Esitys selvästikin kosketti sinua eli täytti tehtävänsä.
Olisi ihanaa kokea jälleen tuollainen puberteettinen hihitys. Ehkä minunkin pitäisi katsastaa joku poikkitaiteellinen esitys?

Kirjailija goes rillumarei! Se on aina hyvä merkki.

Tähän sisältyy myös torjutun paluu? Kytkentä taannoiseen Justiina-keskusteluun on ilmeinen, nyt vain otat Severin ilmiasun. Elokuvassa "Hei, rillumarei! (1954)" on melkein tässä sinun versiossasi Mikaelin kirkkoon sijoitetun kaltainen tapaus, kun rehti kullankaivaja Severi joutuu Helsingissä mm. oopperaan ja modernin teatterikappaleen todistajaksi. Myös reaktiot kulkevat osin samoja linjauksia. Koiranpaskan osuus elokuvassa taisi puuttua.

Tästä on hyvä jatkaa.

PS. Huittislaiset voivat ilmaista ilonsa entisen kulttuurisihteerinsä (?) järkiintulemisesta: heidän uhrinsa koulutuksessasi ei sittenkään ollut turha, vaan kylvetty siemen alkaa kantaa hedelmää.

PPS. Käyt huolestuttavan usein kirkossa.

Kyllä Susu, esitys selvästikin kosketti:)

Etappisika, myös Woody Allenilla on jossain elokuvassa huvittava kohtaus, jossa pikkuleivillä rikastunut pariskunta sivistää itseään seuraamalla kokeellista teatteria.

Niin, Huittisissa oli kyllä omat poikkitaiteelliset kokoonpanonsa siihen aikaan. Kirjoittajayhdistys Scriptum ainakin järjesti tilaisuuksia. Muistan olleeni seuraamassa kun Saphoa lausuttiin kuutamolla ja lausuntaa säestettiin tanssiesityksin. Siihen minä kykenin eläytymään, vaikka sekin oli minusta aika erikoista. En ole taidekokeilujen suuri ystävä, mutta sopeudun monenlaisiin tilanteisiin ja pystyn nauttimaan myös taiteesta jota en ymmärrä. Jostain syystä tämä meni kuitenkin yli. En ole mitenkään erityisen ylpeä siitä että hihittelin kirkossa, mutta ei se minua toisaalta kamalasti suretakaan.

Kyllä minä tosiaan käyn huolestuttavan usein kirkossa, se on ihan totta. Mutta minä en käy missään muussa kirkossa kuin Mikaelin kirkossa. Jos se nyt yhtään auttaa.

Niin ja vielä: nyt kun Turkukin hakee Euroopan kulttuuripääkaupungiksi, niin tätä kamaa, missä "tunteellisuutta karttavassa uusasiallisuudessaan etäännytään jälkiromantiikan paatoksesta", on tulossa varmaan lisää. Stay tuned!

Ja vieläkin jututtaa: tuon Scriptumin esityksiä en ole koskaan nähnyt, mutta juuri Turussahan on käsittääkseni voimakasta liikehdintää siihen suuntaan, että kirjallisuus (runous) jalkautuu sinne sun tänne ja on yhteisproggiksia muusikoiden jne. kanssa. Koska siis näemme Kirsti Ellilän, Tapani "Fuck" Kinnusen (hän on se jolla on sukkahousut yläpäässä) yhteisperformanssin esimerkiksi DBTL:n yhteydessä?

Jos Mikaelin kirkon suntio lukee tätä blogia, seurauksena sinulle voi olla porttikielto ainakin "taidetilaisuuksiin".

Tuli mieleen, että kyse oli jonkinlaisesta melodraamasta. Se oli tietääkseni aika suosittu laji 1800-luvun lopulla. Yhden tällaisen olen nähnytkin/kuullut. Silloin Oskari Katajisto esitti brittiläisen kertovan runon Enoch Arden, johon Richard Strauss oli säveltänyt musiikin. Ohjaus oli Pekka Laihon, muusikkoja en muista. Tuotanto oli tehty jollain apurahalla, esitettiin Kaupunginteatterissa.

Se oli Small Time Crooks (se Allenin elokuva), Tracy Ullman ja Woody.

