 |
|
|||
 |
|
||
|
06.08.2008 - 17:03
Harkitsen Pieni talo preerialla dvd:n hankkimista. Nythän sarjaa esitetään päivittäin kakkosella ja aina jää joku jakso katsomatta ja se on harmittavaista, koska nyt kypsässä keski-iässä minä todella osaan arvostaa tällaista televisioviihdettä jolla on syvällistä sanottavaa. Sarja hersyttää joka jaksolla mukillisen kyyneliä, ja on ihanaa kun ei enää tarvitse inhota itseään sen vuoksi. Minähän katselin tätä sarjaa myös 70-luvulla ja silloin olin nokka pitkänä halveksunnasta, kun Bonanzan ajoista paisunut pikku Joe oli ryhtynyt käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi ja tuottajaksi ja pääosan esittäjäksi, ja leiponut Laura Ingallsin kirjoista tällaista siirappista soopaa. Pidin tosiaan sarjaa sentimentaalisena hölynpölynä, mutta silti sitä oli pakko katsoa. Ja sitten vihasin itseäni sen vuoksi, että olin jälleen langennut. Juhlin itseäni sankarina joka kerta, kun pystyin jättämään sarjan väliin, mikä oli traagista, koska elämäni oli tapahtumaköyhää ja yksinäistä, eikä minulla oikein ollut muita iloja kuin television ja kirjallisuuden tuottamat taidenautinnot, joten oli aika tyhmää taistella ainoita ilojaan vastaan.
Googlailtuani sain selville, että Michael Landon oli tuottanut myös sarjan Enkeli maantiellä, sitä minä en sentään juuri koskaan katsonut. Jostain syystä olin kuvitellut Michael Landonin kuolleen huumeisiin ja viinaan joskus seitsemänkymmentäluvun ja kahdeksankymmentäluvun taitteessa mutta hän kuolikin vasta 90-luvun alussa kilpirauhassyöpään. Jotenkin minä vasta nyt osaan arvostaa Eugene Orowitzin lahjakkuutta. Ilmeisesti hän Pienessä talossa preerialla loi itselleen sellaisen unelmaperheen, jota hänellä itsellään ei lapsena koskaan ollut. On kiinnostavaa, että ihmisten uskonnollisuuskin esiintyy sarjassa elämää kantavana lämpimänä voimana, kun Eugene itse kertoo äitinsä istuneen kotona yöpaita päällä Raamattu sylissä ja rukoilleen Jumalaa tappamaan poikansa. Blogissani mahdollisesti vieraileville pikku Joe faneille seuraava pläjäys: 05.08.2008 - 11:25
Olin jokin aika sitten kuuntelemassa urkumusiikkia, ja vaikka en mikään erityinen urkufriikki olekaan, yhtäkkiä eräs sävelkulku osui johonkin sielun salaiseen hermoon ja minusta tuntui kuin olisin voinut lentää kirkon katon läpi. Tunnekuohu oli sekoitus kaipausta ja iloa, ja sen aiheutti melodianpätkä joka oli mielestäni kauneinta mitä olin koskaan kuullut.
Kuvittelin että asia unohtuisi, mutta melodia jäi mieleen kaihertamaan, sitä paitsi asiaa ajateltuani se tuntui jollakin tavalla tutultakin ja mietin olisiko kappale peräti jollakin lukemattomista cd-levyistäni. Minähän olen vanhan kirkkomusiikin suuri ystävä ollut koko elämäni, en vain ole myöntänyt sitä itselleni ennen kuin viime vuosina. Palestrina sai polvet veteliksi kun olin nuori opiskelija, mutta kavereiden mieliksi lähdin heidän kanssaan rock-klubeille hyörimään ja jätin yleensä kirkkokonsertit väliin. Kirkkokonserteissa istuminen ei oikein kuulunut tyyliin, varsinkaan jos liikkui porukoissa, jotka suurin piirtein asuivat Hämeenportissa. Myöhemmin löytyi Monteverdi, jonka Vespro della Beata Vergine sai minut kerran irtoamaan ruumiistani, tai siis siltä minusta tuntui. Olin kuunnellut musiikkia pimeässä työhuoneessani sohvalla lepäillen ja yhtäkkiä tunsin leijuvani katonrajassa. No ehkä se oli vain äärimmäinen rentoutuneen ilon tila, jonka musiikki voi joskus saada aikaan. Minun oli joka tapauksessa pakko kaivella läpi koko levyvarastoni ja lopulta löysinkin etsimäni, vaskiseitsikko versiona. Olin kuunnellut levyä viimeksi vuonna 2003, erityisen kuumana heinäkuun päivänä odottaessani eläinlääkäriä lopettamaan vanhan koirani. Muistin, että levyllä oli ollut jokin erityisen hieno kappale, mutta en ollut uskaltanut kuunnella levyä koska se oli niin voimakkaasti assosioitunut tuon kammottavan päivän tunnelmiin. Ei minua nytkään huvittanut kuunnella tuota vaskiseitsikkoversiota, mutta onneksi on YouTube, josta löytyy kaikki. Monta versiota Fauren Pie Jesuakin. On makuasia mikä niistä on paras, tai miellyttääkö mikään niistä. Jotkut yksinkertaisesti vain inhoavat tällaista musiikkia ja ymmärrän sen, minäkin inhoan modernia jatsia ja suurinta osaa iskelmistä. Se mikä minua eniten kummastuttaa, on musiikin kyky koskettaa tunteita. Ihmisen kyky hurmioitua siitä, että säveliä on aseteltu tiettyyn järjestykseen ja joku sitten laulaa niitä tai soittaa. Miksi me haluamme kuunnella musiikkia? Miksi se aiheuttaa meissä tunteita? Miksi se pakahduttaa ja huojentaa? 15.06.2008 - 14:48
Lukaisin Erasmus Rotterdamilaisen Kultaisen kirjan. Siinä hän antaa käytösohjeita hyväsukuiselle nuorukaiselle. Erasmus neuvoo, että pieraistessa on kohteliasta peittää ääni yskäisyllä ja jos juhlissa huomaa syöneensä liikaa, kannattaa siirtyä sivummalle oksentamaan.
Ensin ajattelin, että ovat tavat jotensakin muuttuneet sitten Rotterdamilaisen aikojen, mutta sitten tuli mieleen eräs torstai ilta viime keväältä, kun olin ystäväni kanssa palaamassa kaupungilta ja joku oksensi päällemme parvekkeelta. Ystäväni, museotutkija, sanoi heti, että tämähän on kuin keski-ajalla! Minulla meni uusi takki pyykkiin. Nykyään ihmiset valmistelevat juhliaan kuukausikaupalla. He miettivät jokaisen yksityiskohdan huolellisesti ja pukeutumisessa noudatetaan tapakouluttajien viimeisimpiä vinkkejä tunnontarkasti. Vaivaa nähdään oikeaoppisten poskisuudelmien opettelussa ja small talkin hienouksien sisäistämisessä. Lehdet ja televisio tarjoavat loputtomasti vinkkejä ihmisille, jotka haluavat juhlia kultivoidusti. Helposti sitä tulee ajatelleeksi, että me elämme kultivoidussa maailmassa, tai ainakin maanosassa. Kunnes joku sitten oksentaa niskaan. 10.06.2008 - 16:07
 Obeesian kautta löytyi meemi, joka oli pistetty liikkeelle jo huhtikuussa, eli olen vähän myöhässä, mutta ei sellaisella kai ole museoasioissa niin väliä. Esittele yksi esine, jolla on sinulle tavanomaista syvällisempää merkitystä. Kerro, miten mainittu esine on päätynyt haltuusi ja miksi se on sinulle tärkeä. Jos mahdollista, liitä esittelyn oheen valokuva (tai piirros) esineestäsi. Ilmoita osallistumisestasi Kaikenlaista mielen museoista -blogissa. Olen tästä kuvasta kertonut täällä aikaisemminkin. Kysymyksessä on Gabriel Maxin teoksesta tehty painokuva. Kuva oli isoäidin olohuoneessa ja hän oli saanut sen perinnöksi aviomiehensä tädiltä Sandralta. Minulla oli lapsena tapana seistä kuvan edessä ja astua sitten pari askelta taakse irrottamatta siitä katsettani. Sitten menin lähemmäksi, niin lähelle että pystyin painamaan nenäni kuvaan kiinni. Isoäiti sanoi, että kun hän kuolee, kuva on minun. Kun isoäiti kuoli, isäni täti Selma halusi Maxin painokuvan itselleen, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Isäni kuitenkin kirjoitti kuvan taakse, että se on minun. Kun Selma kuoli, kuva oli jälleen lähdössä matkustamaan jonnekin, mutta isä kävi hakemassa sen pois. Siitä lähtien se on ollut meillä seinällä. Minä en useinkaan katsele sitä, se vain on seinällä. Joskus joku kyläilijä toteaa että kuva on hänestä pelottava. Se näyttää avaavan ja sulkevan silmiään kun sitä tarpeeksi tarkasti katsoo, siksi se kai lapsenakin kiinnosti. Kuva on ollut minulle tärkeä sen vuoksi, että sen taakse on lyijykynällä kirjoitettu sen vaiheet 1800-luvun lopulta lähtien: Sandra-Martta-Selma-Kirsti. Jostain syystä suku-ja perhetunne on minulla hyvin laimeasti kehittynyt. En pidä yhteyttä sukulaisiini, en edes lähisukulaisiin juurikaan. Se ei ole mikään periaate, niin vain on käynyt. Kuvan takana olevat nimet ovat minulle kuitenkin konkreettinen osoitus, että suku on olemassa ja että sillä on jokin merkitys. Nyttemmin kuva on tärkeä myös siksi, että se kuvaa maailmanhistorian ehkä arvoituksellisinta ihmistä, jonka vaikutus tuntuu tänä päivänäkin kaikkialla maailmassa. Me Euroopassa elämme kristinuskon laskusuhdannetta, mutta Kiinassa ja Afrikassa kristilliset kirkot kasvavat huimaa vauhtia. 09.06.2008 - 09:49
Taiteilija Kaisa Salmen ympäristötaideteos Gerberauni muuttui sunnuntaina ihmisyyden salaisuuksia luotaavaksi performanssiksi. Kysymyksessähän oli teos, jossa vapaaehtoisten avustuksella Turun tuomiokirkon edustalle levitettiin 14 000 gerberaruukkua, mikä tarkoittaa 100 000 gerberan kukkaa.
Ideana oli, että gerberat loistaisivat kukkamerenä sunnuntaihin klo 12 asti, jolloin tuomiokirkossa päättyi pappisvihkimys ja uudet paimenet kirkosta tullessaan saisivat vielä nähdä gerberat kaikessa loistossaan. Tämä oli ollut arkkipiispan toive. Vaan kuinkas kävikään. Väkeä lappoi paikalle jo kymmenestä lähtien ja kun kukkien kastelujärjestelmä käännettiin pois päältä, ihmiset tulkitsivat sen merkiksi että kukkien ryövääminen sai alkaa. Joten h-hetkeen mennessä kaikki kukkaruukut oli putsattu kirkon edustalta ja uusia paimenia oli vastassa vain irtolehtiä ja multaa. Minusta tämä oli hilpeä ja myös ajatuksia herättävä juttu. Ymmärsin taas mitä esimerkiksi sana perisynti voisi tarkoittaa. 16.05.2008 - 10:49
Turun sanomissa kerrottiin miten minun laskujeni mukaan ainakin viisi ihmistä oli ahertanut tuntikausia pelastaakseen kauriin Aurajoesta. Eläin lopulta löytyi viemäristä, uitettiin veneen vierellä rantaan ja vietiin eläinhoitolaan toipumaan. Sieltä se päästettiin metsään eilen illalla.
Jossain tuolla toisaalla samanlainen rykelmä ihmisiä ahersi tunteja vapauttaakseen kiinalaisnaisen kivikasan alta. Lapio teroitettiin ja sillä hoidettiin jalan amputointi, koska muuten perheenäitiä ei saatu irti. Sattumoisin kuulin myös, että nyt kun on kaksi suurta katastrofia meneillään sekä Kiinassa, että Burmassa, se väistämättä tietää myös avustamisen kallistumista, koska erilaisten tarvikkeiden kuljettaminen hätää kärsivien luo on toisille bisnestä ja kun tarve lisääntyy, hinnat nousevat. Usein tuntuu, että ihmiset ovat välinpitämättömiä eikä mikään hetkauta. Kun on mahdollisuus hyötyä toisten ahdingosta, aina löytyy porukkaa, joka on valmis siihen. Mutta sitten on aina myös näitä ihmisiä, jotka vaivojaan säästelemättä ponnistelevat saadakseen yhden puolikuolleen naisen ihmisten ilmoille, tai kauriin takaisin metsään. Jos on jotain pyhää tässä maailmassa, niin minusta juuri siinä, miten ihmiset ovat valmiit ponnistelemaan pelastaakseen yhden vähäisimmistä. Samalla se on minusta aivan järjetöntä. Kauriita ammutaan ja syödään ja maailmassa riittää ihmisiä, miksi sitoa monen ihmisen energia tuollaisiin pelastusoperaatioihin. Mutta on äärettömän tärkeä että niin tehdään. Sitten kun kauris saa hukkua Aurajokeen ilman että se ketään hetkauttaa, jokin pyhä asia meissä on kuollut, enkä haluaisi elää sellaisessa maailmassa. 09.04.2008 - 09:47
Pääkaupunkiseudulla käväistessä katselin kun Stockmannin edustalla romaninainen kaupitteli lehteä. Ihmiset kaartoivat ohi ja aioin tehdä samoin, kun yhtäkkiä muutinkin mieleni ja menin kysymään, mitä lehteä hän myi. Se oli Romano Boodos, Romano Mission lehti. Sanoin ostavani lehden, jos hänellä on antaa kahdestakympistä takaisin. Nainen sanoi, että yleensä valkolaiset eivät kyllä uskalla mustalaisten nähden käsitellä rahojaan, pelkäävät että nämä ryöstävät heidät heti putipuhtaiksi. Aijaa, minä sanoin ja tajusin, ettei se ihan kaukaa haettu ajatus ollut minullakaan. Kyselin häneltä, että mikä tämä lehti on ja mikä Romano Missio on, mutta hän alkoi pulputtaa pitsiliinoista, joita hänellä oli kirjakaupan edessä iso lastenvaunullinen. Sanoin, etten ole lainkaan kiinnostunut pitsiliinoista, minulla on niitä kohtaan suoranainen antipatia, mikä ei millään tavalla liity romaneihin, mutta nainen halusi esitellä liinansa ja katselin ne läpi samalla kun yritin nyhtää häneltä tietoa mustalaiskulttuurista. Jälkeen päin tajusin käyttäytyneeni jälleen kerran hölmösti. Tietenkin minun olisi pitänyt olla kiinnostuneempi hänen liinoistaan, ehkä jopa ostaa yksi sellainen, vaikka pienikin, ehkä sitä kautta olisin päässyt juttelemaan hänen kanssaan asioista, jotka minua kiinnostavat.
