Olen joskus tavannut ihmisiä, joiden puhetapa saa aikaan lämpimän tunteen minussa, ehkä ihollani, ehkä sydämessä tai jossain niillä main. Voisi siis sanoa, että heidän sanansa ovat koskettaneet minua, ihan fyysisesti, ilman, että sanat ovat olleet sen koskettavampia.
Näiden puhujien äänensävy on ollut ehkä lämmin, mutta merkittävin piirre heissä on ollut empatia ja herpaantumaton keskittyminen siihen ihmiseen, jonka kanssa he ovat olleet puheissa.
Tällaiset koskettavat ihmiset saavat minut tuntemaan, että juuri minä olen sillä hetkellä tärkeä, se mitä olen tai sanon jne.
Useinhan keskustelu on sellaista, että toinen odottaa malttamattoma saadakseen kertoa mitä mieltä itse on, eikä jaksaisi millään kuunnella toista.
Nämä koskettavat ihmiset kuuntelevat, kuulevat.
Ja totta, sellaisesta saa paljon energiaa, sillä kaikkihan me haluamme olla tärkeitä. Edes hetken ajan:)

Hassua että minä en edes muista enää mitä hän sanoi, mutta tunteen muistan. Se oli juuri lämpöä jonka keskus tuntui olevan jossain pallean tienoilla ja sieltä se säteili ympäriinsä.

Minäkin olen tietysti kokenut että esim. rakastuneena toisen ääni koskettaa ihan konkreettisesti. Ja totta, se että joku kuuntelee herpaantumattomalla mielenkiinnolla on niin harvinaista herkkua että se kyllä koskettaa.

Olenkin kyllä ajatellut, että minun olisi syytä opetella kuuntelemisen taitoa.

Olet taas käynyt elokuvissa? Tällä kertaa kyseessä on kama jonka minäkin olen nähnyt: Looney Tunes.

Pepen mauricechevalier-aksentti onkin varmaan naisen korvaan hyväilevää kuultavaa?

http://looneytunes.warnerbros.com/stars_of_the_show/pepe_le_pew/pepe_story.html

En ole nyt käynyt elokuvissa:) Mutta esimerkistäsi tuli mieleen että esim. Simpsonien äänet ovat minusta aika koskettavia.

Välillä tuntuu, että sisintä koskettavat ihmiset ovat harvassa. Mutta sitten kun tapaa henkilön, joka on läsnä, kuuntelee ja puhuu juuri sinulle 100%:sti, on tunne melkoinen.

Myös harvojen ihmisten ääni on sellainen, joka sykähdyttää. Ääni joka saa veteläksi, vaikkei siinä ole mitään kummempaa koko tilanteessa. Se on melkoinen tunne..

Se on muuten hassua, että kuvittelin kokeneeni jotain ainutlaatuista. Ja sitten aloin ajatella noita sanontoja koskettavista sanoista ja hyväilevistä äänistä ja tajusin, että tämähän on sitä ihmiskunnan yhteistä peruskauraa, tässä ei itse asiassa ole mitään erikoista ja ihmeellistä. Mutta minun kohdalleni vain tällaista ei ole ennen osunut.

Siltä varalta että joku haluaisi kuulla Pepen ääntä, laitan äskeistä paremman linkin:

http://looneytunes.warnerbros.com/web/stars/stars_pepe.jsp

ja siitä kun skrollaa vähän alas niin kahdessa kohtaa saa pienen videonäytteen kun painaa näitä kahta:

_but it is all to no avail_

_no kitty can resist_

Pepe on muutoinkin kuin äänensä puolesta synnynnäinen herrasmies, joka osaa ottaa naiset (tai kissat) huomioon.

Pitäisi asentaa jotain liitännäisiä ja automaattisesti se ei onnistunut, joten nyt jää valitettavasti Pepen ihana ääni kuulematta ja säväytys siltä osin saamatta.

Harmi - mutta mielikuvituksen siivin mi kauas entää voi nähdä Yves Montandin laulamassa luomet lerpallaan raukean viettelevästi skunkkipuku päällään - siinä Pepe.

Sivumennen - politiikassa yritetään sparrata kaikki potentiaaliset liiderit (miespuoliset) puhumaan hitaasti ja matalalta, ja vielä mielellään olemaan pitkiä. Viesti luolakaudelta, että sekundaariset miehekkäät sukupuoliominaisuudet koko, matalaäänisyys (ja heitetään vielä kehiin karvaisuus) takaavat että kyseessä on hyvä laumanjohtaja joka tarvittaessa taistelee lauman puolesta. Jo yksikin näistä tuntuu Suomessa riittävän: pituus (Vanhasen ääni on mitä on), möreys (Katainen on melko pätkä vaikka mörisee kuin mies). Ja sitten taas saumat eivät saa näkyä: Lipposen opeteltu puheen hitaus ei anna kuvaa jämäkkyydestä kuten tarkoitus olisi vaan hidasjärkisyydestä.

Edesmennyt venäläiskenraali-poliitikko Lebedev , jos joku muistaa, oli kyllä lähellä ideaalia: iso karvainen mörisijä. Otsa sitten kylläkin pikkuisen liian luiska, muta oisko tuo politiikassa haitanna mittään...

Mutta: kuinka hyväilikään Frank Sinatra tai Bing Crosby aikoinaan äänellään naisvaltaisia yleisöjään. Kummallakaan ei varsin matalaa ääntä, mutta saundi jotenkin muuten kohdallaan? Naiset tietävät mistä oli heidän tapauksessaan kysymys? Tell us!

Niin, kyllä naistenkin kannattaisi opetella puhumaan matalalla äänellä mikäli haluavat olla edes jollakin tapaa uskottavia.

Lipponen kuulostaa minusta aina siltä kuin hänen ajatuksensa harhailisivat. Hän on muissa maailmoissa ja tapailee sanoja varovasti tunnustellen, tajuamatta ihan tarkasti mitä häneltä odotetaan.

