nykyään aivan toivoton tehtävä, varsinkin isoista sellaisista. Akateemisessa esimerkiksi näyttävät olevan esillä vain uusimmat kirjat ja niistäkin näkyvimmin ne, joiden odotetaan myyvän eniten. Ei-niin-kuuluisien kirjailijoiden teoksia, varsinkin vanhempia, on mahdoton löytää.

Nettikauppojen kautta voisi kuvitella löytävänsä jotain, mutta isojen kirjakauppojen nettikaupat ovat aika onnettomia, niissä ei kerrota kirjoista juuri muuta kuin tekijän ja kirjan nimi, hinta ja kustantaja (akateemisen kaupassa ei kerrota edes kirjailijan etunimeä). Kansikuvia on näkyvissä aika harvoista kirjoista, esittelytekstejä ei juuri mistään.

Jos kaipaan satunnaista luettavaa, etsin sitä joko Liken tai Sammakon kaupoista ja jätän suosiolla isot muille.

No se on kuitenkin tosi, että neliöt eivät enää millään kirjakaupoissa riitä. Kirjakauppojen pitäisi jo olla halleja, jotta kaikki tällä hetkellä julkaistavat kirjat edes mahtuisivat myyntiin. Kirjavälityksessä niitä kirjoja on vielä lisää, jotka eivät koskaan edes kaupan hyllylle ehdi ennen alennusmyyntiin päätymistään. Ja näistäkin kirjoista asiakkaan pitää etukäteen tietää, mitä on tullut ostamaan ja se sitten sieltä tilataan. Joka tapauksessa nekin kirjat jäävät jo huomiotta. Hyllyt eivät riitä, joten jonkun sen kirjan tärkeyden tulisi arvioida. Kirjailijan itse jopa?

Jos ajatellaan noita jugurtteja vielä, niin onko ihan tarpeen olla Ingmanin ja Valion banaanijugurttia, kun joku voi tykätä toisesta ja joku toinen toisesta tekijästä. On varmaankin. Ne voivat olla ihan eri makuisia. Mutta kun kyse ei ole enää banaanista, vaan useitten eri valmistajien banaani-meloni-guava-karpalosekoituksesta, jota ilman ei tietenkään voi olla. Olisi totta kai kovin väärin, jos asiakas x on ihastunut juuri Valion hedelmäsekoitukseen eikä tarjolla olekaan kuin Ingmanin vastaavaa tuotetta.

Ei Kirjavälityksessä kirjoja jossain jemmata niin ettei jotkut muka päätyisi kauppoihin. Sen putiikin kanssa kustantaja solmii sopimuksen ns. näytevarastopalvelusta. Hinnastossa on 3-4 ryhmää: nv-ryhmä 1: Kirjavälitys toimittaa kirjan 110:een suurimpaan kirjakauppaan, nv-ryhmä 2: 170:een suurimpaan kirjakauppaan, nv-ryhmä 3: 250:een suurimpaan kirjakauppaan ja nv-ryhmä 4: (kristilliset) 10 kpl.

En tarkoittanutkaan että jemmattaisiin. Niitä ei vain syystä tai toisesta tilata kauppoihin :)

Näytevarastot päätyvät sitten niihin kauppoihin, jotka ostavat jäännöseriä.

Tämä on erittäin mielenkiintoinen aihe! Jatkoin sen pohtimista myös omassa blogissani.

Sen sanon vielä tässä kommenttilaatikossa, että hyvien kirjojen löytäminen on nykyisin tuurista kiinni. Pitää tietää mitä hakee. Yleensä parhaat kirjat löydän jonkun ystävän tai hengenheimolaisen suosituksen perusteella. Samanhenkiset usein pitävät samoista kirjoista. Joskus hyvä kirja löytyy täysin sattumalta. Hyvä esimerkki on se, että eräässä Positiivareiden aamiaisessa mainostettiin Paolo Coelhon Alkemisti-kirjaa. En ollut ikinä kuullutkaan ko kirjailijasta, mutta ehdottomasti tahdoin saada tuon kirjan itselleni ja heti. Nyt, kuukausi myöhemmin, olen lukenut lähes kaikki hänen kirjansa. Toisin sanoen hänen tapansa kirjoittaa osui ja upposi minuun. Kaikki tämä innostus vain yhden sähköpostissa olleen mainostekstin takia.