Havahduin joitakin vuosia sitten siihen kummallisuuteen, että kun keskieuroopasta alkoi tulvia romaneja Suomeen, he olivat surkeita ryysyläisiä, eivät lainkaan sellaisia komeita laivamaisia purjehtijoita kuin nämä kotimaiset. Ja sitten kuulin, etteivät Ruotsinkaan romanit ole tällaisia prameita tyyppejä kuin nämä kotimaiset. Jos Ruotsissa näkee hienoissa hameissa kulkevia romaninaisia, he ovat tulleet sinne Suomesta. Miten ihmeessä? Turkulainen Katja Stenroos arveli eilisessä Turun sanomissa, että ulkomailla on ollut vainoja, siksi ulkomaiden romanit pukeutuvat varovaisemmin. Mutta sitten lehdessä sanottiin jotain vielä kummallisempaa. Eivät Suomenkaan romanit ole aina pukeutuneet tällä tavalla kuin nykyään. Vielä 1800 luvulla he pukeutuivat samalla tavalla kuin valtaväestö Suomessakin. Mutta sitten valtaväestön pukeutumistyyli muuttui, romanit pitäytyivät samaan, kunnes siinäkin tapahtui muutosta. Romaninaisten vaatetus sai nykyisen koristeellisen näkönsä 1960-luvulla. Tähän asti olen ollut siinä luulossa, että Suomen romanit olisivat säilyttäneet muita romaneja taitavammin jotain vanhaa perinnettä, mutta eikö se nyt niin olekaan. He ovatkin luoneet jotain aivan uutta ja niin myöhään kuin 1960-luvulla. Minusta tämä on tavattoman kiehtovaa ja osittain käsittämätöntä. Onkohan joku selvittänyt mistä tässä on kysymys? 05.04.2008 - 21:10
Teeman toimittaja soitti perjantaina. Hän oli lukenut blogistani mitä olin kirjoittanut Thomas Mooren seksuaalikäsityksistä ja halusi minut keskusteluohjelmaansa. Tunsin, että minut yllätettiin housut kintuissa ja nolostuin. Siis öööö, olenko minä muka kirjoittanut Thomas Mooren ajatuksista? Tuskin tunnen koko heppua. Sitten muistinkin saaneeni Seksin sielun lahjaksi ystävältäni ja tosiaan, minähän kirjoitin kirjasta blogiini, noin vuosi sitten.
Kävelin olohuoneen kirjakaapille ja sieltä kirja löytyikin. Olin lukenut siitä vähän yli sata sivua ja sitten oli jokin tärkeämpi teos arvatenkin riistänyt mielenkiintoni ja Seksin sielu oli jäänyt lukematta loppuun. Otin sen nyt uudestaan esille perehtyäkseni siihen uusin voimin. Ehkä minussa hyvinkin olisi ainesta seksin papittareksi, koska juuri debytoin seksinovellistina Asentoja teoksessa. Eräs henkilö tarjosi minulle 50 euroa siitä hyvästä, että novellini oli innostanut häntä seksuaalisiin suorituksiin. Onko tämä nyt sitä kirjallista prostituutiota? Palaute oli rohkaisevaa, koska kirjan toimittaja antoi minun ymmärtää, että novellini on tylsä. Katsoin kuitenkin aiheelliseksi suhtautua varauksellisesti Teeman toimittajan ehdotukseen. Ei minulla taida olla riittävästi kompetenssia käydäkseni henkevää ja kulttuurikanavalle soveliasta keskustelua siitä, kuinka kaikkialle tunkeutuva seksuaalisuus on näivettänyt erotiikan. Joku ilkeämielinen katsoja voisi vielä vaikka sanoa, että puhu itsestäs vaan. 21.03.2008 - 19:06
Kanerva kuumensi tunteet, naiset uhkaavat mellakoida messussa kerrottiin uutisessa. Ehdin jo nähdä silmissäni, kuinka kuumentuneet fanit viskovat Kanervalle pikkuhousujaan, mutta ei sittenkään. Kysymys onkin siitä, että jotkut ovat pahoittaneet mielensä Kanervan tulevasta esiintymisestä ja soitelleet kirkkoherra Lehikoiselle uhkauspuheluja.
No joo, kyllä minä ymmärrän, että itsensä hillitseviä yhteiskunnan tukipylväitä harmittaa Kanervan käytös. Että ensin tehdään syntiä ja sitten kadutaan ja sitten oletettavasti kohta tehdään taas syntiä, kunhan valvojien silmä välttää. Moni ei välttämättä usko, että Kanerva on ristiä kantaessaan liikkeellä vilpittömin mielin. Minäkään en välttämättä sitä usko. Mutta pointti onkin, minun ymmärtääkseni, ettei ole meidän ihmisten asia mennä arvioimaan, millä mielellä Kanerva Tuomas-messussa hommansa hoitaa. Kanerva on syntinen, mutta niin on kristinuskon perspektiivistä jokainen ihminen. Toiset vain jäävät kiinni ja toiset eivät. Ja synneissäkin on tietysti eroja. Jotkut synnit nyt vain ovat mediaseksikkäämpiä kuin toiset. Kokonaan oma juttunsa sitten on, että onko heppinsä vietävissä oleva mies oikea ihminen hoitelemaan valtakunnan asioita. Itse veikkaan, että vastaavanlaisia sankareita on politiikassa ollut aina, mutta tekstiviestejä on voinut lähetellä vasta viime vuosina. Ennen piti hommat hoidella jotenkin muuten ja silloin ei kyllä lehdistökään ollut samalla tavalla kiinnostunut vallanpitäjien sukupuolisuhteista. Olisiko pitänyt olla ja miten keskeinen juttu tällainen on, minulla ei ole kompetenssia arvioida. Itse en messuun pääse, vaan lähden pohjoiseen josta syystä blogi todennäköisesti hiljenee viikoksi, ellei sitten jostain tunturin kupeesta yllättäen löydy nettikahvila. Hyvää pääsiäistä! 19.03.2008 - 09:01
Ylessä on hämmästelty kun Uralin perhonen ei kuohuttanutkaan katsojia. Turussa sentään on sen verran kuohuntaa, että yleisönosastolle asti päätyi paheksuva kysymys siitä miksi taiteen pitää pilkata pyhiä arvoja. Minäkin olen ollut vähän sillä kannalla, ettei pyhiä arvoja pitäisi pilkata, mutta minulle ei mene kaaliin, että joku ihminen, olipa sitten millainen sotapäällikkö tahansa, voi olla pyhä arvo.
Mutta mikä ettei tietysti. Kaipuu pyhyyteen on yleisinhimillinen juttu ja vaikka ihminen olisi ateisti, niin kyllä hänelläkin silti voi olla kaipausta kokea jotkin asiat pyhinä. Jos ei usko jumaluuksiin, voi rakentaa ihmisestä tai vaikkapa luonnosta tai tieteestä tai luonnontieteestä itselleen jonkinlaisen pyhän sfäärin, josta voi ammentaa merkitystä ja tarkoitusta elämäänsä. Tällä en tarkoita, että Mannerheim uskovaiset olisivat enimmäkseen ateisteja, pohdiskelin vain, että millaisten ajatuskiemuroitten kautta syntyy halu pitää ihmistä pyhänä. Tosin nyt pitää muistaa, näin pääsiäisen alla, että kristinuskokin aikoinaan syntyi siitä, että alettiin pitää ihmistä Jumalana. Etukäteiskohun ansiosta Uralin perhonen sai oletettavasti ennätysmäärän katsojia. Ilman kohua moni tuskin olisi viitsinyt katsella televisiosta nukkeanimaatiota, minä en ainakaan olisi viitsinyt. Jos en olisi lukenut etukäteen, mistä Uralin perhosessa oli kysymys, en elokuvan perusteella olisi asiaa ymmärtänyt. Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, etten todellakaan ole oikea kulttuuri-ihminen. En ymmärtänyt, miksi Mannerheimista oli tehty kentauri, jonka peräpää oli matkalaukun ja hevosen sekasikiö. En ymmärtänyt, miksi kirkiisipoika harrasti seksiä Mannerheimin matkalaukun kanssa. En ymmärtänyt miksi Mannerheimin vaimo irrotti matkalaukun ja mitä hän pisti tilalle Mannerheimin takapuoleen. Oliko se jonkinlainen vastine naisten siveysvyölle, jollaisia kai joskus on ollut käytössä? En kokenut animaatiota millään tavalla, paitsi että nuket olivat minusta kauniita, samoin lavastukset, ja ajattelinkin että jonnekin, esimerkiksi Turun linnaan, olisi kiva saada ne näytille. Kävisin niitä siellä katsomassa. Luullakseni kauniit nuket tarjoaisivat minulle suuremman kulttuurielämyksen kuin tämä palkittu animaatio. 15.03.2008 - 19:13
Kun julkisuudessa puhutaan taiteen ja kirjallisuuden tarkoituksesta, painotetaan usein sitä miten taiteen pitää kuohuttaa, järkyttää, loukata. Viimeksi tätä asiaa käsittelee Tuula-Liina Varis Kansanuutisten viikkolehdessä. Hän mainitsee jutussaan Frans Kafkan, joka sanoo, ettemme tarvitse kirjoja jotka tekevät meidät onnellisiksi, koska niitä voimme halutessamme kirjoittaa itse. "Me tarvitsemme kirjoja, jotka vaikuttavat meihin kuin onnettomuus, tuottavat meille hyvin suurta tuskaa kuten jonkun sellaisen kuolema, jota olemme rakastaneet kuin itseämme, kuten itsemurha; kirjan pitää olla kirves, joka särkee meissä olevan jäätyneen meren."
Mutta eihän meissä olevaa jäätynyttä merta ei ole pakko särkeä kirveellä. Olen kerran elämässäni tehnyt kirveellä avannon järveen, ja huomasin, että se on todella työlästä. Kaira on huomattavasti kätevämpi. Mutta kairaakaan ei välttämättä tarvita, koska jään voi myös sulattaa. Kevään tullessa aurinko sulattaa jäätyneen meren ilman verta, hikeä ja kyyneliä. Miksi niin harvoin puhutaan taiteesta lämpönä joka sulattaa meissä olevan jäätyneen meren?En kiellä etteikö taiteen yksi tehtävä voisi olla tuottaa meille hyvin suurta tuskaa, mutta raskas minusta on sellaisen ihmisen elämä, joka ei salli taiteella olevan muuta tehtävää kuin tuskan tuottaminen. Miksi taide ei saisi myös lohduttaa, antaa iloa, tukea ja lääkitä? Emmehän me kai jaksa elää ilman lohdutusta ja tukea. Vai onko tarkoitus, että lohdutus haetaan muualta, esimerkiksi viinan juomisesta tai television katsomisesta? (Niin, tyhmiä televisio-ohjelmia kukaan itseään kunnioittava taideihminen ei tietenkään katso, mutta urheiluohjelmien katsominen on heidänkin mielestään yleensä sallittua.)Olen muutenkin sitä mieltä, ettei onnellisten kirjojen kirjoittaminen nyt aivan niin helppoa ole, kuin Kafka tuntuu ajattelevan. Jos olisi, luulisi, että hän olisi kirjoittanut sellaisen itselleen. Minusta hän olisi kyllä ollut sen tarpeessa. 23.02.2008 - 18:52
Kaveri höynäytti kuntosalille. Olen nyt käynyt siellä muutaman kerran. Ohjaajana toimiva simpsakka eestiläissyntyinen blondi sanoi, että vähintään kolme kertaa viikossa pitäisi käydä, sitten minusta tulisi kaunis. Näkökulma oli minulle yllätys. Olin nimittäin raahautunut sinne vahvistaakseni selkä-ja vatsalihaksiani välttääkseni vastaisuudessakin selkävaivat. Ulkonäköseikat tuntuivat toisarvoiselta syyltä moiseen rääkkiin. Tajusin vieraantuneeni muiden ihmisten todellisuudesta. Olen jossain vaiheessa lakannut tarkastelemasta itseäni ja muita kaunis-ruma vastakkainasettelun kautta ja huomaamattani alkanut kuvitella, että muidenkin elämässä ulkonäköasiat ovat muuttuneet samalla tavalla triviaaleiksi.