Kunnon nauruhysteriaan tarvitaan kanssahihittäjä. Olipa hyvä että sellainen sattui kohdalle siellä kirkossa.

Tosiaan Anni, niinhän se olikin. Ilman kanssahihittäjää olisin luultavasti selviytynyt tilaisuudesta ilman pyrskähdyksiä, mutta kun vieressä hytkyttiin naama punaisena, vesi silmistä valuen, niin tunteiden laineet löivät ylitseni.

Sylvi, oliko vaikuttava tuotanto?

Jaa Etappisika, minä olen ajatellut ettei proosa oikein toimi luettuna joten en ole ajatellut lähteä kiertueelle Kinnusen kanssa. Tai jonkun proosa ehkä voisi vielä toimia, esim. SusuPetalin, mutta ei minun.

Vielä tuosta konsertista, että olisi mukava tietää vaikuttuiko joku siitä sillä tavalla mikä oli ollut tekijöiden tarkoitus. Mutta sitähän minä en ehkä saa koskaan tietää. Toivon että vaikuttui, koska vaivaa oli nähty ja tekijät olivat tosissaan. Käsiohjelman mukaan lähtökohtina olivat mm. "vapaapulsatiivinen rytmiikka, musiikillisen äänen ja hälyn rajoja rikkova tekniikka."

Hyvin vaikuttava esitys, muttei tainnut olla vapaapulsatiivista rytmiikkaa eikä äänen ja hälyn rajoja rikottu. - Pitkä runo on Alfred Tennysonin. Musiikkia esitti pianisti, ei mikään yhtye.

Tässä linkki.

http://www.hkt.fi/ohjelmisto/play.mhtml?enoc

"vapaapulsatiivinen rytmiikka, musiikillisen äänen ja hälyn rajoja rikkova tekniikka" - ei helevetti, entistä varmemmin kyllä Repe Helismaan perintö tässä elää! Teitä on koko porukkaa nyt vedätetty oikein kunnolla!

Kiitos Sylvi linkistä.

Etappisika, ohjelmalehtinen kertoo työryhmän tavoitteista että "päämääränä on antaa kristinuskon kannalta olennaisille hahmoille ja tapahtumille subjektiinen, inhimillinen ulottuvuus ja tukea sitä kautta kristillisen moraalin periaatteita."

Mutta minusta tuo inhimillinen ulotuvuus ja tunteita karttava uusasiallisuus ovat jonkinlaisessa ristiriidassa keskenään. Tarkoitan että inhimillinen ulottuvuus ainakin minulla liittyy aika paljon tunteisiin ja jos niitä kartetaan, se ei minusta viittaa erityisesti inhimillisyyteen vaan pyrkimykseen vapautua inhimillisyydestä.

Minä en jotenkin millään haluaisi kuulua Repe Helismaan kanssa samaan joukkueeseen. Siis arvostan häntä kyllä kovasti, mutta olen aina ajatellut ettei hän kuitenkaan ole henkilö joka minun sieluni herkkiä kieliä soittelee. Mutta tämä juttu pistää kyllä miettimään.

Siinä on vaan kirkolla tuo maailmallisuus ja markkinahakuisuus niin päällä että pois alta. "Ajaton sanoma" pyritään pukemaan kielelle jota "aikamme ihminen" ymmärtää, vapaapulsatiivisesti tai muulla tavoin. Käytännössä tarkoittaa uutta testamenttia, josta siitäkin yritetään tuotteistaa vain "armo", ja sekin kirkon markkinointiosastossa osataan sitten vesittää tuollaiseksi joksikin johnlennonmuistokonsertin yhteishuojunnaksi ja kynttilänheiluttamiseksi (imagine...). Kotimatkallla voi sitten tuntea että sai olla mukana jossain suuressa. Ja astutaan puhtaalla jalkakäytävällä, vaikka kevät onkin.

Ei, vaikka kuinka pelättäisiin maksavien asiakkaiden eroamista, pitäisi kirkon muistaa pitää itsessään edes joku häpy, jokin ryhti. Vanha testamentti - syntiä ja helvetin liekkejä. Siinä sanoman ydin, ensin se kunnolla kehiin. Sitten katsotaan armo.