Kustantaminen on ymmärtäkseni kannattavaa liiketoimintaa. Joskos kustantajat (tai tuttavallisemmin kustut) ja kauppa saisivat hinnoitteluun asiakasystävällisemmän linjan niin voisi tavarankierto olla vauhdikkaampaa. Siitä päätellen että kirjakauppoja on hävinnyt kirkonkylistä varsin tehokkaasti, voisi ajatella että kustantajapuolella on tässä enemmän tehtävää. Eiköhän kirjoja maailmaan mahdu, jonnekin

Suomen kielen ja kulttuurin kannalta luulen, että on hyvä, että suomenkielistä kirjatarjontaa on maailmassa paljon. Aika erikoinen ja resessiivinen kategoria ilmeisesti kuitenkin on kyseessä kuten blondeissakin, valitettavasti. Nykykirjailijoista vilkaisin tuota paljon mainostettua Liittoa, mutta enpä saanut siihen oikein makua. Liian taviksia sankareita ja kaukana kirjailijan kokemusmaailmasta hah hah.

Olin tukehtua blogiähkyyn, joten tein suursiivouksen. Otin suosikeistani pois blogit, joista en saanut iloa ja energiaa. Tämä Kirstin blogi, jonka itse asiassa löysin ihan vähän aikaa sitten, jäi ykköseksi suosikeihin. Eilen yritin lukea kaikki Kirstin omat ja vielä kommentit päälle. Kyllä kolahteli!

Liiasta tarjonnasta tuli mieleen: Kun oli vain kaksi tv-kanavaa, oli kiva kun sai valita. Nyt on digiboksi ja saa valita en tiedä kuinka monta kanavaa enkä välitäkään. En jaksa valita.

Kun Hesarissa oli mielipiteitä vain yksi sivu, luin ne melkein kaikki. Nyt on mielipideaukeama, josta hampsin pikaisesti otsikot ja luen pari lyhintä.

Missä tahansa kioskissa, kaupassa, marketissa, jopa kirjakaupassa, pitää etsiä istuinta ja vaipua siihen miettimään mitä kaikkea ilman ihminen voi olla ja mitä minun pitikään tarvita, ei kai mitään.

Kai se on jotain tervettä itsepuolustusta, että liikaa mitä tahansa on liikaa. Ja silloin mielen sensuuri iskee.

Ilahdutan liioista kirjoista kärsiviä sillä, että minäkin luulen kirjoittavani romaania, on jo yli sata sivua, mutta tuskin sitä kukaan kustantaa. Kirjoittaminen vain tuli tärkeäksi, kun tuntui, että on sanottavaa.

Mutta jos kirjavuorten keskellä tuntuu, että jokainenhan osaa kirjoittaa, niin jokainen voi yrittää kirjoittaa romaanin tai vaikka edes muutaman rivin runon. Pian näkee sen helppouden. Sama kuin sanoisi, että kaikkihan osaa säveltää. Ei osaa kaikki nekään, jotka osaa nuotit.

Osaan soittaa viulua, jotenkin, vaikka en osaa nuotteja. Mutta kukaan ei kestä soittoani kuulla. Tyttäreni on opiskellut viulua monta vuotta, hän osaa paljon paremmin, esiintyy jopa. Kirjoittamisen oppiminen on yhtä hankalaa; kuusi vuotta ei näy riittävän, en ehkä koskaan opi niin, että joku haluaisi painaa tekstini. Mutta tärkeintä tällä hetkellä onkin, että saisin kokonaisuudesta sellaisen kuin itse haluan, että edes itse olisin tyytyväinen. Ainakin se tekee nöyräksi, jos minä en vaan opi jotain minkä kaikki muut osaa.

Kirsti kuvasi kirjoitusprosessia hyvin 2.6.05. Sitä miten tärkeää on tuottaa materiaalia ja sitä ihmeellistä hetkeä, kun alitajunta järjestelee palikoita ja yhtäkkiä tietää, miten pitää tehdä. - Teksti on levännyt pakosta pari viikkoa. Menen katsomaan mitä sille kuuluu.

Täällähän on virinnyt hieno keskustelu ja vielä pysytty aiheessakin!

Kiitos Helmi, kehut aina lämmittävät:) Vielä tuosta valinnan vaikeudesta ja runsaudenpulasta, että samasta asiastahan nettiäkin syytetään. Siellä on niin paljon kaikkea eikä sieltä löydä mitään. Mutta netti tietysti ei konkretisoidu samalla tavalla paperivuoriksi eikä metsien tuhoamisena, vaikka kaipa nämä sähköä vievät härpäkkeetkin luontoa rasittavat ja siten voisi olla luonnon kannalta parempi kun kaikki vetäisimme piuhat irti ja tyytyisimme istumaan ulkosalla esim. tähtiä katselemassa ja lauleskelisimme keskenämme nuotiotulien loisteessa.