Punnertaessani naama punaisena vatsalihaspenkissä, olen huomannut, että monilla kuntoilijoilla on tosiaan tapana ottaa käsipainot käsiinsä ja asettua peilin eteen nostelemaan niitä. Siinä he heiluttavat vahvoja käsivarsiaan ja ihailevat peilistä omaa kiinteää olemustaan. Toiset kaakertavat ankkakävelyä paino haarojen välissä kohti lähintä leuanvetotelinettä, siitä on estetiikka kaukana. Katonrajassa on televisio, joka tarjoaa vaihtoehtoista ohjelmaa, mikäli kanssakuntoilijoiden tuijottelu alkaa tuntua liian moukkamaiselta. Televisiosta näyttää aina tulevan ostoskanava, joka mielestäni aika osuvasti sopii kuvastamaan punttisalin henkistä tilaa. Voisin ajatella, että minun helvettini olisi jokin punttisalin tapainen paikka. Loputonta punttitreeniä ostoskanavan loisteessa ja päämääränä olisivat kiinteät lihakset. Kukaan ei mieti, mitä niillä lihaksilla tehdään, mihin niitä voi käyttää, tärkeintä on miltä ne näyttävät. Aloin taas miettiä millainen pakkopaita kauneudesta on tullut. Ihmiset ovat valmiita kärsimään saavuttaakseen sen ja ne jotka eivät saavuta kauneutta, kärsivät, vaikka heillä on käyttökelpoinen, tarkoituksenmukainen terve ruumis, jolla voi kokea kaikkea sitä iloa ja autuutta, kuten tietysti myös kipua ja epämukavuutta jota ihmiselämään liittyy. 25.01.2008 - 15:33
Minulta kysyttiin tässä jokin aika sitten että olenko kulttuuri-ihminen. Se oli yllättävän hankala kysymys mietittäväksi.
Jos olen rehellinen, niin en koe olevani kulttuuri-ihminen sillä tavalla kuin sana kai yleensä mielletään. Pidän lukemisesta, musiikista, elokuvista, mutta makuni on liian sekalainen, melkein rahvaanomainen, käydäkseni varsinaisesta kulttuuri-ihmisestä. Lehtien kulttuurisivujakin seurailen laiskasti ja löydän sieltä hyvin harvoin itseäni kiinnostavia asioita. Tunnen siitä syyllisyyttä. Epäilen että laiskuuteni kostautuu. Niin, koen nimenomaan laiskuutena, että 90% kulttuurisivujen esittelemistä kirjoista ei herätä minussa minkäänlaista vastakaikua. Kyllähän niiden pitäisi herättää. Velvollisuuteni olisi olla kiinnostunut. Järkeni sanoo, että minun kannattaisi olla niistä kiinnostunut. Järkeni sanoo myös, että kaikki työhön liittyvät ongelmani johtuvat siitä, etten ole oikealla tavalla valveutunut kulttuurielämän trendien seuraaja. Minulle kulttuuria ovat myös ihmisten elämäntavat, uskomukset, myytit ja riitit, ja olenkin niistä oikeastaan kiinnostuneempi kuin taiteesta. Kuvittelin aina, että oli täysin sattumaa ajautua opiskelemaan uskontotiedettä, mutta nykyään ymmärrän että minähän olen kiinnostunut niistä asioista. Ja siitä päädyin takaisin tähän kulttuurijuttuun. Tajusin nimittäin, että minulla on oikeastaan aika välineellinen suhtautuminen taiteeseen. Minua kiinnostaa taide, joka pystyy välittämään minulle aavistuksen transsendentistä. Se kiinnostaa kirjallisuudessa, musiikissa, elokuvissa, kuvataiteessa, teatterissa. En siis ole esteetikko, jolle riittää pelkkä kauneus ja kantaa ottava taide jättää minut usein kylmäksi. Mutta jos taide hipaisee tuonpuoleista, olen myyty. Sellaista vain on tässä maallistuneessa kulttuurissa niin vähän tarjolla. Onneksi vanhaa kirkkomusiikkia löytyy, niin ja Nusrat Fateh Ali Khan. 15.01.2008 - 15:49
Suomessakin on vähitellen myönnettävä, että huippuosaajat vaativat
erityistä huomiota, hellimistä, arvostamista ja parasta mahdollista
koulutusta. Yksi keino tähän ovat huippuyliopistot. Tässä yksi
professori Leena Palotien teesi, jolla Suomi kykenee taistelemaan
paikasta tutkimuksen ja tuotekehityksen kärkimaana. - Jos tätä ei
tehdä, niin Nokian ja muiden yritysten tutkimus- ja innovaatiokeskukset
valuvat väistämättä muualle, professori Palotie ennustaa.
Ihmiset eroavat kirkosta, kristinusko rapautuu, uskontunnustus on haileaa pölinää, joka ei normaali ihmiselle merkitse enää mitään, toisin kuin huippututkija Palotien julkilausuma uskontunnustus. Siinä hän on oivasti kiteyttänyt yhden osan siitä modernista uskomusjärjestelmästä, joka yhteiskunnassa on muotoutumassa. Jonka nimiin yhä hartaamman yksimielisyyden vallassa vannomme, johon uskomme ja jota ei kovin moni tohdi epäillä. Me uskomme, että meidän hyvinvointimme on muutamien huippuosaajien varassa, levittäkää siis punainen matto huippuosaajille ja kumartakaa heitä, viekää heille kultaa, pyhää savua ja mirhamia, koska jos he saavat meistä tarpeekseen, jos he karistavat tämän epäpyhän maan tomut jaloistaan, niin kuinka meidän käy. Kaikki kunnia Palotien loistavalle uralle ja mielipiteille, mutta olen sitä mieltä, että nämä huippuihmiset tarvitsevat yhteiskunnassa vastavoiman. He tarvitsevat vastapoolikseen ihmisiä, jotka uskovat, että jokainen tähän maailmaan syntynyt yksilö on arvokas ja ansaitsee erityistä huomiota, hellimistä ja arvostamista. Koska jos tällaisia ihmisiä ei ole heitä vastassa, ja puolustamassa meitä vähemmän huippuja, niin maailmasta tulee nykyistä vielä paljon pelottavampi. Mistä lähteestä tällainen vastavoima kumpuaisi? Mistä tulee usko jokaisen ihmisyksilön mittaamattomaan arvoon nyt, kun yhä laajemmalle on levinnyt apaattinen näkemys siitä, että osalla ihmisiä yksinkertaisesti vain ei enää ole arvoa. Eilen Voimalassa keskusteltiin vanhustenhuollosta, mutta arvottomia ihmisiä tulee vastaan kaikkialla. Yhä pienemmistä virheistä ihminen voi päätyä tilanteeseen, jolloin hän huomaa muuttuneensa arvottomaksi. 09.01.2008 - 10:00
Katsoin eilen nauhalta Voimalan, jossa nuori taiteilijatar Mimosa Pale toi studioon värkkäämäänsä jättimäisen pillun. Kuulin, että vekottimen värkkäämisen oli Suomen Estetiikan Seura palkinnut vuoden 2007 esteettisenä tekona. Sen lisäksi sain tietää, että tämä oli synnyttänyt valtavan keskustelumyrskyn internetissä, kenties muuallakin.
Katselin ohjelman kiinnostuneena, vaikka minusta ihmiset, Eeva Kilpeä ehkä lukuunottamatta, puhuivat hölynpölyä. Tajusin, että me ihmiset tosiaan elämme erilaisissa todellisuuksissa ja jossain vaiheessa, en tarkasti tiedä missä, minun todellisuuteni on vieraantunut Voimalan vieraiden todellisuudesta. Minä en olisi edes tunnistanut Palen verenpunaista möykkyä pilluksi, ellei asiaa olisi minulle kerrottu. Olisin luullut, että se on jättimäinen, rinnasta riistetty sydän. Mikä tietysti voisi ollakin ihan puhutteleva rinnastus, koska pilluhan yleensä tuottaa naisille kaikenlaista kärsimystä, ei se ole pelkkä riemurasia. Mutta miten on mahdollista, että tällainen teos kuohuttaa ihmisiä, sitä minä en ymmärrä. En tarkoita, etteikö se saisi kuohuttaa, tarkoitan vain, että en ymmärrä. Minä en ikimaailmassa olisi keksinyt, että joku voisi lotkauttaa korviaan tällaiselle näköispatsaalle. Taiteilija vakuutti olevansa yhtä hämmästynyt ja minun on helppo uskoa häntä. Ja onnittelut onnistuneesta provokaatiosta. Tietyllä tavalla on liikuttavaakin, etteivät ihmiset kyllästy sukupuolielimiin ja seksuaalisuuteen liittyviin asioihin. Että he aina uudestaan ja uudestaan jaksavat innostua aiheesta. Se on tietenkin elämän merkki. Jos he eivät kiinnostuisi, ihmissuku kuivuisi kokoon. Ai niin, se oli minusta ihan aiheellinen huomio, kun taiteilija kertoi haluavansa teoksellaan näyttää sen, minkä ympärillä kaikki kaupustelu pyörii. Kaikki mahdolliset tuotteet myydään meille vähäpukeisilla naisilla, mutta varsinaista asiaa kierretään kuin kissa kuumaa puuroa. Tämän minä ymmärsin, se kävi järkeen, mutta miksi pillu oli verinen möykky? En minä ole koskaan nähnyt sitä tuon näköisenä. Miksi siinä ei ollut karvoja? 31.12.2007 - 17:53
Tänäinen Hesari kirjoittaa intuitiosta. Hollantilaiset tutkijat ovat mielestään saaneet tieteellistä näyttöä siitä, että intuitioon kannattaa luottaa. He tutkivat miten ihmiset valitsivat itselleen erilaisia kestokulutushyödykkeitä autoista patalappuihin ja totesivat, että isoa monimutkaista tavaraa hankittaessa kannattaa "ajatella ilman tarkkaavaisuutta", eli antaa tiedostamattoman toimia. Järkeä kannattaa käyttää tehtävissä, joihin se sopii, esimerkiksi matematiikassa, tai hyvin yksinkertaisissa valinnoissa.
Hesari antaa ohjeita heille, jotka haluavat herkistää itseään intuitiolle. Kannattaa tarkata päähänpistojaan, ajatuksiaan ja uniaan ja ottaa huomioon kummalliset yhteensattumat. Leikkisyys ja rentoutuminen saattavat stimuloida intuitiota, kuten tietysti musiikin kuunteleminen tai tekeminen tai mikä tahansa taide. Sisäisiin impulsseihin pitäisi ryhtyä kiinnittämään huomiota. Tärkeä on havainto, että ihmisen pitäisi luopua varmuudesta, mitä tulee omiin olemassaoleviin käsityksiin, koska vain siten voi avautua uusille, yllättäville näkökulmille. Se ei ole niinkään helppoa, olen huomannut. Vähän perusteellisempi, mutta myös New age-henkisempi opas, viisi askelta oman intuition löytämiseen löytyy Omahuoneesta. Olen itse miettinyt missä määrin intuitiossa on kysymys siitä, mitä uskonnossa kutsutaan johdatukseksi. Koska siis samoista asioistahan kaikki puhuvat, nimitykset vain vaihtelevat. Olen nimittäin huomannut, että intuitiotaan kannattaa kyllä kuunnella muulloinkin kuin ostoksilla käydessä. Se ei aina ole niinkään helppoa, päähän saattaa pälkähtää yllättäviä ajatuksia ja ideoita, joiden toteuttaminen ei aivan ongelmattomasti sovi siihen käsitykseen mikä minulla on itsestäni ja mikä mielestäni on sopivaa käytöstä tai järkevä tapa viettää aikaa yleensä. Intuitiiviset päähänpälkähdykset ovat usein sellaisia, jotka tuntuvat ajavan ylittämään omia turvallisia rajoja, mutta jos sen tekee, löytää yleensä jotain uutta ja hämmästyttävää josta riittää riemua pitkäksi aikaa. Itselleni intuition kuunteleminen on ollut varsin vieras juttu ja olenkin opetellut sitä vasta aivan viime aikoina. Tähän mennessä tulokset ovat olleet vakuuttavia. Tony Dunderfeldkin näyttää pohtineen intuitiota. 27.12.2007 - 16:20
Mistähän se kertoo, että herrojen Ristmeri ja Tuominen kokoama Porin murteen fraasisanakirja Kyl asia o tälläi! herättää minussa niin herttaisia, nostalgisia tunnelmia.
Porin murretta kuulee harvoin missään muualla kuin Porissa. Murteilla sinänsä on aina ollut oma vankkumaton paikkansa julkisuudessa. Kun olin lapsi, minusta tuntui, että aina kun avasin television, siellä oli Esa Pakarinen vääntämässä savoa ilman tekohampaita, haitari kainalossa. Silloin minä kai aika pitkäksi aikaa allergisoiduin kaikille murrejutuille, olipa sitten kysymys itäisistä tai läntisistä murteista. Näppituntumalla voisin väittää, että itämurteet ovat tiedotusvälineissä olleet läntisiä murteita enemmän esillä, mutta ehkä puntit ovat viime vuosikymmeninä olleet tasaantumaan päin. Koiviston presidenttiyden aikana sketsiviihde yritti repiä huumoria Turun murteesta, jota näyttelijät eivät yleensä hallinneet. Nyt on Heli Laaksonen paikannut tilannetta ja tehnyt kokonaisen uran varsinaissuomalaisella murteella. Minulla on henkilökohtainenkin suhde tähän murre-asiaan, nimittäin pyrittyäni 80-luvun lopulla kaupungin töihin Huittisissa, kuulin jälkikäteen erään kulttuurilautakunnan jäsenen vastustaneen valintaani sillä perusteella, että puhuin Porin murretta. Se tuli täydellisenä yllätyksenä, sillä olin vähän aikaisemmin ollut naapurikunnan yläasteella sijaisena ja pojankollit olivat välitunnilla esittäneet epäilyksen, että minulla oli ollut kyseenalaisia puuhia Matin ja Tepon kanssa. He siis tulkitsivat minun puhuvan Turun murretta. Mutta kulttuurilautakunnan jäsen oli tarkkakorvainen ja erotti kauhistuttavan Porin murteen turkulaisnuottini alta. Lukiessani tätä kirjaa, huomaan, että minulla totta tosiaan on tapana käyttää sanoja, jotka oitis paljastavat minut porilaiseksi syntyperältäni. Sellainen termi kuin "kui ni?" kuuluu jokapäiväiseen sanavarastooni, samoin kuin "kui vaste?". Ja jos joku kysyy, mitä minulle kuuluu, vastaan todennäköisesti "mitä täsä" tai vaihtoehtoisesti "ei täsä mittää". Erotessani tuttavastani sanon porilaiseen tapaan "hei sit", paitsi jos hän haluan olla jotenkin erityisen sydämellinen ja sanon "hei ny sit". "Jaa juu nii" taas on ilmaus, jota porilainen käyttää kun hän kuulee asiasta, jonka hän periaatteessa tietää, mutta on välillä unohtanut. Tähän voidaan vielä liittää "joo" jolloin kokonaisuus kuuluu: "Jaa juu nii joo". Vaikuttaa hölmöltä, mutta käytän tätä ilmausta vähintään kerran päivässä. Mitä kyläilyyn tulee, niin Porissahan ei koskaan ihmisiä kutsuta kylään, vaan aina käsketään. Se ehkä kertoo jotain hyvin olennaista porilaisten sosiaalisuuden luonteesta. Koto on paras ja muiden nurkissa ei norkoilla, muuten kuin käskettäessä. 23.12.2007 - 17:57
Eilen seisahti talvipäivä. Minulla on ollut aika seisahtanut olo jo pitkään. Se on tuntunut enimmäkseen hyvältä, mitä nyt omatunto vähän kalvaa, koska monet velvollisuudet ovat jääneet hoitamatta, oikeastaan melkein kaikki. Olen silti touhunnut kaikenlaista. Se saattaa ulkopuolisesta vaikuttaa määrätietoiselta emännöimiseltä, olen nimittäin tehnyt pitkän kaavan mukaan erilaisia perinteikkäitä jouluherkkuja, mutta käytännöllisesti katsoen kysymys on ollut leikkimisestä ja vakavien pohdintojen välttelystä.
