Tuon ymmärrän, että jotain voi jäädä saamatta, kun ei uskalla tarttua siihen ja ottaa vastaan, mutta vaatiminen tuntuu vieraalta. Ei kai läheisiä suhteita voi vaatimalla saada? Mitä tarkoitat?

kemppinen.blogspot.com kirjoittaa tänään blogeista, hyvin, ja bloginpitäjän vastuusta.

Voiko kaivata sellaista mitä ei ole koskaan ollutkaan?

"menettää jotain sellaista joka olisi voinut olla, mutta ei ollut, koska siihen ei koskaan uskaltanut tarttua, vaatia siitä itselleen" tässä on vinha perä. Luulisin, että ihmisillä on alitajuinen ajatus korjata tai muuttaa vallitseva tilanne "sitten joskus". Kun tulee tilanne, ettei "sitten joskus"ta enää tulekaan, huomaa todellisen menetyksen.

Egotrippi on tehnyt hienon laulun Tarpeeton mies. Santa voi lukaista täältä http://www.lyricsdownload.com/egotrippi-tarpeeton-mies-lyrics.html Siinä yksi näkemys tarpeettomuuteen. Olen joskus blogissani pohtinut laulua.

Kaisa, aloin oikein miettiä että onko vaatiminen väärä sana. Onko minulla oikeus vaatia läheisiltäni jotain? Onko minulla oikeus vaatia, että he esim. puolustavat minua, pitävät minusta huolta kun olen avuton. Vai pitääkö minun tyytyä siihen mitä he muistaessaan haluavat minulle antaa?

Tui, kyllä minusta voi kaivata sellaista mitä itsellä ei ole ollut, jos näkee sitä muilla.

Ja juuri tuota tarkoitin. Niin kauan kuin isä oli elossa, oli olemassa se mahdollisuus että jokin välillämme muuttuisi. Kun se mahdollisuus oli, se tavallaan kantoi eikä joutunut pohjia myöten kokemaan kaikkea sitä mikä puuttui. Mutta kun isä kuoli, menetys oli lopullinen.

Täytyy käydä lukemassa Kemppistä ja Egotrippiä.

Vierastan kyselyä ihmisen tarpeellisuudesta ja elämän merkityksestä. Miten todetaan, mitataan jonkun tarpeellisuus, jonkun elämän merkitys?

Ajattelen, että niin ihmisen tarpeellisuus kuin elämän merkityskin ovat olemassa ihmisten ajatuksissa, suhteessamme toiseen ihmiseen ja suhteessamme itseemme. Tämä ei yhtään vähennä näiden tärkeyttä, ehkä juuri päinvastoin.

Minusta meidän ei pidä kysellä ihmisen tarpeellisuutta tai elämän merkitystä. Pitää keskittyä tekemään itsestämme ja lähimmäisistämme tarpeellisia, antamaan hänen elämälleen ja minun elämälleni merkityksiä.

Aake

Olen samaa mieltä Aake. Mutta entä jos joku sanoo sinulle, ettei koe itseään tarpeelliseksi eikä rakastamisen arvoiseksi? Se on hänen kokemuksensa. Et kai voi silloin sanoa, että älä kysele tuommoisia, vaan tee itsestäsi tarpeellinen. Vai voitko? Herra Rosewater (viittaan Vonnegutin kirjaan) olisi siinä tilanteessa tietysti auvoisesti sanonut: sinä olet minulle tärkeä, minä rakastan sinua. Mutta minä en ollut siinä tilanteessa herra Rosewater.

Minulla oli samanalainen kokemus äitini kanssa. Vasta hänen kuolemansa jälkeen tajusin sen merkityksen, joka hänellä oli elämääni. Koitin kylläkin vähän ennen kuolemaa luoda läheisempää suhdetta, mutta jokin esti minua. Ei äiti, vaan jokin minussa itsessäni. Omaa kykenemättömyyttäni surin sitten monia vuosia. En tiedä osaanko ilmaista tunteitani nykyisin paremmin, mutta ainakin tiedostan, miten se koskee, jos jotain jää lopullisesti sanomatta.

Itsessähän ne esteet useimmiten ovatkin. Jos oma suhtautuminen muuttuu, muuttuu myös suhde muihin ihmisiin.

