Kirsti, olen nyt lopultakin täysin koukkuuntunut blogiisi. :0) Merkittävästä kirjallisuudesta puheen ollen (=kateellisen panettelua), luin lehdestä, että malli Saimi Nousiainen kirjoittaa esikoisteostaan. Kustannussoppari on todennäköisesti jo allekirjoitettu ison kustantamon kanssa, vaikka riviäkään ei olisi näyttää.

Kirjoittamiseen liittyvistä pikkuorgasmeista: minä olen saanut tällä viikolla yllättävän paljon iloa pienistä oivalluksista. Jokin pikkuriikkinen ja mitättömän tuntuinen asia on loksahtanut kässärissä kohdalleen ja silti kuljettanut tarinaa eteenpäin. Ei sen tarvitse iso juttu olla.

Onko teillä tapana luetuttaa keskeneräistä tai valmista tekstiä jollakin muulla kuin kustannustoimittajalla? Minä pyrin antamaan tekstin kiertoon mahdollisimman monelle hovilukijalle (ystävälle ja kollegalle), jotka arvioivat, onko käsiksestä mihinkään.

Heh, kiva kuulla Terhi:) Siis että luet blogiani ja että työsi on tuottanut iloa. Minulla taas on juuri nyt ollut menossa hankala vaihe ja synkeät epäilykset ovat kasaantuneet ylleni.

Mitä keskeneräisten tekstien luettamiseen tulee, minulla ei valitettavasti ole sellaista tapaa, vaikka pitäisin sitä hyvänä. Olen jotenkin niin vaikealla tavalla sosiaalinen ja neuroottinen etten ole onnistunut luomaan itselleni verkostoa jonka piirissä voisi lukea ja luettaa ja antaa luottavaisin mielin palautetta. Olen tehnyt joitakin epäonnistuneita yrityksiä kyllä ja kadehdin aina kun ihmiset kertovat kuinka he luettavat kässäreitään luottolukijoillaan. Epäonnistuneella yrityksellä tarkoitan sitä että pyydän jotain tuttua lukemaan eikä hän kehtaa kieltäytyä ja sitten hän viikon parin kuluttua kertoo että ihan kiva, jatka samaan tyyliin. Aluksi pakotin mieheni lukemaan, mutta hermostuin aivan totaalisesti hänen palautteisiinsa. Mutta siis minä en taida tuntea henkilökohtaisesti ketään jota kiinnostaisi pätkän vertaa se käsikirjoitus jota parhaillaan hierrän. Tai siis tällainen tunne minulla on. En tiedä pitääkö se paikkansa.

Yksi blogituttu on luvannut lukea erään kässärini kunhan se on sellaisessa vaiheessa että sen voi antaa luettavaksi. En enää muista miksi hän sellaisen jalon tarjouksen teki. Aion käyttää tarjouksen hyväkseni kyllä, mutta se nimenomainen käsikirjoitus ei ole moneen kuukauteen edistynyt yhtään.

Minä lisäisin merkittävyyteen vielä yhden ulottuvuuden, lukija. Kirja, joka ei paistattele valtakunnallisesti lehtien palstoilla ja kilpaile palkinnoista, saattaa olla joillekin lukijoille tärkeä. Lukija saattaa löytää kirjasta jotain, millä on hänelle merkitystä. Samaistumisen, lohdun, ilon, viihtyvyyden, terapian jne. Kirjailija ei välttämättä tiedä tästä, ellei lukija anna palautetta. Minä kyllä työssäni kuulen kehuttavan sellaisia kirjoja, jotka ovat tuntemattomia monille lukijoille. Kysymys "mitä muuta tämä kirjailija on kirjoittanut" on yksi osoitus siitä, että kirja on ollut lukijasta hyvä ja kiinnostava. Merkittävyys lukijalle on niin yksityinen asia, että sitä ei välttämättä osaa sanallistaa. Se on myös tunne lukijan sisällä.