Olen oikeastaan koko syksyn yrittänyt opetella olemaan murehtimatta. On opettavaista muistella millaisia asioita olen murehtinut parikymmentä vuotta sitten. Mikään pelkäämäni katastrofi ei ole toteutunut. Toisaalta elämäni oikeat vastoinkäymiset ovat osuneet kohdalle varoittamatta. Joten kaikki murehtiminen on ollut turhaa. Huominen päivänsankari kyseli aikoinaan, että kuka meistä voi murehtimalla lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa. Ei siis hänen mielestään kannattaisi miettiä mitä syödä ja juoda, sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Olen huomannut, että jos on murehtimiseen taipuvainen luonne, niin kuin minä epäilemättä olen, on aika hankala yhtäkkiä vain lakata murehtimasta. Pyhimykset ovat ymmärtäneet pyhän huolettomuuden merkityksen ja osanneet toteuttaa sitä elämässään, mutta entäs me tavalliset pulliaiset? Huolettomia vapaapäiviä joka tapauksessa kaikille blogini vakituisille ja satunnaisille virailijoille. Älköön taivas pudotko niskaamme tänäkään jouluna. 18.12.2007 - 08:18
Taru osaa minusta hyvin kiteyttää uskonnollisen uskon ja yleisen maailmankatsomuksellisen filosofoinnin yhteyksiä. Susun blogin eilinen keskustelumylläkkä osoittaa minusta jännästi, miten tulenarkojen asioiden kanssa tässä ollaan tekemisissä. Ei pelkästään uskonnollisten ihmisten usko ole arka ja herkkä asia, myös uskonnottomat kokevat väkevästi oman maailmankatsomuksensa ja tuntevat herkästi, että sitä uhataan. Ja varmasti sitä uhataankin, niin kuin monet uskonnollisetkin ihmiset joutuvat kaikkialla maailmassa kokemaan uhkaa uskonsa vuoksi. Todellinen suvaitsevuus on hyvin vaikeaa, meille kaikille.
Itse yritin tuossa ketjussa kertoa, että uskonnollista uskoa ei oikeastaan voi ymmärtää muuten kuin sisältä päin. Tietenkin uskontoja tutkitaan ulkoapäinkin, on olemassa oikein tiede sitä varten ja minäkin olen opiskellut sitä ja jopa valmistunut. Siis uskontotiede. On ihan oikeutettua tutkia uskontoja objektiivisesti. (Objektiivisuus on tietenkin unelma, jota ei koskaan saavuteta, mutta siihen tieteellisessä tutkimuksessa pyritään) Onnistuminen kuitenkin edellyttää tutkijalta tietynlaista hermeneuttista myötäsukaisuutta. Toisin sanoen tutkijan pitää suhtautua kohteeseensa kunnioittavasti ja myötäsukaisesti, vain sillä tavalla oli mahdollista saada tietoa jolla oli merkitystä asian ymmärtämisen kannalta. Jos lähtökohtana on, että olet tyhmä kun toistelet noita merkityksettömiä liturgioitasi, on kyseenalaista voidaanko sillä tavalla saada asiasta mitään uutta tietoa tai lisätä kenenkään ymmärrystä, puhumattakaan, että helpotettaisiin eri tavalla ajattelevien vuorovaikutusta. Sellaiset sanat kuin liturgia ja mantra merkitsevät ulkopuolisten puheissa yleensä jotain täysin merkityksetöntä hölinää. Mutta sisältä päin tarkastellen tilanne on aivan toinen. Hermeneuttisen myötäsukaisuuden avulla niiden merkityksen voi itsekin aavistaa, vaikkei niihin liittyvää uskoa ja maailmankatsomusta jakaisikaan. Itse matkustin kuukausi sitten pari tuntia autokyydissä, jossa kuljettaja huudatti stereoistaan gayatri mantraa ja lauloi itse mukana. Loppumatkasta minäkin osasin jo hyräillä sitä. En tietenkään päässyt samanlaiseen mielentilaan kuin hurskas hindu, mutta vakuutuin siitä että on suuri väärinkäsitys sanoa jostain asiasta, että se on typerä mantra jota hoetaan ja joka ei merkitse mitään. Kyllä merkitsee, minullekin jos toistan sitä, vaikken ymmärtäisikään. (Muuten, siitä ei taida olla kauankaan, kun itse käytin sanaa mantra tuollaisessa halventavassa merkityksessä ja parannankin tästä lähtien tapani) Hermeneuttinen myötäsukaisuuskin jättää ihmisen kuitenkin aina ulkopuolelle ja uskon syvin sisältö, mysteeri, salaisuus, jää tavoittamatta. Kirkkoisä Augustinus muotoilee asian näin: Uskon, että ymmärtäisin. Toisin sanoen, ensin pitää uskoa, sitten tulee ymmärrys, asiat avautuvat. Näin päin se menee, siksi se on niin vaikeaa. Kierkegaard taisi sanoa, että se on vaikeinta mitä voi olla. 17.12.2007 - 15:31
 SusuPetalin dialoginen joulusaarna puhuttaa. Minäkin olen innostunut kommentoimaan, vaikken ole sen paremmin tapakristitty kuin jouluvouhottajakaan, mistähän se sitten kertoo? Kuvassa on Turun Linnan seimi, mutta voi surkeus, eihän siinä näy Neitsyt Marian eikä Joosefin päätä! Mutta älkää välittäkö siitä että kuvaaja on ollut tumpelo, kiinnittäkää huomionne tekstiilitaiteilija Pirkko Haapasaaren hienoihin vaatteisiin. Hahmot ovat Barbienukkeja ja ne omistaa Aiju v. Schöneman, joiden ohjeiden perusteella vaatetus on tehty. Minulla on kahtena vuonna ollut kunniatehtävänä käydä pistämässä Jeesuslapsi seimeen.Olen suhtautunut tehtävääni hyvin vakavasti. Kristityt alkoivat viettää joulua 300-luvulla, sitä ennen oli tietenkin vuoden taitteessa vietetty jos jonkinlaista bakkanaalia ja vietettiin tietysti edelleenkin. Jouluseimen isänä pidetään Fransiscus Assisilaista joka eleli 1200-luvulla. Seimi on ollut vähän niin kuin katolilaisten juttu, meillä luterilaisilla joulukuusi on ajanut saman asian 1500-luvulta lähtien jolloin Lutherin sanottiin metsäkävelyllä yhtäkkiä liikuttuneen kuusen vihreydestä. Hän oli nähnyt siinä jotain elämän symboliikkaa ja halunnut sellaisen kotiinsa. Meille Suomeen joulukuuset tulivat pari sataa vuotta myöhemmin. Viime vuosikymmenien aikana suomalaiset ovat löytäneet seimenkin äärelle. Onhan se tietenkin erikoista, että monet tärkeät jouluperinteet tuntuvat liittyvän kristinuskoon, vaikka ihmiset ovat enimmäkseen tapakristittyjä, joilla ei ole kovin syvällistä suhdetta omaan uskontoonsa, eikä ilmeisesti halua suuremmin asiaa ihmetelläkään, kuten Susu saarnassaan tuo esille. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että pinnallinen ja lattea suhde omaan kulttuuriperintöön voi silti jossain tilanteessa osoittautua yllättäväksi voimatekijäksi. Esimerkiksi silloin jos syystä tai toisesta joutuu pois tutusta ympäristöstä, vieraaseen kulttuuriin. Elämän kriisit ovat tietenkin toinen kohta, jossa latteuden alta murtautuu esiin jotain sellaista, josta sitten kuitenkin saa voimaa. Koen silti olevani siinä mielessä Susun kanssa samalla asialla, että soisin ihmisten enemmän miettivän, mikä heidän suhteensa erilaisiin maailmankatsomuksiin oikeastaan on. 03.12.2007 - 09:06
Ihmiset ovat nyt järkyttyneitä ja tohkeissaan, kun Oikeutta eläimille yhdistyksen kohuvideot osoittavat, että on jotain mätää Suomenmaassa, tai ainakin suomalaisilla tehokasvatustiloilla. Turun sanomatkin päivittelee asiaa ihan pääkirjoitusta myöten. Mietin onko tuohtuneisuus pelkkää pelleilyä, vai ovatko ihmiset todellakin olleet niin sinisilmäisiä.
Koska asuin tässä välillä 15 vuotta maaseudulla, minulle kohuvideot eivät tulleet yllätyksenä. Kivenheiton päässä mökistäni oli broilerkanaloita, suursikaloita ja munituskanaloita. Oli ihan normaalia koiran kanssa luonnossa lenkkeillessä matkan varrella potkia hiukan multaa sikavainaiden ja kanavainaiden päälle, ne kun oli muitta mutkitta viskottu tien sivuun. Periaatteessa kuolleet eläimet kai olisi pitänyt hävittää jollakin muulla tavalla ja suurin osa todennäköisesti hävitettiinkin, mutta aina ei kiireessä ilmeisesti jaksettu olla niin tarkkoja. Tuli sangen selväksi, että tuollaisissa suurissa massoissa yhden possuyksilön elämä ja hyvinvointi ei merkitse hevon kukkua. Ainoa mikä merkitsee, on saada elukat pulskistumaan tai munimaan mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä rahalla ja vaivalla, niin että hommasta saisi itselleen mahdollisimman suuren tuoton. Sekin tuli selväksi, ettei se tuotto välttämättä ollut kovin hyvä, koska ruuan pitää olla nykyään halpaa. Siksi pienemmät tilat pistivät lappuja luukulle ja isommat alkoivat paisua. Eu varmasti joudutti prosessia, mutta kyllä eläinten tehotuotanto Suomessa tietenkin alkoi jo paljon ennen Eu:ta. Sikojen kasvattajia saattaa itseäänkin ahdistaa, kun he joutuvat kohtelemaan eläimiä pelkkinä tuotantoyksikköinä. Tutustuin maaseutudiasporani aikana suursikalan emäntään, joka mieli mustana raahusti aamuisin sikalaan ja yritti olla katsomatta emakkoja silmiin. Sitten aina joukosta kuitenkin pompahti esiin jokin tietty yksilö, johon syntyi suhde ja sitten tuli valtava sääli sitä kohtaan ja sen kautta kaikkia sen lajitovereita kohtaan ja sitten piti taas vähän aikaa olla sairaslomalla, maata vinttikamarissa ja lukea runoutta. Kun hän kertoi, millaista oli teurasauton tullessa, minua itketti ja tajusin silloin, että eläinten tehokasvatus on yksinkertaisesti eettisesti kestämätöntä. Se on aivan yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti väärin. Mikään lainsäädäntö ja valvonta ei voi pyyhkiä sitä vääryyttä pois. Ymmärrän, että ihminen haluaa syödä lihaa. Minäkin haluaisin syödä lihaa, mutta olen päättänyt, etten osallistu tähän eläinten kidutukseen. Suosittelen, että eläinten huonosta kohtelusta pöyristyneet alkaisivat vaatia luomulihaa kauppohinsa. Se maksaa enemmän, mutta lihaa voisi vastaavasti syödä vähemmän. Itse en syö edes luomutuotettua lihaa, mutta ajattelen että luomuliha voisi olla kelpo vaihtoehto niille, jotka nyt kauhistelevat eläinten tehotuotantoa, mutta eivät koe pystyvänsä kokonaan luopumaan lihasta. Nyt kaikkialla vaaditaan viranomaisia apuun, valvomisen tehostaminen on se mantra jonka pitäisi auttaa tässä asiassa. Niin kai se on, että aina etsitään sitä mantraa ja sitä jotain tahoa, joka voisi hoitaa ongelman päiväjärjestyksestä. On niin tuskallista joutua itse tekemään asian hyväksi jotain. Kuten esimerkiksi muuttamaan omia kulutustottumuksia. 24.11.2007 - 09:49
Kyllä se vaan niin näyttää olevan, etteivät naiset saisi vaatia tärkeästä työstä kohtuullista palkkaa, eivätkä varsinkaan voittaa työtaistelua. Pitäisi vaan olla kutsumustyössä hiljaa ja saada palkkio siitä kun voi hoivata niitä jotka hoivaa tarvitsevat. Tuli taas mieleen Ulla Maija Kauppinen-Perttulan väitöskirja Kutsumus, Palvelutyö, Jaksaminen, jossa kerrottiin diakonissoista 1900 luvun alkuvuosikymmeninä. Silloin ajateltiin, etteivät he tarvinneet vapaa-aikaa, eivätkä lainkaan palkkaa, työ oli heidän leponsa ja diakonissalaitos huolehti heidän fyysisistä tarpeistaan. Kun diakonissat uupuivat niin, että etteivät enää jaksaneet edes syödä, eivätkä nukkua, he soimasivat itseään siitä etteivät suhtaudu Kutsumukseensa oikealla tavalla, tarpeeksi sisäistyneesti. Emme me niinkään kauas ole vielä ajautuneet noista ajoista. Tehyläiset rikkoivat nyt tabun osoittaessaan, että naisetkin ovat vain tavallisia kuolevaisia, joiden pinna lopulta katkeaa kun heitä on riittävästi käytetty hyväksi.