Muita ihmisiä ei voi muuttaa, vain omaa toimintaansa ja ehkä ajattelutapojaan voi muuttaa, mutta se on silti usein aivan hemmetin vaikeaa.

Kokemuksia oman äitini kuolemasta: Minä olin paikalla terveyskeskuksessa hänen sänkynsä vieressä, kun hän lähestyi kuolemaansa. Olin istunut siinä koko lauantain. Pitänyt kädestä, silitellyt hiuksia ja lopuksi laulanut unilauluja, kun sanat loppuivat. Äiti lauloi aina minulle Lapinäidin kehtolaulua, kun olin pieni. Nyt lauloin sitä hänelle.

Näin kun hänen hengityksensä loppui ja sydän pysähtyi... tai siis sydän pysähtyi ja hengitys loppui. Yllättäen kuitenkin. Hoitajat osasivat arvella, että ei mene enää montaa tuntia. Minusta koko prosessi oli kuin synnytys käänteisessä järjestyksessä. Synnytyssalissahan kätilöt aina sanovat, että ei mene enää kauaa ja sitten ponnistuspakko alkaa kuitenkin niin yllättäen. Äidin kuolemassa hengitys kävi pinnallisemmaksi ja pinnallisemmaksi, mutta se kuitenkin loppui ilman mitään ennakkovaroitusta. Aivan kuin katkaisijaa olisi käännetty. Hän oli jo vanha. Sydän ei enää jaksanut.

Minä olin yksin siinä paikalla. Hyvin tuttua minulle. Äiti ja minä kahdestaan. Viivyin tunnin vielä siinä sängyn ääressä kynttilän valossa.

Halusin myös olla mukana siinä, kun hänet laitetaan arkkuun. Minä vielä kerran kampasin hänen hiuksensa. Hän näytti niin levolliselta, nukkuvalta. Aivan kuin hän olisi ihan minä hetkenä tahansa jatkanut hengittämistä.

Minullakin oli etäinen suhde äitiini n. 5 vuotta, mutta kuoliinvuoteen ääressä pystyin sanomaan ne asiat mitä halusin. Että rakastan ja taivaassa nähdään.

Nyt vasta näen äiti koko merkityksen minulle. Onko se sääli, etten pystynyt sitä aikaisemmin näkemään? Että olin lukossa?

Ei vain ollut sen aika. Asiat tapahtuvat ajallaan. Minulla hävisi tuon jälkeen pimeänpelko. En enää pelkää pimeää. Ei siinä ole mitään pelättävää. Äidin kuoleman jälkeen oli monta viikkoa hyvin levollista. Aivan kuin äitini olisi kulkenut rinnallani ja lohduttanut minua.

Äitini on taivaassa ja silti koko ajan kanssani. Tiedän, että hän tietää minun rakastavan häntä. Nyt tiedän, että hänkin rakasti minua omalla tavallaan.

Humalainen tarpeillaan kadulla. Olisipa enemmän tarpeettomia ihmisiä!

Samanlaisia ajatuksia mullakin on vanhemmistani. En usko, että koskaan tulemme läheisiksi. Kokemukset niistä kerroista, jolloin olen yrittänyt puhua jotain, eivät ole lupaavia. En ole tullut kuulluksi. En usko että siinä mikään muuttuu. Mutta kun he kuolevat, tiedän, että jään kaipaamaan jotain mitä ei ollut. Jotain mikä minulta puuttuu jo nyt ja tulee lopullisesti puuttumaan tuolloin. Ehkäpä se tekee heidät etäisyydessäänkin jollain tavalla tärkeämmiksi ja heidän menetyksensä suuremmaksi kuin läheisen vanhemman.

"Nyt tiedän, että hänkin rakasti minua omalla tavallaan." Niin, ei sillä tavalla kuin olisin toivonut, mutta omalla tavallaan!

Luulen, että tarpeettomia ihmisiä ei olekaan. On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät ole löytäneet itselleen sitä paikkaa, jossa he tuntevat itsensä tarpeellisiksi, siis rakastetuiksi. Tarpeellisuus ja tarpeettomuus viittaa kovasti hyötyajatteluun, jota vierastan aina ihmisistä puhuttaessa. Ehkä välittäminen ja rakastaminen ovat tosiaankin minulle läheisempiä ominaisuuksia kuin tarpeellisuus.