Lebedevissä oli kyllä ainesta, kieltämättä.

Sinatran ja Crosbyn suhteen en valitettavasti osaa sinua auttaa, en nimittäin ymmärrä lainkaan missä oli suosionsa salaisuus. Mutta ehkäpä tänne eksyy joku joka tuntee ne salaisuudet munaskuissaan ja kertoo meille.

Jossain sanottiin, että suomalaiset naiset ovat omaksuneet usein niin matalaäänisen puhetavan, että muunmaalaiset luulevat puhelimessa puhuvansa miehen kanssa.

En yhtään ihmettele. Kyllä se niin kovaa peliä täällä on.

Heh hee - kovaa peliä Pohjolassa, äänikin madaltuu naisilla...
Kiinnostava huomio, täytyy alkaa tarkkailla onko asia noin.
Tarkoittaisi sitten sitä että korkea (kimeä) ääni menee automaattisesti blondiosastoon ja typeryyden indikaattoriksi?
Elokuvissa kyllä jos asiaa miettii niin kohtalokkailla naisilla on aina matalahko ääni - ja sitten nämä karmeankoleat androgyyniäänet, oliko Zarah Leander tämä yksi laulaja? Mihin markkina- tai muuhun rakoon ne sitten osunevat?

Kiinnostava tieto on sekin, että tämä äänen hyväily Kirstillä tuntui "jossain pallean tienoilla ja sieltä se säteili ympäriinsä." Freud sanoisi jotta son katos se hysterus, mutta japanilainen että "hara", navan alapuolinen alue, jossa myös sielu (ei nyt ihan länsimaisessa mielessä mutta sinne päin) sijaitsee - harakiri, siinähän avataan juuri tämä "hara" täydellisen vilpittömyyden merkiksi. (Naisten ei sitä tavinnut tehdä, oli miesten hommia). Ja kaikissa itämaisissa kamppailulajeissa juuri haralla on tärkeä rooli - se on keskus mistä liikkeen voima aina lähtee.

Mutta ollaan jo kaukana äänestä... sori, sotkin asioita. Menen häpiämaan.

Älä häppee, päin vastoin, taas tuli kiinnostavaa aihetta syventävää tietoa.

Mutta eikös pallea ole kuitenkin kohtua ylempänä? tuossa navan yläpuolella paremminkin kuin alapuolella?

Mietinkin joku päivä että mistä se termi harakiri oikein tulee, mutta kun kaikkia päähänpälkähdyksiä ei koskaan ehdi eikä muista tarkistaa, mutta nythän se selvisi tuokin asia.

Äänihän on olennainen osa ihmisen viehätysvoimaa. Lämmin ääni kaunistaa ja komistaa ihmista kuin ihmistä. Kyse on kai äänen väristä ja syvyydestä. Mutta kannattaa myös kuunnella mitä se ääni sanoo. Sammakoiden latelu samettisella äänellä on sammakoiden latelua.

Niinhän se on Tui, mutta minulta tuo havaintokyky vaan lensi leppäkeihäänä jorpakkoon.

Minkähän takia myyntimiehiltä odotetaan samettiääntä :)?

Mutta totta on, että joskus käy niin, että kun joku alkaa puhua, sitä vain kuuntelee leuka auki loksahtaneena ja tekee mieli sanoa, että puhu vielä jotakin.

Ei hävetä sitten.
Ääni on kyllä mielenkiintoinen alue, sehän on sillä tavoin "huomaamaton" asia ettei siihen normaalisti tietoisella tasolla kiinnitä huomiota. Mutta kuitenkin tehdään vaistomaisia päätelmiä mm. ihmisen luonteesta pelkän äänen perusteella - mutta mainosmaakarit ja muut kamasaksat jotka Tui tuossa mainitsi koodaavat tämänkin alueen yli ja onnistuvat pääsemään päinvastaiseen kuin aikomaansa - tietynlainen "lämmin" tai "pirteä" ääni mainoksissa (Esko Salminen, Sinikka Sokka) saa ainakin minun käteni hapuilemaan hetikohta kanavanvalitsijaa; toinen tapa olisi olla vaan postmodernin cool tvnkatselija, mutta tietyn saturaatiopisteen jälkeen se ei enää onnistu.

En tarkkaan muista kohdun paikkaa ihmisessä, pallea (lihas) taitaa sitten olla napaa ylempänä? Mutta tämä "hara" siis on navan alla - sivumennen muuten se on myös tuon chi/ki/qi-energian varastointipaikka, ja tämä energiahan ilmenee lämpönä - lämmin ailahdus talvisäässä voisi olla sitä...
Mutta "hara" on hyvä keksintö ihmisen emotionaaliseksi (tai sielulliseksi) keskukseksi, vatsassa on kai hermosto sellainen että se "reagoi" hyvin valppaasti, puhutaanhan täälläkin "vatsahermoisista" ihmisistä, ja jännitys tai stressi voi pistää mahan sekaisin, ja mahahaavat sun muut ovat myös psykosomaattisia vaivoja.

Itämaissa kun ollaan, niin esim. japanilaisissa budolajeissa se kiai-huuto on tärkeä kahdestakin syystä; silloin hengittää tekniikkaa tehdessä oikein (ulos), ja kova ja terävä huuto vaikuttaa vastustajaan (vaikka sitä osaakin odottaa, se voi antaa miljoonasosasekunnin lamauttavan vaikutuksen kautta etumatkaa). Eli ääneen reagoiminen on ainakin osittain vaistonvaraista. Jäänne luolasta tämäkin varmaan?

Ennen elämä oli helppoa: riitti jos oli kuiva ja luja kädenpuristus ja sanoi kovalla äänellä päivää ja katsoi samalla silmiin niin sai ystäviä menestystä ja vaikutusvaltaa ja menestyi elämässä kaikin tavoin.