Lehtien tehykommentteja lueskellessa olen huomannut, että kommentaattoreilla on vaikeuksia päättää, mitä oikeastaan tapahtui. Samassa jutussa voidaan sekä vähätellä Tehyn saavuttamia palkankorotuksia, että päivitellä palkkaratkaisun kalleutta. Käsittääkseni nämä asiat eivät voi kuitenkaan olla samanaikaisesti voimassa. Jos Tehy epäonnistui niin pahasti kuin joissain jutuissa on esitetty, en ymmärrä miten palkkaratkaisu voi kuitenkin tulla kunnille kalliiksi. 13.11.2007 - 10:16
Oli kiinnostavaa lukea museoalan ammattilaisen arvio Miehen tuoksusta. Kirjoittaja toteaa arviossaan, että viime vuosien aikana on ilmeisesti julkaistu lukematon määrä kirjoja joiden päähenkilö työskentelee toimittajana, kustannustalossa tai televisiossa, mutta museoalan virkailijat pääsevät kirjojen päähenkilöiksi harvemmin. Olen itse miettinyt samansuuntaisesti ja siksi tietysti tekikin mieli yrittää kirjoittaa romaani ihmisistä joista nykyään ei normaalisti romaaneja kirjoitella.
Nuortenkirjoja lukiessa olen ajatellut, että niissä kyllä erilaisilla taidealojen harrastuksilla on melkoinen yliedustus, varsinkin tytöille suunnatuissa kirjoissa ollaan aina sanataidekouluissa, lauletaan, soitetaan, näytellään. Kun pistin oman sankarittareni maalariammattikouluun, sain heti hämmästynyttä, mutta onneksi myös ilahtunutta palautetta näin radikaalista ratkaisusta. Katselin Suomen Kuvalehden juttua eri ammattien arvostuksesta. Taidealat taitavat olla laskusuunnassa, mitä arvostukseen tulee. Kirjailija menestyi parhaiten, mutta mekin olemme sijalla 163. Minusta on ihan oikein, että taidealojen arvostus tipahtaa, turhat öyhöttäjät lähtevät alalta ja vain todelliset luupäät jäävät näihin hommiin pieremään verta. SK:n ammattilistauksessa perää näyttää pitävän ovelta ovelle myyjä. Ehkä siinä voisi olla seuraavan kirjani sankaritar. 11.11.2007 - 07:32
Goethe antaa lukuohjeet Roy Anderssonin uusinta elokuvaa Sinä elävä varten. Elävien kannattaa iloita lämpimien peittojensa alla sillä pian tuonelan kylmät virrat nuoleskelevat jalkojamme. Motto kosketti, koska juuri lämpimän peiton alla makaaminen on ollut elämäni suurimpia iloja.
Andersson on ennen tätä elokuvaa tullut tutuksi Arlan mainoksista, joissa lihava ja tyly smoolantilaismies vie vierailta juustohöylän tai motkottaa nuorisolle liiallisesta jugurtin syömisestä. Niiden mainosten perusteella minä oikeastaan tästä elokuvastakin kiinnostuin. Elokuvaan oli koottu kovin tutun oloisia neuvottomuuden hetkiä, jolloin ihmiset ovat jossain tilanteessa ryhmänä, eivätkä tiedä mitä heidän pitäisi seuraavaksi tehdä. Nämä hetket on sommiteltu maalauksellisesti ja samalla kun ne naurattavat, ne avaavat huimaavan kuilun ihmiselämän traagisiin syvyyksiin. Minulle elokuva tiivistyi murheen murtaman psykiatrin tunnustukseen. Hän oli uupunut autettuaan 25 vuotta ilkeitä ihmisiä olemaan onnellisia. Eihän siinä ole mitään järkeä, hän toteaa, varsinkin kun ei hän itsekään ole mitenkään onnellinen. Minusta se oli ihana kiteytys. Kaikkihan me etsimme onnea, haluamme iloita elämästä, mutta olemme kuitenkin usein kovin ilkeitä toisillemme. Onko siinä järkeä? Eläinystävänä jäin miettimään kohtausta, jossa vanhus vetää perässään koiraa, joka on sotkeutunut talutusnaruunsa niin että siitä on tullut avuton paketti, joka raahautuu vanhuksen perässä selällään. Joskus elokuvien perässä saattoi olla teksti, jossa kaltaisiani mamiksia rauhoitettiin tyyliin: tätä elokuvaa tehdessä ei ole vahingoitettu eläimiä. Ehkä koira ei tuollaisesta kohtauksesta vahingoitu, varsinkin jos saa palkaksi mehukkaan pihvin. Kohtaus oli humoristisuudessaan kauhistuttava muistuttaessaan siitä, miten eläimet ovat meidän hyväntahtoisuutemme armoilla. Ja kuten elokuvan uupunut psykiatri totesi, me ikävä kyllä emme läheskään aina ole hyväntahtoisia. Elokuvaa ajatellessani mietin, että Anderssonin henkilöiden neuvottomuuden hetket ovat oikeastaan sukua Hotakaisin Finnihitsin avautumisille. Anderssonia on syytetty siitä, että elokuvissaan hän nauraa ihmisille, ei heidän kanssaan. Minä olen ajatellut samaa Hotakaisesta. Mutta minulle on sanottu, ettei Hotakainen naura ihmisille. Minä puolestani voisi väittää samaa Anderssonin elokuvasta. Oikeastaan se oli kummallisin elokuva, jonka olen taas pitkään aikaan nähnyt. Se vaikutti Goethen toivomalla tavalla: Iloitsen elämän pienistä perusasioista, kuten kuivasta, lämpimästä sängystä jonne saan vetäytyä turvaan maailman hankaluuksilta, esimerkiksi tällaisena sateisena marraskuisena aamuna. 05.11.2007 - 14:30
Vaikeaa on noilla Syyrian mufteillakin. Ovat lukeneet pätkiä Leena Landerin kirjasta Tummien perhosten koti, joka on käännetty arabiaksi, ja pahoittaneet mielensä sen epäsiveellisyydestä. Kirjassa on kohtaus, jossa pojat parituttavat perhosia ja se on ollut mufteille liikaa. Nyt kirjailija sitten vain odottelee mitä kirjalle tapahtuu, pääseekö se myyntiin.
Tämä on vaikea uutinen minulle kun periaatteessa olen niin islammyönteinen ja taannoiset pilakuvajupakat ärsyttivät minua. En vieläkään ymmärrä miksi sananvapauden nimissä pitäisi saada pilkata toisten vakaumusta. Mutta on minusta mufteilla tunteet hiukan liian pinnassa jos hermostuvat perhosten lisääntymispuuhista. Minustakin seksiä on kyllä nykyään joka paikassa vähän liikaa. Mietin onko ihan pakko jatkuvasti järjestää erilaisia paritusohjelmia joita sitten seurataan televisiosta ja internetistä. Mutta tällaiseen muftien kaltaiseen sivelliseen pikkutarkkuuteenko se sitten johtaisi, jos Suomessakin alettaisiin taas vähän siistiä katukuvaa ja ohjelmatarjontaa ja uskoa siihen ajatukseen, että tietyt intiimit jutut kuuluvat ihmisten henkilökohtaiseen elämään ja kodin seinien sisäpuolelle ihan perhepiirissä koettavaksi vaan? Uutinen peräisin Turun sanomista. 04.11.2007 - 08:43
Hannu Raittila ja Juhani Syrjä ovat kirjoittaneet kirjan Mitä voi sanoa? Keskustelukirjeitä kuolemasta. "Ikuisuus on sitä varten, että keskeneräinen lapsekas ihminen saa toisen tilaisuuden. Kypsä aikuinen ei tarvitse ikuisuutta, sillä ei ole hänelle käyttöä", Syrjä sanoo aiheesta Helsingin sanomien eilen julkaisemassa artikkelissa. Raittila on samaa mieltä. Kumpikaan heistä ei usko kuolemanjälkeiseen elämään.
Minun pitää ilmeisesti ymmärtää tämä asia niin, että he ovat kypsiä ihmisiä, koska eivät kaipaa ikuista elämää. Syrjä suhtautuu uskontoihin kielteisesti, mutta toteaa, että jos lapsen äiti on kuollut, on lupa keksiä lapselle mitä tahansa pehmikkeitä. "Itse en mene lapselle valehtelemaan." En itse tiedä mitä pitäisi ajatella kuolemanjälkeisestä elämästä. En ole varma uskonko minä siihen, vai enkö usko ja jos uskon, mistä siinä olisi siinä tapauksessa kysymys. Ehkä uskon, että kaikki palaamme aikanaan Suuren Toorumin syliin, niin ihmiset kuin eläimetkin. Siitä olen aivan varma, etten ole kypsä ihminen, eikä minusta sellaista ennen kuolemaani tulekaan. Tarvitsen kaikenlaista lohdutusta elämääni ja haen sitä sieltä mistä koen sitä löytäväni. Olen iloinen, jos jokin löytö lohduttaa ja antaa elämäni ohikiitäville hetkille edes aavistuksen niiden merkityksestä. Luettuani Hesarin jutun minulle jäi hapan haju sieraimiin pyörimään. Tajusin, etten omalla kohdalla pidä kypsyyttä tavoittelemisen arvoisena asiana, ainakaan jos se ilmenee sellaisena eetoksena kuin tuossa jutussa. Olen mieluummin onnellinen, kuin kypsä. Olen mieluummin iloinen kuin varma siitä, että olen oikeassa. 14.10.2007 - 13:12
Olen seurannut kiinnostuksella Tehyn taistelua, osittain sen vuoksi, että Jaana Laitinen-Pesola on ollut kansakoulussa kaksi vuotta samalla luokalla. Häntä opetti sama Heikkinen, joka traumatisoi minut nopeasti ja peruuttamattomasti.
En pidä sairaanhoitajia ammattikuntana, jonka palkka-asiat huutavimmin vaativat korjausta, mutta olen silti tehyläisten takana sataprosenttisesti. Minusta on oikein, että he pitävät kiinni ennen vaaleja annetuista lupauksista, eivätkä taivu pelotteluihin. Todellisuudessahan meidän yhteiskuntamme pyörii sen varassa, etteivät naiset saa töistään sitä palkkaa, joka heille kuuluisi, sen lisäksi että he tekevät vapaa-ajallaankin jatkuvasti ylenmäärin hoivatyötä, joka mahdollistaa asioiden sujumisen. Kiitokseksi uurastuksestaan he saavat kuulla jatkuvaa natinaa siitä, ettei heidän työnsä muka kannata, vaikka koko talousjärjestelmämme lepää juuri sen varassa, että naiset uurastavat pienellä palkalla miestenkin edestä. Nyt propagandataistelu käy kuumana, koska monista on järkyttävä ajatus, että naisille alettaisiin maksaa työstä kunnon palkkaa. Naistenhan pitää tietenkin uhrautua, mitä siitä tulee jos naiset lakkaavat uhrautumasta. Varsinainen rimanalitus oli arkkiatri Pelkosen väite, että joukkoirtisanoutumisista huolimatta sairaanhoitajilla olisi moraalinen velvollisuus tehdä töitä sairaaloissa. Kannatan tehyläisten lakkoa sen vuoksi, että jos he saavat vaatimuksensa läpi, se saattaa vaikuttaa muihin naisvaltaisiin matalapalkka-aloihin. Odotan milloin kauppojen kassat, siivoojat, lastentarhanopettajat jne alkavat tosissaan vaatia asiallista korvausta työstään. Totta kai se tietää käymistilaa yhteiskunnassa, jos naiset kyllästyvät alistettuun asemaan ja alkavat tosiaan vaatia, ettei heidän euronsa olekaan enää se 80 senttiä. Mutta eikö palkka-tasa-arvoa pitäisi kuitenkin pitää ihan oikeasti tavoitteena? Vai onko se vain sanahelinää? Lisäys 19.10 Kollega Jääskeläisen kommentti, jossa hän kirjoitti mm. näin:..on aika arveluttavaa niputtaa sairaanhoitajat ja lastentarhanopettajat samaan ryhmään kassojen ja siivoojien kanssa. Kassat ja siivoojat, samoin kuin monet vastaavat miesvaltaistenkin alojen duunarit, saavat pientä palkkaa, koska he eivät ole opiskelleet vuosien ajan vaikeita asioita ja heidän työnsä on perustason suorittamista, joka ei valtavasti henkisiä voimavaroja vaadi" on aiheuttanut Saaran blogissa ansaittua jatkokeskustelua. 24.09.2007 - 12:57
Kustantaja oli käynyt nuuskimassa Kirjatorin tarjontaa ja huomannut Pääministerin morsiamen tulleen myyntiin kahden euron hintaan. Mistä muistinkin, että luin sattumoisin tuon kirjan jo kuukausi sitten.