Hahmolla on kauniit muistot äidin kuolemasta. Kertomuksesta säteili rakkaus ja hellyys äitiä kohtaan.

Minulla on ollut onni lähentyä omaa äitiäni aikuisena. Tietenkin on asioita, joista emme puhu, mutta se ei oikeastaan haittaa minua, sillä tuntuu siltä, että kuitenkin on enemmän niitä asioita, joita voin puhua. Meitä yhdistää välittäminen, jota pitkä välimatka tai aika voi haalistaa.

On oikeus vaatia myös läheisiä ihmissuhteita. Lapsella on oikeus vanhempiin. Hän voi kaivata isää tai äitiä, jota ei ole koskaan tuntenut.

Hahhah EV, minulla muuten vei jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin aforismisi.

Kiitos kaikille kommentoijille, olette tuoneet esiin ajattelemisen arvoisia asioita.

Niin Pirkko. Lapsia ehdottomasti vain naimisissa oleville pareille, ja avioliiton ulkopuolisista suhteista reipas vankeustuomio. Vai olisikohan raipparangaistus parempi, en tiedä. Jos kaikista varotoimista huolimatta au-lapsi sattuu maailmaan päätymään, annetaan hänen kasvaa sellaisessa ilmapiirissä että varoittavana esimerkkinä varmasti ymmärtää olevansa tarpeeton ja epätoivottu. Sääliä toki voi myös.

Molly,
etkö anna lapselle lupaa kaivata, haaveilla? Etkö anna lapselle lupaa toivoa, että hän tuntisi vanhempansa?

Minä puhuin lapsesta, joka jo on olemassa.

Lapsella on oikeus vaatia, että vanhemmat viettävät aikaa hänen kanssaan, olivat he sitten naimisissa tai.

Kun ihminen menettää jonkun todella rakkaan ja läheisen ihmisen, kuolleen ihmisen jättämä aukkonsa oli valtava. Silloin ihminen kokee puhdasta surua, eroa ja menetystä. Tosin ainahan sitä syyllistää, vihaa ja kokee vähemmyyttä siinä, että olisi pitänyt tehdä enemmän. Monesti suruhan on juuri tuota huonolla omallatunnolla verhottua surua, eli ihminen käsittelee surunsa sijaan enemmän sitä, että olisi pitänyt olla läheisempi, yrittää auttaa enemmän jne. Siksi se tuntuukin pahalta, kun syyllistää itsensä, koska puhdas sureminen on vaikeaa. Aivan kuin surisi enemmän sitä, mitä olisi voinut olla, kuin sitä mitä todellisuudessa menetti.

Sanotaan yleisesti, että kukaan ei voi kuvitellakaan todella rakkaan ihmisen menettämistä, ennenkuin on itse kokenut saman. Kaikilla ihmisillä ei edes ole todella rakasta ihmistä. Ilkeästi sanottuna surisin todennäköisesti mieheni kuolemaa vähemmän kuin surin äitini kuolemaa. Eli kyse ei ole siitä, mikä rooli ihmisellä on ollut vaan siitä mitä ihminen on todella ollut.

Jos ihmisellä on joku todella merkittävä ihminen, hänen kuolemansa takia sisäinen maailma järkkyy kokonaan paikaltaan ja sitä kokee joutuvansa yksin tasapainottelemaan muutoksen keskellä näkemättä mitään muuta. Rakkaan menettämisen jälkeen kaikki entinen tuntuu vieraalta, sitä vajoaa omaan pimeyteensä ja oma maailma pysähtyy. Kukaan toinen ei sitä tilaa voi ymmärtää, hänen silmissään toinen on menettänyt äitinsä, mutta edelleen hänellä on perheensä, miksi siis muuttua käveleväksi aaveeksi?

Sitä voisi verrata kulotukseen. Aivan kuin iso alue metsästä poltetaan maan tasalle, ihmisen sisältä palaa kaikki poroksi, ei voi jatkaa eteenpäin vaan kaikki täytyy aloittaa kaikki alusta ja pikkuhiljaa taimet alkavat kasvaa, metsästä tulee parempi, voimakkaampi, mutta se vaatii aikaa. Niin surevakin ajan avulla nousee omasta tuhkaksi palaneesta sisimmästään voimakkaampana kuin koskaan, nöyränä hän ymmärtää elämää kantapään kautta.