Näin vanhemmat minuakin neuvoivat kun olin nuorempana työhaastatteluun menossa. Päivää siis piti sanoa nimenomaan "kovalla äänellä".

Hyvin toimi. Tässä ollaan.

Niin, minusta pallea on tuossa ihan rintalastan alapuolella. Kohtu taas navan alapuolella, siitä ainakin gynegologit aina rutistelevat. Lämmin tunne oli sen verran laajalla alueella että kattaa kuitenkin hyvinkin sekä pallean että haran. Minä kyllä uskon noihin itämaisiin juttuihin, ne tietävät siellä kaikenlaista minkä me täällä lännessä olemme laiminlyöneet. Täälläkin on ehkä ennenmuinoin jotkut vanhat akat ja shamaanit tiesivät vähän enemmän mutta kristinusko on pyyhkäissyt sellaiset pakanuudet tieltään.

Eiköhän vanhempiesi ohje ole vieläkin ihan toimiva, tuollaisia oppeja dr Philkin aina jakaa. Minä en tuota oppinut oikein kunnolla ja sen huomaa. Tässä ollaan.

Hahhah!
Mutta älä heitä kirvestä pesuveden mukana - juurihan olet käsittääkseni tullut taas kertaalleen informoiduksi dr Philin syvämietteisyydestä. Kyllä se siitä!

Pallea, ystävät rakkaat, on se iso lihas, jonka avulla hengitetään. Käsi siihen rintojen alle ja rento sisäänhengitys - siinä se paisuu.

Mel Tormén liikanimi oli "velvet fog", samettisen äänensä vuoksi.

Siskoni työskenteli hetken radiossa ja on siitä pitäen puhunut noin puoli oktaavia aiempaa matalammalta. Minullekin radiotyön kurssilla kerrottiin, että korkea naisääni ei ole vakuuttava. Ei ihme, että naisilla on paljon äänenkäytön ongelmia, kun meitä yritetään sovittaa näissä puhumisasioissa ihan luonnottomaan kuosiin!

Niin tosiaan, pallean avulla hengitetään. Olen koulussa kuullut tuon varmasti sata kertaa, mutta mikään koulussa kuultu ei ole oikeastaan koskaan sisäistynyt tiedoksi.

Niin juuri, korkea naisääni ei muka ole vakuuttava. Kyllä se vakuuttaa, mutta ilmeisesti vääriä asioita ja siksi sitä pitää välttää. Epistä.

Laulajattaret pääsevät äänellään korkealle ja heitä arvostetaan kovin eikä katsota ylhäältä alas niin kuin vähäisellä lusikalla syötettyjä.

Mitäs pidätte äänikirjoista?

En ole itse tottunut äänikirjoja kuuntelemaan, mutta kun appiukko sairasti, minä vein sille sairaalaan äänikirjoja ja Kettusista se tykkäsi.

Niinpä mutta, paitsi niitä paksuja laulajattaria kyllä joskus vähän naureskellaan. Tosin niitähän ei enää juuri olekaan, kaikki ovat niin virtaviivaisia nykyään.

Tuohan oli aika erikoinen juttu. Joidenkin ihmisten ääni tulee sellaiselta korkeudelta, että se saa kylmät väreet pintaan - minulle se on tietynlainen miehen ääni.
Kaipasin vähän lisää selvitystä. Mikä se tilanne oli - johtuiko kokemuksesi henkilön äänestä vai sanoista?

Yritin tarkoituksella häivyttää tilannetta ettei menisi liian henkilökohtaiseksi. Luulen että se oli äänen ja sanojen yhteisvaikutus, mutta minulta on nauha pyyhkiytynyt tyhjäksi siltä osin, enkä muista yhtään mitä hän itse asiassa sanoi.

Esitän hypoteesin:

"Hänen sanansa koskettivat minua" - Tämä on ilmoitettu lähtötilanne, josta päätellään loput:

Puhelimessa ääni sanoo Kirstille: "Työ ootta saanna niin ja niin suuren apurahan. Tilinumero oli?"

Puhelun jälkeen Kirsti häikäistyneenä kirjoitti tämän jutun, jossa ideana on siis että "Hänen sanansa koskettivat minua".

Toki kosketti, mutta nuo maagiset sanat muovannut ääni on voinut objektiivisesti mitattuna olla vaikka heliumia hengitelleen akuankan ääni, kyllä sanojen sisältö sittenkin oli se koskettavin osuus. M.o.t.

Olisiko ollut näin proosallisesti? Ohjeeksi tähän suuntaan tulkitsisin tuon 5 pisteen vihjeen, että "se oli äänen ja sanojen yhteisvaikutus".

Tai sitten ei.

Äänikirjoistapa vielä piti, tai siitä läheltä. Radiosta olen joskus aivan saattumalta kuullut Radioateljeen juttuja, joissa on ollut joku tai joitakin hyviä tekstejä pohjana (sellaisia joita olen aiemmin lukenut), hyvän lukijan (ainoa nimi joka tulee heti mieleen on tämä näyttelijä Tom Wentzel) lukemana ne joskus "aukeavat aivan uudella tavalla" niinkun pruukataan sanoa. Äänikirjoja en ole kuullut.

Ihan hyvä hypoteesi, mutta ei sittenkään.

Tom Wentzelistä tuli mieleen, että meillä oli lukiossa äidinkielenopettaja joka luki ääneen Seitsemää veljestä ja hän sai henkilöt elämään ja kuuntelin tarinaa lumoutuneena. Loistava lukija.