Tässä siis vapaan konsultin ohje kirkon brändäykseksi - ei pidä matkia muita brändejä.

Hieman näissä kokonaiskuvioissa minusta näyttää kirkon strategiaaan kuuluvan myös tämä "taiteellisten" proggisten suosiminen, jotkut eksyneet lampaat varmaan ajatellaan saatavan karsinaan takaisin tällaisilla keinoilla.

Repen henkeä tarvitaan sitten pahimmissa paikoissa nostattamaan tuo hihitys ilmoille, ettei johtoajatus aivan unohdu. Nyt se kuultiin Mikaelin kirkossa. Tämä hihitys oli tärkeä, se on sitä aina.

Niin no, ymmärrän kritiikkisi, mutta parhaalla tahdollanikaan en kykene eilistä performanssia näkemään markkinahakuisena tempauksena. Olisikohan meitä ollut siellä kolmekymmentä sielua vaikuttumassa. Vaikka siis esitys oli ilmainen, vain ohjelmalehdykkä maksoi.

Saattaa tosiaan olla, että kirkollisessa julistuksessa painopiste on siirtynyt tämänpuoleiseen elämään. Enää ei olla niin huolestuneita siitä kumpaan osastoon päädytään tuonpuoleisessa, vaan pohditaan kuinka selvitään kunnialla tästä elämästä. Tosin tämä on vain minun tulkintani.

Kun aletaan tehdä Taidetta isoilla kirjaimilla, siitä minun näkökulmastani syntyy usein jotain mikä tosiaan vaatii nuo lainausmerkit. Kysymyksessä ei olekaan taide, vaan jotain mikä näyttää taiteelta.

Ihmisyhteisössä tuntuu useinkin olevan niin että on tärkeämpää miltä asiat näyttävät kuin miten asiat oikeasti ovat.

Tosin vaikeaksi tämän jutun tekee se, etten voi varmaksi sanoa etteikö tuo konsertti olisi jollekin ollut taidetta, vaikka minulle se olikin "taidetta".

Hengellinen tai uskonnollinen taide minusta on yleensäkin aika syvältä. Koska taide, jos se on aitoa, on aina tietyllä tavalla hengellistä.

Väitetään, että hyvä taide koskettaa kaikenikäisiä, mutta mielestäni iällä on merkitystä, kun kuuntelee, katselee, lukee "taidetta", taidetta, Taidetta (menikö oikeassa järjestyksessä). Aidot osumat menevät eri-ikäisillä ristiin ja rastiin.

Marien-Leben voi ehkä (en ole varma) olla nuorelle Taidetta, vanhalle "taidetta".

Samaa mieltä ikäpolvi. Ja myös sukupuoli vaikuttaa. Aidot osumat menevät ristiin rastiin.

Tai sitten on niin, että taiteessa (virallisesti valtion ja julkisyhteisöjen rahoittamat inhimillisen toiminnan alueet, jotka käyttävät, joista käytetään tätä nimitystä) ollaan myös entistä enemmän hukassa, kuten muillakin alueilla. Takerrutaan muotoon fetissinä, tai sitten "uudistumiseen" (mikä tarkoittaa että tyhjä avantgarde saa tehtävän yrittää täyttää mustan aukon).

Parta-Kalle sen sanoi:

"Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat menevät hajalle, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin. "

Tässä on luovan tuhon elementtiä mukana, mutta myös samaa mitä tuolla idempänä (siis Kauko-Itä) on asioista ajateltu.

Hukassa on myös kirkko - en kuitenkaan jatka sen haukkumista tässä sen enempää.

Jaa, olisit nyt vaan haukkunut.

Niin, kyllä minäkin luulen että kaikki ovat vähän hukassa, ei kirkko sen kummempi ole ja miksi olisikaan koska ihmisethän siellä hääräävät.

Parta-Kalle taisi olla aikamoinen haaveilija myös, koska minun on vaikea uskoa että tuollaista hetkeä koskaan tulisi, jolloin ihmisten olisi pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin. Siis että alkaisi tällainen uusi ihmeellinen aika jolloin voisimme katsella totuutta suoraan kasvoista kasvoihin. Mutta hienoa on jos omassa elämässä olisi välillä sellaisia hetkiä että pystyisi tunnustamaan itselleen miten asiat ovat sen sijaan että yrittää kynsin hampain saada asiat näyttämään sellaisilta kuin toivoo niiden olevan.