Mutta tuossa osuit oikeaan, on aivan eri asia onko ihminen tarpeeton vai kokeeko hän olevansa tarpeeton. Saati sitten koetaanko hänet tarpeettomaksi.

"Kun ihminen menettää jonkun todella rakkaan ja läheisen ihmisen, kuolleen ihmisen jättämä aukkonsa oli valtava." Näin tietenkin on, ja tämä onkin helppo ymmärtää. Mutta kummallista on ollut huomata, että myös etäiseksi jääneen ihmisen menetys saattaa jättää valtavan aukon. Ja se järkyttää, koska on niin yllättävää. Miksi kaipaan isääni nyt kun hän on kuollut, vaikka hänen eläessään en juuri kaivannut häntä?

Tuttu tunne vanhempien kuoleman jälkeen! Ja jatkan vielä menetyksen suuruuden kasvattamista: en menettänyt vain sitä, mitä olisi voinut olla, vaan myös mitä minä olisin heille voinut olla ja mitä minun olisi pitänyt olla. Menetin tilaisuuden olla parempi.
Miksen voinut suhtautua ystävällisen sallivasti heidän mielipiteisiinsä ja mieltymyksiinsä? Miksi piti vastustaa niin kärkevästi ja häijysti? Luojan onni, että molemmat kuolivat ns. saappaat jalassa kotiinsa – millaista syyllisyyttä tuntisinkaan, jos he olisivat joutuneet makaamaan nykysairaaloiden letkuissa ja vaipoissa ja minulla olisi ollut mahdollisuuksia laiminlyödä heitä siellä!
Lootin vaimon tarinan näen nyt uudelta kantilta. Minustakin on näköjään tullut vähän suolapatsas, kun katson taakseni. Syyllisyydentunto jähmettää minut hetkittäin melkein toimintakyvyttömäksi. Olen yrittänyt vapautua tunteesta järkeilemällä, että en itsekään toivoisi oman lapseni aikanaan kiemurtelevan syyllisyydentunnoissa, jos hän kokisi kohdelleensa minua joissain suhteissa vähemmän ystävällisestä. Että sen, mitä tunnen jääneeni omille vanhemmilleni velkaa, voin maksaa lapselleni. Pitäisi katsoa enimmäkseen eteenpäin.

Hienoja, mietittyjä ajatuksia taas täällä Kirstin klinikalla. Hahmon sanat koskettivat, ei, eivät vain koskettaneet, nehän suorastaan jyskyttivät. Kuolema synnytyksen käänteistapahtumana – hieno vertaus. Osat vaihtuvat.
Taidan kokea sellaisen miksen-tehnyt-enemmän-rypemisen samalla hahmomaisella asenteella: "Ei vain ollut sen aika. Asiat tapahtuvat ajallaan." Näin se on. Ei voi pakottaa.
Jos pakottaa, se on pakotettua.
Jos kohtaamisen aika ei tule vaan kuolema korjaa toisen, jää tyhjä keskeneräisyyden tunne, mutta toisaalta, olisiko voinut olla toisin? Isä joka ei voinut elämänpituisena aikana lapselleen puhua, puhkeaisiko hän puhumaan kuolinvuoteellaan, sanat löytyisivät äkisti? Tarvitaanko sanoja? Mistä syntyy läheisyys? Sanoistako? Mitä on yhteys? Voiko ymmärtää toisen sanattomia viestejä? Voiko niiden varassa elää? Ehkä oli pelkkä läsnäolo jonka isä luuli riittävän. Ehkä oli tekoja? Miehen sanat on usein kääritty teon vaatteisiin. Miestä voi lukea teoistaan.

Hei Lootin avovaimo, kiitos siitä että avasit uuden tulkinnan tuohon vanhaan tarinaan. Minäkin olen vakuuttunut siitä, että oikea suunta on eteenpäin.

Hei Carssu! Kyllä olen tosiaan nyt jälkeen päin muistanut tilanteita joissa isä on puuttunut elämääni silloin kun olin lapsi. Hän pelasti minut pulasta muutaman kerran. Ja henkenikin kerran ihan konkreettisesti kun esti minua hukkumasta kolmevuotiaana. Eli kyllähän se isän läsnäolo ja olemassaolo on sinällään ollut arvokas asia, vaikka sitä en silloin aikanaan osannutkaan ehkä oikealla tavalla arvostaa.