Kyllä ymmärrän, että runsauden keskeltä on vaikea valita, mutta minä olen aika varma että jos jokin makukomitea päättää mitkä kymmenen tai vaikka sata kirjaa on vuodessa sallittua julkaista, niin minun kirjoistani suurin osa jäisi julkaisematta. Ei se tuntuisi kivalta maailmalta sekään. Ikävintä se olisi minun kannaltani koska kirjoittaminen on kuitenkin ainoa asia jossa olen edes hiukan hyvä. Mutta olisi se ikävä niiden muutamien lukijoittenikin kannalta jotka kuitenkin ovat kirjoistani tykänneet.

Tosi mielenkiintoinen päre! Herätti paljon ajatuksia. Luin jokin aika sitten Aamulehdestä kirjallisuudentutkijan kolumnin (en muista nimeä). Hän totesi, ettei kodin ylitsepursuava kirjahylly kerro enää omistajansa sivistyksestä, vaan siitä, ettei tämä osaa hallita kulutuskäyttäytymistään. Se oli poleemisesti sanottu, mutta aloin katsella ympärilleni ja osui ja upposi. Minullakin on niin sanotusti "liikaa" kirjoja. Ostan koko ajan uutta, enkä ehdi lukea kaikkea vanhaa. Haaveilen jostakin isosta kirjastosta, ilmeisesti. Mutta kirjan omistaminen tuntuu edelleen pyhältä. On eri asia lainata kirja kirjastosta kuin ostaa omaksi. Vaikka sitten hukkuisi kirjatulvaan. Kirjat luovat turvallisuuden tunnetta.

Mistä saan lukuvinkkejä? Lehdistä, netistä, kahvipöytäkeskusteluista, televisiosta, elokuvista, kirjakauppojen hyllyjä tutkailemalla muistikirja kädessä... Nyt luen esim. Eeva Tenhusen Mustia kaloja (lukupiirikirja), H.C.Andersenin Pieni merenneito -satua (tekeillä olevan romaanin virike) ja Truman Capoten Kylmäverisesti (elokuvan innoittama).

Hei Terhi, viidakkorumpu tosiaan on kätevä tiedonlevittäjä kirjojenkin suhteen.

Nyt kun vielä asiaa ajattelin, niin eikö tämän kaiken kulutuskeskeisyyden ja tavarapaljouden keskellä olisi aika erikoista jos kirjakauppa olisi jotenkin aivan erillinen maailma jossa markkinatalouden lainalaisuudet eivät toimisi. Kirjakauppa on bisnestä. Siinä on omat varjopuolensa, mutta on siinä etunsakin. Ihmisten ohjailu on ainakin nykyään hiukan hankalampaa kuin keskusjohtoisempina aikoina.

Tämä kommenttini saattaa mennä hieman asian sivusta sikäli, että en ota kantaa siihen, onko kirjallisuudesta Suomessa ylitarjontaa (en edes voisi ottaa kantaa asiaan, josta en ulkomailla asustelevana enää tiedä yhtään mitään). Tämä kirjoitus ja siihen liittyvät kommentit kuitenkin herättivät mielessäni ajatuksen suomalaisen kustannusmaailman monopolista (pitäisi kai puhua ”duopolista”) ja siitä, että sitä ehkä myydään eniten, mitä markkinoidaan eniten. Kuinka monella pienkustantajalla on varaa markkinoida Matti Virtasen esikoisromaania, vaikka he uskoisivatkin sen olevan tuleva maailmankirjallisuuden helmi? Matti Nykäsen muistelmille sen sijaan löytyy varmasti markkinarahaa ja -rakoa.

Suomessa on myös hirveän vähän kirjallisuuslehtiä. Kuinka monta tulee mieleen, Parnasson lisäksi? Olen miettinyt tätä asiaa usein täällä Espanjassa asustellessani (sillä olen suuri kirjallisuuden ystävä). Täällä nimittäin sitä lehtitarjontaa riittää, suurista marginaalisiin kirjallisuuslehtiin. Tämä on tietysti ymmärrettävää, sillä asukkaitakin on maassa yli 42 miljoonaa. Pienessä maassa on helpompi ”omia” markkinat kuin suuressa. Ehkä tästä samasta syystä Suomessa on oikeastaan vain yksi pankki (kustannusmaailman ulkopuolelta esimerkin ottaakseni); Espanjassa suuria pankkeja taas on ainakin viisi, lukuisista pienistä paikallisista ja ulkomaalaispankeista puhumattakaan.

