|
|||
 |
|
||
|
03.03.2009 - 18:07
Mietin miksi Voimalassa on tänä keväänä jo kahdesti äimistelty lestadiolaisten outoja tapoja, lähinnä sitä että naisista on siellä tehty liikkeen ulkopuolisten mielestä synnytyskoneita. Nyt pitää ehkä painottaa, etten ole ylenpalttisen ihastunut ko. herätysliikkeeseen ja minusta heidän jättiperheensä ovat arveluttavia monestakin syystä. Esimerkiksi siksi, että kun väestönkasvu maailman mitassa on mitä on ja maailma on pieni ja meidän ekologinen jalanjälkemme niin suuri täällä toistaiseksi vielä hyvinvoivassa pohjoisessa, on kyseenlaista tuottaa tänne niin valtaisia katraita. Mutta silti minusta on kummallista miksi heidän lisääntymisestään nähdään niin paljon vaivaa. Juu juu tiedän, joku äiti on mennyt psykoosiin kun ollut 17:sta lapsi tulossa. Mutta toisaalta, täällä maallistuneessa yhteiskunnassakin äitejä napsahtelee psykoosiin tämän tästä ihan ensimmäisen lapsenkin yhteydessä, tai toisen. Ja synnytyksen jälkeiset masennukset ovat melkein epidemia, ainakin naistenlehtien jutuista päätellen. Mistäs tämä sitten johtuu? Täällähän ollaan täysin vapaita uskonnollisen yhteisön kontrollista, mutta silti joillakin vain alkaa vipata päästä. Pitäisikö ihmisoikeusliiton tarkistaa onko raskaana oleminen ja synnyttäminen yleensäkään lainkaan sopiva harrastus naisille. On tietysti ikävää ja väärin jos yhteisö painostaa lestadiolaisnaisia synnyttämään. Mutta toisaalta täällä maallistuneella puolellakin yhteisö painostaa ihmisiä mitä erilaisemmilla tavoilla. Siksihän nuoret naiset ovat anorektisia ja bulimikkoja, koska yhteisö painostaa heitä olemaan tietynnäköisiä ja kokoisia ja jos he eivät mahdu sabluunaan, tulee ahistus. Hei ihmisoikeusliitto tule apuun, auta näitä ihmisiä, joita yhteisö painostaa, heitä on nimittäin kaikkialla.
**
Ps. sain Millanilta tällaisen napin
Kiitos!
17.02.2009 - 11:08
Turussa toimii Birgittalaisluostari ja kävin eilen katolisessa kirkossa kuuntelemassa kun nunnat kertoivat elämästään. Yleisöä oli ehkä kolmisenkymmentä, luulen että he olivat enimmäkseen ulkomaalaisia. Suomea puhuva nunna oli iloinen ja säteilevä ja minua itketti koko ajan kun hän selitti millaista heidän elämänsä on. Luulen, että sen aiheutti kontrasti tämän ajan ja nunnien kutsumuksen välillä. He luopuvat luostariin tullessaan kaikesta. Lupaavat elää puhtaudessa, kuuliaisuudessa ja köyhyydessä. Tämä on ehkä epämuodikasta sanoa näin, mutta minusta heidän antaumuksessaan oli jotain pyhää. Olin etukäteen ajatellut, että haluaisin nunnat mukaan meidän globaaliin runoprojektiimme. Luostarissahan on nunnia eri puolilta maailmaa. Mutta katsellessani heitä minusta yhtäkkiä tuntuikin triviaalilta lähestyä heitä tällaisen kevytmielisen kulttuurihankkeen nimissä. Nunnat heräävät joka aamu varttia vaille kuusi rukoilemaan. Aamiaiseen mennessä he ovat ehtineet jo rukoilla monta tuntia. Ihmiset pyytävät heiltä esirukouksia ja he rukoilevat. Ajatelkaapa sitä. Turussa on katolinen kirkko, jossa muutama nainen melkein ympäri vuorokaudet rukoilee maailman puolesta. 25.12.2008 - 11:37
 Ei siis mennyt piparitalo ihan nappiin tänäkään vuonna, mutta se levittää mukavaa tuoksua ympäristöön. En koristellut taloa karkeilla niin kuin viime vuonna, koska lähipiiristä tuli yllättäen jälkijättöistä kritiikkiä, viimevuotinen ranskanpastillikoristelu oli ollut muka möllikkämäinen. Minulla ei ole tänä vuonna ollut ollenkaan joulutunnelmaa ja se on enimmäkseen hyvä asia, koska joulutunnelma on aina merkinnyt minulle pitkästyneisyyden, ähkyn ja ahdistuksen yhdistelmää, johon on liittynyt vielä ripaus kevätkaihoa, joka on omiaan masentamaan koska kevääseen on kuitenkin vielä matkaa. Kävimme kuuntelemassa joulurauhan julistuksen ja vaikuttavinta oli nähdä ihmismassojen vyöryvän kohti Suurtoria. Hetkittäin sain aavistuksen joukkovoimasta joka voi temmata viattoman sivullisenkin pyörteisiinsä. Maamme-laulua laulaessa ihmettelin miksi Viro on halunnut omia kansallislaulukseen saman pitkästyttävän jollotuksen. Miten kahdella maalla voi olla sama kansallislaulu, se on minusta hämmästyttävää. Mutta aivan yhtä hämmästyttävää on, että he halusivat juuri Maamme-laulun. Minkä ihmeen vuoksi? Olen valmis antamaan heille lahjaksi Maamme-laulun, olkaa hyvä virolaiset. Me voisimme ottaa itsellemme Finlandian, ennen kuin joku muu ehtii. Siinä melodiassa on sentään henkeä, vaikka olenkin sitä mieltä että kansallisuusaate on kaiken pahan juuri. Tässä ajatuksessani olen yhtä vankkumaton kuin vannoutunut ateisti väittäessään että maailman pimeys johtuu uskonnoista. Ps. Huomasin tässä yhtenä päivänä, että Kiiltomadon keskustelupalsta oli lakkautettu. Minusta tuntuikin koko keskustelupalstan olemassaolon ajan, että ylläpito inhosi omaa luomustaan ja yritti ajoittain aika tarmokkaastikin saada keskustelua loppumaan. Itse vetäydyin keskustelupalstoilta siinä vaiheessa kun aloin blogata, mutta Kiiltomadon palstaa silti välillä aina vilkuilin siinä toivossa, että sieltä osuisi silmään jotain kiintoisaa. Vaan eipä tarvitse enää vilkuilla. Toimitus teki viimein sen mitä lupasi, lopetti keskustelun. 27.11.2008 - 22:41
Aman on luku-ja kirjoitustaidoton nainen, joka väkivaltaisten tapahtumien jälkeen monien mutkien kautta päätyy Somaliasta Keniaan, Tansaniaan ja lopulta New Yorkiin. Kirja keskittyy hänen vaiheisiinsa Somaliassa ja päättyy pakomatkaan. New Yorkin vaiheisiin ei puututa.
Tytön ympärileikkaus kuvataan kirjassa niin elävästi, että olin sitä lukiessa vähällä oksentaa. Samoin kuvataan ympärileikkauksesta seuranneet kivut ja vaivat jotka jatkuivat pitkään. Kun ympärileikkaus oli suoritettu, oli normaalia tarkistaa tytön pimpsaan tehdyt ompelet kerran viikossa, että oliko hän vielä neitsyt. Jos joku esitti arvion tytön siveydestä, tämä saattoi itsekin heittää housut nurkkaan ja levittää haarat epäilijälle. Mutta koska nuoret ovat kekseliäitä, tytöt kuitenkin pelehtivät miesten kanssa minkä ehtivät, seksiä harrastettiin, mutta "sutaisemalla". Toisin sanoen mies pääsi vain tytön reisien väliin, niin että ompelet säilyivät ehjinä ja tyttö neitsyenä. Hääyötä varten tyttö piti sitten erikseen avata. Aina ei aviomiehen potenssi riittänyt, joten piti käyttää teräaseita. Avaaminen saatettiin suorittaa myös sairaalassa. Ollessaan synnyttämässä lasta sairaalassa Aman kurkisti kanssasynnyttäjän lakanan alle ja näki ensimmäisen kerran ympärileikkaamattoman naisen sukupuolielimet. Se toi hänelle mieleen lehmän vastaavat elimet. Aman toteaa kirjassa, että hänen mielestään somalinaisten pimpsa on siistimpi, kauniimpi ja hajuttomampi ja monet hänen sukulaismiehensä, jotka ovat harrastaneet seksiä ympärileikkaamattomien naisten kanssa, sanovat, että somalinaisten leikattu pimpsa on mukavampi kuin leikkaamaton. Joten länsimaisten ihmisten ei pitäisi puuttua somalialaisten kulttuurisiin tapoihin. Se mikä minua siis hämmentää on yksinkertaisesti se prosessi minkä kautta nainen päätyy puolustamaan traditiota, joka on kuitenkin tuotanut hänelle valtavasti kärsimystä. Ja miehet päätyvät kehumaan leikattua pimpsaa, vaikka luulisi heidänkin huomaavan, että ympärileikatun naisen on kipujensa vuoksi vaikea nauttia seksistä. Miten tällainen perinne on voinut syntyä ja miten se on voinut elää? Minä en ymmärrä. Kuka on ensimmäisen kerran keksinyt tällaisen leikkauksen ja millä hän on sen perustellut. Sen tämä kirja toi jälleen esiin, että jotenkin luonnostaan maailma näyttää pyörivän enimmäkseen naisten sukupuolielinten ympärillä. Jos hetkittäin näyttää siltä, että se pyörii jonkin muun asian ympärillä, niin se on ilmeisesti hämäystä, tai sitten takana on valtaisa kulttuurissiveellinen ponnistelu ja kilvoittelu. 19.11.2008 - 16:42
Kotikaupungillani Turulla on jänniä suunnitelmia kaupunkikuvan elävöittämiseksi kulttuuripääkaupunkivuotta varten. Ensimmäiseksi pitää tietysti lakkauttaa Kirjakahvila, sehän on aivan turhaa toimintaa. Muutama viherpiipertäjä siellä väsäilee vegaanisia leivonnaisia, myy marginaalisia kirjoja ja järjestää hyödyttömiä keskustelutilaisuuksia talkootyönä. Sellainen pitää tietenkin lopettaa ja perustaa tilalle samanlainen ravintola joita kaupungissa on liikaa jo ennestään. Aina on tilaa vielä yhdelle uudelle juottolalle, jossa myydään sitä samaa viinaa mitä kaikkialla muuallakin. Myös toriparkin rakentaminen tulee piristämään kaupunkikuvaa. Hienoa kun saadaan keskustaan vielä hiukan lisää autoja ja liikennettä ja pakokaasuja. Jos hyvin käy, tori on mullin mallin juhlavuonna kun hanke hiukan venähtää. Jotkut inisevät, että nyt pitäisi kehittää keskustaa vähän toiseen suuntaan, pyrkiä eroon yksityisautoilusta, satsata julkiseen liikenteeseen ja pyöräilyyn, mutta eiväthän ne mitään ymmärrä.