Iltaa Ranskasta, seuraan tässä parhaillaan toisella silmällä ja korvalla France Europe Express -ohjelmaa ja huomasin siinä(kin) täydellisiä esimerkkejä tuosta, että vakuuttavuuteen vaaditaan matala ääni, naisilla yleensä normaalia matalampi. Ohjelman juontajalla (Christine Ockrent) kuulostaa olevan suorastaan poikkeuksellisen matala ääni naiseksi. Kyseessä on tiukan asiallinen yhteiskunnallinen keskusteluohjelma, ja kiistämättä Madame Ockrentin ääni (ehkä vielä enemmän kuin täydellisen hillityn hallittu konservatiivis-elegantti olemus) tuntuu sitä asiallisuutta tai vakavuutta (joku voisi sanoa "kuivuutta") oikein alleviivaavan. Voisikin spekuloida, mahtaisiko pätevällä mutta tyttömäisen heleä-äänisellä juontajatarkanditaatilla olla edes mitään mahdollisuuksia tulla valituksi vastaavaan tehtävään, vai pidettäisiinkö sitä liian suurena uhkana ohjelman vakavastiotettavuudelle....?

Keskustelijat tällä kertaa ja yleensäkin ovat voittopuolisesti miehiä, siis enemmän tai vähemmän matalaäänisiä. Ja kuinka ollakaan, hyvin matalaltapa kuulostaa myös mukana olevan naispuolisen pormestarin, Martine Aubryn ääni (enpä ollut hänen kohdallaan aiemmin kiinnittänytkään huomiota). -Toki ranskan kieleen kuuluu sellainenkin piirre, ettei se kuulosta monotoniselta puhutaan sitä sitten korkealta tai matalalta. Mutta vakuuttavuuden yhdistäminen matalaan ääneen taitaa todella ylittää kaikki (?) kielirajat.

"Hara"-sanaa ja muuta siihen liittyvää onkin Etappisika jo hyvin valottanut, mutta lisään että "kiri" puolestaan tarkoittaa leikkaamista tai viiltämistä (merkin voi tulkita viitanneen alun perin tikariin, mutta on nykyään ihan yleisverbi millä hyvänsä välineellä viiltämiseen). Harakiri-termissä erikoisinta on minusta se, että sitä käytetään nimenomaan länsimaissa, kun taas Japanissa käytetty sana on "seppuku". Molemmat sanat muodostuvat samoista kahdesta kirjoitusmerkistä, mutta eri järjestyksessä (hara+kiri = vatsa+leikata, se+(p)puku = leikata+vatsa). "Seppuku" on merkkien kiinalaisperäinen lukutapa, sama kirjoitusasu voitaisiin siis periaatteessa japanilaisittain lukea "kirihara", mutta käytännössä näin ei tehdä.

Hei Puzzler! Huomenta sinne Ranskaan. Nyt palautuikin mieleen, että opiskeluaikoina joku teki juuri seppukusta uskontotieteen seminaarityön. Mietin silloin koko ajan että oliko se sama asia kuin harakiri, mutta en kehdannut kysyä. Olin kai hiukan ujo niihin aikoihin.

Outi Nyytäjä mielestäni aina kehuu ranskalaisia keskusteluohjelmia. Hänkin on nainen jolla on aika matala ääni.

Nyytäjä on myös mukavasti kertonut junttimeiningistä siellä bretagnelaisessa pikkukylässä missä asuu (Ranskan Huittinen?).

Ja kun täällä netissäkin erilaiset salaliitot ovat nyt muotia, paljastan minäkin yhden: olen varma että Outi Nyytäjä tuurasi julkisuudessa monet kerrat Ahti Karjalaista viimemainitun pahimpien ryyppytuurien sattuessa kohdalle.

Tästä on vain vaiettu.

Täytyy sanoa niin kuin eräskin bloggaaja: nyt minä ymmärrän niin paljon paremmin.

Kunnioitukseni Nyytäjään lisääntyi kun viime kesänä luin hänen haastattelunsa jossa hän julistautui kaunottareksi. Minusta siinä oli asennetta.

Niinpä niin, sitä bloggarikin herkistyy, "sen vain tiedän, että minä, joka olin sokea, nyt näen" (Joh.9:25).

Nyytäjä kuuluu siihen osastoon naisia joita miehet hieman pelkäävät - samanlaisia muistan opiskeluaikojen kesätöistä tehtailta; yleensä jo keski-ikäisiä sanavalmiita naisia, joita eivät tuollaisessa ympäristössä kovin suosittuja kaksimielisyyksiä diskurssissaan ahkerasti viljelleet suupalttimiehet uskaltaneet juttuineen lähestyä. Suunsoitossa nolatuksi tuleminen olisi ollut kova paikka.

Minullekin on jäänyt mieleen LSO:lta mieleen joitakin naisia joiden juttujen rinnalla kalpenivat kyllä kaksimielisimpienkin miespuolisten suupalttien härskiydet.

Etteikö olisi eräs kulttuurinen ikoni? Tuli mieleen tuollaiset Männistön muorit (7 veljestä) ja hieroja-Priitat (Linnan Pohjantähti) sun muut kirjallisuudessa ja muussa esiintyvät itselliset naiset, joihin kuuluu rivakkuus toimissa ja tietty kursailemattomuus puheissa. Erotuksena muuten vaan aikaansaavista ja sitkeistä mutta jutuissaan säyseämmistä versioista - Pohjantähdestä Koskelan Alma nyt vaikka. Ja tämä on irvaistava sellaiseksi Puupään Justiinaksi (tai aikoinaan kai päätyivät helposti noidiksi tällaisetkin). Miähinen hekemonia rulez!

Vaimoni on hyvä esimerkki siitä miten nainen pärjää vakuuttavalla esiintymisellä.
Hänellä on matalahko ääni ja itsevarma olemus. Pukeutuu naisellisesti, mutta konservatiivisesti.
Vaimoani eivät edes autokaupan miesmyyjät ohita ja puhu minulle.
Sinänsä outoa, että jotkut toiset naiset tuntuvat dissaavan tällaista naista. Miehet sen sijaan suhtautuvat hyvin.
On hauska seurata tilanteita esim. koulun vanhempainillassa, kun vaimoni puhuu. Varsinkin jos hän esittää jotain kritiikkiä, niin minä saan osakseni naisten säälivät katseet.