Terhi: "Hän totesi, ettei kodin ylitsepursuava kirjahylly kerro enää omistajansa sivistyksestä, vaan siitä, ettei tämä osaa hallita kulutuskäyttäytymistään."

Toisaalta nykyään on aika muodikasta syyllistää ihmisiä vääränlaisesta kulutuskäyttäytymisestä, nyt se näyttää jo ulottuvan kulttuurin kuluttamiseenkin. Toisissa keskusteluissa ihmetellään pyhien katoamista, mutta omistamista ei kuitenkaan hyväksytä sellaiseksi.

Ja onko kirjahylly ennenkään kertonut oikeasta sivistyksestä - voihan olla, ettei niitä kirjoja silloinkaan luettu, vaan laitettiin näytille statuksen vuoksi.

¡Óyeme Kafkakoski!
Tuo mitä kirjoitat pitää paikkansa, siis markkinoiden mono- tai duopoliluonne Suomessa, vaikkakin ns. pieniä ja keskisuuria kustantajia putkahtelee esiin sieltä täältä, jotka pystyvät keskittymään johonkin pieneen kohderyhmään, ja jopa jotenkuten pysymään pystyssä (tekninen kehitys on johtanut siihen, ettei kustantajaksi ryhtyminen enää vaadi suuria alkupääomia). Mutta juuri tuo markkinoiden pienuus... myyvät brändikirjailijat, suuret tuotannon volyymit, ei tällaista ekonomista tuotantotapaa pysty hyödyntämään kuin suuri kustantaja. Ja kun ne vielä nykyisin ovat osia suuremmista mediakonserneista, joissa esimerkiksi kaunokirjallisuuden myynti ei ole kuin osa, eikä välttämättä parhaiten tuottava osa konsernista, niin talouden "näkymätön käsi" kyllä puree kerkeästi sitä kuusta jonka juurella asunto, eli kustannuspäätökset alkavat noudattaa muitakin kuin pelkästään ns. kirjallisia syitäja lainalaisuuksia. Ja olen myös ymmärtänyt, että kirja ihan fyysisenä tuotteena on sellainen, ettei se salli suurta muuntelua, se pitää se perinteinen "kirja" aina vaan olla jonka sitten voi hyllyyn laittaa... Tästä voisi kuvitella johtuvan tuon jakelun ongelman, kirjojen varastonkierto on ilmeisesti huono, ja juuri nämä tuotteen fyysisestä olomuodosta johtuvat logistiset ongelmat ovat niitä, joihin täällä ovat kirjakauppiaat viitanneet, he kun kuitenkin joutuvat toimimaan liiketaoudellisten periaatteiden mukaan?

Siis:
1) Meitä suomeksi lukevia on liian vähän.
2) Kirja tuotteena, fyysisenä objektina ei ole uudistunut sitten keskiajan, mitä nyt rautalukot poistettu ja paino vähän vähentynyt. Siis jos verrataan itse kirjan tuottamisen prosessiin, joka on kehittynyt huikeasti käsin kopioinnin päivistä.
3) Edellisestä johtuvat jakelun ongelmat.

Mitä Kafkakosken huoleen kirjallisuuslehdistä tulee, niin kyllähän niitä Suomessakin ilmestyy aika monia, mutta ovat jokseenkin samanlaisia kaikki, ainakin siinä mielessä että sisältö niissä tuntuu suunnatun kirjoittamisen ammattilaisille tai sellaisiksi pyrkiville, ja vielä erityisesti runoudesta ja erittäin korkeakirjallisesta proosasta kiinnostuneille.

Itse kaipaisin lehteä jossa esiteltäisiin kaikenlaista kirjallisuutta, kevyttäkin, mutta sellaista ei todellakaan ole. Jostain syystä nykyisten kirjallisuuslehtien kannattajat suhtautuvat vihamielisesti ajatukseen että olisi olemassa jokin vähän kevyemmänsorttinen ja eri kulmasta kirjallisuutta lähestyvä lehti kuin nämä nykyiset. Näin päättelen joistakin saamistani vihamielisistä kommenteista. Minulle on myös monta kertaa osattu kertoa, ettei sellainen lehti kiinnostaisi ihmisiä. Voi tietysti olla, mutta tämä lehtikysymys pompsahtelee silmille aina kun tapaan kirjoittajapiiriläisiä.