Vai tarttis kirkkoa haukkua?

Mutta herrassikojenkin käyttäytymiskoodiin kuuluu, että maassa makaavaa kyllä lyödään poskelle, mutta jos se kääntää toisen, siihen ei enää potkaista, ainakaan kovaa.

Rajoitun tästä syystä vaan toteamaan, että jonkinlainen karismaattinen liike tekisi taas kutaa, kuinka tulisikin kaiken ymmärtämisen, elämän monimuotoisuuden kunnioittamisen, kriisiryhmien, yleisen sukimisen ("helvettiä ei ole") ja nyökyttelyn keskeen kuin virvoittava vuoristopuro sellainen joka kastaisi vaihteeksi tulella eikä rasvattomalla asidofiluspiimällä!

Antaisin taivasosani, jos arkkipiispa karjaisisi piispat sun muut riviin, ja sitten lenkille ja punttisaliin: 25 punnerrusta joka ukko/akka, tahdissa mars! Laulua kolmannella synti, kärsimys, armo, synti, kärsimys, armo!

Pyörtyneet sivuun ja sama uudestaan!

No eikö se Nokialla ole ollut vähän tuollainen missio menossa?

Minusta yleinen sukiminen on mukavaa, sitä saisi olla enemmänkin. En tiedä mikä siinä onkin, että Suomessa aina kaivataan kuria ja ankaruutta.

Parta-Kalle menee kyllä julistajien kastiin. Olen aina hieman ihmetellyt, kun Kallen sanottiin pohjaavan ideansa "tieteelliselle" perustalle - enemmin taisi olla kyse siitä että sen ajan oloissa piti vetää hajurako kirkkoon, ja "tieteellisyys" oli kauimmainen kategoria.

Tuo Kallen julistus tulee (siis tuo sitaatti tuossa ylempänä) minusta lähelle kyllä vaikka Nasaretinpojan puheita, sekä joitain zenin kuuluisia huuliveikkoja (siellä Kiinassa ja Japanissahan Bodhidharmasta alaspäin laskettu patriarkkojen ketju alkoi hyvin pian koostua miehistä, jotka tultiin tuntemaan "kummallisista puheista ja oudosta käytöksestä"). Mutta yhtä kovaa tavaraa Nasaretinpoikakin päästeli, jos sen puheita oikein katsoo ohi sen, miten ne jostain kansakoulujen uskontotunneista lähtien on opetettu. Ei se vuorisaarnakaan ihan pelkkää sellaista velliä minusta ole jollaisena sitä on markkinoitu.

Kalle on minusta loistava runoilija. Runoutena minä olen Pääomaa lukenut.

Evankeliumeista olen samaa mieltä, varsinkin Matteuksen evankeliumi on varsin ärhäkkä. Johanneksen evankeliumi taas esittää sellaisen jotenkin henkistyneen ja ylimaallisen version Jeesuksesta joka ehkä vähän paremmin vastaa tätä virallista Jeesus-kuvaa. Mutta aika metka laitos kirkosta tulisi jos siellä alettaisiin noudattaa evankeliumien opetuksia kirjaimellisesti. En minä tiedä, kai sitä on ihmisenä vaan tyydyttävä siihen että täällä ajassa kaikki on vähän vesittynyttä. Ehkä sitten kerran iankaikkisuudessa on kaikki paremmin. Hehheh.

Kuri ja ankaruus oli tuossa tietenkin metaforista, eikä sukimisessa ole mitään pahaa.
Mutta jos kirkon oppia käydään montteeraamaan sen mukaan, mikä tuntuu mukavalta ja niin poispäin, käy niin, että opillinen core häviää ja liukenee tuollaiseen yleiseen humaanisuuteen...
Älä nyt käsitä väärin, mutta minusta olisi sitten reilumpaa kirkon siirtää virallisestikin koko metafyysinen koneistonsa ja opit kellariin, ja ruveta tekstariäänestyksiin perustuen kertoilemaan helvetin olemattomuudesta ja tarjoamaan manikyyripalveluja, pussihyppelyä ja poikkitaiteellista vapaapulsatiivista perfomantsia aina silloin tällöin; kaikki mukaan, kamaan evripadi ekumenian hengessä, te saatanan saatananpalvojatkin sieltä takarivistä, rohkeasti gospelkaraokeen mukaan vaan!