Veikko, esimerkkisi varmaan osoittaa surullisesti juuri sen, että myös monet naiset ylläpitävät kaikenlaisia vanhentuneita ja ahdistavia käsityksiä sukupuolista ja niiden rooleista.

Etappisika, juuri Justiina on minusta aina ollut erityisen surullinen hahmo. Olin aina lapsenakin pahoilla mielin hänen vuokseen. Miähinen hekemonia rulettaa ja naiset sparraavat.

Miksi olit pahoilla mielin Justiinan suhteen? Minusta Justiina ei ollut, kun häntä lapsen silmin ja ymmärryksin seurasin, surullinen hahmo eikä ole vieläkään, kun hänen (kaulimeensa) uppoudun uudestaan. Rakkautta ja rajoja Justiina kylvi, ja voi kuinka tämä "filosofia" teki Pekalle ja Pätkälle hyvää. Entä hetket, jolloin Justiinan pehmeä puoli tuli esiin? Sydän suli katsojallakin.

Tämähän mielenkiintoista. Niin eri tavalla hahmotamme "taiteen". Toiselle Justiinan (tms.) hahmo on surullinen, toiselle voimakas energiapommi. Kaikki, kaikkiko on katsojan silmissä...??

Surullinen hahmo.

Asenteessa lienee vastaus? Pekat ja pätkät vipeltävät, justiinat joutuvat ohjaksiin, peräpäässä. Siinäkö naisen elämä tuhlaantuu?

Niin, se tuntui niin surulliselta kun hän kaulimen kanssa piti poikia ojennuksessa. Että siis oli hänen vastuullaan että asiat rullasivat. Kauhea taakka.

Millainen rakkauselämä mahtoi Justiinalla olla? Oliko hänellä elämässään ihminen joka näki hänet kauniina ja haluttavana?

No ei varmaan kuulunut lajityyppiin tämä puoli Justiinasta ja siksi minä varmaan vieroksuin koko lajityyppiä.

Se että toiset eivät aikuistu eivätkä kanna omaa vastuutaan tekee toisista Justiinoita.

On kauheaa joutua ihmiseksi joka on samalla kertaa sekä pelottava että naurettava.

Justiinassa lienee tietyllä tavalla jotain samaa kuin toisessa suositussa "satusuomalaisessa", Pikku Myyssä.

Minusta Pikku Myy on ärsyttävä, narsistinen paskiainen, mutta monet tuntuvat ihailevan hänen uhmakkuuttaan. Tämäkin taitaa olla katsojan silmässä.

Minäkin olen aina tavallaan ihaillut Myytä vaikka olenkin ajatellut etten juuri kaipaisi hänen seuraansa.

Justiinan rakkauselämä... Kiinnostava alue. Luulisikohan sitä nyt niin että se oli frame koko juttu, siis peittämässä Pekan ja Pätkän broukbäkkäämistä? Samalla tavalla nämä koomisiksi aiotut tyypit tulevat aina kahden miehen ratsukkoina, Ohukainen ja Paksukainen - siinä muuten oiva pari (Ollie selvästi top guy), ja nekin olivat molemmat naimisissa (asuivat vielä vierekkäisissä asunnoissa) mutta vaimot olivat enemmän niille äitejä kuin kumppaleita. Majakka ja Perävaunu jne. Pekko taitaa olla loner tässä kategoriassa.

Mutta ne naiset: jos mennään taapäin vielä niin entäs Louhi Pohjolan emäntä, yksinhuoltaja ja toimen nainen, siinä sai olla tietäjä Väinämökin tarkkana kun sen suututti. Ja Louhi pärjäsi nimenomaan miehisillä alueilla, bisniksessä ja sodankäynnissä.

Kyllä se kieltämättä vähän kulissiliitolta vaikutti se Justiinan parisuhde, nyt kun asiaa näin valaisit Etappisika. Sitä surullisemmalta tuntuu Justiinan kohtalo.

Kalevalaan minulla on niin allerginen suhde etten ole koskaan oikein saanut sen hahmoihin tunnekontaktia, en edes Louhiin.

En ole koskaan Lenita Airistoakaan ymmärtänyt.

Intresanttia... "kirjailija joka oli allerginen Kalevalalle"...

Mikäs siinä nyt? Koulun peruja, arvaamma?

Piti oikein tarkistaa, mutta tosiaan en ole edes viime vuonna Kalevalanpäivänä pitänyt perinteistä Kalevalanpäivän saarnaani, joka ehti kirjallisuuspalstoilla muodostua jo pienimuotoiseksi perinteeksi joka tosin ei kiinnostanut eikä liikuttanut ketään muuta kuin minua itseäni. Tänä vuonnakaan en enää kajonnut asiaan. Ehkä luulin kasvaneeni sen ohi jo.

Ei, Kalevalavihamielisyyteni ei johdu koulusta, ihme kyllä, vaan minulle se on Helsinginherrojen harjoittaman julman ja piittaamattoman kulttuuri-imperialistisen riiston karmaiseva monumentti. Sen ansiosta me juhlimme nyt Lönrotin kankeaa ja teennäistä kyhäelmää sen sijaan että opiskelisimme ja tekisimme kunniaa oikeiden runonlaulajien perinnölle.

No tämäpäs... Lisää! Mikä saarna? Koska? Tänne saarna heti! Riisto... Helsingin herrat... oikeat runonlaulajat...

Tämä on nyt selvitettävä. Kerro tarkemmin.

Ja onhan yksi takaportti: Haavikko vetäisi oman versionsa Rauta-aika, voi olla ettei Haavikkokaan kunnon materialistina pitänyt kansallisesta haahuilusta ja hyminästä ja teki dairektors katin koko hommasta.