Kirja kuohutti tunteitani koska entistä selvemmin taas tajusin, että valtakunnan asioista päättävät ihmiset ovat olleet, ovat edelleen ja ilmeisesti tulevat aina olemaan henkisesti aivan järkyttävän keskenkasvuisia. Toisaalta me olemme tietenkin kaikki henkisesti keskenkasvuisia, jopa minä, mutta kun puhutaan ihmisistä joiden kädessä on kansakunnan kohtalo, sitä vain odottaisi kypsempää käytöstä, siitä huolimatta että suurin piirtein kaikki mitä tiedämme historiasta osoittaa, ettei niin ole. Usein juuri kaikki pahimmin luonnevikaiset, itsekkäät pyrkyrit ovat niitä, jotka kohoavat huipulle ja johtavat meitä muita, joten oikeastaan on suuri ihme kun maailma on vielä tämänkin verran kasassa. Kuronen itse vaikuttaa typerältä selvittäessään ensin miten valtavan riemastunut hän oli kun chattikaveri paljastui pääministeriksi. Hän kuulutti hämmästyttävän havaintonsa kotiväelle ja oli muutenkin täpinöissään. Sen jälkeen hän yrittää tehdä lukijalle selväksi, ettei kuitenkaan itse asiassa yhtään piitannut chattikaverinsa yhteiskunnallisesta asemasta, vaan kiinnostui Vanhasesta itsestään, tästä Matista joka nyt vain sattui olemaan pääministeri. Noloa, eikä kovin uskottavaa. On ihan luonnollista, että Kuronen riemastui tajutessaan, että pääministeri kosiskelee häntä. Minäkin riemastuisin vastaavassa tilanteessa, vaikken olisi edes etsimässä seurustelukumppania. Vanhanen ei kuulu toivelistani kärkeen, jos nyt mahdollisia seurustelukumppaneita ajatellaan, mutta siis kyllähän se säväyksen tekisi, jos hän toivoisi läheisempää suhdetta minuun, varmaan kilauttaisin kotiin ja kavereille. Kurosen kirja kuohuttaa myös siksi, että se osoittaa luokkayhteiskunnan olevan edelleen täällä. Kuronen ja Vanhanen ovat eri maailmoista. Ennen vanhaan Vanhasen kaltaiset kaverit saivat ilman seuraamuksia poimia Kurosen kaltaisia piikatyttöjä petiään lämmittämään, nykyään siitä voi jäädä kiinni ja saada paljon seliteltävää. Kirjan paras anti on siinä, että se muistuttaa meitä ihmisen raadollisuudesta. Toivottavasti myös omastamme. 20.09.2007 - 10:17
Inhimillisessä tekijässä puhuttiin eilen tunnesyöppöydestä. Kerrankin studiossa oli ihmisiä, joilla oli asiasta jotain todellista sanottavaa. Anne Flinkkilän vieraina olivat oopperalaulaja Johanna Rusanen, psykologi Pia Charpentier ja kirjailija Virpi Hämeen-Anttila.
Kun Hämeen-Anttila puhui omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jonka aikana hän oli lihonut 130 kiloiseksi, minusta tuntui kuin hän olisi kertonut minun elämästäni. Hän puhui siitä, miten hän etsi sokerihumalaa päästäkseen tukalasta elämäntilanteesta. Syömiseen ei liittynyt nautintoa, herkuttelunhalua, vaan se oli silkkaa pakoa. Erityisen tutulta tuntui, kun hän kertoi, ettei hänelle ollut kehittynyt persoonaa, koska sille ei ollut perheessä tilaa. Kaikki tunteet oli kielletty. Kun hän muistelee omaa sen aikaista itseään, hänestä ei tunnu surulliselta se että hän painoi niin paljon, vaan ne asiat ovat surullisia, joiden vuoksi hänen oli pakko turruttaa itseään. Siksi hänestä on kammottavaa, kun mediassa esiintyvät superlaihduttajat iloitessaan uudesta hoikasta olemuksestaan halveksuvat omaa entistä lihavaa itseään. Sehän kertoo vain siitä, että ihminen on hylännyt itsensä ja jos hän joskus lihoaa takaisin, kuten yleensä käy, hänen itseinhonsa tulee olemaan entistä voimakkaampi. Charpentier oli harvinaisen fiksun tuntuinen terapeutti, joka sanoi, että ainoa tapa lähestyä asiaa on oppia suhtautumaan itseensä kauniisti ja ymmärtäväisesti. Itsensä syyttely ja soimaaminen, jota ihmiset yleisesti harrastavat, koska siihen meitä jatkuvasti ulkopuolelta myös ajetaan ja kannustetaan, on tavattoman vahingollista. Aina kun saamme itsemme kiinni siitä, että suhtaudumme itseemme ilkeästi, se pitäisi lopettaa ja opetella kertomaan itselleen kauniita, rohkaisevia asioita. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, on ainoa tie eteenpäin. Mutta miksi se onkin niin vaikeaa. Johanna Rusasen muistan paitsi komeasta äänestään, myös siitä miten hän joitakin vuosia sitten esitteli uutta hoikentunutta olemustaan. Nyt hän oli lihonut takaisin. Hän väitti olevansa täysin tyytyväinen ja onnellinen. Hän sanoi, ettei ole lohtusyöjä, vaan hän syö ollessaan onnellinen. Olisin voinut uskoa sen, ellei takana olisi tuota sirkeää ja virkeää jaksoa 30 kiloa laihempana. En siis ihan täysin ostanut Rusasen tarinaa, mutta sekin pisti kyllä ajatukset hyrräämään. Ja sitä paitsi, saattoihan hän puhua tottakin. Toisaalta en kuitenkaan hämmästyisi, jos muutaman vuoden kuluttua hän jälleen ilmestyisi naistenlehtiin järkyttävästi laihtuneena ja kertoisi miten hän nyt on viimein löytänyt itselleen oikean painon ja ruokavalion. Rusasen kommenteista pysähdyttävin oli, kun hän kertoi, miten eräässä kapakassa joku aivan vieras mies oli sanonut: Hei pullukka, sinä laulat hyvin. Minäkin olen elämäni aikana kuullut vastaavia viiltävän loukkaavia kommentteja, joissa kehu tarjotaan musertavan ulkonäköarvion siivittämänä. Mietin, että mikä saa tuntemattoman ihmisen päästämään suustaan jotain tuollaista? Mistä se kumpuaa? Minulla heräävät kuohitsemishalut kun kuulen tuollaisia juttuja, vaikka tuskin tuohon kastrointikaan auttaisi ja naiset voivat varmaan olla yhtä veemäisiä. 20.06.2007 - 08:58
Tarun blogista
nappaamani aforismi "Se ei puskaan paskanna, joka punkkia pelkää,"
johti ajatukset jo juhannuksenviettoon joka minulla alkaa huomenna ja
teen jonkinlaisen lyhyen pesäeron myös tähän reistailevaan koneeseeni.
Vetäessäni omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kursseja, suurten ikäluokkien edustajien lapsuudenkokemuksissa elävät käymäläkuvaukset usein ryöstävät shown. Minulla on se mielikuva, että jokainen joka ryhtyy muistelemaan lapsuuttaan ja kirjoittaa siitä, yleensä aika alkuvaiheessa jo tarttuu käymäläkokemuksiinsa ja äityy naturalistiseen sävyyn kuvailemaan niitä. Käymälä tuntuu olleen lapsille usein hiukan pelottava paikka, eivätkä ne välttämättä ennen olleet yhtä siistejä ja kompostintuoksuisia kuin nykyään. Tosin huussin saa kyllä varsin karmeaan kuntoon nykyäänkin, mikäli vain haluaa. Muistan millaista oli, kun lainasin kesämökkiä sukulaispojalle, joka vietti siellä erästä juhannusta pelikavereittensa kanssa. Kun kymmenkunta parikymppistä oli viikonlopunaikana kitannut kaljaa ja asioinut huussissa, niin sillä ammoniakintuoksulla olisi voinut tyrmätä kokonaisen kylän. Koska normaalisti en joudu ihmisten jätöksiä samalla tavalla nuuskimaan, tapahtuma piirtyi pysyvästi mieleeni. Huussikulttuuri unohtuu nopeasti, vaikka olen ihan aikuisenakin elellyt välillä taloissa joissa ei ole vesijohtoa eikä viemäriä. Muistan, että Turussa olisi joskus järjestetty näyttely, jossa gallerian seinille olisi ripustettu ruokia ja ideana oli sitten seurata tuotteiden nahistumista ja pilaantumista. Asuin silloin maalla ja minusta tuollainen oli ihan naurettavaa pelleilyä. Mutta enpä tiedä. Nyt olen asunut pari vuotta kaupungissa ja huomaan vierastavani kesämökkini huussia. En kai minä tällaisesta aiheesta olisi muuten kirjoittanut. 14.06.2007 - 11:20
Olen
miettinyt uhrin syyllisyyttä. Jos alkaa ääneen kysellä, millä tavalla
uhri on itse osallinen tapahtumiin, saa helposti kuraa päälleen ja ehkä
aiheellisestikin, koska on tietenkin väärin ajatella, että jos poikaa
kiusataan koulussa, se olisi pojan vika.
Joskus vedin lasten kirjoittajaryhmää ja teimme yhdessä näytelmän koulukiusaamisesta. Kun yhdessä loimme näytelmän päähenkilön, koulukiusatun Elinan, hänestä vääntyi erittäin epämiellyttävä tyyppi. Kun lapset saivat vapaasti kertoa, mitä he ajattelivat niistä luokkansa oppilaista joita oli kiusattu, he kertoivat esimerkkejä joissa kiusatun ärsyttävyys näkyi. Mietin silloin, oliko oikein antaa heidän purkaa ärtymystään, vai olisiko minun pitänyt joka välissä muistuttaa, ettei toista saa kiusata, vaikka hän olisi meistä hiukan ärsyttäväkin. Ajattelin kuitenkin, että se oli heidän näytelmänsä ja heidän piti saada tehdä siitä sellainen kuin halusivat. Näytelmässä koulukiusattu Elina oli ärsyttävä ja kaikki vihasivat häntä. Mutta hänellä oli mielikuvitusystävä, muistaakseni näkymätön kissa, joka neuvoi Elinaa kuinka luokkatovereihin kannattaisi suhtautua. Elina otti opikseen, muutti käyttäytymistään ja sai lopulta oikeankin ystävän. Myös kiusaajat tarkensivat näkemyksiään ja pyysivät lopulta Elinalta anteeksi, että olivat kiusanneet. Ajoittain aina mietin tuota näytelmää. Voin kuvitella, että joidenkin mielestä se oli kauhea. Siinähän vian nähtiin olevan uhrissa. Kun uhri muutti toimintamallejaan, ympäristö rauhoittui. Normaalistihan me ajattelemme että vain kiusaajien pitää muuttua, uhrissa ei ole vikaa. Toivon, ettei tämä nyt kuulosta siltä kuin vaatisin että koulukiusaamisen uhrit pitäisi laittaa asennekurssille jotta oppisivat olemaan ihmisiksi. Minä vain mietin, että missä määrin uhrit ovat ja ovatko he itse osallisia siihen mitä heille tapahtuu. Kuka on kiusattu ja kuka kiusaaja, sehän ei loppujen lopuksi ole lainkaan selvää. Helena Saarikoski kirjoitti kirjan työpaikkakiusaamisesta ja esiintyi televisiossakin kertomassa kuinka häntä on työpaikkakiusattu. Mutta saikin jokin aika sitten langettavan tuomion, koska oli itse kiusannut kollegaansa. Kiusattu olikin siis myös kiusaaja. Jossakin keittiöpsykologisessa oppaassa, valitettavasti en muista kenen tekemä ja mistä aiheesta se oli, kirjoitettiin siitä kuinka uhrin oman kuntoutumisen kannalta olisi hyvä, jos uhri uhriutumisen sijasta voisi alkaa nähdä millä tavalla hän on ollut itse osallinen tapahtumiin. Jotenkin haluaisin ajatella, että tuossa on perää, mutta jos sanon sen ääneen, minulle sanotaan että ahaa, pitääkö siis raiskatun naisen kantaa syyllisyyttä sen vuoksi, että hänet on raiskattu. Pitäisikö häntä kenties rangaista? Seuraavaksi aletaan puhua juutalaisten kohtaloista keskitysleireillä ja sen jälkeen onkin viisainta olla puhumatta uhrien osallisuudesta yhtään mitään. 13.06.2007 - 09:50
Yritän
pelastautua tuosta äskeisestä oman napani kaivelusta
trendikkäämpiin aiheisiin. Valitukseni keskellä olen ehtinyt tutustua
myös turkulaiseen kulttuuritarjontaan, joka on runsasta.