Jos sinä suretkin menetettyä mahdollisuuttasi?

Niin varmasti surenkin.

Ja sitä kuinka vaikea on alkaa puhua asioista joita ei ole puhuttu. Ja tekemään asioita joita ei ole ollut tapana tehdä. Niin pitäisi kuitenkin ainakin joskus pystyä tekemään, mutta minä en pystynyt.

Pirkko, jos vanhemmat eivät ole läsnä lapselle, niin en usko että siinä lapsen vaatiminen paljon auttaa. Eivätkä lapset yleensä osaa edes vaatia parempaa kohtelua tai enemmän läsnäoloa tai rakkautta. Lapset sopeutuvat siihen, mitä on ja se on todella surullista.

Oma tarpeellisuuden tunne on minusta elämänlaadun ylläpitäjä. Ajatelkaa vaikka vanhuksia, joiden puolisot ovat kuolleet, lapset maailmalla eikä ole ketään, jolle voisi olla tarpeellinen. Vanhainkodeissakin on paree olla vaan tarpeeton ja hissukseen, ettei leimaudu vaativaksi häiriköksi.
Vanhksille ja nuoremmillekin, masentuneille, yksinäisille on parasta hoitoa ja elämänlaadun kohentamista se, että saa tehdä jotain jonkun/joidenkin tois(t)en puolesta, olla lapsenvahtina tai kissa/koiravahtina, tehdä jollekin ruokaa, osallistua johonkin vapaaehtoistyöhön jne.
Mikä onkaan sen karmivampi tunne, kuin että kukaan ei tarvitse minua, olen tarpeeton ja kaikki mitä teen, on tarpeetonta? Masentuuhan siinä jo vähemmästäkin.
Uskon vakaasti, että jos vanhukset asuisivat enemmän sukulaisten luona ja osallistuisivat perheiden elämään(ja yhteiskunta tukisi tai ainakin mahdollistaisi tällaisen niille, joille se passaa ja jotka sitä haluavat), he säilyisivät pidempään henkisesti terveinä ja pirteinä, eikä dementia iskisi niin helposti. Monethan kuolevat juuri siihen, että ovat täysin tarpeettomia, mahdollisesti myös rasitteita ja taakkoja.
-minh-

minh ja Molly ja muutkin,

lukekaapa tämän päivän (28.3.2006 HS/C1) Hesarista Suvi Aholan kirja-arvostelu "Äiti ja isä, puuttuvat palat". (Tuula Kasanen: Kenen lapsi? Otava)

Lapset etsivät juuriaan ja löytävät ne tavalla tai toisella.
"jossain vaiheessa ihminen kiinnostuu alkuperästään, asettaa biologisen perimänsä sosiaalisen edelle."
On tunne, että jotain puuttuu. Omakuvaa aletaan koota noin 40-vuotiaana.
"Jotain identiteetistä tulee niiltä, joiden nenän, äänen ja kädet tunnistaa matkan päästä.
'Kuin olisin mennyt peilin eteen'" ovat näiden ihmisten kokemukset.

Suosittelen, että luette edes Suvi Aholan kirja-arvostelun tai mieluummin Kasasen kirjan. Kummatkin ovat asiantuntijoita tässä asiassa.
Ystävällisin terveisin Pirkko

Inhimillisessä tekijässä oli juuri viime viikolla adoptiotytär yhdessä biologisen äitinsä ja adoptioäitinsä kanssa keskustelemassa tuosta asiasta. En tiedä onko se biologiaa vai kulttuuria että ihminen kokee niin tärkeäksi tietää biologisen alkuperänsä. Niin se vain näyttää olevan. Oma tarkoitukseni ei näin sanomalla ole ottaa kantaa hedelmällisyyshoitoihin tai siihen kenellä on oikeus saada lapsia. Totean vain, että ainakin tällä hetkellä näyttää olevan niin että ihmiset kaipaavat tietoa biologisesta alkuperästään. Siitä voi sitten jokainen tehdä omat johtopäätöksensä, että mitä seuraamuksia tällaisesta kaipauksesta on ja miten se pitää erilaisia päätöksiä tehdessä ottaa huomioon.