Mutta siis: kerrotko taustoja allergialle?

Tai siis linkki noihin saarnoihin on riittävä noin aluksi jos niitä jossain netissä on.

Oi Etappisika, sankarini. Koettelee vaan ei hylkää herra... Siis huudettuani Kalevalanpäivästä toiseen tuuleen kenenkään kiinnostumatta, onko nyt todellakin eteeni ilmestynyt ihminen jota tämä asia kiinnostaa. Aivan käsittämätöntä. Tuskin näen näppäimistöäni liikutuksen kyyneliltä, eikä tämä edes ole mitään huumoria. Olisipa tämä tapahtunut joskus kaksi, kolme vuotta sitten.

Enpä taida linkkejä löytää enää tähän hätään. Luulen keskustelupalstojen arkistojen onnellisesti tuhoutuneen tällä välin eikä niitä palopuheita ole itsellänikään tallella.

No kerron vain yhden esimerkin. Merkittävin runonlaulaja Larin Paraske eli köyhyydessä ja kurjuudessa ja sitten herrat maisterit Helsingissä keksivät että hänelle pitää laittaa pystyyn patsas kun hän on niin erinomaisen merkittävä runonlaulaja. Patsas tehtiin ja Larin Paraske tuotettiin Helsinkiin missä hän kansanomaisella olemuksellaan hurmasi mennen tullen hienon kulttuuriväen. Hän sai kukkakimpun ja sitten hänet passitettiin takaisin kotiin. Hän kirjoitteli kyllä suojelijoilleen kärsivänsä vilua ja nälkää kun sen toimeentulon kanssa oli vähän niin ja näin. Mutta siis tukea ei herunut ja Larin Paraske kuoli siihen viluunsa ja nälkäänsä. Mutta patsas on hieno ja lumosihan hän Edelfeltinkin jne. Ja tämä nyt vaan on yksi esimerkki kulttuuriväen kyvyttömyydestä ymmärtää muuta kuin omia hienoja hankkeitaan.

Tämä siis liittyy kalevalaan niin että Lönrot kumppaneineen ovat minun silmissäni verenimijöitä.

Tässä tuntee itsensä jo tärkeäksikin, krhhmm... Tota noin, keskustelen tässä Kalevalasta... (Jos tämä olisi suora lähetys, tässä kohtaa haluaisin lähettää taas terveisiä ja esittäisin levytoivomuksenkin).

Mutta yritän kasvaa ihmisenä ja sikana itsetärkeyden tuolle puolen ja keskittyä asiaan.

Tuo Paraske-juttu kuuluu vähän kyynisesti ajatellen ihan klassiseen "jalo villi"-kuvioon. Kansan alkuvoimaisuuden edustajana sopiva, kun identiteettiä rakenneltiin tsuhnille. Siinä rinta röyhistyi ja puntti pullistui. Nämä vastaavat hyväksikäyttötapahtumat ovat joka paikassa ja kaikkina aikoina melkein samoja. (Pitäisi saada rikosnimikkeistöön termi "kulttuurinen hyväksikäyttö"). Sama se oli saamelaisten kanssa, Norjassa oli jokin oikeusjuttukin kun luita haettiin museosta pois, ja Suomessa ovat myös mukavia olemassa noitarumpuineen matkailu- ja majoituselinkeinon tarpeisiin. Aika kuvaava tapaus elokuvan maailmasta: Robert Flahertyn dokumenttielokuvaklassikko "Nanook of the North", juhlittu tapaus, Flaherty kuvasi inuitiperheen elämää jossain pohjoisessa Kanadassa, perheen pää Nanook plus vaimo ja lapsia ja sukulaisia taisi olla useita... Kun filmi oli purkissa (joskus 1920-luvulla tapahtui tämä) niin Flaherty kiitti ja lähti. Ja tarinan mukaan hän palasi sitten 1 tai 2 vuoden jälkeen juhlittuna elokuvaajasankarina tapaamaan Nanookia, huomatakseen että koko porukka oli tällä välin kuollut nälkään... Jne. Jne.

Kalevala on luku sinänsä. Eikös Lönruuttia voisi (jos oltaisiin vielä katolilaisia) suoraan laittaa kustannustoimittajien ja kirjallisuuskriitikoiden suojeluspyhimykseksi, olihan se aika seponseponseppo: pois...tuo pois... tästä pois... huono... oikein huono... kauhea... Lönkka taisi editoida kokoon omaan makuuunsa ja kansalliseen ideologiaan sopivan paketin, josta oli särmät putsattu toimiston alalaatikoihin piiloon, mutta että Suomen kansa joka vaatimattomana on rakentanut mökei ja pirtei...

Mutta Kalevala on oikeastaan nyt jo työnsä tehnyt? Kansallista erektiota siitä ei enää saa kuin Matti Klinge (ja skinheadit jos osaisivat lukea). Nyt sen voisi dekonstruoida ihan rauhassa... mutta ajan henki on tällaisessa asiassa että huukeös, ja vaikka nyt Larin Paraskeen kohtalon esiinnosto voi olla sitä veminismiä tai muuta vaaralliseksi tulkittavaa, jota jotkut tutkijat ja kirjailijat jossain tekevät, ei sen enempää...

Muuten, tuli vähän vastaava tapaus mieleen, Eino Leino ei oikein myöskään v 1918 jälkeen ollut enää niin innokas valkoisen armeijan sankaripaatoksen tekijä, ja tämä kiusallinen alkoholisoitunut poeetta unohdettiinkin sitten mieluusti, kunnes sitten älysi kuolla pois rutiköyhänä melkeinpä katuojaan - ja kas, suomalaisen hengen ankaran laulun laulaja ja isänmaan suuri poika olikin taas kuranttia tavaraa, nyyhkimisen ja patsashankkeiden oli tullut.