Kyllä minäkin voin lukea käsikirjoituksiasi, varsinkin nuortenkirjojen, jos niille saat hnakalmmin lukijoita.

Samaa mieltä Tui. Ja olen kokenut että lukija on kyllä kovasti aliarvostettu kun arvioidaan merkitystä. Sanomalehden kriitikolla on lukijana merkitystä, samoin kirjallisuudentutkijalla, mutta ns. tavallinen lukija jää usein merkityksentuottamisprosessin ulkopuolelle, ellei heitä sitten ole niin suurta joukkoa että syntyy massailmiö.

Aijaa? Voisitko? No hemmetti:)

On tämä blogi ihmeellinen aparaatti. Kaikki asiat ratkeat joista olen täällä valittanut. Harmi ettei täällä kuitenkaan kehtaa valittaa aivan kaikesta. Jos kehtaisi minulla ei ilmeisesti kohta olisi enää yhtään ongelmaa.

Kuulin erään kustannustoimittajan sanoneen, että teoksen ensimmäisen sivun luettuaan voi melko varmasti sanoa, onko siitä mihinkään. Jos alku ei koukuta, käsikirjoitus on suuressa vaarassa joutua hylättyjen pinoon.

Varmasti on totta, että ns. julkkiksia suorastaan anellaan kirjoittamaan kirja, koska heidän kyhäämiensä huonojenkaan teosten markkinointi ei ole mikään ongelma. Vähemmän tunnetun ihmisen ei auta muu kuin kirjoittaa pirun taitavasti ja/tai aiheesta, joka on juuri tulossa pinnalle. Takuulla satelee tarjouksia kaikenmaailman keskusteluohjelmiin, jos onnistuu tarjoamaan teoksellaan medialle sen seuraavan ison puheenaiheen.

Tämä alkusivujuttu on minusta suuresti yliarvostettu asia ja vaikuttaa sivullisesta kyllä suuremman luokan egovirheeltä kustannustoimittajan työssä. Totta kyllä, käsikirjoituksia tulee kustantamoihin satamalla ja jokin seula pitää olla. Mutta:
- eka sivu voi olla kässärin epäonnistunein, tarina saattaa alkaa vetää vasta myöhemmin; hyvä kustannustoimittaja osannee ohjata alun muutoksissa; kannattaisi lukea hieman pidemmälle...
- olen lukenut kirjoja, joiden alku on ollut hyvä ja koukuttava, mutta loppu onkin sitten ollut läsähdys ja pettymys.

"Mutta epäilen että jos julkaistaisiin vain onnistuneita käsikirjoituksia, Saaran manaama kirjatulva ei olisi ongelma."

Muistuksena vain, että minä en sanonut tuota!

Ja sitten tuo onnistunut käsikirjoitus on hyvä termi. Se kattaa kaiken. Hyvä kirja ei välttämättä ole kustantajan mielestä onnistunut, vaikka kirja olisi erittäin hyvä tai vaikka sen ympärillä tapahtuisi minkälaista markkinahumua tai onnenkantamoista, jonka nojalla kirjamyynnille saataisiin piristystä. Eli huonostakin kässäristä voi tulla onnistunut kirja.



Runopuolella on erityisen paljon kokoelmateoksia, jotka alunperinkin perustuvat onnistuneitten runojen kokoamiseen samojen kansien sisäpuolelle. Itse jos olisin jonkin tallin runoilija, pistäisin kampoihin joka jumalan kokoelmalle ihan siitä syystä, että ne estävät nykyrunoilijaa pääsemästä eteenpäin. Ihmiset jumittauvat saarikoskeihin ja einoleinoihin, koska ne ovat varmoja paloja. Joka vuosi ilmestyy joidenkin valopäiden toimittamana kymmeniä uusia ja erilaisia kokoelmia, jotka perustuvat ikivanhoihin runoihin. Silti uuttakin onnistunutta runoa tulee koko ajan lisää, mutta sille ei löydy tulvan seasta ostajia, koska siellä on aina sitä jo ikivanhaa onnistunutta runoa myynnissä kilokaupalla. Eli kustannustoimittajat ovat kyllä työnsä tehneet vähän liiankin hyvin.