Hallintoalamaiset ovat nyt alkaneet puuhata kansanäänestystä, jossa kansalaiset saisivat ottaa kantaa siihen haluavatko he kaupunkiinsa toriparkin. Mikäli olet sitä mieltä, että tietämättömillä hallintoalamaisillakin pitäisi olla jotain sanottavaa asiassa ja asut Turussa, katso tästä listasta missä paikoissa voit allekirjoittaa aloitteen kansanäänestyksen järjestämiseksi. 10.11.2008 - 08:46
Kyllä Ikuistetut hetket kannattaa käydä katsomassa, vaikka minulle jäikin sellainen olo ettei elokuvassa saatu tehoja irti kiehtovasta aiheesta, työläisnaisesta, joka voittaa arpajaisissa kameran ja alkaa paikallisen valokuvausliikkeen omistajan kannustamana valokuvata ympäristöään. Troellin elokuvaa on kiitetty miellyttävän vanhanaikaiseksi eeppiseksi elokuvaksi, jonka draaman kaari pysyy ehjänä tms. Ja sellainen se varmasti onkin. Itse ehkä odotin, että elokuva olisi ottanut enemmän irti naisen valokuvaamisesta ja valokuvista. Elokuvassa on kohtaus, jossa valokuvausliikkeen omistaja selittää Marialle kuinka kuva syntyy, hän irrottaa kamerasta pienen osan ja heijastaa sen avulla ikkunassa räpiköivän perhosen kuvan Marian kämmenelle. Sellaisia taianomaisia hetkiä olisin kaivannut enemmän. Elokuva oli realistiselta vaikuttava työläiskuvaus. Komissario Beckissä Gunvaldina hurmannut Persbrandt tekee vakuuttavan roolityön väkevänä viinaan menevänä eläinrakkaana työläisenä, joka testosteronihuuruissaan ei pysty aina huolehtimaan perheenpään velvoitteistaan niin moitteettomasti kuin haluaisi. Naispääosassa suomalainen Maria Heiskanen.
20.10.2008 - 09:55
Jatkan nyt vielä tuosta väitöskirja-asiasta, koska katsoin eilen uutispätkän, jossa väikkäriä esiteltiin ja luin populaarikirjaa (Vanhoja piikoja ja vapaita naisia).
Uutisen lähestymiskulma oli se, että puolisoton ja lapseton nainen kokee itse elävänsä täyttä elämää, vaikka ympäristö häntä pelotteleekin sanomalla, että elämäsi tulee nelikymppisenä olemaan todella tyhjää ellei sinulla ole lasta. Kirjasta minulle kuitenkin nousivat tärkeiksi ne puolisottomat naiset, jotka nimenomaan surevat lapsettomuuttaan, heitäkin nimittäin on. Meidän kulttuurissamme lapsettomuus kuitenkin ymmärretään, tämän teoksen mukaan ainoastaan puolisoiden murheeksi. Lapsettomuuden suuresta murheesta kirjoitetaan paljon ja kuvataan eläväisesti miten raastavaa se on kun lasta ei tule. Nyt on ryhdytty viettämään Lapsettomien lauantaitakin, jonka tarkoitus on nostaa tietoisuuteen että lapsettomatkin ovat olemassa ja heidän elämästään puuttuu jotain ratkaisevan tärkeää. Mutta Lapsettomien lauantaissakin on kysymys nimenomaan pariskuntien yhteisestä surusta lapsettomuuden vuoksi. Puolisottoman naisen lapsettomuussurulle ei löydy kulttuurista vastakaikua ja he jäävät surunsa vuoksi siinä mielessä yksin. Minä nyt vaan mietin sitä, että kun yhteisön merkityksestä puhutaan taas niin paljon ja nähdään se yksiselitteisen myönteisenä asiana, niin toisaalta yhteisössä on olemassa tämäkin puoli, että se koko ajan määrittelee meitä ja pistää meitä lokeroon ja kertoo missä määrin saamme tunteinemme ja toiveinemme olla julkisesti olemassa. Lapsettoman pariskunnan suru herättää meissä myötätuntoa ja halua tukea heitä. Puolisottoman naisen lapsettomuussurua ei ole meille olemassa, koska eihän hänen kuulukaan lisääntyä jos ei kerran ole miestäkään itselleen kelpuuttanut. 18.10.2008 - 20:39
Olin perjaina väitöstilaisuudessa. Ystäväni väitöstutkimuksen aiheena oli Oikeesti aikuiset ja siinä tutkittiin millä tavalla puolisottomat ja lapsettomat naiset puhuvat saadakseen epänormaalin elämänsä näyttämään ja kuulostamaan normaalilta, hyväksyttävältä ja aikuiselta. Naistenhan oletetaan elävän puolisosuhteessa ja heillä oletetaan olevan lapsia. Jos näin ei ole, he joutuvat selittelemään miksi elävät niin kuin elävät. Arja teki väikkäristään populaariversionkin, Vanhoja piikoja ja vapaita naisia, pistäisin kirjasta kuvan, mutta Vuodatus on taas sökönä, eikä anna liittää kuvia.
Väitöstilaisuudessa tuli esille, että puolisottomia ja lapsettomia naisia ei ole juuri ollenkaan tutkittu, heistä ei käytännöllisesti katsoen tiedetä mitään muuta kuin stereotypiat, jotka elävät vahvoina. Hehän ovat vaihtoehtoisesti vanhojapiikoja, itsekkäitä miestennielijöitä tai kenties lesboja. Edes naistutkimus ei ole rekisteröinyt tätä isoa ihmisryhmää, vaikka se muuten on ansiokkaasti pöyhinyt valtavirtanaiseudesta poikkeavia ryhmiä. Oli jokseenkin masentava tajuta, että pitkälle koulutettujen itsellisten naisten pitää jatkuvasti selittää ja perustella itselleen ja muille, että he ovat ihan kunnon ihmisiä, vaikkei heillä miestä olekaan eikä pentulaumaa helmoissa pyörimässä. Eikä ollut eroa siinä, olivatko naiset kolmikymppisiä vai lähemmäksi viittäkymmentä, kaikilla sama dilemma. Olisi normaalia elää puolisosuhteessa ja olla äiti. Kun tämä normaalius ei toteudu, pitää selittää ja puolustautua ja vakuutella. Eli siis normien tasolla mikään ei näköjään muutu, vaikka yhteiskunta muuttuukin. Kun omaa merkitystä ei voitu pönkittää äitiydellä ja vaimoudella nousi työelämän ja ura tärkeäksi tekijäksi jonka avulla naiset saattoivat käydä normaaleista kunnon ihmisistä. Kotimatkalla tuli mieleen, että mitähän tekevät sellaiset naiset, jotka ovat sekä puolisottomia, lapsettomia ja joille ura (Roosa Meriläisen sanoin) merkitsee lähinnä paskarantua vessapöntössä. Onkohan heitä tutkittu? 07.10.2008 - 12:41
Kun ihan muissa asioissa olin käymässä Turun linnassa ja kävelin rakenteilla olevan Väinö Linna näyttelyn läpi, minulle tuli tympeä olo, vaikka minähän pidin sen hepun kirjoista kun ne joskus murrosiän myrskyvuosina luin. Parnassossa Timo Hännikäinen kirjoittaa siitä miksi taitelijaelämäkerrat ovat vaarallisia. En jaksanut lukea juttua, koska ajattelin heti ettei niistä minulle vaaraa ole, en nimittäin ole tietääkseni lukenut yhtään taiteilijaelämäkertaa. Olen tykännyt lukemattomien kirjailijoiden kirjoista ja ohjaajien ja näyttelijöiden elokuvista ja taidemaalarien maalauksista, mutta minua ei ole koskaan kiinnostanut heidän elämäkertansa. Ymmärrän kyllä, että elämäkertatiedot voisivat antaa jonkin lisäsäväyksen heidän teostensa tulkitsemiseen. Toisaalta minusta on aina tuntunut, etten halua sitä lisäsäväystä. Haluan taideteoksen an sich, ilman lisäsäväyksiä.