Pruuttaan vielä sitaatin kun aihe on lämmin, tämä ei ole Kallea vaan idästä, niitä zen-tarinoita. Tämä on yksi aika kuuluisa tietääkseni (Se olisi sopinut oikeastaan tuonne aiempaan paremmin, kun siellä keskusteltiin lähiomaisen kuolemasta ja siihen liittyvästä). Jos tätä pohtii niin siinä on taustalla syvää (ja aidon humaania) ajattelua. Mutta ihmisen intellektiäkin tässä kunnioitetaan, elämän pohjana ovat kuitenkin ne hard facts, joille ei paljoa voida.


A RICH merchant asked the master Sengai for a good saying that
would help preserve the prosperity and happiness of his family.
The master took brush and ink, and wrote:



Grandfather dies
Father dies
Son dies



The merchant was angry. "What kind of evil spell are you writing
against my family?" he demanded of Sengai.



"It is no evil spell," said Sengai, "but a hope for your greatest
good fortune. I wish that every man of your family shall live to
be a grandfather. And I wish that no son may die before his
father. What truer happiness than life and death in this order can
any family desire?"

Niin. Mites olisi sellainen kirkon uudistaminen, jossa luovuttaisiin paitsi metafyysisistä opeista myös gospelkaraokesta ja muusta viihdyttämisestä ja ihmisten miellyttämisestä? Tarjottaisiin niitä hetkiä, jolloin voi katsoa omaa elämäänsä niin kuin se on vaikka omaelämäkertaa kirjoittamalla?

Kaisa, minä olen muuten vetänyt Henrikin seurakunnassa pari vuotta omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kursseja. Silloin kun kurssia suunniteltiin, ideana nimenomaan oli tarjota ihmisille mahdollisuus pohtia elämäänsä kirjoittamalla. On ollut hienoa huomata miten paljon hyvin synkkienkin tarinoiden kirjoittaminen ja jakaminen on synnyttänyt ryhmässä iloa ja vapautunutta vuorovaikutusta. Olen kokenut, että ihmiset ovat ainakin olleet hirvittävän rehellisiä ja niissä hetkissä on ollut jotain sellaista jonka minä olen kokenut melkein pyhänä. Tietyllä tavalla siellä on oltu myös tuon Etappisian zen-tarinan lähteillä.

En väitä muutenkaan vastaan, Etappisika. Eihän kirkolla ole mitään merkitystä ellei se edusta jotain muuta kuin tämä muu yhteiskunta.

:) Piti tulla pois nimimerkin takaa, kun alettiin puhua tällaisista asioista. Minusta tuo nimenomaan on pyhää ja jotain muuta kuin tehoyhteiskunta. Taidan ehdottaa tuollaista kurssia meidänkin seurakuntaan.

Täällä on jokin portsalaisdynastia sitten?

Seurakunta on järjestänyt omaelämakerrallisen kirjoittamisen kursseja?

Pointsina on jokin yhteisyys, communio?

Saako esittää pari kysymystä: keitä nämä osallistujat ovat olleet? Ja on sitten luettu omia juttuja muille?

Eikö tule aika lähelle jotain psykoterapian ideaa? Ihmiset pitää kurssittaa keskustelemaan keskenään.

Mitä muuten niille teksteille tapahtuu, tallennetaanko ne?