Saara, niinpä, hyvästä kässäristä voi tulla epäonnistunut kirja ja huonosta kässäristä onnistunut kirja. Uusista hyvistä runoista tuli mieleen Heli Laaksonen. Millaisen vastakaiun hänen tuotantonsa saakaan. Eli joku aina onnistuu vetämään sellaisenkin kortin että ponnahtaa sieltä kokoelmateosten joukosta esiin. Ja onhan meillä myös Kotromme ja Tabermannimme.

Tui, totta puhut.

Vetehinen, sitä vain aina joskus mietin, että miksi niitä puheenaiheita tuntuu kerrallaan olevan vain yksi.

Tavallisen lukijanhan se pitäisi olla kirjan merkittävin kohde.

Hyvänä esimerkkinä henkilökohtaisesti merkittävistä kirjoista minulle on Michael Newtonin Sielujen matka. http://www.taivaankaari.fi/esittelyt/sim.html
Tyypillään se on harvojen ihmisten lukemaa ns. rajatietokirjallisuutta. Mutta minulle se oli tärkeä kirja!

Teinikontaktit ovat myös hyviä, Kirsti. Luetutin toisen nuortenkirjani 15-vuotiaalla tytöllä, joka kommentoi mm. että "bilehiiri" kuulostaa vanhanaikaiselta. Aina sitä vaan oppii uutta. :0)

No varmaan ovatkin teinikontaktit hyviä. Mutta mistä niitä löytää? No ehkä niitä löytäisi jos ottaisi oikein asiakseen löytää, mutta minä aina odotan että jotain hienoa tipahtaa minulle suoraan taivaasta.

Emma-kirjat ovat ymmärtääkseni niin luettuja, ettet sinä teinikontakteja edes tarvitse. Kirjailijan eläytyminen ja omat muistot riittävät. :) Minulle yhteydet nuoriin ovat työpaikan suoma etu. Uskon kyllä, että sisimmässäni (itse kunkin) asuu sitkeä murkku.

Luo suhteita jonkin koulun äidinkielen opettajaan. Hän saattaa tietää lukuhaluisia teinejä.

Heh, aika hauska, mutta en minäkään muista miksi tarjouduin lukemaan sitä tekstiä. Joku vastapalvelus se oli, sen muistan. :) Ja tarjous on toki edelleen voimassa, olenkin miettinyt, että miksi sitä tekstinippua ei ole näkynyt. Mutta ei siis ole vielä siinä vaiheessa, jatkan odottamista.

Heh Sinä, eläköön vastapalvelukset. Kunhan saan johonkin jamaan tämän jutun jota nyt hierrän, niin sitten yritän kirjoittaa taas Sitä Kässäriä. Perästä kuuluu.

Tui, hieno idea muuten. Ja taidankin tietää erään jolta voisi kysäistä.

Terhi, kyllä minä oikeastaan tarvitsisin niitä teinikontakteja. Aina kun niitä on ollut, ne ovat olleet inspiroivia. Punkalaitumella vedin tyttöjen kirjoittajapiiriä ja se oli ihanaa. Täällä en ole vastaavaa saanut käynnistetyksi. Siis en ole edes yrittänyt. Varmaan sen saisi organisoitua kun viitsisi vain.

En kyllä miettimisen jälkeenkään muista tehneeni mitään palvelusta. Varmaan sun vaan tuli mua niin sääli.