Nyt kaikki näyttävät muistelevan Paavo Haavikkoa. Minä kuuntelin 70-luvulla hänen kuunnelmiaan radiosta. Minulla oli musta vahakantinen vihko johon kuunnellessa kirjoitin muistiin jänniä lauseita. Sitten tein niistä runoja. Omalla tavallaan Haavikko oli minun kirjoittajaohjaajani (yksi niistä monista), mutta jotkut hänen julkisuudessa esittämänsä kommentit kirjallisuudesta saivat minut myöhemmin ymmärtämään, että hän ei kyllä olisi kovin korkealle noteerannut kynäilyäni. Kevyet mullat hänelle kuitenkin. *** Parnassossa Janne Saarikivi pohtii jutussa Kielipuolet ristin juurella samaa asiaa, kuin minä tässä blogissa jokin aika sitten, eli miksi viisaat dosentit Valtaohja ja Enqvist muuttuvat niin tyhmiksi heti kun he alkavat jankata kristinuskosta. Sinänsä hassua ilahtua niin kovasti siitä, jos joku toinen ihminen on huomannut saman asian kuin minä. Mutta ehkä minun laumasieluisuuteni näkyy erityisesti tällaisissa asioissa.  23.09.2008 - 08:10
Tuntuu aika uskomattomalta, että Santeri Alkion, Keskustan pääideologin päiväkirjat ovat yhtäkkiä putkahtaneet ilmoille. Onkohan joku perillisistä ollut rahapulassa tai muuten ahne, kun on myynyt hallussaan olevan materiaalin antiikkikauppaan sen sijaan että olisi luovuttanut sen arkistoon. Puolituttu kauppias oli vinkannut päiväkirjoista Esko Aholle, joka oli oitis tehnyt kaupat sopivasta hinnasta. Hintaa ei haluttu kertoa julkisuuteen. Esko Aho myi päiväkirjat sopivaan hintaan jälleen eteenpäin, sopivalle kulttuurisäätiölle.
Päiväkirjojen keskeisenä pidetty osuus Alkion aktiivisen poliittisen toiminnan vuosilta on 50-luvulla kuvattu mikrofilmeille, eli mitään järisyttävää uutta tietoa maan asioista eivät päiväkirjat kuulemma avaa. Uutisen mukaan ne kuitenkin täydentävät Alkion ihmiskuvaa ja tulkintaa hänen ajattelustaan. Kirjoituksissa pohdiskellaan syvällisesti hänen perheensä sisäisiä asioita. Mielestäni se on kyllä vähän näkökulmakysymys, että mikä on järisyttävää uutta tietoa maan asioista. Olisi aika järisyttävää, jos alkaisimmekin yhtäkkiä ottaa todesta poliittisten johtajien ihmiskuvan, tulkita heidän ajatteluaan sen sijaan, että vain annamme heidän touhuta ja johtaa meitä milloin mihinkin suuntaan. Koulussa historia tuntui aina tavattoman tylsältä oppiaineelta ja olen jälkeen päin ihmetellyt sitä, koska toisaalta menneisyys on aina kiinnostanut ja haluaisin ymmärtää, miten ihmiset ovat eläneet, mitä ajatelleet, kokeneet. Mutta historiankirjoituksen tarjoama näkökulma ihmisten elämään on niin käsittämättömän kapea, se siinä on työntänyt luotaan. Alkionkin elämästä on otettu kapea siivu, kun hän on ollut valtansa huipulla ja sen perusteella rakennettu hänestä historiallinen kiiltokuva, josta sitten olisi pitänyt innostua. Perinteisesti on kai annettu taiteen tehtäväksi tuoda vähän moniulotteisuutta historiallisten henkilöiden hahmoihin. Siinä on vain se ongelma, että taiteen henkilöhahmoilla saattaa sitten olla enemmän tekemistä tekijänsä maailmankuvan ja tulkinnan kanssa kuin kuvatun kohteen. 08.09.2008 - 09:59
Eremitaasissa oli suomea puhuva opas, harmaatukkainen herra, jolla oli huvittunut terävä katse ja asiantuntijan ote rakennukseen, jonka läpi koluaminen olisi tiennyt 22 kilometrin kävelyä. Olin ensin aivan vaikuttunut oppaan karismasta, mutta sitten mies alkoi suoltaa puujalkavitsejä.
Jo vähän aikaisemmin olin hätkähtänyt kun mies käytti venäläisistä säännönmukaisesti nimitystä "ryssä". Minun korvaani tuo sana särähtää. Suomessa ryssäviha kuitenkin elää ja Eremitaasin opas ilmeisesti tiesi sen, kun kosiskeli meitä ryssä-jutuilla. Mies oli itse kotoisin Mantsuriasta. Ulkomuodoltaan hän oli hyvin tutun oloinen, minusta Ulvilan Sunniemellä on kasvanut vähän samannäköistä porukkaa. Esimerkki oppaan vitsikkyydestä: Mikä on marxilainen naisten vaate? Leninki. Eräs ryhmämme jäsen riemastui näistä vitseistä niin kovasti, että alkoi takoa opasta selkään ja hokea "mainio mies, mainio mies". Oppaan vertaukset olivat mielestäni vähän outoja. Eremitaasin lattiaa piti hoitaa niin voimakkailla suoja-aineilla, ettei se niiden vuoksi ollut niin kaunis kuin olisi voinut olla. Se oli vähän kuin votka ilman alkoholia, tai ilotyttö ilman iloa. Minä en ole koskaan osannut liittää ilotyttöihin iloa, mutta minäkin olen ilmeisesti radikaalifeministi Andrea Dvorkinin saastuttama. Anna Kontulahan kertoo tulevassa väitöskirjassaan, että huoraaminen on unelmahomma, ja minä olen auttamattoman vanhanaikainen kun kuvittelen, että oman lihan vapaaehtoisessa myymisessä olisi jotain arveluttavaa. No joo, ei minulla ollut tarkoitus tuosta kirjoittaa. Halusin vain kertoa, että en ymmärrä puujalkavitsejä. Mutta niille jotka ymmärtävät, tässä vielä yksi: Naaraskarhu huolissaan Suomen metsistä - Otsoni tuhoaa Suomen metsiä. 26.08.2008 - 17:07
"Olet myös varmasti joskus ihaillut maisemaa, joka tuntuu sisältävän kaiken, mitä olet koko elämäsi ajan etsinyt, ja kun sitten käännyt vieressäsi seisovan ystäväsi puoleen, joka näkee kaiken minkä sinäkin, huomaat heti avatessasi suusi, että välillänne ammottaa kuilu. Ymmärrät, että hänelle sama maisema merkitsee jotain kokonaan muuta, että hänen näkynsä on sinulle vieras ja ettei se sanaton vihje, joka maisemassa puhuttelee sinua, sanokaan hänelle yhtään mitään. " (CS. Lewis, Kärsimyksen ongelma) En itse asiassa ole koskaan maisemaa tuolla tavalla kokenut, mutta musiikin hyvinkin usein. Jokin kappale saattaa aiheuttaa voimakkaan tunnekokemuksen jonka haluaisi jakaa toisen kanssa, haluaisi toisen kokevan sen samalla tavalla tai edes ymmärtävän jotain siitä mitä koen. Muistan kun sain kerran kasetillisen gruusialaista kuorolaulua ja kuuntelin sitä kotona hurmioituneena, pystymättä lopettamaan. Sitten oli mentävä kokoukseen ja otin kasetin mukaan, minun oli pakko soittaa yksi kappale niille ihmisille, ihan pakko. Muistan vieläkin museonhoitajan kärsivän ilmeen kun hän pyysi, että sammuttaisin soittimen. Se oli järkyttävää. Olin odottanut, että kaikki sulaisivat kyyneliin kuullessaan jotain niin taivaallisen ihanaa. Olen jälkeenpäin miettinyt, että mikä aiheuttaa halun jakaa ihmeellinen kokemus toisen kanssa. Miksi siihen tulee lähes pakonomainen tarve joskus. Ja miksi on aina järjetön pettymys tajuta, että toinen nyt vain ei mitenkään tajua mitä ihmeellistä tässä jollotuksessa on. Niin se tietenkin menee, en minäkään ymmärrä muiden ihmisten musiikkimakua. Ei CS. Lewiskaan tarjoa ilmiölle minkäänlaista selitystä, se vain on. 23.08.2008 - 10:57
Olen ihmetellyt miksi halusin kirjoittaa kirjan naispappeutta vastustavasta naisesta josta tulee pappi.