Kävin eilen katsomassa Galleria Titanikissa uniikin teatteri-esityksen, joka oli dramatisoitu Arno Kotron kuuluisan runoteoksen Sanovat sitä rakkaudeksi pohjalta. Kuten kaikki vähänkään kirjallisuutta ja naistenlehtiä seuraavat tietävät, tarina käsittelee parisuhteesta irtautumisen vaikeutta. Sirpa Järvenpää ja Jussi Toppari puivat hiipuvaa suhdettaan ja erosuruaan Jatta Stepanoffin ohjauksessa. Odotellessani esityksen alkua gallerian ulkopuolella, ehdin tarkastella yleisöä jonka uskon koostuneen enimmäkseen taideopiskelijoista ja kenties heidän vanhemmistaan. Yleisön joukossa oli hyvin vaikuttavia hahmoja, jotka jo sinänsä olisivat käyneet taideteoksista ja aikani olisi kulunut loistavasti pelkästään heitä katsellen. Mietin jälleen kerran miten taiteilijuudessa olennaisinta on ensin oppia näyttämään taiteilijalta, sitten oppia puhumaan ja esiintymään kuin taiteilija ja viimeisenä vaiheena olisi sitten se varsinainen taiteen tekeminen. Mutta itse näytelmästä. Olisin suonut, että taideopiskelijat olisivat valinneet jonkin tuoreemman tekstin kuin iänikuisen Kotron, anteeksi vain. Mutta on myönnettävä, että teksti toimi näyttämöllä ja nuoret erontuskissaan olivat äärettömän suloisia, kyllähän siinä sydän heltyi. Niukka lavastus, patja lattialla ja ikkunan vieressä pöytä. Erityisesti patja toimi hyvin, lakanoiden vaihdolla kuvattiin parisuhteen kulloistakin ilmapiiriä, väri vaihtui hehkuvan punaisesta nuhruisen valkoisen kautta mustaan. Ajoittain uhkasi pakokauhu pukata pintaan sillä penkit olivat epämukavat eikä pikkuriikkisestä galleriasta ollut mahdollista luikahtaa huomaamatta pois mikäli kulttuurielämys olisi käynyt liikaa voimille, mutta onneksi se ei käynyt. Katsoin kerran kelloa, mutta enimmäkseen seurasin näytelmää kiinnostuneena. Jussi Toppari joutui esityksen aikana juomaan huomattavat määrät värjättyä vettä, joka oli olevinaan viiniä ja mietin yllättääkö mahdollisesti pissahätä kesken esityksen. Tämä teatteriarvostelu viimeistään kertoo, miksi minä en ole vakavasti otettava kulttuurihenkikilö. Ai niin, taas uhkaa mennä valitukseksi. Mutta kyllä tuollaisessa intiimissä teatteriesityksessä on ihan oma hohtonsa, vaikka tiedän ihmisiä jotka mieluummin työntäisivät tikkuja kynsiensa alle kuin tulisivat tuollaiseen tapahtumaan. Lähinnä siksi että kun yleisöä oli ehkä kolmisenkymmentä ja tilassa näyttelijät ja yleisö olivat melkein sylikkäin, niin katsomossa tunsi olevansa melkein yhtä lailla osana näytelmää ja sehän on koettelevaa ellei ole mikään harrastajanäyttelijäluonne. 06.06.2007 - 09:27
Tähän
ikään mennessä on tullut katsottua jo niin paljon elokuvia ja
televisiosarjoja, että harvoin mikään enää varsinaisesti vangitsee
ruudun ääreen. Mutta eilen tuli ykköseltä Magdalena-sisaret, joka
kuvasi kolmen nuoren tytön kohtaloita 60-luvun Irlannissa. Yhteisönsä
epäsiveellisiksi tuomitsemat tytöt suljettiin katolisiin
nunnaluostareihin pakkotyöhön ja tekemään parannusta. Epäsiveellisenä
pidettiin serkkunsa raiskaamaa tyttöä, tai tyttöä joka kauniin
ulkomuotonsa vuoksi kiinnitti liikaa poikien huomiota, tai tyttöä joka
oli synnyttänyt lapsen.
Elokuva keskittyy kuvaamaan sitä millä tavalla katolinen kirkko nunnat käsikassaroinaan on osallistunut naisten sortoon, ja sen se tekee niin vastaansanomattoman pakahduttavasti, että välillä tuntui ihan sietämättömältä, varsinkin kun minulla on ollut tämä kausi kun olen ihastellut kirkkoja ja kirkkotaidetta ja nähnyt uskonnot suurena kulttuurisena voimavarana. Miehet tässä elokuvassa jätetään taustalle. Ratkaisu on ihan pätevä, sukupuolten luonnollinen epätasa-arvo tulee elokuvassa esille muuten. Lopussa on aika huikea kohtaus, kun neljän vuoden kurimuksen jälkeen raiskatun tytön nuorempi veli tulee hakemaan sisarensa pois luostarista. Noin vain. Poika vain saapastelee sinne ja ilmoittaa vievänsä sisarensa pois. Tyttö sanoo huonetovereilleen jotenkin niin, että eikö ole ihmeellistä, jostain tulee veli ja sitten minä saan lähteä täältä. Hän pystyi lataamaan noihin sanoihin niin järisyttävän määrän kiukkua sitä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, jonka vuoksi hän oli joutunut kärsimään, että minulta meni melkein yöunet. Tämä oli siis tositapahtumiin perustuva elokuva 60-luvun Irlannista. Elokuva ahdistaa, koska tiedän että suuressa osassa maailmaa naiset edelleenkin ovat toisen luokan kansalaisia. Ja meillä Suomessakin, vaikka meidän asiamme ovat tietenkin hyvin, suorastaan loistavasti, naisten aloja edelleen väheksytään ja ollaan huolestuneita kun tytöt pärjäävät koulussa poikia paremmin ja tunkeutuvat myös perinteisesti miehisinä pidetyille aloille jolloin niiden arvostus ja sitä mukaa myös palkkataso laskee. 26.05.2007 - 21:20
 Kirkkopäivien teemana on Pyhä yksinkertaisuus. Hieno teema, joskaan en sen kummemmin osallistu. Tosin aamukävelyllä poikkesin Tuomiokirkon vessassa, mutta sitä ei ehkä lasketa. Joskus kuitenkin havahdun miettimään mitä kummaa se pyhyys oikein on. Se tuntuu tärkeältä, koska jollakin tavalla se ankkuroi elämääni johonkin itseäni suurempaan, mutta jos alan puhua siitä, käy äkkiä niin että se katoaa kokonaan. En enää löydäkään sitä mistään ja tunnen itseni hölmöksi. Sanapari pyhä ja häpy pistävät tietysti miettimään taas kaikenlaista, koska sellaiselle, jolla ei ole häpyä, ei myöskään mikään ole pyhää. Mutta löytämäni artikkelin mukaan mitään etymologista yhteyttä sanoille ei ole voitu osoittaa, kysymys lienee siis sattumasta. Ennen vanhaan naisen sukupuolielintä osattiin kyllä arvostaa (lainaus samasta artikkelista): Pojat kaikki polvillah vittua kumartamah.Vatsallah miehet vanhat vittua kumartamah, tuota tervehyttämäh. Pappi nosti partoah, kuningas kypäriäh tuota tervehyttämäh." (J. Fr. Cajan 347. Uhtua 1836) Mutta valitettavasti tästä arvostuksesta ei seurannut, että naisilla olisi ollut sen kummemmin valtaa yhteisössä, valta oli kuitenkin miesten hanskassa.Mutta ei minun tarkoitukseni ollut nyt tuosta puhua. Jostain kuulin, että pyhä tarkoittaisi samaa kuin "erotettu". Ja oliko vielä niin, että se alunperin olisi tarkoittanut aitaa, jolla jokin tietty alue on erotettu johonkin tiettyyn käyttöön. Joillekin ehkä pyhästä ensimmäisenä tulee mieleen kaikki maailman kirkot ja temppelit ja synagogat jne, jotka on erotettu maailmasta ja pyhitetty uskonnon harjoittamiseen. Suomalaiset taitavat kokea pyhyyttä usein luonnossa, metsässä, järven tai meren rannalla, tai tähtitaivasta katsellessa, mutta he eivät välttämättä nimeä sitä kohtaamiseksi pyhän kanssa. Se on kuitenkin kokemus, joka säteilee voimaa ja merkitystä jokapäiväiseen elämään. Minä katselin tänään kissaa, jonka kanssa olen elänyt kohta 21 vuotta. Tiedän tiedän, olen puhunut kissastani monta kertaa aikaisemminkin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Paitsi että kyllä se on aivan ihmeellinen.Se on mystinen, kehräävä aparaatti, joka hengittää, syö ja ulostaa ja joka aivan selkeästi on oma persoonansa. Mikä sitä pitää käynnissä? Mitä se kokee maatessaan tuossa mahan päällä? Hyvin usein päivän aikana, varmaan kymmeniä kertoja, meidän katseemme kohtaavat, me katsomme toisiamme silmiin ja tajuan että se tuntee minut läpikotaisin. Sellaisina hetkinä joskus tunnen selvästi pyhän läsnäolon. Minulle kysymys on ehkä ennen muuta siinä, että koen elämän ja maailman valtavan arvoituksellisuuden. En voi sitä ymmärtää enkä hallita, voin vain kellua mukana. 23.05.2007 - 18:33
Jacob Södermanin sananvapausesitelmästä jäi mieleen, että periaatteessa elämme sananvapauden kannalta hyvää aikaa, mutta talous vaikuttaa todelliseen sananvapauteen, koska kaiken pitää nykyään tuottaa rahaa. Sananvapauden päämääränä ei enää ole sivistää ja kertoa kansalaisille heidän oikeuksistaan, niin kuin jossain ihanteellisessa menneisyydessä ajateltiin. Mielipiteitään saa vapaasti ilmaista, kunhan pääsee areenalle, mutta se areenalle pääseminen onkin se ongelma. Yksityisyyden myyminen onkin helpompi keino saada itsensä kuulluksi kuin muotoilla vakavasti otettavia mielipiteitä yleishyödyllisistä asioista. Marja-Riitta Ollilan alustuksesta jäi mieleen, että hän ei tuntunut paljon piittaavan aitoudesta, elämä kun kuitenkin koostuu erilaisista rooleista. Myös valehteleminen taitaa hänen mielestään olla välttämätöntä, siihen lapset kasvatetaan, että eivät loukkaisi muita. Totuudellisuudenkin kanssa on vähän niin ja näin,omaa pesää ei ainakaan sovi liata, totuudellisuus pitää siis kohdistaa niihin muihin. Naisen kielteisyys on Ollilan mielestä kielletty. Miehen kielteiset tunnereaktiot johtuvat todellisuuden luonteesta, ne ovat järkevä, tarkoituksenmukainen tapa reagoida todellisuuteen. Naisen kiukku johtuu hänen luonteestaan. Ollila sanoi myös, ettei ihminen saa sitä mitä hän ansaitsee, vaan mitä hän pystyy neuvottelemaan, mikä on erityisen puhutteleva ajatus, koska minä en osaa lainkaan neuvotella. 14.05.2007 - 10:32
Kun Lordi viime keväänä
voitti viisut, esirippu repesi ja sen takaa paljastui suomalaisten
kiihkeä halu pärjätä kisassa, jota siihen asti oli aina haukuttu
naurettavaksi. Kun kisoja ryhdyttiin puuhaamaan Helsinkiin, tekeillä
oli tärkeä kulttuurispektaakkeli, joka toisi meille mainetta ja kunniaa.
Mutta sitten kävi huonosti, ei pelkästään Suomelle, vaan monelle muullekin ns. länsimaalle. Jukka Saarinen Turun sanomissa toteaa, että "sinisilmäiset suomalaiset, ja erityisesti helsinkiläiset, oivalsivat runsaan kisaviikon aikana viisuhengen vääristymät. Homokulttuurin pesiytyminen euroviisumaailmaan ei jäänyt vähänkin menoa seuranneelta huomaamatta. Systeemin sisällä työskenteleville median edustajille tuli myös selväksi se voima, jolla itäeurooppalaiset maat hinnalla millä hyvänsä kahmaisevat ylivallan sadan miljoonan katsojan jättishowssa." Minusta on huvittavaa, että itäeurooppalaiset on kyllä perinteisesti haluttu mukaan viisuihin, mutta he eivät näköjään saisi menestyä. Heidän pitäisi olla niitä joille lännessä naureskellaan. Venäjän esityksestä olivat kuitenkin maatuskat kaukana, typykät eivät juuri poikenneet niistä länsimaisen levyteollisuuden seksipakkauksista joita työnnetään markkinoille sellaista tahtia, että olen lakannut jo aikoja sitten pysymästä kärryillä. Venäjä on siis oppinut läksynsä. Ne eivät olekaan siellä tyhmiä, mikä on järkytys joillekin, ilmeisesti. Ukrainakin antoi diskopalloillaan kyytiä mielikuvillemme Ukrainasta, vai oliko niitä mielikuvia edes? Minusta on hienoa, että Serifovic esitti Serbian viisun omalla äidinkielellään. Itsekin äänestin Serbiaa sen vuoksi, vaikka oli kappale ja esityskin kyllä ihan upea. Niin, ei minulla todellakaan ole yleensä tapana osallistua tällaisiin äänestyksiin. Seli seli... Mutta nyt siis itäeurooppalaistsunami osoittaa, että euroviisut ovat tulleet jälleen kerran tiensä päähän, ovat kriisissä. Muistaakseni ne ovat kyllä koko olemassaolonsa ajan olleet jonkinlaisessa kriisissä. Ehkä kriisiytyminen osoittaa, miten elävästä perinteestä on kysymys. Ehkä minunkin on pakko myöntää, että viisut ovat tärkeä juttu, koska tämä on jo toinen kerta kun kommentoin euroviisuja blogissani. 09.05.2007 - 08:52
 Ihmiset
kävelivät sen yli, eikä se häirinnyt heitä. Jos joku kompastui
siihen, niin oma vika, olisi katsonut eteensä. Outoja viestejä alkoi
kantautua. Ikkunoita rikottiin, taloja paloi. Hullut kansoittivat kadut
ja junat, menestyvät tytöt söivät ja oksensivat lukittujen ovien
takana, pojat eivät halunneet tietää mitään, lapset viiltelivät
itseään. Onneksi kaikkeen oli olemassa lääke. Lisää kuria, lisää
valvontaa. Isommat vankilat, ankarammat rangaistukset. Halkeama leveni,
yhä useampi kompastui , joku tipahti syvyyksiin. Toiset astuivat
hymyillen yli. On niin kaunis päivä, aurinko paistaa kaikille.
Maailmassa ihmiset joutuvat elämään paljon suurempien halkeamien
kanssa ja jos niistä vuotaakin myrkkyä maailmaan, niin mitäpä
tuosta, elämä on myrkkyä.
Terveisiä Jyväskylästä, kävin siellä erästä ystävää tapaamassa. Matkalla tuli tarkkailtua rautatieasemia, tässä näyte humppilalaisesta arkkitehtuurista.
Tässä
on kuulemma Alvar Aallon suunnittelema talo, joka nykyään on kai sitten
tyhjä. Kukaan ei halua ostaa sitä ja kaupungilla ei ole varaa pistää
taloa kuntoon. Olen jo joskus aikaisemmin Paimion sairaalasta
kirjoittaessani varmaan maininnut mitä mieltä minä olen Alvar Aallon
arkkitehtuurista. Paimion sairaalan akustiikkahan varmasti hakee
maailmassa vertaistaan. Jokainen pienikin kolahdus paisuu siellä
moninkertaiseksi, ihmispuhe puuroutuu niin että vieressä istuvan
puheesta on mahdotonta kaiken tuolinjalkojen ja muidenkin jalkojen
kolkkeen keskellä saada selvää. Jos Jyväskylän virastotalo on yhtä
loistava luomus, en yhtään ihmettele ettei kukaan huoli sitä. 21.04.2007 - 10:50
Ensisuojan seutu hämmentää kulttuuripoluston kulkijoita, kerrottiin eilisessä paikallislehdessä.