Ai niin, taivaasta tipahti yksi teinilukija. Hiukan nuori, mutta ikäisekseen kypsä:)

Mietin vielä tuota kommenttiani. Se, että itse uskoo luoneensa hyvän teoksen ei välttämättä tarkoita sitä, että teos on hyvä. Mutta se, että uskoo sen olevan hyvä, auttaa keskinkertaisenkin teoksen esille tuomiseen. Itse asiassa olen itse kyyninen sanoessani, että todella hyviä teoksia on tehty Suomessa kuitenkin melko vähän. Eikä siinä mitään pahaa ole. Mutta tuon taisit tietääkin.

Jännä juttu tuo omien töiden vähättely. Eilen ystäväni pyysi minua lähettämään töitäni näytille, uteliaisuudesta. Todellakin niitä selaillessani löysin kolme työtä, josta olin tyytyväinen, yksi niistä oli tuore, muut pari vuotta vanhoja. Loput työni vaikuttivat todella kaameilta. Näin niissä virheitä, keskeneräisyyttä, etenkin keskenkertaisuutta. Aloin miettiä nukkumaan mennessä, miten olin nuo työt kokenut silloin, kun ne tulivat valmiiksi. Olinko niistä ylpeä. Osista olin, mutta suurin osa töistä oli tehty kiireellä tai niiden valmistuminen oli pitkittynyt, olin väsähtänyt ja halunut ne vain valmiiksi.

Mutta nämä kolme, niistä aidosti olin silloin tyytyväinen ja sitä olen vieläkin enkä muuttaisi niissä mitään. Teki hyvää huomata, että kykenee tekemään sellaisiakin töitä, valmiita.

Itse olen perfektionisti. Tiedän, koska työ on valmis, sen vain tuntee. Toisaalta, joitakin töitä pitää tehdä vasemmalla kädellä, mutta jos todellakin haluaa saada jotakin tärkeää aikaan, se ei onnistu.

Toisaalta aina tulee miettiä, mitä varten työn tekee, mikä on sen tilaus. Kun puhuit siitä, kuka mittaa onko teos merkittävä. Mielestäni jokainen työ, joka on koskettanut jota kuta ihmistä ja antanut jollekulle jotakin oivallusta, lohtua, iloa on merkittävä työ. Ehkä sen työn tehtävä on ollut tuoda jotakin lukijalle, vaikka vain yhdelle. Hyvä kirja ei oikeastaan voi miellyttää kaikkia. Hyvä teksti ei voi koskettaa kaikkia, koska ihmisten ymmärrystaso on erilainen. Hyvä työ ei voi avautua kaikille, mutta keskinkertainen viihde voi tehdä sitä. Tuleeko mittarina todellakin olla myyntiluvut ja julkisuus?

On siis kai vain kirjailijan määritelmä siitä, mikä on onnistuminen, tähtäys jokaisella on eri.

Tuo vielä, kun sanoit, että et ole mielestäsi kirjoittanut yhtään hyvää kirjaa. Oletko todella tuota mieltä? Entä oletko sitä mieltä, että sinulla on mahdollisuus kirjoittaa hyvä kirja, onko sinulla taitoa kirjoittaa sellainen teos, josta olet ylpeä ja voit rehellisesti sanoa, että tuo kirja on hyvä vuosienkin jälkeen? Mikä estää tuon taidon esille tulon?

ps. anteeksi, että kirjoitan hyvin pitkästi, toivottavasti se ei haittaa.

Ei haittaa lainkaan, Ulkopuolinen, päinvastoin.

"Tuleeko mittarina todellakin olla myyntiluvut ja julkisuus?" Minä luonnollisestikin toivon etteivät ne olisi ainoat mittarit, mutta olen huomannut, että nuo ovat ne merkittävimmät. Niihin aina vedotaan ja niiden määrää arvioidaan kun arvioidaan kirjan ja kirjailijan merkittävyyttä. Mutta siitä kuinka asiat ovat, ei välttämättä voi johtaa sitä kuinka asioiden pitäisi olla. Minunkin mielestäni jokainen työ joka on koskettanut jotain lukijaa on merkittävä, mutta maailma ympärilläni ei arvioi asiaa samalla tavalla. Se pistää kirjoja ja kirjailijoita rankijärjestykseen ja minulle sähköpostia lähettävän tytön mielipide painaa paljon vähemmän kuin Hesarin kirjallisuuskriitikon mielipide.