Minulla on vieläkin kummallisempia mielihaluja. En saa pois päästäni ajatusta, että kirjoittaisin evankeliumin naisnäkökulmasta. Tämä ajatus tuli siitä, kun luin Kari Kuulan kirjan Nainen uudessa uskossa. Jos ymmärsin oikein, Kuulalla on jotenkin sen tapainen käsitys, että evankeliumien rivien välistä on luettavissa aika lailla erilainen käsitys naisesta kuin mitä päältä katsoen näyttää. Toisin sanoen kristinuskon ensimmäisinä vuosikymmeninä naiset olisivat olleet täyspainoisesti mukana touhuissa, mutta sitten kun uusi usko alkoi vakiintua, miehet ryhdistäytyivät ja työnsivät naiset marginaaliin. Mieskirjoittajien teksteissä naisten keskeinen rooli häivytettiin, mutta mm. evankeliumeihin jäi joitakin kummallisuuksia, kuten naiset tyhjän haudan todistajina. Nämä tällaiset pienet omituisuudet voi lukea viitteinä siitä, miten merkittävä naisten rooli oli alunperin ollut. Myös Paavali oli, toisin kuin usein ajatellaan, edistyksellinen tässä naisasiassa ja hyväksyi naiset nikottelematta apostoleiksi ja opettajiksi. Se että Paavali on saanut naisvihaajan maineen johtuu siitä, että hänen nimiinsä on pistetty joitakin myöhemmin kirjoitettuja kirjeitä, mm. ne kuuluisat lauseet, joilla naispappeutta on perinteisesti vastustettu. Kirkon maallinen vaellus on ollut paljolti naisten vaientamista, kuten kai hyvin tiedämme ja Raamatun tekstejä on tulkittu siitä ajatuksestä käsin, että naisten tehtävä on olla hiljaa. Aloin miettiä, että olisiko mahdollista rekonstruoida evankeliumi joka olisikin naisen kirjoittama ja pystyisinkö minä sellaiseen. Tietysti naisen pitäisi olla sen verran feministi, että hänellä olisi silmää naisten toiminnan merkitykselle, mutta tämä minun kertojani tietenkin olisi. Kun ajattelen sitäkin kohtausta, missä enkeli ilmestyy Marialle ja kertoo, että tämä on raskaana, niin jotenkin tuntuu ettei nainen olisi voinut raportoida tällaisesta ihmeestä yhtä ulkokohtaiseen sävyyn kuin mitä saamme evankeliumeista lukea. Mutta miksi mietin tällaisia aiheita? Ainakin siksi, että halusimme tai emme, kulttuurimme ja ihmiskuvamme perustuu edelleenkin kristinuskoon ja Raamattuun. Kysymys naispappeudesta ei ole marginaalinen asia, vaan kertoo siitä, että käsitys naisesta on muuttumassa, mutta kaikkia tämä ei miellytä. 20.08.2008 - 09:02
Soitin pari päivää sitten vakuutusyhtiöön hankkiakseni matkavakuutuksen. Asiakaspalvelija oli erittäin asiakaspalveluhenkinen ja asia hoitui ongelmitta hyvässä hengessä ja toivotimme hyvät päivänjatkot puhelun pääteeksi. Seuraavana päivänä minulle soitti mies jostain putiikista ja kertoi minun asioineen äskettäin vakuutusyhtiön asiakaspalvelijan kanssa. Millaiset pisteet antaisin ko. asiakaspalvelijan kyvystä asioida kanssani. Jouduin antamaan asiakaspalvelijalle pisteitä asteikolla 1-5.
Eläydyin asiakaspalvelijaksi, joka tietää, että puheluja tarkkaillaan ja asiakkaille soitellaan ja tiedustellaan näiden mielipidettä asiakaspalvelijan vuorovaikutuksellisista taidoista ja ammatillisesta pätevyydestä. Tuli hiukan hyytävä olo. Onhan se tietenkin kauhean kätevää näin asiakkaan kannalta, että vakuutusyhtiön työntekijät saavat olla tärreellään, ei enää auta olla ynseä maksaville asiakkaille eikä purkaa omaa huonoa tuulta asiakkaaseen, mutta miten tuollainen mahtaa vaikuttaa asiakaspalvelijan omaan työssäviihtymiseen. Onko sillä edes mitään merkitystä viihtyykö hän tai yleensä kukaan enää töissään? Huomaammeko me edes millaiseen yhteiskuntaan meitä vähän kerrassaan hinataan. Elämäämme ja työelämäämme urkitaan milloin milläkin verukkeella ja kaikki tietenkin hyvän asian vuoksi, siksi että palveluja voidaan parantaa. Miksi palveluja pitää jatkuvasti parantaa? Siksi että joku saa käärittyä entistä enemmän rahaa. Menen lakkoon. Tästä lähin kun urkkija soittaa, käsken mennä muualle urkkimaan prkl! 13.08.2008 - 10:34
Kyllä olympialaiset aiheuttavat minussakin tunteita. Tänä aamuna tuli melkein kyynel silmäkulmaan kun luin, että olympialaisten avajaisissa laulanut typykkä oli siellä vain siksi, että näytti järjestäjien mielestä kauniimmalta kuin tyttö jonka ääntä avajaisissa varsinaisesti käytettiin. Oikea laulaja ei kelvannut estradille, koska hammasrivistö oli epätasainen ja posket pyöreät. Kauniimpi tyttö pääsi lavalle aukomaan suutaan, mutta hänen äänensä ei kuitenkaan kelvannut. Joitakin länsimaisia ihmisiä tällainen pöyristää. Täällä arvatenkin oltaisiin valmiit näkemään vähän enemmän vaivaa, jotta löytyisi tyttö, jolla on sekä ääni, että ulkonäkö.
Mietin millainen muisto näistä olympialaisista mahtaa noille tytöille jäädä. Toisella on ääntä, mutta naama ei kelpaa. Toisella on naama, vaan ei ääntä. Huono homma kummankin kannalta. Ja tulikohan taas käytettyä lasta jotenkin hyväksi, vaikka toki loistavan merkityksellisen asian vuoksi. Mietin myös mitä se kauneus oikein on, ja miksi se vääntyy tällaiseksi? Olen aika varma siitä, että jos lavalla olisi lurautellut harhahampainen, pulleaposkinen pieni kiinatar, kaikki olisivat olleet ihan riittävän lumoutuneita. Mutta ei, järjestäjät ajattelivat kansakunnan parasta ja siksi etsivät lavalle tytön, joka vastasi paremmin heidän kauneuskäsityksiään. Rohkaisevaa on, että kun tällainen asia tulee ilmi, siitä nousee kohu. Masentavaa on, että epäilen täällä toimittavan ihan samalla tavalla, mutta vähän ovelammin. Tehdään mitä tehdään, eikä lörpötellä sivu suun jälkeen päin. 12.08.2008 - 10:13
Viisi kulmaa kosmologiaan veti minut ruudun ääreen siinä toivossa, että saisin sävähdyttäviä näkökulmia maailmankaikkeutemme ihmeisiin, mutta voi, ohjelma oli tylsä.
Kaikkein tylsin oli Matti Kamppinen, jonka kanssa istuin samassa uskontotieteen proseminaarissa joskus kauan sitten ja hän mykisti silloin loistollaan assistentit ja professorit ja tietenkin myös minut, jonka piti tehdä seminaari-istunnosta pöytäkirja, mutta en ymmärtänyt mistään mitään. Muut olivat sekä ärsyttäviä, että tylsiä, Kamppinen oli pelkästään tylsä. Keskustelijat olivat juuttuneet omaan luonnontieteelliseen maailmankuvaansa ja riemuitsivat siitä, miten tiede on nyt osoittanut että uskontojen maailmanluomismyytit ovat epätosia. Me tiedämme nyt kaiken sen, mitä ihmiset eivät ennen tienneet. Mutta edelleenkin on maailmassa tyhmiä ihmisiä, jotka uskovat mieluummin uskontojen tarinoihin kuin kirkkaaseen tieteeseen. Tätä valistusajan oivallusta he sitten pyörittelivät ja ihmettelivät läpi tunnin mittaisen höpöhöpöohjelmansa. Muistaakseni Valtaoja kysyi Kamppiselta, että eikö voisi kuitenkin ajatella, että olisi muitakin tapoja saada tietoja kuin tämä tieteellinen havainnoiminen ja päättely. Kamppinen totesi, että toki voi olla, mutta kannattaa kysyä miten tällaisen muun tiedon avulla voidaan rakentaa esimerkiksi toimiva kännykkä. En muista milloin olen viimeksi kuullut jotain yhtä latteaa. Että kännykän rakentaminen nyt onkin se kaiken mittapuu. Eikö kuitenkin voisi ajatella, että nämä meidän nykyisen elämäntapamme lukuisat ongelmat kuten saastuminen Tyynellä valtamerellä kelluvine muovijätesaarineen ja sotien jatkuva tuhovoimaistuminen ym. nykyajan elämäntapaongelmat saattaisivat vihjaista siihen suuntaan, ettei luonnotieteellisin menetelmin hankittu tieto kuitenkaan ole ihan riittävää, vaan jättää ottamatta huomioon jonkin olennaisen puolen todellisuudesta? Täällä keskustellaan ohjelmasta. 06.08.2008 - 17:03
Harkitsen Pieni talo preerialla dvd:n hankkimista. Nythän sarjaa esitetään päivittäin kakkosella ja aina jää joku jakso katsomatta ja se on harmittavaista, koska nyt kypsässä keski-iässä minä todella osaan arvostaa tällaista televisioviihdettä jolla on syvällistä sanottavaa. Sarja hersyttää joka jaksolla mukillisen kyyneliä, ja on ihanaa kun ei enää tarvitse inhota itseään sen vuoksi. Minähän katselin tätä sarjaa myös 70-luvulla ja silloin olin nokka pitkänä halveksunnasta, kun Bonanzan ajoista paisunut pikku Joe oli ryhtynyt käsikirjoittajaksi ja ohjaajaksi ja tuottajaksi ja pääosan esittäjäksi, ja leiponut Laura Ingallsin kirjoista tällaista siirappista soopaa. Pidin tosiaan sarjaa sentimentaalisena hölynpölynä, mutta silti sitä oli pakko katsoa. Ja sitten vihasin itseäni sen vuoksi, että olin jälleen langennut. Juhlin itseäni sankarina joka kerta, kun pystyin jättämään sarjan väliin, mikä oli traagista, koska elämäni oli tapahtumaköyhää ja yksinäistä, eikä minulla oikein ollut muita iloja kuin television ja kirjallisuuden tuottamat taidenautinnot, joten oli aika tyhmää taistella ainoita ilojaan vastaan.