Meni nyt vähän vinoon Kalevalasta, mutta opetus kai kirjailijalle (tai muillekin taiteilijoille) voisi olla: valta ei ole luotettava yhteistyökumppani.

Jos Kalevala-saarnojasi jostain arkistoista löydät, laitat toivottavasti saataville?

Joo, on totta että käyttäytymismalli on paljon käytetty ja ilmeisen pysyvä. Larin Parasken kohtalossa ei ole mitään ainutlaatuista. Mutta Kalevalan kohdalla tilanteen tekee hermojaviiltäväksi se ettei asia välillä unohdu kymmeniksi vuosiksi, vaan sitä hehkutetaan joka vuosi ja siihen törmää kaikkialla. Ja vuodesta toiseen aina yhtä auvoisesti, välittämättä vähääkään ihmiskohtaloista Kalevalan takana.

Kansanrunous esitetään aina jonkinlaisena kollektiivisena ei-kenenkään runoutena, ikään kuin se olisi ollut olemassa ihmisistä riippumatta. Kalevala omalta osaltaan osallistuu siihen että tehdään rahvasta näkymättömäksi, kiistetään rahvaan arvo kääntämällä katse johonkin Lönrotin krymppäykseen sen sijaan että alettaisiin pohtia keitä nämä ihmiset oikeasti olivat jotka ylläpitivät ja siirsivät perinnettä sukupolvelta toiselle. Ei se ollut mikään kollektiivi, "kansa" ne olivat yksilöitä, ihmisiä joilla oli kokonainen elämä ja kohtalo.

Ei niitä saarnoja mistään arkistoista löydy, mutta eiköhän tuossa tullut taas pikku tippa suurimpaan sananjanoon.

"Kansa" - joo. Oletko lukenut tämän Seppo Knuuttilan jutun (kävin varmuuden vuoksi lunttaamassa nimen) nimeltä "Pohjolan sokea Homeros - jalo kansa ja suuri linja yhtenäiskulttuurin vertauskuvina" - se nimittäin käsittelee juuri noita asioita joista sinäkin puhut. Teoksessa "Tyhmän kansan teoria" (SKS 1994). Muutenkin kirjassa on kiinnostavia juttuja.

Oliko muuten niin, että olet opiskellut folkloristiikkaa tai jotain vastaavaa ainetta, mistä tuo intohimoinen suhde tähän asiaan on peräisin? Tuo kannanotto Kalevalan taustoihin vaatii joltisenkinlaisia pohjatietoja. Tai sitten olet omatoimisesti perehtynyt (uskontotiede ja seppuku, nämä tiedetään opintotaustastasi).

No olisko parempi, että runot olisivat hautautuneet unhoon eikä niitä kukaan olisi kerännyt talteen. Oli aikamoinen intohimo Lönnrotilla kulkea reppu selässä pitkin runokyliä ja kirjata talteen sitä mitä kansa runoili ja lauloi. Mistä moinen halu ja tahto kieli? Tuskin häntä ajoi takaa "kansan" alistamisen vietti. Nostan hattua Lönnrotille ja hänen työlleen, yhtä lailla kuin runonlaulajille. Sitä paitsi nykyäänkin kirjailijat voisivat kiittää materiaalistaan anonyymi"kansaa" ja niitä mielipiteitä ja ajatuksia, mitä esim. myös blogeissa esitetään. Varmasti hyötyä ja iloa syntyy nykytätäkautta. Ei tämä sen kummempaa ole. Kalevalaa kaikki. Toiset "laulavat" lystikseen, toiset kirjoittavat kirjoiksi. Kiitos molemmille.

Heh joo, uskonttotiede oli minulla pääaine, folkloristiikka tuli heti seuraavaksi. Sitten on apro kansatieteessä, sosiaalipsykologiassa ja vähän vajaa kumu psykologiassa. Jotain arkeologian kurssejakin tuli luettua.

En itse asiassa ollut lainkaan kiinnostunut varsinaisesta kansanrunoudesta vaan erilaisista ajassa liikkuvista uskomuksista, jos niistäkään. Jos rehellisiä ollaan en tuohon aikaan ollut syvällisesti kiinnostunut muusta kuin miesten perässä juoksemisesta. Olin juuri niin pinnallinen ja typerä kuin eräässä naisvihaajan blogissa taas kerrotaan millaisia humanistitytöt ovat. Ei liiku päässä mikään muu kuin se. Mutta siis jotain kuitenkin jäi esim. Satu Apon luennoilta mieleen ja myös Seppo Knuuttila on tuttu niiltä ajoilta.

Knuuttilasta voisin kertoa sellaisen anekdootin että hän piti luentosarjan populaarikulttuurista ja minä suoritin kurssin kirjoittamalla esseen kioskikirjallisuudesta. Sain siitä 2- ja Knuuttila oli kirjoittanut esseen perään että hän olisi voinut antaa paremmankin numeron mikäli olisin pystynyt hiukan paremmin pitämään kurissa elitistiset viihdekirjallisuuden vastaiset asenteeni.

Ja siis kymmenen vuotta myöhemmin minä makselin opintovelkojani ja talovelkojani tuottamalla romanttista viihdettä Reginaan. Onko tämä kohtalon ivaa vai mitä?

Nykykalevala, runojen keräämisessä ei sinänsä ollut vikaa ja runothan on kaikki saatavilla Suomen Kansan Vanhat Runot laitoksessa. Siellä ne ovat siinä muodossa kuin mitä ne on ihmisiltä kerätty. Mutta Lönröt krymppäsi materiaalista plagiaatin ja opetti meille että Kalevalan taustalla on myyttinen "kansa". Kun siellä kuitenkin oli taustalla ihan oikeita ihmisiä. Minusta hän teki tavallaan tekijänoikeusrikkomuksen.