Mitä hyviin kirjoihin tulee niin jokainen kirjani on ollut hyvä siinä vaiheessa kun se on alkanut valmistua. Jokainen työ on ollut tärkeä ja olen antanut sille kaikkeni. Mitä tahansa kirjoitankin, teen siitä aina niin hyvän kuin suinkin pystyn. Mutta kun kirja on valmis, alan vieraantua siitä ja hylkiä sitä. Se on kuin hilsettä. Hilse on ollut joskus omaa ihoa, elävää, aistivaa elintä, mutta sitten se kuolee ja rapisee olkapäille. Koen että kirjani kuolevat minulle kun saan ne valmiiksi. Ne ovat mielestäni aina vain kalpeita pahvikuvia verrattuna siihen maailmaan joka on elänyt päässäni niitä kirjoittaessani ja jonka olen yrittänyt saada esille. Olen ajatellut niin, että niin kauan kuin minulla on potentiaalia kehittyä ja uudistua, minä luultavasti suhtaudun valmistuneisiin kirjoihini näin. Tietysti suhtautuminen myös vaihtelee, näitä viimeisiä kirjojani en inhoa yhtä paljon kuin alkupään tuotantoa.

Olenpa mielenkiinnolla seurannut tätä keskustelua. Itse olen vain tälläinen tavan duunari, joka luen kirjan silloin tällöin. Olen keskittynyt nykyään enemmän noihin klassikoihin.Niinpä en ole lukenut yhtään sinun kirjaasi. Tämä keskustelu on kyllä herättänyt mielenkiinnon. Suositteleppa jotain kirjaasi tälläiselle keski-ikäiselle miehelle, duunarille.

Tavan lukijalle merkittävä kirja on sellainen joka antaa jotakin. Oli se sitten viihdyttävä hetki raskan työpäivän jälkeen ns. roskaromaanin parissa tai ahaa elämyksen antava klassikko ja kaikki siltä väliltä. Eikö se lukija kuitenkin määrittele mikä on merkittävä teos? Eli jokaisellee se on omakohtainen kokemus, minkä kirja antaa.

Voin Kirstin puolesta suositella kirjaa "Nainen joka kirjoitti rakkausrommanin" Se on hauska, pohdiskeleva ja rento teos, oikein hyvä kaikenlisäksi.

Siitä tulikin mieleen että se taisi Kirsti, että se taisi mennä sillä tavalla, että sinä lähetit mulle kirjasi, mutta minä en saanut maksaa sitä, ja sitten ehdotin, että jos maksaisin kirjan ns luonnossa :) ja tämä sitten sopi sinullekin. Tuntuuko tutulta.

Aijoo, noin se menikin. Kyllä, tutulta tuntuu.

Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin on ehkä kuitenkin aika heviä miespuoliselle duunarille joka ei ole perehtynyt romanttisten rakkausromaanien genreen, eikä ehkä siten tunnista kuinka genreä tässä kirjassa sekä hiukan irvaillaan, että päivitetään. Samalla siinä irvaillaan sille kirjalliselle perinteelle että kirjailijat kirjoittavat kirjojen kirjoittamisesta (ja elokuvia tehdään elokuvien tekemisestä).

Ajattelen että lastenkirjani Sisu Tähtinen ja kohtalokas samba sekä Sisu Tähtinen ja turvesukkahousubisnes ovat ehkä tuotannossani kaikkein sukupuolivapaimmat opukset ja suosittelisin ehkä niitä. Voisin ehkä suositella myös Usko, toivo ja kuolemaa koska siitä ovat jotkut poikkeukselliset miehet pitäneet, vaikka yleensä olen kokenut että tapani kirjoittaa vetoaa enemmän naisiin.