Googlailtuani sain selville, että Michael Landon oli tuottanut myös sarjan Enkeli maantiellä, sitä minä en sentään juuri koskaan katsonut. Jostain syystä olin kuvitellut Michael Landonin kuolleen huumeisiin ja viinaan joskus seitsemänkymmentäluvun ja kahdeksankymmentäluvun taitteessa mutta hän kuolikin vasta 90-luvun alussa kilpirauhassyöpään. Jotenkin minä vasta nyt osaan arvostaa Eugene Orowitzin lahjakkuutta. Ilmeisesti hän Pienessä talossa preerialla loi itselleen sellaisen unelmaperheen, jota hänellä itsellään ei lapsena koskaan ollut. On kiinnostavaa, että ihmisten uskonnollisuuskin esiintyy sarjassa elämää kantavana lämpimänä voimana, kun Eugene itse kertoo äitinsä istuneen kotona yöpaita päällä Raamattu sylissä ja rukoilleen Jumalaa tappamaan poikansa. Blogissani mahdollisesti vieraileville pikku Joe faneille seuraava pläjäys: 05.08.2008 - 11:25
Olin jokin aika sitten kuuntelemassa urkumusiikkia, ja vaikka en mikään erityinen urkufriikki olekaan, yhtäkkiä eräs sävelkulku osui johonkin sielun salaiseen hermoon ja minusta tuntui kuin olisin voinut lentää kirkon katon läpi. Tunnekuohu oli sekoitus kaipausta ja iloa, ja sen aiheutti melodianpätkä joka oli mielestäni kauneinta mitä olin koskaan kuullut.
Kuvittelin että asia unohtuisi, mutta melodia jäi mieleen kaihertamaan, sitä paitsi asiaa ajateltuani se tuntui jollakin tavalla tutultakin ja mietin olisiko kappale peräti jollakin lukemattomista cd-levyistäni. Minähän olen vanhan kirkkomusiikin suuri ystävä ollut koko elämäni, en vain ole myöntänyt sitä itselleni ennen kuin viime vuosina. Palestrina sai polvet veteliksi kun olin nuori opiskelija, mutta kavereiden mieliksi lähdin heidän kanssaan rock-klubeille hyörimään ja jätin yleensä kirkkokonsertit väliin. Kirkkokonserteissa istuminen ei oikein kuulunut tyyliin, varsinkaan jos liikkui porukoissa, jotka suurin piirtein asuivat Hämeenportissa. Myöhemmin löytyi Monteverdi, jonka Vespro della Beata Vergine sai minut kerran irtoamaan ruumiistani, tai siis siltä minusta tuntui. Olin kuunnellut musiikkia pimeässä työhuoneessani sohvalla lepäillen ja yhtäkkiä tunsin leijuvani katonrajassa. No ehkä se oli vain äärimmäinen rentoutuneen ilon tila, jonka musiikki voi joskus saada aikaan. Minun oli joka tapauksessa pakko kaivella läpi koko levyvarastoni ja lopulta löysinkin etsimäni, vaskiseitsikko versiona. Olin kuunnellut levyä viimeksi vuonna 2003, erityisen kuumana heinäkuun päivänä odottaessani eläinlääkäriä lopettamaan vanhan koirani. Muistin, että levyllä oli ollut jokin erityisen hieno kappale, mutta en ollut uskaltanut kuunnella levyä koska se oli niin voimakkaasti assosioitunut tuon kammottavan päivän tunnelmiin. Ei minua nytkään huvittanut kuunnella tuota vaskiseitsikkoversiota, mutta onneksi on YouTube, josta löytyy kaikki. Monta versiota Fauren Pie Jesuakin. On makuasia mikä niistä on paras, tai miellyttääkö mikään niistä. Jotkut yksinkertaisesti vain inhoavat tällaista musiikkia ja ymmärrän sen, minäkin inhoan modernia jatsia ja suurinta osaa iskelmistä. Se mikä minua eniten kummastuttaa, on musiikin kyky koskettaa tunteita. Ihmisen kyky hurmioitua siitä, että säveliä on aseteltu tiettyyn järjestykseen ja joku sitten laulaa niitä tai soittaa. Miksi me haluamme kuunnella musiikkia? Miksi se aiheuttaa meissä tunteita? Miksi se pakahduttaa ja huojentaa? 15.06.2008 - 14:48
Lukaisin Erasmus Rotterdamilaisen Kultaisen kirjan. Siinä hän antaa käytösohjeita hyväsukuiselle nuorukaiselle. Erasmus neuvoo, että pieraistessa on kohteliasta peittää ääni yskäisyllä ja jos juhlissa huomaa syöneensä liikaa, kannattaa siirtyä sivummalle oksentamaan.
Ensin ajattelin, että ovat tavat jotensakin muuttuneet sitten Rotterdamilaisen aikojen, mutta sitten tuli mieleen eräs torstai ilta viime keväältä, kun olin ystäväni kanssa palaamassa kaupungilta ja joku oksensi päällemme parvekkeelta. Ystäväni, museotutkija, sanoi heti, että tämähän on kuin keski-ajalla! Minulla meni uusi takki pyykkiin. Nykyään ihmiset valmistelevat juhliaan kuukausikaupalla. He miettivät jokaisen yksityiskohdan huolellisesti ja pukeutumisessa noudatetaan tapakouluttajien viimeisimpiä vinkkejä tunnontarkasti. Vaivaa nähdään oikeaoppisten poskisuudelmien opettelussa ja small talkin hienouksien sisäistämisessä. Lehdet ja televisio tarjoavat loputtomasti vinkkejä ihmisille, jotka haluavat juhlia kultivoidusti. Helposti sitä tulee ajatelleeksi, että me elämme kultivoidussa maailmassa, tai ainakin maanosassa. Kunnes joku sitten oksentaa niskaan. 10.06.2008 - 16:07
 Obeesian kautta löytyi meemi, joka oli pistetty liikkeelle jo huhtikuussa, eli olen vähän myöhässä, mutta ei sellaisella kai ole museoasioissa niin väliä. Esittele yksi esine, jolla on sinulle tavanomaista syvällisempää merkitystä. Kerro, miten mainittu esine on päätynyt haltuusi ja miksi se on sinulle tärkeä. Jos mahdollista, liitä esittelyn oheen valokuva (tai piirros) esineestäsi. Ilmoita osallistumisestasi Kaikenlaista mielen museoista -blogissa. Olen tästä kuvasta kertonut täällä aikaisemminkin. Kysymyksessä on Gabriel Maxin teoksesta tehty painokuva. Kuva oli isoäidin olohuoneessa ja hän oli saanut sen perinnöksi aviomiehensä tädiltä Sandralta. Minulla oli lapsena tapana seistä kuvan edessä ja astua sitten pari askelta taakse irrottamatta siitä katsettani. Sitten menin lähemmäksi, niin lähelle että pystyin painamaan nenäni kuvaan kiinni. Isoäiti sanoi, että kun hän kuolee, kuva on minun. Kun isoäiti kuoli, isäni täti Selma halusi Maxin painokuvan itselleen, eikä minulla ollut mitään sitä vastaan. Isäni kuitenkin kirjoitti kuvan taakse, että se on minun. Kun Selma kuoli, kuva oli jälleen lähdössä matkustamaan jonnekin, mutta isä kävi hakemassa sen pois. Siitä lähtien se on ollut meillä seinällä. Minä en useinkaan katsele sitä, se vain on seinällä. Joskus joku kyläilijä toteaa että kuva on hänestä pelottava. Se näyttää avaavan ja sulkevan silmiään kun sitä tarpeeksi tarkasti katsoo, siksi se kai lapsenakin kiinnosti. Kuva on ollut minulle tärkeä sen vuoksi, että sen taakse on lyijykynällä kirjoitettu sen vaiheet 1800-luvun lopulta lähtien: Sandra-Martta-Selma-Kirsti. Jostain syystä suku-ja perhetunne on minulla hyvin laimeasti kehittynyt. En pidä yhteyttä sukulaisiini, en edes lähisukulaisiin juurikaan. Se ei ole mikään periaate, niin vain on käynyt. Kuvan takana olevat nimet ovat minulle kuitenkin konkreettinen osoitus, että suku on olemassa ja että sillä on jokin merkitys. Nyttemmin kuva on tärkeä myös siksi, että se kuvaa maailmanhistorian ehkä arvoituksellisinta ihmistä, jonka vaikutus tuntuu tänä päivänäkin kaikkialla maailmassa. Me Euroopassa elämme kristinuskon laskusuhdannetta, mutta Kiinassa ja Afrikassa kristilliset kirkot kasvavat huimaa vauhtia. 09.06.2008 - 09:49
Taiteilija Kaisa Salmen ympäristötaideteos Gerberauni muuttui sunnuntaina ihmisyyden salaisuuksia luotaavaksi performanssiksi. Kysymyksessähän oli teos, jossa vapaaehtoisten avustuksella Turun tuomiokirkon edustalle levitettiin 14 000 gerberaruukkua, mikä tarkoittaa 100 000 gerberan kukkaa.