Turun Raunistulassa on ollut vielä viime päiviin asti sellaista
turvallista ryteikköä, jonka suojissa pultsarit ovat voineet harjoittaa
vaihtoehtoista elämäntapaansa. Raunistula on ollut heidän kannaltaan
loistava alue, osittain siivoton ja kuitenkin aivan keskustan kupeessa.
Mutta mikään hyvä ei kestä ikuisesti, nyt joen rantaa ollaan
kohentamassa. Minua on aina huvittanut, että käytännöllisesti katsoen
kaupungin sydämessä on tuollainen rytökärpänpesä säilynyt näihin
päiviin asti. Se on tavallaan Turussa tuntunut sympaattiseltakin, että
kaikkea ei ole viitsitty sliipata, vaan sinne tänne on jäänyt näitä
katvealueita, ikäänkuin lepopaikoiksi kaikille oravanpyörästä
tipahtaneille.
Nyt siihen on tulossa muutos. Joen rantaa raivataan ja rakennetaan kulttuuripolustoa. Mutta mutta, mitä tehdä pultsareille. Heitä vartenhan sinne on vuonna 1975 rakennettu tuo legendaarinen ensisuoja, paikka mihin saa tulla juovuksissakin, kunhan vain jättää viinakset ulkopuolelle. Alueella päiväkäveleviä lapsiperheitä ensisuoja kuulemma hämmentää ja maisema-arkkitehti Ritva Numminen kysyykin onko nykyinen paikka paras vaihtoehto. Ymmärrän lapsiperheiden huolen, mutta mistä sitten löytyisi sopivampi paikka pultsareille? Kuka haluaa heidät naapuriinsa? Ensisuojaa ei voi siirtää korpeen, koska sitten se ei enää palvele tarkoitustaan, joka siis on tarjota syrjäytyneimmällekin sakille mahdollisuus yöpyä neljän seinän sisällä, peseytyä silloin tällöin ja muuta sellaista, ilman velvoitusta parantaa tapojaan. Tilalaitoksen päällikkö Martti Kuitunen lupaa maisemointia ensisuojan ympäristölle niin ettei alue enää loukkaa alueella kulttuurilenkkeilevien ihmisten silmää. Hän sanoo, että puiden ja pensaiden istuttaminen ensisuojan ympärille palvelee sekä talon asujia että kulttuurireitistön kulkijoita. Minusta tuossa on oikeaa asennetta. Hän muistaa, että ne tyypit siellä ensisuojassa ovat ihmisiä myös. Pultsarin ihmisyys on kyllä helppo unohtaa kun joutuu hänen kanssaan vastatusten, mutta hänen olemassaolonsa kertoo kaikenlaista tästä yhteiskunnasta, niin kuin tietysti myös ihmisestä yleensä. 18.04.2007 - 12:12
Tarun
tämänpäiväistä pohdiskelua eläinten suvunjatkamistoiminnoista ja
ihmisten kimppakivasta lukiessani, ajatukseni jahkaantuivat
maanantaiseen sarjaan Big love, jota olen seurannut. Päähenkilölle
Billille moniavioisuus on vakava kutsumus. Perheen vaimot ovat
kiintyneet miehensä lisäksi syvästi myös toisiinsa, joskin ristiriitoja
tietenkin riittää. Perheenjäseniä rassaa kun elämäntapa pitää salata ja
jatkuvasti on pieni pelko siitä, että salaisuus joskus paljastuu.
Mormonien keskuudessahan moniavioisuutta ei enää hyväksytä, mutta eräät
fundamentalistiryhmittymät pitävät siitä edelleen kiinni. Sarjassa
näkyy, millaisia vaikutuksia aikuisten päätöksellä on esimerkiksi
lapsiin. Se myös näyttää, miten hankalaan tilanteeseen heikoin lenkki
saattaa joutua ja miten elämäntapa eristää ihmiset ja tekee heidät
haavoittuvaisiksi.
Kun uskonnot elävät sekulaarissa yhteiskunnassa, jumalallisen järjestyksen ja yhteiskunnan välille syntyy jatkuvasti näitä ristiriitoja, jotka vaativat käsittelyä. Pitääkö esimerkiksi edelleen sallia, että juutalaiset ja muhamettilaiset silpovat poikiaan, siis ympärileikkaavat, koska se on vanha, uskonnollinen tapa? Kuinka suuri vamma ympärileikkauksella pojille aiheutetaan? (Pitääkö muuten paikkansa, että Amerikassa poikalapset ympärileikataan muuten vain, jollakin terveyssyyllä perustellen?) Mutta mitä tapahtuu, jos puutumme tällaisiin tapoihin ja estämme ihmisiä harjoittamasta uskontoaan? Kumpi on tärkeämpi oikeus, se että poika saa pitää esinahkansa, vai aikuisen oikeus noudattaa kulttuurinsa tapoja ja kasvattaa lapsensakin sisälle samaan kulttuuriin? Mihin vedetään raja? Miten luovuttamaton asia juutalaisuudessa ja islamissa tämä poikien ympärileikkaus on? Mitä jos he maallistuisivat hiukan, ja vähän lieventäisivät tapojaan? Meilläkin täällä on luovuttu ikiaikaisesta näkemyksestä, että vain miehet saavat olla pappeja. Joitakin tällainen luopumus on järkyttänyt, mutta toistaiseksi taivas ei ole tipahtanut kenenkään niskaan eikä luterilainen kirkko lakannut olemasta. Sekin on selvä, että jos ympärileikkaukset kielletään, ne eivät siihen lopu. Sitten ympärileikkauksia tehdään epähygieenisissä oloissa jonkun seurakuntalaisen keittiössä. Mutta tässäkin perustelussa on tietenkin ongelmansa, kuten Arawn toteaa, on hiukan ongelmallista sallia huonona pidetty tapa sen vuoksi, ettei sitä pystytä oikein estämään. Arawn sanoo, että samalla perusteella voisi hyväksyä kaikki rikokset. Mutta voihan asiaa ajatella käytännöllisesti. Jos sallimalla yksi rikos valvotuissa olosuhteissa, voidaan estää suuremmat rikokset, niin eikö se olisi käypä peruste? Huumeiden käyttö on Suomessa rikos, nisteille jaellaan silti puhtaita neuloja siinä toivossa, että he käyttäisivät niitä, eivätkä kierrättäisi likaisia neuloja, saisi tartuntoja ja kuormittaisi terveydenhoitoa. Neuloja siis jaellaan, jotta vältyttäisiin suuremmilta vahingoilta, vaikka jos olisimme periaatteellisia, emme tietenkään tällä tavalla menisi polvillemme huumeongelman edessä. Tällaisia asioita on toki muitakin. Esimerkiksi abortti. En tiedä sotkinko nyt taas tapani mukaan puuroja ja vellejä, minusta vain on kiinnostavaa, että ihmisillä on erilaisia kulttuureja ja tapoja, joita sinänsä pidän elämän rikkautena, mutta joissakin kohdissa nämä tavat joutuvat ristiriitaan sen kanssa, mitä pidetään hyvänä ja oikeana, joten mitä silloin pitäisi tehdä, ketä kuunnella? 07.04.2007 - 11:55
Pääsiäissiivous
tuli tehtyä vähän viime tingassa, eli tänään. Tuossa kun heittelin
tyynynpäällisiä pesukoneeseen, muistelin äitini kertomuksia siitä
millaista pyykinpesu oli hänen lapsuudessaan. Vesi haettiin kilometrin
päästä Kokemäenjoesta, lakanat hierottiin mäntysuovalla käsin kolmessa
eri vedessä, sen jälkeen ne vielä keitettiin lipeässä, minkä
jälkeen ne sitten kuljetettiin joen rantaan ja huuhdottiin. Talvella
touhu oli olettavasti aika koleaa. Äiti kertoi, että välillä kohmeisia
sormia lämmitettiin lipeävedessä.
Arvelin, että lakanoita ei ehkä vaihdettu silloin yhtä usein kuin nykyään. Äiti totesi, ettei varmaan, olisikohan kerran kuukaudessa vaihdettu. Tuli siitä kuitenkin aikamoinen pyykki, kun asiaa ajattelee, heilläkin kahdeksanhenkinen perhe. Sai siinä kuljettaa vettä ja lakanoita ja liottaa käsiään mäntysuovassa ja lipeässä. Ihmettelin miksi lakanapyykki oli niin monivaiheinen. Eikö koskaan tehnyt mieli koettaa, tulisivatko lakanat puhtaiksi esimerkiksi niin, että ne hierottaisiin kerran mäntysuopavedessä ja sen jälkeen keitettäisiin lipeässä. Ei kuulemma tullut. Niin oli aina tehty, että kolmessa eri vedessä hierottiin, naapureissakin kaikki varmaan tekivät samalla tavalla. Tämä järjestys oli iskostunut kaikkien mieleen normina jota ei missään tapauksessa saanut rikkoa. Tuntuu, että jos olisin joutunut hieromaan lakanapyykkiä käsin, hieromiskertojen vähentäminen kolmesta yhteen olisi tullut automaattisesti mieleen ja aivan varmasti olisin sitä myös kokeillut, noudatettiinpa naapureissa millaista pesujärjestystä tahansa. Minua kiinnostaisi tietää, pystyykö joku erottamaan, onko lakana hierottu ennen lipeässä keittämistä yhdessä vai kolmessa vedessä. Tuntuisi uskomattomalta jos pystyisi, mutta toisaalta, mistä tällainen kolmessa eri vedessä hieromisen normi muuten olisi tullut? Onko se ollut hygienian kannalta välttämätöntä? Mietin, että jos pyykinpesu olisi ollut miesten vastuulla, olisiko siihen paneuduttu äitini kuvailemalla ankaruudella. Ossian Kuusinen oli 1800 luvun loppupuolella syntynyt kustavilainen kalakauppias ja kertoo Eva Lettisen toimittamassa kirjassa siitä, miten miesten ja naisten välinen ero näkyy myös yliluonnollisessa maailmassa: Ja halttioi asusi joka talos...ja niit täyry palvel ja kunnioitta, ettei mittä onnettomuut vaa olis tapahtun...Halttija piri semmost komento vähä. Täyry kaik pittä kunnos. Ja jos ol naishaltti, ni se ol vaativaisemp sit ain. Meiänki kyläs, ko siäl kaks talo ol ja molemmis haltia o. Toises ol miäs ja toises nainen. Semmone talo, misä ol naishaltija, ni se ol paljo tommone kerkkemp kaikis, ol pahemp. 02.04.2007 - 14:52
 En ole koskaan jaksanut miettiä kovinkaan paljon kuolemanjälkeistä elämää, tässä tämänpuolisessa on ollut haastetta aivan riittämiin, mutta uteliaisuus sai minut kuitenkin tarttumaan Kari Kuulan teokseen Helvetin historia. Kuula väittää, että helvettiusko läpäisee universaalisti lähes koko tunnetun historian, usko tuonpuoleiseen rangaistukseen on yhdistänyt ihmisiä kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina. Jostain syystä olen vissiin tähän asti kuvitellut, että helvetti olisi erityisesti kristittyjen ongelma. Mutta ei, usko helvettiin on ollut olemassa jo ennen kristinuskoa, ja myös muut suuret maailmanuskonnot pähkäilevät helvettinäkemystensä ristitulessa. Miksi ihmiset ovat tunteneet tarvetta uskoa helvettiin? Sillä jokin tarvehan tuossa on taustalla, jos usko kerran on universaali. Vastaukseksi on tarjottu erilaisia selitysmalleja, kuten että helvetti palvelee symbolisena kaatopaikkana jonne siirrämme syvimmät pelkomme ja ahdistuksemme siinä toivossa, että ne jäävätkin sinne. Voi myös olla, että omantunnontuskat luovat ihmiseen vaistomaisen tunnun siitä, että pahasta kuuluu rangaista. Jne jne, kyllä selityksiä löytyy, tuossa nyt vain pari ilmeisintä. Minua kiinnostaa Kuulan havainto siitä, että Raamatun helvetistä kertovien jakeiden perusteella olisi voinut päätyä aivan toisenlaiseenkin helvettioppiin, kuin mitä minulle on tarjottu. Esimerkiksi Paavali ei tunnu uskovan sellaiseen iankaikkiseen kadotukseen kuin pyhäkoulussa opetettiin, hänen mielestään syntiset tuhoutuvat kuoltuaan, siis lakkaavat olemasta. Mutta hänen käyttämänsä tuhoutumista merkitsevä sana on kirkkoraamatussamme systemaattisesti käännetty kadotukseksi. Kiinnostavaa mielestäni sekin, ettei Vanhassa testamentissa tunneta kuolemattoman sielun kaltaista otusta. Kun ihminen kuolee, hän kuolee. Sen vuoksi myöskään minkäänlaista helvettioppia ei Vanhan testamentin puolelta löydy. Meidän on ehkä osittain kiittäminen Platonia siitä, että ajatus kuolemattomien sielujen kitumisesta helvetissä tuli aikoinaan kristinuskoon. Sekin oli minulle uutta, että nyt kun Antti Kylliäinen on kuohuttanut kirkollisia piirejä väittämällä, että kaikki pääsevät taivaaseen, niin sekään ei ole mikään uusi ajatus. Origenes jo aikoinaan 200-luvulla kehitteli oppia kaikkien pelastumisesta ja sai myös paljon kannattajia, mutta Augustinus sitten ampui alas nämä näkemykset ja voitti sen aikaisen mediapelin. Lisäys 3.4 klo 7.50 Ystävällinen lukija lähetti linkin sivulle, jossa voi käydä tutustumassa siihen kuinka Thaimaan buddhalaisuus lähestyy tät | |||
