|
|
|||
|
19.03.2006 - 10:17
![]() Mitä pitäisi tehdä egolle. Se on aina tiellä. Kun kirjoittaminen tökkii, syynä on usein egon paisuminen. Ajatukset alkavat askarrella tyhjänpäiväisyyksissä, sen sijaan että tyytyisi antautumaan tarinansa vietäväksi, kiintyisi sankareihinsa ja konniinsa ja rakastaisi niitä sillä yksipuolisella rakkaudella joka taitaa usein olla luojajumalien ankara kohtalo. Jumala luo maailman, luodut alkavat elää elämäänsä eivätkä muista luojaansa. Näin käy kirjailijallekin, jos hän on onnekas ja pystyy pitämään egonsa kurissa. Hän luo maailman jota hän rakastaa, mutta luotu maailma ei piittaa luojastaan. Kirjoittajan luoma maailma elää ja muokkaantuu omanlaisekseen yhä uusien ja uusien lukijoiden tajunnassa, siis jos kirjoittaja on onnekas ja hänen työnsä löytää lukijoita ja kykenee herättämään lukijoiden mielenkiinnon. Kirjailija ei voi tietää, millaisena lukijat hänen kirjoittamansa tarinan kokevat. Hän ei voi määrätä sitä millaisen kokonaisuuden lukija kirjan pohjalta mielessään hahmottelee. Hän ei edes tiedä mitä hänen luotunsa touhuavat sen jälkeen kun maailma on tullut valmiiksi ja kirja julkaistu. Kirjailija ei siis luojan ominaisuudessa ole kaikkitietävä ja kaikkivoipainen, hän on ehkä enemmänkin jonkinlainen demiurgi.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970 Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Mitä egolle pitäisi tehdä? Kieltää se, sanoo Jeesus. Ristiinnanulita, sanoo Paavali. Upottaa ja surmata joka päivä, sanoo Luther.
Minusta Jeesuksen sanat "rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi" tarkoittaa sitä, että hanki ensin ego itsellesi, ennen kuin voit rakastaa toisten egoa.
Martin Lönnebo: Itsensä löytäminen on sen löytämistä, joka on enemmän kuin minä itse.
Jos minä kirjoitan oikeasti, unohdan itseni. Oikeastaan ajatukset, jotka minusta tulevat ovat alitajuntani tuotetta. Silloin ainakin minun on irrouduttava todellisuudesta, egostani ja minuudestani.
Mutta ilman egoani, kokemuksiani, mietteitäni en voisi kirjoittaa, koska ne ovat kosketuspintani todelliseen elämääni, joiden kautta alitajuntani kasvattaa ymmärrystään. Ilman, että kunnioittaisin egoani kirjoituksillani ei olisi merkitystä.
Rutiinit, meditointi, haaveet auttavat minua pidättäytymään luomisessa. Joskus on kiusaus elää elämää suurempi, mutta silloin tulee kysyä, miksi? Onko minun tarvetta kasvattaa egoani johonkin suuntaan, ymmärtää, jotakin jonka olen sivuuttanut. Vai onko kyseessä heikkous, joka tulee sivuuttaa? Vastaus löytyy aina itsestä, kun sen muistaa kysyä.
Kaisan ja Louhin kommenteista tuli mieleen että, ehkä rakkauden puuttuminen juuri saakin egon paisumaan. Rakkautta vaille jäänyt ei usko, että on omana itsenään riittävä, vaan alkaa kerätä ulkoisia tunnusmerkkejä, jonkinlaisia minäproteeseja joiden avulla voi tehdä vaikutuksen muihin ihmisiin. Minäproteesien ylläpitäminen kuluttaa voimia ja vie pontta siitä varsinaisesta asiasta, eli tässä minun tapauksessani luovasta työstä.
Mutta jos on kokemus siitä, ettei omana itsenään ole riittävä, miten varmuuden omasta riittävyydestä voi myöhemmin saavuttaa?
Ulkopuolinen, toit tärkeän asian esiin, koska egoa tosiaan myös tarvitaan koska se on kosketuspinta elämään ja maailmaan.
"Joskus on kiusaus elää elämää suurempi, mutta silloin tulee kysyä, miksi?" Tuota olen juuri viime päivinä kysynyt itseltäni. Kun houkutus tulee kummasta on kysymys, kiusauksesta jota pitää vastustaa, vai uudesta, tärkeästä suunnasta jonne on syytä lähteä kulkemaan. Löytyykö vastaus tosiaan aina itsestä? Minä olen kysellyt sitä, mutta en ole vielä ihan varma.
Sama mitä sanoit kirjoista koskee myös blogeja. Olen ihmetellyt kovasti, että esimerkiksi Narniassa blogini on alkanut elää omaa elämäänsä, sitä luetaan vaikka en kirjoita siihen mitään pitkään aikaan. Monet bloggaajat ihmettelevätkin, miksi heidän parhaita juttujaan ei lueta, mutta sitten välillä luetaan blogia paljon , vaikka siinä ei ole mitään ihmeellistä luettavaa.
Se on vähän sama asia kuin kauneus: Kauneus on katsojan silmissä. Lukija lukee, mitä tarvitsee ja milloin tarvitsee.
Kirjailijan suhde oman romaaninsa henkilöihin onkin niin monimutkainen juttu, että siitä voisi kirjoittaa monta kirjaa. Mutta kyllä ehdoton vaatimus on se, että alussa kirjalijan tulee eläytyä, antaa mielikuvituksen viedä mukanaan.
Sitten korjatessa ovat ego ja superego sekä kielenoppaat, kielitoimisto ja esilukijat tarpeen.
Ai, siinä oli kuvakin? Minä ajattelin kuvaa, jonka maalasit tekstilläsi.
Jotkut kiusaukset ovat sellaisia että niihin lankeamisella voi olla kauaskantoiset seuraukset. Niin että aina kiusauksesta ei ehkä kuitenkaan pääse lankeamalla. Jos siis puhutaan jostain muusta kuin suklaalevystä.
Pirkko, Narnia on nuorten parissa nyt niin kova sana etten ihmettele blogisi sinusta riippumatonta elämää. Ja se on totta, että lukija lukee mitä tarvitsee milloin tarvitsee. Siksipä minäkin luen samoja kirjoja aina uudestaan ja aina niistä löytyy jotain uutta.
Onko esim. bloggaaminen tyhjänpäiväistä? Ei kokonaan, mutta esim minun blogikäyttäytymisessäni on tyhjänpäiväisiä piirteitä. Mutta miten sen mikä on tyhjänpäiväistä erottaa siitä mikä on tärkeää? Milloin jokin asia on pakkomielle, milloin positiivista kiinnostusta? Minulle ero ei ole selkeä.
Mutta kyllä avain tietysti on minussa itsessäni. Enemmän ehkä pitäisi olla hiljaa itsekseen.
Meidän vain täytyy löytää keino kysyä kysymykset oikealla tavalla. Ja toisaalta oppia kuuntelemaan vastaukset, jotka eivät aina ole sitä mitä odotamme.
Joskus vastaus ei tule itsestään, sen eteen pitää tehdä töitä, tukeutua toisiin ihmisiin ja etsiä vastaus. Se tekee elämästä haastavan.
Ulkopuolinen, on se varmaan noin. Kiitos.
Mielenkiintoisia ajatuksia, Kirsti, jälleen.
Sarah