Ideana oli, että gerberat loistaisivat kukkamerenä sunnuntaihin klo 12 asti, jolloin tuomiokirkossa päättyi pappisvihkimys ja uudet paimenet kirkosta tullessaan saisivat vielä nähdä gerberat kaikessa loistossaan. Tämä oli ollut arkkipiispan toive. Vaan kuinkas kävikään. Väkeä lappoi paikalle jo kymmenestä lähtien ja kun kukkien kastelujärjestelmä käännettiin pois päältä, ihmiset tulkitsivat sen merkiksi että kukkien ryövääminen sai alkaa. Joten h-hetkeen mennessä kaikki kukkaruukut oli putsattu kirkon edustalta ja uusia paimenia oli vastassa vain irtolehtiä ja multaa. Minusta tämä oli hilpeä ja myös ajatuksia herättävä juttu. Ymmärsin taas mitä esimerkiksi sana perisynti voisi tarkoittaa. 16.05.2008 - 10:49
Turun sanomissa kerrottiin miten minun laskujeni mukaan ainakin viisi ihmistä oli ahertanut tuntikausia pelastaakseen kauriin Aurajoesta. Eläin lopulta löytyi viemäristä, uitettiin veneen vierellä rantaan ja vietiin eläinhoitolaan toipumaan. Sieltä se päästettiin metsään eilen illalla.
Jossain tuolla toisaalla samanlainen rykelmä ihmisiä ahersi tunteja vapauttaakseen kiinalaisnaisen kivikasan alta. Lapio teroitettiin ja sillä hoidettiin jalan amputointi, koska muuten perheenäitiä ei saatu irti. Sattumoisin kuulin myös, että nyt kun on kaksi suurta katastrofia meneillään sekä Kiinassa, että Burmassa, se väistämättä tietää myös avustamisen kallistumista, koska erilaisten tarvikkeiden kuljettaminen hätää kärsivien luo on toisille bisnestä ja kun tarve lisääntyy, hinnat nousevat. Usein tuntuu, että ihmiset ovat välinpitämättömiä eikä mikään hetkauta. Kun on mahdollisuus hyötyä toisten ahdingosta, aina löytyy porukkaa, joka on valmis siihen. Mutta sitten on aina myös näitä ihmisiä, jotka vaivojaan säästelemättä ponnistelevat saadakseen yhden puolikuolleen naisen ihmisten ilmoille, tai kauriin takaisin metsään. Jos on jotain pyhää tässä maailmassa, niin minusta juuri siinä, miten ihmiset ovat valmiit ponnistelemaan pelastaakseen yhden vähäisimmistä. Samalla se on minusta aivan järjetöntä. Kauriita ammutaan ja syödään ja maailmassa riittää ihmisiä, miksi sitoa monen ihmisen energia tuollaisiin pelastusoperaatioihin. Mutta on äärettömän tärkeä että niin tehdään. Sitten kun kauris saa hukkua Aurajokeen ilman että se ketään hetkauttaa, jokin pyhä asia meissä on kuollut, enkä haluaisi elää sellaisessa maailmassa. 09.04.2008 - 09:47
Pääkaupunkiseudulla käväistessä katselin kun Stockmannin edustalla romaninainen kaupitteli lehteä. Ihmiset kaartoivat ohi ja aioin tehdä samoin, kun yhtäkkiä muutinkin mieleni ja menin kysymään, mitä lehteä hän myi. Se oli Romano Boodos, Romano Mission lehti. Sanoin ostavani lehden, jos hänellä on antaa kahdestakympistä takaisin. Nainen sanoi, että yleensä valkolaiset eivät kyllä uskalla mustalaisten nähden käsitellä rahojaan, pelkäävät että nämä ryöstävät heidät heti putipuhtaiksi. Aijaa, minä sanoin ja tajusin, ettei se ihan kaukaa haettu ajatus ollut minullakaan. Kyselin häneltä, että mikä tämä lehti on ja mikä Romano Missio on, mutta hän alkoi pulputtaa pitsiliinoista, joita hänellä oli kirjakaupan edessä iso lastenvaunullinen. Sanoin, etten ole lainkaan kiinnostunut pitsiliinoista, minulla on niitä kohtaan suoranainen antipatia, mikä ei millään tavalla liity romaneihin, mutta nainen halusi esitellä liinansa ja katselin ne läpi samalla kun yritin nyhtää häneltä tietoa mustalaiskulttuurista. Jälkeen päin tajusin käyttäytyneeni jälleen kerran hölmösti. Tietenkin minun olisi pitänyt olla kiinnostuneempi hänen liinoistaan, ehkä jopa ostaa yksi sellainen, vaikka pienikin, ehkä sitä kautta olisin päässyt juttelemaan hänen kanssaan asioista, jotka minua kiinnostavat.
Havahduin joitakin vuosia sitten siihen kummallisuuteen, että kun keskieuroopasta alkoi tulvia romaneja Suomeen, he olivat surkeita ryysyläisiä, eivät lainkaan sellaisia komeita laivamaisia purjehtijoita kuin nämä kotimaiset. Ja sitten kuulin, etteivät Ruotsinkaan romanit ole tällaisia prameita tyyppejä kuin nämä kotimaiset. Jos Ruotsissa näkee hienoissa hameissa kulkevia romaninaisia, he ovat tulleet sinne Suomesta. Miten ihmeessä? Turkulainen Katja Stenroos arveli eilisessä Turun sanomissa, että ulkomailla on ollut vainoja, siksi ulkomaiden romanit pukeutuvat varovaisemmin. Mutta sitten lehdessä sanottiin jotain vielä kummallisempaa. Eivät Suomenkaan romanit ole aina pukeutuneet tällä tavalla kuin nykyään. Vielä 1800 luvulla he pukeutuivat samalla tavalla kuin valtaväestö Suomessakin. Mutta sitten valtaväestön pukeutumistyyli muuttui, romanit pitäytyivät samaan, kunnes siinäkin tapahtui muutosta. Romaninaisten vaatetus sai nykyisen koristeellisen näkönsä 1960-luvulla. Tähän asti olen ollut siinä luulossa, että Suomen romanit olisivat säilyttäneet muita romaneja taitavammin jotain vanhaa perinnettä, mutta eikö se nyt niin olekaan. He ovatkin luoneet jotain aivan uutta ja niin myöhään kuin 1960-luvulla. Minusta tämä on tavattoman kiehtovaa ja osittain käsittämätöntä. Onkohan joku selvittänyt mistä tässä on kysymys? 05.04.2008 - 21:10
Teeman toimittaja soitti perjantaina. Hän oli lukenut blogistani mitä olin kirjoittanut Thomas Mooren seksuaalikäsityksistä ja halusi minut keskusteluohjelmaansa. Tunsin, että minut yllätettiin housut kintuissa ja nolostuin. Siis öööö, olenko minä muka kirjoittanut Thomas Mooren ajatuksista? Tuskin tunnen koko heppua. Sitten muistinkin saaneeni Seksin sielun lahjaksi ystävältäni ja tosiaan, minähän kirjoitin kirjasta blogiini, noin vuosi sitten.
Kävelin olohuoneen kirjakaapille ja sieltä kirja löytyikin. Olin lukenut siitä vähän yli sata sivua ja sitten oli jokin tärkeämpi teos arvatenkin riistänyt mielenkiintoni ja Seksin sielu oli jäänyt lukematta loppuun. Otin sen nyt uudestaan esille perehtyäkseni siihen uusin voimin. Ehkä minussa hyvinkin olisi ainesta seksin papittareksi, koska juuri debytoin seksinovellistina Asentoja teoksessa. Eräs henkilö tarjosi minulle 50 euroa siitä hyvästä, että novellini oli innostanut häntä seksuaalisiin suorituksiin. Onko tämä nyt sitä kirjallista prostituutiota? Palaute oli rohkaisevaa, koska kirjan toimittaja antoi minun ymmärtää, että novellini on tylsä. Katsoin kuitenkin aiheelliseksi suhtautua varauksellisesti Teeman toimittajan ehdotukseen. Ei minulla taida olla riittävästi kompetenssia käydäkseni henkevää ja kulttuurikanavalle soveliasta keskustelua siitä, kuinka kaikkialle tunkeutuva seksuaalisuus on näivettänyt erotiikan. Joku ilkeämielinen katsoja voisi vielä vaikka sanoa, että puhu itsestäs vaan. 21.03.2008 - 19:06
Kanerva kuumensi tunteet, naiset uhkaavat mellakoida messussa kerrottiin uutisessa. Ehdin jo nähdä silmissäni, kuinka kuumentuneet fanit viskovat Kanervalle pikkuhousujaan, mutta ei sittenkään. Kysymys onkin siitä, että jotkut ovat pahoittaneet mielensä Kanervan tulevasta esiintymisestä ja soitelleet kirkkoherra Lehikoiselle uhkauspuheluja.