Lumoojaakin pyöritetään muutaman sadan tilaajan iloksi, niin luulisi löytyvän saman verran lukijoita myös jollekin toisentyyppiselle kirjallisuuslehdelle. Mutta se tietenkin koettaisiin kaupallisena eikä se saisi yhteiskunnan tukia. Sen pitäisi pärjätä omillaan.

Julkaistun kirjallisuuden läpikahlaava kirjallisuuslehti olisi hyvä. Tosin se Saaran mainitsemasta syystä olisi massiivinen ja vaatisi melkoisen ponnistelun. Ehkä se kokoova taho voisi/joutuisi käyttämään apunaan kirjailijoita, jotka antaisivat lyhyen referaatin opuksestaan ja ehkä toimittaisivat liitteeksi jonkun kirjasta jo julkaistun arvostelun..? Neljä numeroa vuodessa?

Mitä tulee tuubaa suoltaviin kirjailijoihin, asia muuttuu mutkikkaammaksi. Vapaat kirjailijathan tarvitsevat, yllättävää kyllä, voita leivän päälle, joten kovin pitkä julkaisuväli voi lähentää mahanahkaa ja selkärankaa turhan radikaalisti. Kirjailija voi tietysti suorittaa itsetutkiskelua ja jättää joitakin kirjojaan vallan tekemättä mutta yleensä kustannusyhtiö/toimittaja on kyllin tehokas leikkuri. Omakustanteiden osalta tämä leikkuri tietysti puuttuu mutta liekö sekään ongelman syy.

Tämä tulva on ongelma, siitä ei pääse mihinkään. Kun ajattelee asiaa pienesti itsensä kautta, niin vaikeaahan tässä on ollut löytää uusia, loistavia kirjoja. (Myynti) kärkikirjailijat tukkivat kaikki mediat niin ettei sieltä paljoa valoa heru aluskasvillisuuteen...

Niin, kustannustoimittaja on aika hyvä väliporras kirjoja julkaisseellekin. Ja sitten on nuo myyntiluvut, joita myös hiukan katsellaan. Ainakin tässä minun genressäni lähtökohtana lienee että kirjan pitäisi tuottaa jotain kustantajalle. Jos se ei tuota, saattaapi tie nousta pystyyn. Yksi täydellinen floppi ei sitä välttämättä vielä tee, mutta jos näyttää siltä etteivät kirjat herätä mielenkiintoa, niin kustantamo kyllä tekee johtopäätöksiä. Se on sitten eri asia taas ovatko ne johtopäätökset oikeita. Onko oikein pistää tie pystyyn jos myynti ei ole odotettua. En osaa sanoa tähän mitään, omalla kohdalla olen kuitenkin hyväksynyt ajatuksen että kirjojeni on oltava kustantajalle kannattavia. En ole kultakaivos kylläkään.

Vielä tuosta kaiken kirjallisuuden läpikahlaavasta kirjallisuuslehdestä tuli mieleen, että silloin kun vielä aktiivisemmin seurasin sanomalehtien kulttuurisivuja, ihmettelin kyllä aina miten se niin voi olla, että samat kirjat esiteltiin joka lehdessä. Kaikkialla valitettiin että kirjoja ilmestyy niin paljon, ja sitten siitä paljoudesta valittiin aina ne samat kirjat jotka esiteltiin kautta suomenniemen. Että olisi luullut edes sattumalta osuvan mukaan joitakin muitakin kirjoja.

Niin että joskus olen ajatellut, että voisiko olla sellainen kirjallisuuslehti joka tyytyisi haravoimaan sitä aluskasvillisuutta joka ei muuten päivänvaloon yllä? Korkeakirjallisuudella on Kiiltomatonsa.

Kun sinä olet kirjailija, Kirsti, voisitko tehdä sellaisen uuden kirjailijan selvitymispaketin? Siis mitä kirjailijan tulee tietää, kun hän suunnittelee lähettävänsä käsikirjoitustaan kustantajille? Mitä hänen tulee tietää ennen kuin hän allekirjoittaa sopimuksen?

Ihan sinun kokemustesi valossa. Tässä yksi näkökulma: http://www.cissehammar.com/haluatko_kirjailijaksi.htm

Liekö ainut totuus?

Heh, tutut naamat siellä. Tämä sama asia oli esillä Näkökulman keskustelupalstalla silloin kun he hiersivät sen kustannussopimuksensa kanssa. Kommentoinkin silloin siihen jotain.

Joo, voin kyllä tehdä selviytymispaketin ihan omasta näkökulmastani. Täytyy vain hiukan fundeerata ensin.