Pahoittelen sekä emännältä että Pirkolta edellisen viestini ärtynyttä sävyä. Luin Pirkon viestin sisältävän sellaista varmaa tietoa asioiden oikeasta tolasta jota minusta kenelläkään ei voi olla. Kyllä, haluan että kaikki ihmiset olisivat onnellisia ja tasapainoisia, sovussa itsensä ja ympäristönsä kanssa, vastuullisia. Jos ihmisiltä kysytään ovatko he kiinnostuneita biologisesta alkuperästään, niin ovathan he. Mutta lusikka kauniiseen käteen, maailma ei ole täydellinen, eikä sitä pakottamalla yhtään täydellisempi tule. Biologisen alkuperän painottaminen tuo mukanaan arvottamisen, ja minusta kun kaikkien elämä on yhtä arvokasta.

Kirstin kanta olisi varmaankin mielenkiintoista luettavaa, tämän asian liepeillä kun näyttää olevan runsaasti kirjoituksistasi yleensä puuttuvaa kiemurtelua.

Heh molly, kiemurtelua varmaan on koska minulla ei ole selkeää kantaa. Selkeää kantaa ei ole koska asia ei ole henkilökohtaisesti tärkeä, ei siis liity omaan elämään eikä kenenkään tuttavanikaan elämään tällä hetkellä joten en ole ajatellut asiaa kovinkaan paljon. Olisi varmaan pitänyt. Olen samaa mieltä, maailma ei ole täydellinen, heteroseksuaaliseen parisuhteeseen perustuva koti ei vielä välttämättä takaa lapselle kovin paljon. En siis itse kyllä äänestäisi sellaisen lain puolesta jossa yksinäiset naiset ja lesboparit rajattaisiin hedelmällisyyshoitojen ulkopuolelle, se olisi minusta törkeää syrjintää. Mutta mietin noita hedelmällisyyshoitoja ylipäätään, että mitä niistä pitäisi ajatella. Miksi ihmisten pitää väkisin saada itse kantaa ja synnyttää lapsi jos se ei luonnonmenetelmällä synny. Miksi ei voisi sitten adoptoida tai elää lapsettomana? Mutta koska olen itse vapaaehtoisesti jättänyt lapset tekemättä minulla ei varmaankaan ole kompetenssia päättää tällaisesta asiasta muiden puolesta.

Hyvä Molly,
puhuit alussa eri asiasta kuin minä. En puuttunut ensimmäisessä puheenvuorossani ollenkaan siihen, miten lapset olivat syntyneet. Se on kokonaan eri asia. Se ei muuta lapsen oikeuksia.

Mielestäni lesboparin lapsella, avioeroperheen lapsilla, adoptiolapsella tai hedelmöityshoidosta syntyneellä lapsella tulisi olla samat oikeudet saada tietää biologisista vanhemmistaan ja sukulaisistaan.

Lapsi ei ole nukke, joka otetaan aikuisen leikkiin pelaamaan aikuisen määräämää roolia. Jokainen lapsi on ihminen, jolla on ihmisoikeudet, omat perintötekijät (sisaruksilla noin 60% samoja, vanhempien kanssa yhteisiä muistaakseni vain puolet siitä, mutta merkitsevät), unelmat, identiteetti.

Lapsen saaminen ei ole ristiriidassa muiden kutsumusten kanssa, jos ihminen suhtautuu järkevästi työhönsä. Ihmeellistä kyllä viiden lapsen äidit ovat tutkimusten mukaan menestyneet muita paremmin urallaan.:)

Kolmen lapsen äitinä suosittelen ihmisiä hankkimaan lapsia. Mikään ei ole koskaan tuottanut minulle niin suurta iloa kuin minun lapseni. Rakkaus lapsiin ei millään tavalla vähennä rakkautta puolisoon. Ne ovat erilaista rakkautta. Lapsia rakastetaan yhdessä.

Usein ihmiset katuvat vanhempina sitä, että eivät ole hankkineet omaa tai adoptoitua lasta. Nuorena sellaista ei osaa ennakoida.

Me olemme ihmisinä niin rakennettuja, että jotkut asiat ovat luonnollinen osa meille ja tekevät elämän rikkaakasi ja kasvattavat meitä.