No joo, kyllä minä ymmärrän, että itsensä hillitseviä yhteiskunnan tukipylväitä harmittaa Kanervan käytös. Että ensin tehdään syntiä ja sitten kadutaan ja sitten oletettavasti kohta tehdään taas syntiä, kunhan valvojien silmä välttää. Moni ei välttämättä usko, että Kanerva on ristiä kantaessaan liikkeellä vilpittömin mielin. Minäkään en välttämättä sitä usko. Mutta pointti onkin, minun ymmärtääkseni, ettei ole meidän ihmisten asia mennä arvioimaan, millä mielellä Kanerva Tuomas-messussa hommansa hoitaa. Kanerva on syntinen, mutta niin on kristinuskon perspektiivistä jokainen ihminen. Toiset vain jäävät kiinni ja toiset eivät. Ja synneissäkin on tietysti eroja. Jotkut synnit nyt vain ovat mediaseksikkäämpiä kuin toiset. Kokonaan oma juttunsa sitten on, että onko heppinsä vietävissä oleva mies oikea ihminen hoitelemaan valtakunnan asioita. Itse veikkaan, että vastaavanlaisia sankareita on politiikassa ollut aina, mutta tekstiviestejä on voinut lähetellä vasta viime vuosina. Ennen piti hommat hoidella jotenkin muuten ja silloin ei kyllä lehdistökään ollut samalla tavalla kiinnostunut vallanpitäjien sukupuolisuhteista. Olisiko pitänyt olla ja miten keskeinen juttu tällainen on, minulla ei ole kompetenssia arvioida. Itse en messuun pääse, vaan lähden pohjoiseen josta syystä blogi todennäköisesti hiljenee viikoksi, ellei sitten jostain tunturin kupeesta yllättäen löydy nettikahvila. Hyvää pääsiäistä! 19.03.2008 - 09:01
Ylessä on hämmästelty kun Uralin perhonen ei kuohuttanutkaan katsojia. Turussa sentään on sen verran kuohuntaa, että yleisönosastolle asti päätyi paheksuva kysymys siitä miksi taiteen pitää pilkata pyhiä arvoja. Minäkin olen ollut vähän sillä kannalla, ettei pyhiä arvoja pitäisi pilkata, mutta minulle ei mene kaaliin, että joku ihminen, olipa sitten millainen sotapäällikkö tahansa, voi olla pyhä arvo.
Mutta mikä ettei tietysti. Kaipuu pyhyyteen on yleisinhimillinen juttu ja vaikka ihminen olisi ateisti, niin kyllä hänelläkin silti voi olla kaipausta kokea jotkin asiat pyhinä. Jos ei usko jumaluuksiin, voi rakentaa ihmisestä tai vaikkapa luonnosta tai tieteestä tai luonnontieteestä itselleen jonkinlaisen pyhän sfäärin, josta voi ammentaa merkitystä ja tarkoitusta elämäänsä. Tällä en tarkoita, että Mannerheim uskovaiset olisivat enimmäkseen ateisteja, pohdiskelin vain, että millaisten ajatuskiemuroitten kautta syntyy halu pitää ihmistä pyhänä. Tosin nyt pitää muistaa, näin pääsiäisen alla, että kristinuskokin aikoinaan syntyi siitä, että alettiin pitää ihmistä Jumalana. Etukäteiskohun ansiosta Uralin perhonen sai oletettavasti ennätysmäärän katsojia. Ilman kohua moni tuskin olisi viitsinyt katsella televisiosta nukkeanimaatiota, minä en ainakaan olisi viitsinyt. Jos en olisi lukenut etukäteen, mistä Uralin perhosessa oli kysymys, en elokuvan perusteella olisi asiaa ymmärtänyt. Tämä vahvistaa käsitystäni siitä, etten todellakaan ole oikea kulttuuri-ihminen. En ymmärtänyt, miksi Mannerheimista oli tehty kentauri, jonka peräpää oli matkalaukun ja hevosen sekasikiö. En ymmärtänyt, miksi kirkiisipoika harrasti seksiä Mannerheimin matkalaukun kanssa. En ymmärtänyt miksi Mannerheimin vaimo irrotti matkalaukun ja mitä hän pisti tilalle Mannerheimin takapuoleen. Oliko se jonkinlainen vastine naisten siveysvyölle, jollaisia kai joskus on ollut käytössä? En kokenut animaatiota millään tavalla, paitsi että nuket olivat minusta kauniita, samoin lavastukset, ja ajattelinkin että jonnekin, esimerkiksi Turun linnaan, olisi kiva saada ne näytille. Kävisin niitä siellä katsomassa. Luullakseni kauniit nuket tarjoaisivat minulle suuremman kulttuurielämyksen kuin tämä palkittu animaatio. 15.03.2008 - 19:13
Kun julkisuudessa puhutaan taiteen ja kirjallisuuden tarkoituksesta, painotetaan usein sitä miten taiteen pitää kuohuttaa, järkyttää, loukata. Viimeksi tätä asiaa käsittelee Tuula-Liina Varis Kansanuutisten viikkolehdessä. Hän mainitsee jutussaan Frans Kafkan, joka sanoo, ettemme tarvitse kirjoja jotka tekevät meidät onnellisiksi, koska niitä voimme halutessamme kirjoittaa itse. "Me tarvitsemme kirjoja, jotka vaikuttavat meihin kuin onnettomuus, tuottavat meille hyvin suurta tuskaa kuten jonkun sellaisen kuolema, jota olemme rakastaneet kuin itseämme, kuten itsemurha; kirjan pitää olla kirves, joka särkee meissä olevan jäätyneen meren."
Mutta eihän meissä olevaa jäätynyttä merta ei ole pakko särkeä kirveellä. Olen kerran elämässäni tehnyt kirveellä avannon järveen, ja huomasin, että se on todella työlästä. Kaira on huomattavasti kätevämpi. Mutta kairaakaan ei välttämättä tarvita, koska jään voi myös sulattaa. Kevään tullessa aurinko sulattaa jäätyneen meren ilman verta, hikeä ja kyyneliä. Miksi niin harvoin puhutaan taiteesta lämpönä joka sulattaa meissä olevan jäätyneen meren?En kiellä etteikö taiteen yksi tehtävä voisi olla tuottaa meille hyvin suurta tuskaa, mutta raskas minusta on sellaisen ihmisen elämä, joka ei salli taiteella olevan muuta tehtävää kuin tuskan tuottaminen. Miksi taide ei saisi myös lohduttaa, antaa iloa, tukea ja lääkitä? Emmehän me kai jaksa elää ilman lohdutusta ja tukea. Vai onko tarkoitus, että lohdutus haetaan muualta, esimerkiksi viinan juomisesta tai television katsomisesta? (Niin, tyhmiä televisio-ohjelmia kukaan itseään kunnioittava taideihminen ei tietenkään katso, mutta urheiluohjelmien katsominen on heidänkin mielestään yleensä sallittua.)Olen muutenkin sitä mieltä, ettei onnellisten kirjojen kirjoittaminen nyt aivan niin helppoa ole, kuin Kafka tuntuu ajattelevan. Jos olisi, luulisi, että hän olisi kirjoittanut sellaisen itselleen. Minusta hän olisi kyllä ollut sen tarpeessa. 23.02.2008 - 18:52
Kaveri höynäytti kuntosalille. Olen nyt käynyt siellä muutaman kerran. Ohjaajana toimiva simpsakka eestiläissyntyinen blondi sanoi, että vähintään kolme kertaa viikossa pitäisi käydä, sitten minusta tulisi kaunis. Näkökulma oli minulle yllätys. Olin nimittäin raahautunut sinne vahvistaakseni selkä-ja vatsalihaksiani välttääkseni vastaisuudessakin selkävaivat. Ulkonäköseikat tuntuivat toisarvoiselta syyltä moiseen rääkkiin. Tajusin vieraantuneeni muiden ihmisten todellisuudesta. Olen jossain vaiheessa lakannut tarkastelemasta itseäni ja muita kaunis-ruma vastakkainasettelun kautta ja huomaamattani alkanut kuvitella, että muidenkin elämässä ulkonäköasiat ovat muuttuneet samalla tavalla triviaaleiksi.