Tuli mieleeni tuosta Terhin mainitsemasta julkkiskirjoittamisesta(sopimuksia ennen näyttöä jne) kun luin kata Kärkkäisen haastatteluja joskus vuosia sitten, joissa hän kertoi kirjailijaelämästä. Suutuin ja puhisin raivoani pitkään. kata Kärkkäistä on PYYDETTY kirjoittamaan kirja, sopimus on tehty silloin, kun hän vielä elvisteli lehdissä, ettei ole lukenut yhtäkään kirjaa elämänsä aikana. Sitten kertoo kirjailijaelämän epävarmuudesta ja vaikeudesta, kun suoltaa HUONOJA kirjoja(se omaelämänkerrallinen kirja taisi kyllä olla ihan hyvä) ilman mitään epävarmuutta siitä, kelpaako kirja kustantajalle ja tullaanko sitä markkinoimaan, ostetaanko sitä jne.
Voin ihan suoraan sanoa olevani katkera tästä erikoiskohtelusta, jota mallit, missit ja formulakuskit saavat kustantajilta.Varsinkin, kun harvoin löytää mitään kiinnostavaa luettavaa heiltä.
-minh-

Minh, olen lukenut Kata Kärkkäiseltä Minä ja Morrisonin, eikä se minusta yhtään hassumpi ollut. Ei nyt sellaista tasoa, että olisin rynnännyt etsimään käsiini Kärkkäisen muita tekstejä tai vesi kielellä odottaisin häneltä uusia kirjoja, niin kuin todella hyviin kirjoittajiin törmätessä tapahtuu. Mutta oli minusta siinä teoksessa aika mielenkiintoisia henkilöhahmoja, varsinkin semmoinen outo 18-v. poika. Samannimistä elokuvaa en ole nähnyt, mutta kun kirjan luettuani uteliaisuudesta tsekkasin leffankin kritiikkejä ja juoniselosteen, huomasin mm. sellaisen muutoksen, että siitä 18-v. nuorukaisesta olikin tehty en nyt muista minkäikäinen pikkupoika, mutta pikkupoika kumminkin. Käsittämätöntä, senhän on täytynyt vaikuttaa ihan olennaisesti siihen, miten päähenkilön (nuori nainen) ja sen pojan välistä vuorovaikutusta kuvaillaan. Ainakaan elokuvan perusteella ei siis kannata sitä kirjaa ylenkatsoa.

Terhin mainitsema Saimi Nousiainen taas on tietääkseni kuitenkin ikänsä kirjoittamista harrastanut, eikös häneltä jotain tekstejä (novelleja tms.) ole jossain lehdissä julkaistukin? Että ei ainakaan ihan pystymetsästä kirjailijaksi. Sen verran mitä nyt olen hänestä olleita juttuja sattunut joskus lukemaan, vaikuttaa minusta myös koko elämänasenteensa siinä määrin jännältä, että ihan kiinnostuneena kyllä odotan, mitä saa Saimi aikaan. Ei mikään tyhjäpää, kaikkea muuta.
Noin yleisesti toivo(isi)n toki minäkin, että myös julkkiksia koskevat samat laatukriteerit kuin muitakin kirjoittajia, ettei nyt ihan mitä hyvänsä höttöä ruveta lukijoille pelkällä pärställä myymään.

Palauteprobleemeja pohtii muuten myös Ta-miit:
http://ta-miit.blogspot.com/2006/03/pehmeit-lumipalloja.html
Siellä oli näköjään jo viittaus tännekin :-)

"Mistä kirjasta kaiken paljouden keskellä tulee merkittävä?" kysyi Kirsti.