Lapsettoman on mahdollista ystävystyä muiden lapsiin ja olla se kiva täti tai naapurintäti, jollaisia meillä kaikilla on mielessä omasta lapsuudestamme.

Jos minä olisin tehnyt lapsia niin voi lapsi parkaa ja vielä nykyistäkin hullumpi olisi tullut myös minusta.

Kaikki mikä on ihmiselle luonnollista ei kuitenkaan ole ihmiselle välttämätöntä eikä hyväksi. Lapsen saaminenkaan ei ole kaikille hyväksi, niin luonnollista kuin se onkin.

Se että lasten saaminen on sinulle Pirkko tuottanut iloa, ei tarkoita että se tuottaisi samalla tavalla iloa kaikille ja että kaikki vanhemmat osaisivat iloita lapsistaan.

Pirkko, saattaapi hyvinkin olla että kirjoitin tekstisi ohi. Sinulla on hyvin varmoja mielipiteitä ja vedin muutamasta lauseesta, no ytimeen meneviä johtopäätöksiä. Nyt tekisi mieli tarttua tuohon lapsi ei ole nukke -osuuteen, sillä en sellaista ole ollut esittämässä, päinvastoin.

Mielenkiintoinen on Kirstin ajatus siitä, että ihmisillä joilla on lapsia olisi enemmän kompetenssia päättää _toisten_ ihmisten lastensaantiasioista kuin lapsettomilla. Lapsettomia ihmisiä ei voisi nimittää joihinkin poliittisiin virkoihin.. Muuten taidan olla samoilla linjoilla.

molly, kyllä joillakin lapsettomilla voi olla kompetenssia mikäli ovat paljon miettineet ja tutkineet näitä asioita. Mutta minä en tosiaankaan ole.

Niin no, voi olla että sillä onko lapsia vai eikö ole, ole mitään tekemistä sen asian kanssa että voiko päättää. Vain se merkitsee onko perehtynyt asiaan.

Mutta ihmiset joilla on lapsia, ovat vieneet minulta itsetunnon tässä lapsikysymyksessä. Oletan automaattisesti etten voi tietää mitään näistä asioista koska itse en ole äiti. Sillä että olen tytär ei luonnollisestikaan ole mitään merkitystä. Hehheh.

Hyvä Molly,
en halunnut väittää, että Sinä pidät lasta nukkena. Olen pahoillani, jos annoin sellaisen vaikutelman. Siinä kappaleessa aloin jo vuodattaa muuta tähän keskusteluun liittyvää.

Kirsti,
Sinä rohkaiset esittämään mielipiteitä tässä blogissa. En ole tainnut lukea kenenkään vielä puolustaneen täällä enkä muuuallakaam blogimaailmassa niin luonnollista asiaa kuin lasten hankkimista.

Suurin osa bloggaajista on nuoria ihmisiä, ja siinä vaiheessa ei vielä tajua kokonaan, mistä siinä on kysymys. Vaihteeksi siis tällaistakin.

Tämähän on vapaa maa: saa hankkia lapsia tai olla hankkimatta lapsia. Olen kuitenkin kuullut ja lukenut monen naisen valittavan vanhempana sitä, että ei tullut hankittua ei saanut lapsia. Tunnetuin lienee Marimekon Kirsti Paakkanen, joka kertoi lehtihaastattelussa surevansa lapsettomuuttaan.

Rikkaus ja menestyskään eivät korvaa elämän yksinkertaisia asioita: ystäviä ja perhettä. Lapsettomien ja lasten vanhempien ei tarvitse eikä pidä olla sotajalalla. Meillä ihmisillä on tapana antaa toisillemme neuvoja ja ottaa niitä vastaan kaikilla elämänaloilla. Miksi ei tässäkin asiassa?

Pirkko, saat toki ilmaista mielipiteesi tässä blogissa, en vastusta ollenkaan. Siitä olen kyllä eri mieltä etteikö lasten hankkimista blogeissa hehkutettaisi. Blogistahan tulvii erilaisia mamma- ja perheblogeja ja saa minun puolestani tulviakin. Mutta kyllä perheideologia yhteiskunnassa on hyvin voimakas. Isä ja äiti ja kaksi lasta. Ja minun puolestani saa olla, vaikka joskus se kyllä kyllästyttää.