No ei kai Lönnrot koskaan kieltänyt runonlaulajien arvoa eikä keruunsa lähtökohtaa ja päämäärää: "kansalta kansalle" (kansa-sanan parhaimmassa merkityksessä).

Olen lukenut Suomen Kansan Vanhoja Runoja ja olen kiitollinen, että meillä on Kalevala. Myös.

Opiskeluhistoriasi on siis ihan oikean humanistin täyspakkaus!

Jonkun sukupuolen (oman/vastakkaisen) perässä on juostava (tai ratsastettava, jos nämä keskusteluun nähtävästi ikiadoptoidut kaupoit muistetaan), leuhka elitisti on oltava.

Jos ei näitä tekisi, ei tietäisi juoksemisesta, leuhkuudesta tai elitismistä mitään. Ja niistäkin on jotain tiedettävä, olletikin kirjailijan.

Toisaalta kyseessä voi olla the revenge of the imaginary kansa: täten olet ollut tuomittu tietyksi ajaksi tuottamaan iloa ja eskapismia nimettömälle "kansalle", jonka olemassaoloa olet jukeasti epäillyt. - Knuuttila on ollut elitisminvastainen siis jo tuolloin (-70 -80-luvulla?), sekin on mukava tietää.

Ja eräs ajatus: onko janitsaari-ilmiö selityksenä nykykannallesi viihdekirjallistuuteen (termi viittaa Turkin sulttaanin hurjiin janitsaaritaistelijoihin - ne olivat tapetuilta kristityiltä otettuja poikalapsia, jotka sitten kasvatettiin kunnon mahomettilaisiksi; kasvatuksen kuului myös että heitä pilkattiin tuon häpeällisen syntyperänsä takia, tämän vuoksi he olivat taistelussa erityisen pelottomia ja urheita koska halusivat osoittaa olevansa lojaaleja oikeauskoisia ja mitätöidä näin syntyperänsä häpeällisyyden).

Joo anonyymi, olet oikeassa, ei pidä Lönrotia syyttää kaikesta. Minä syytänkin tätä sivistyneistöä joka Lönrotista ja Kalevalasta vouhottaa. Ja varmuuden vuoksi: ei tätä nyt ole tarkoitettu ihan haudanvakavasti otettavaksi. Minusta vaan on niin mukavaa kun minulla on voimakas asenne johonkin niinkin tyhjänpäiväiseen asiaan kuin Kalevala. Siitä haluaa ikään kuin repiä ilon irti.

Ja kuten tavallista, hoviterapeuttini Etappisika iskee jälleen naulankantaan. Luet minua kuin avointa kirjaa. Janitsaari-ilmiö. Kyllä. Se se on. Pääsenköhän nyt lepoon kun näin yllättäen sain kauan kaivatun diagnoosin.

Hyvä kun tätä ei tarvitse ottaa haudanvakavasti ;I

Sillä piti muistuttamani, että suomalainen ja vertaileva kansanrunoudentutkimus osoittaa, että hyvin moni kansalliseepos on yleimaailmallista ihmismielen tajuntaa. Kun ihmistä kuoritaan missä päin maailmaa tahansa, jäljelle jäävät tietyt teemaat, jotka puhuttivat muinoin ja puhuttavat nyt ja missä päin tahansa maailmaa. Valta, rakkaus, raha, maine, kuolema... Lönnrotia ei todellakaan voi syyttää varkaaksi, ennemmin pitää osoittaa oliota nimeltä ihminen, joka luo ja laulaa ja lurittaa ja keksii ja elää ja säveltää ja runoilee ja kirjoittaa missä päin maailmaa sitten asustaakaan. Kulttuuri muovaa sanottavaa, totta, mutta kun sen riipii päältä, niin paljastuu kansalliseeposten yleimaailmalliset ytimet.

Kyllä totta kai teemat ja aihelmat matkailevat vilkkaasti ympäri maailmaa. Maailma on luotu munasta vähän siellä ja täällä ja muuta sellaista. Ja Lönrotin kunniaksi on sanottava se, että hän aivan suoraan myönsi muokanneensa ja käsitelleensä keräämiänsä runoja. Mutta tämän Kalevalasta innostunut sivistyneistö tyystin jätti vaille huomiotta. Ja sen jälkeen joka paikassa toitotetaan että Kalevala muka olisi kansanrunoutta. mutta ei se ole kansarunoutta, se on Lönrotin kaunokirjallinen luomus joka pohjautuu kansanrunouteen. Ehkä tämä on pilkunnussintaa, mutta olkoon vaan kun ei minulla näköjään parempaakaan tekemistä ole, enkä pääse irti tästä koneesta.

Moniko lääkäri tänäpänä ottaisi repun selkäänsä, hylkäisi työnsä ja lähtisi kinttupolkuja tai ei aina niitäkään pitkin metsiin ja pimeisiin tupiin kirjoita rapsuttamaan muistiin sitä runosuonta mitä korven eläjien suusta tulee. Tai mistäs sen tietää, jospa moni lääkäri vaihtaisikin salamieluusti tiukentuneet terveydenhoitoresurssit kulkurin valssiin?

Eräs lääkärikirjoittaja jätti puumerkkinsä raamattuun: kirjoittavat lääkärit saavat sympatiani ennemmin kuin bisnestohtorit, heitäkin on.

Kyllä Lönrotin panos oli tietysti merkittävä, mutta hänhän ei ollut mitenkään ainoa joka tätä keräilyä harrasti.

Sinänsä harmi, että kaikki keräilijät olivat miehiä ja siksi naisten jutut jäivät paljolti tallentamatta. Lönrot oli kyllä siinäkin esimerkillinen, että kirjasi ylös joitakin akkain höpötyksiä, joskin vähän selitellen ja anteeksipyydellen.

Kyllä minä luulen, että monikin olisi valmis vaihtamaan virkansa hetkeksi kulkurinvalssiin jos vain talous antaa periksi.