En nyt rohkene puuttua tähän syvälliseen keskusteluun, mutta kirjoitukseesi kommentoin, että kuulosti kyllä lehdykkänsä arvoiselta keikalta tuo tapahtuma. Tavalla tai toisella. ;)

Ehdota vaan Merja:)

Etappisika, osallistujat ovat olleet keitä tahansa. Ainoa yhdistävä tekijä taitaa olla se ettei kukaan ole tainnut olla mitenkään aktiivijäsen seurakunnassa. Pari kirkkoon kuulumatontakin on uskaltautunut mukaan. Kysymyksessä on ollut ihan normaali kirjoittajaryhmä, paitsi että materiaalina on käytetty omaa elämää. Ryhmä lähestyy jonkinlaista kirjallisuusterapiaa, mutta koska en ole terapeutti, vaan kirjailija, olen yrittänyt pitää painopisteen kuitenkin siinä kirjoittamisessa. Tekstit luetaan ryhmässä ja niistä keskustellaan. Kurssin varsinainen tarkoitus ei kuitenkaan ole opettaa ihmisiä keskustelemaan vaan kirjoittamaan elämästään tarinoita. En yritä johdattaa ihmisiä tarinoitten kautta saavuttamaan jotain syvempää oivallusta elämästään, mutta se näyttää käyvän aikalailla luonnostaan, mikä ei ole yllätys koska niin on käynyt itsellenikin. Kirjoittaminen ja oman elämän pohtiminen liittyvät saumattomasti yhteen ja vaikuttavat toisiinsa vaikka minä keskityn omassa työssäni fiktioon.

Kurssilaisilla on salainen blogi, jonka avulla pidämme yhteyttä tapaamisten välillä. Kokoamme parhaista jutuista antologian ihan vain omaan käyttöön ja muistoksi, niin ja tietenkin ystäville ja sukulaisille jaettavaksi.

Heh Wilhelmiina, ilman muuta.

Jaa niin Etappisialle vielä, että kipeästi tajuan tämän kurssin olevan juuri esimerkki sellaisesta kirkollisesta toiminnasta joka sinun mielestäsi joutaa viemäriin. Luopumista tuosta synti-katumus-armo-rumbasta. Mutta jollakin tavalla minä olen kuitenkin kokenut olevani ihan asioiden ytimessä. Mutta niin oli kyllä Pulkkinenkin.

Minä tässä kysyn, onko parempi avata vai sulkea: kirjoittaa paperille elämä, joka on eletty ja tullaan elämään?


Eli kyselen terapiakirjoittamisen perään... Plussat ja miinukset rehellisesti eteen, kiitos!

En ole kirkon asiakasomistaja, joten antaa minun puolestani mennä vaan.

Olen vaan lukenut noita miesten (miästen) elämäkertoja aika monessa yhteydessä, siis tuo v. -92-93 järjestetty elömäkertakilpailu (kyllä, se oli virallisesti kilpailu, en tiedä mistä sitten kilpailtiin) miehille, jonka satoa on ilmestynyt ainakin parissa kirjassa ja jota materiaalia ovat sitten tutkijat myös käyttäneet, tunnetummasta päästä JP Roos ja Juha Siltala ainakin. Niitä on ilmestynyt kokoelma sellaisenaankin (Eläköön mies, toim. Mika Siimes, SKS 1994). Hyvin kiinnostavia monella tavalla. Siksi siis kyselin, että tuollainen materiaali voisi olla myös tutkimusaineistona, jos ihmiset antavat luvat ja jutut ovat tallella. Yksi funktio voisi olla nimittäin sekin, itsetuntemuksen lisääntymisen jne. terapeuttisen myötä.

Eiköhän siinä asioiden ytimessä olla jos siltä tuntuu. Näin ajatteli Koponenkin. Mutta ei sulla ois vipata seittemääkymppiä? Koposen kanssa tarvittais.

Kuvauksesi irrotti ääneen luettuna eräästäkin pariskunnasta hilpeät naurut. Kiitosta vaan!

Heh, tuosta miesten kirjoituskilpailusta on jäänyt mieleen että monet elämäkerrat oli otsikoitu aika ankarasti tyyliin Syntymäni ei ollut mikään ilouutinen äidilleni, tai Elämäni ei ole ollut mikään menestystarina. Mietin silloin että onko tuo nimenomaan miesten tapa lähestyä oman elämänsä tarinaa.

Olen kyllä kertonut kurssilaisille että esim. SKS ottaa vastaan omaelämäkerrallista materiaalia, mutta ei heidän juttujaan ole mihinkään kerätty, vaan on omalla vastuulla mikäli haluaa luovuttaa ne johonkin käyttöön.

Hauska kuulla Tui.