Toimittajien näkökulmasta varmaankin teoksen uutisarvo on yksi tärkeä kriteeri. Teoksen ei tarvitse olla kummoinenkaan, kunhan se sisältää jotain omakohtaista ja se tarttuu sopivalla hetkellä sellaiseen aiheeseen, joka on julkisessa keskustelussa, mieluimmin vasta orastavana keskustelusäikeenä.

Sen kautta on sitten helppo puhua "meidän ajastamme" ja siitä, kuinka kirjailija "pureutuu kipeän rehellisesti" johonkin "yhteiskuntamme vaiettuun puoleen".

"Kohukirjan" ilmestyessä toimittaja kiittelee jumaliaan: vihdoinkin välillä jotain muuta kuin niitä ainaisia tietotoimiston printtejä.

Puzzler, minä pidin Minä ja Morrisonia psykologisesti epäuskottavana. Harmi etten enää muista niin tarkasti, mutta siinä jotain minun mielestäni falskia joka sai minut ärtymään.

marimba, uutisarvo on tosiaan hyväksytty keskeiseksi kirjallisuuden laatukriteeriksi. Silloin kun Raija Siekkisen kohtaloa puitiin, Heikki Hellman taisi selvittää millä perusteella Helsingin sanomat valitsee arvioitavat kirjat. uutisarvo on odotusarvon ja laadun tulo. Jos kirjalla on paljon odotusarvoa, esim. se on julkkiksen kirjoittama, laadun ei tarvitse olla hääppönen jotta kirja saa huomiota. Toisaalta jos kirjailijaan tai kirjaan ei liity odotuksia, ei auta vaikka laatu olisi huippu, uutisarvo pysyy nollana.

Sinänsä kiehtova ilmiö tuo, että miten jotkut aiheet muodostava kohua. Siinähän on ajoituksella keskeinen tehtävä. Liian aikaisin tai liian myöhään ei kohua synny, vaikka ko. aiheesta kirjoittaisi millaisen opuksen.

Miksi kirjoitamme (kirjoja)?

Kirjoittajaa ajaa takaa sama kuin ketä tahansa käsityöläistä: tehtävän loppuun saattamisen tarve, joka on psykologiasta tuttu motivaattori. Ei rauhaa, ennen kuin "valmista" on ja pysyy.

Ai niin, yksi tapaus lisää näistä "valmiiksi" tunnettujen ihmisten kirjoittamista kirjoista: Heli Koivula-Krugerin Olen koskettanut taivasta. Oletko Kirsti lukenut, jos olet niin mitä pidit, ja uskotko että se olisi julkaisukynnyksen ylittänyt ellei tekijä olisi julkkis ja hyvännäköinen nuori nainen? (Saa toki muutkin vastata jos kuka vielä tähän ketjuun eksyy.) Minulla ei ole ollut mahdollisuutta saada käsiini, kiinnostaisi kyllä. Aihehan siinä on jo lähtökohdiltaan kiinnostava - varmaan sinustakin, päätellen siitä miten olet täällä normeista poikkeavien rakkaustarinoiden vetovoimaa ansiokkaasti ruotinut. En kuitenkaan ole ainakaan näin ulkomailta sivusilmin seuraten huomannut Krugerin kirjasta ennakko- ja ilmestymiskohun jälkeen paljon puhutun... lieneekö lopulta löytänyt kovinkaan hyvin lukijoita...?

No olisi kyllä pitänyt tuo Koivulan kirja lukea, mutta kun ei ole kävellyt vastaani missään niin lukematta on jäänyt. Timo Harakka taisi omassa telkkariohjelmassaan puhua siihen tyyliin ettei Koivulan kirja ennakkokohun jälkeen olisi juuri ihmisiä innostanut. Mutta innosti kuitenkin häntäkin käsittelemään asiaa (siis sitä ettei innostanut) televisio-ohjelmassa.

Olisikin kiinnostava kuulla lukijoiden mielipidettä Heli Koivula-Krugerin kirjasta.