Punnertaessani naama punaisena vatsalihaspenkissä, olen huomannut, että monilla kuntoilijoilla on tosiaan tapana ottaa käsipainot käsiinsä ja asettua peilin eteen nostelemaan niitä. Siinä he heiluttavat vahvoja käsivarsiaan ja ihailevat peilistä omaa kiinteää olemustaan. Toiset kaakertavat ankkakävelyä paino haarojen välissä kohti lähintä leuanvetotelinettä, siitä on estetiikka kaukana. Katonrajassa on televisio, joka tarjoaa vaihtoehtoista ohjelmaa, mikäli kanssakuntoilijoiden tuijottelu alkaa tuntua liian moukkamaiselta. Televisiosta näyttää aina tulevan ostoskanava, joka mielestäni aika osuvasti sopii kuvastamaan punttisalin henkistä tilaa. Voisin ajatella, että minun helvettini olisi jokin punttisalin tapainen paikka. Loputonta punttitreeniä ostoskanavan loisteessa ja päämääränä olisivat kiinteät lihakset. Kukaan ei mieti, mitä niillä lihaksilla tehdään, mihin niitä voi käyttää, tärkeintä on miltä ne näyttävät. Aloin taas miettiä millainen pakkopaita kauneudesta on tullut. Ihmiset ovat valmiita kärsimään saavuttaakseen sen ja ne jotka eivät saavuta kauneutta, kärsivät, vaikka heillä on käyttökelpoinen, tarkoituksenmukainen terve ruumis, jolla voi kokea kaikkea sitä iloa ja autuutta, kuten tietysti myös kipua ja epämukavuutta jota ihmiselämään liittyy. 25.01.2008 - 15:33
Minulta kysyttiin tässä jokin aika sitten että olenko kulttuuri-ihminen. Se oli yllättävän hankala kysymys mietittäväksi.
Jos olen rehellinen, niin en koe olevani kulttuuri-ihminen sillä tavalla kuin sana kai yleensä mielletään. Pidän lukemisesta, musiikista, elokuvista, mutta makuni on liian sekalainen, melkein rahvaanomainen, käydäkseni varsinaisesta kulttuuri-ihmisestä. Lehtien kulttuurisivujakin seurailen laiskasti ja löydän sieltä hyvin harvoin itseäni kiinnostavia asioita. Tunnen siitä syyllisyyttä. Epäilen että laiskuuteni kostautuu. Niin, koen nimenomaan laiskuutena, että 90% kulttuurisivujen esittelemistä kirjoista ei herätä minussa minkäänlaista vastakaikua. Kyllähän niiden pitäisi herättää. Velvollisuuteni olisi olla kiinnostunut. Järkeni sanoo, että minun kannattaisi olla niistä kiinnostunut. Järkeni sanoo myös, että kaikki työhön liittyvät ongelmani johtuvat siitä, etten ole oikealla tavalla valveutunut kulttuurielämän trendien seuraaja. Minulle kulttuuria ovat myös ihmisten elämäntavat, uskomukset, myytit ja riitit, ja olenkin niistä oikeastaan kiinnostuneempi kuin taiteesta. Kuvittelin aina, että oli täysin sattumaa ajautua opiskelemaan uskontotiedettä, mutta nykyään ymmärrän että minähän olen kiinnostunut niistä asioista. Ja siitä päädyin takaisin tähän kulttuurijuttuun. Tajusin nimittäin, että minulla on oikeastaan aika välineellinen suhtautuminen taiteeseen. Minua kiinnostaa taide, joka pystyy välittämään minulle aavistuksen transsendentistä. Se kiinnostaa kirjallisuudessa, musiikissa, elokuvissa, kuvataiteessa, teatterissa. En siis ole esteetikko, jolle riittää pelkkä kauneus ja kantaa ottava taide jättää minut usein kylmäksi. Mutta jos taide hipaisee tuonpuoleista, olen myyty. Sellaista vain on tässä maallistuneessa kulttuurissa niin vähän tarjolla. Onneksi vanhaa kirkkomusiikkia löytyy, niin ja Nusrat Fateh Ali Khan. 15.01.2008 - 15:49
Suomessakin on vähitellen myönnettävä, että huippuosaajat vaativat
erityistä huomiota, hellimistä, arvostamista ja parasta mahdollista
koulutusta. Yksi keino tähän ovat huippuyliopistot. Tässä yksi
professori Leena Palotien teesi, jolla Suomi kykenee taistelemaan
paikasta tutkimuksen ja tuotekehityksen kärkimaana. - Jos tätä ei
tehdä, niin Nokian ja muiden yritysten tutkimus- ja innovaatiokeskukset
valuvat väistämättä muualle, professori Palotie ennustaa.
Ihmiset eroavat kirkosta, kristinusko rapautuu, uskontunnustus on haileaa pölinää, joka ei normaali ihmiselle merkitse enää mitään, toisin kuin huippututkija Palotien julkilausuma uskontunnustus. Siinä hän on oivasti kiteyttänyt yhden osan siitä modernista uskomusjärjestelmästä, joka yhteiskunnassa on muotoutumassa. Jonka nimiin yhä hartaamman yksimielisyyden vallassa vannomme, johon uskomme ja jota ei kovin moni tohdi epäillä. Me uskomme, että meidän hyvinvointimme on muutamien huippuosaajien varassa, levittäkää siis punainen matto huippuosaajille ja kumartakaa heitä, viekää heille kultaa, pyhää savua ja mirhamia, koska jos he saavat meistä tarpeekseen, jos he karistavat tämän epäpyhän maan tomut jaloistaan, niin kuinka meidän käy. Kaikki kunnia Palotien loistavalle uralle ja mielipiteille, mutta olen sitä mieltä, että nämä huippuihmiset tarvitsevat yhteiskunnassa vastavoiman. He tarvitsevat vastapoolikseen ihmisiä, jotka uskovat, että jokainen tähän maailmaan syntynyt yksilö on arvokas ja ansaitsee erityistä huomiota, hellimistä ja arvostamista. Koska jos tällaisia ihmisiä ei ole heitä vastassa, ja puolustamassa meitä vähemmän huippuja, niin maailmasta tulee nykyistä vielä paljon pelottavampi. Mistä lähteestä tällainen vastavoima kumpuaisi? Mistä tulee usko jokaisen ihmisyksilön mittaamattomaan arvoon nyt, kun yhä laajemmalle on levinnyt apaattinen näkemys siitä, että osalla ihmisiä yksinkertaisesti vain ei enää ole arvoa. Eilen Voimalassa keskusteltiin vanhustenhuollosta, mutta arvottomia ihmisiä tulee vastaan kaikkialla. Yhä pienemmistä virheistä ihminen voi päätyä tilanteeseen, jolloin hän huomaa muuttuneensa arvottomaksi. 09.01.2008 - 10:00
Katsoin eilen nauhalta Voimalan, jossa nuori taiteilijatar Mimosa Pale toi studioon värkkäämäänsä jättimäisen pillun. Kuulin, että vekottimen värkkäämisen oli Suomen Estetiikan Seura palkinnut vuoden 2007 esteettisenä tekona. Sen lisäksi sain tietää, että tämä oli synnyttänyt valtavan keskustelumyrskyn internetissä, kenties muuallakin.
Katselin ohjelman kiinnostuneena, vaikka minusta ihmiset, Eeva Kilpeä ehkä lukuunottamatta, puhuivat hölynpölyä. Tajusin, että me ihmiset tosiaan elämme erilaisissa todellisuuksissa ja jossain vaiheessa, en tarkasti tiedä missä, minun todellisuuteni on vieraantunut Voimalan vieraiden todellisuudesta. Minä en olisi edes tunnistanut Palen verenpunaista möykkyä pilluksi, ellei asiaa olisi minulle kerrottu. Olisin luullut, että se on jättimäinen, rinnasta riistetty sydän. Mikä tietysti voisi ollakin ihan puhutteleva rinnastus, koska pilluhan yleensä tuottaa naisille kaikenlaista kärsimystä, ei se ole pelkkä riemurasia. Mutta miten on mahdollista, että tällainen teos kuohuttaa ihmisiä, sitä minä en ymmärrä. En tarkoita, etteikö se saisi kuohuttaa, tarkoitan vain, että en ymmärrä. Minä en ikimaailmassa olisi keksinyt, että joku voisi lotkauttaa korviaan tällaiselle näköispatsaalle. Taiteilija vakuutti olevansa yhtä hämmästynyt ja minun on helppo uskoa häntä. Ja onnittelut onnistuneesta provokaatiosta. Tietyllä tavalla on liikuttavaakin, etteivät ihmiset kyllästy sukupuolielimiin ja seksuaalisuuteen liittyviin asioihin. Että he aina uudestaan ja uudestaan jaksavat innostua aiheesta. Se on tietenkin elämän merkki. Jos he eivät kiinnostuisi, ihmissuku kuivuisi kokoon. Ai niin, se oli minusta ihan aiheellinen huomio, kun taiteilija kertoi haluavansa teoksellaan näyttää sen, minkä ympärillä kaikki kaupustelu pyörii. Kaikki mahdolliset tuotteet myydään meille vähäpukeisilla naisilla, mutta varsinaista asiaa kierretään kuin kissa kuumaa puuroa. Tämän minä ymmärsin, se kävi järkeen, mutta miksi pillu oli verinen möykky? En minä ole koskaan nähnyt sitä tuon näköisenä. Miksi siinä ei ollut karvoja? 31.12.2007 - 17:53
Tänäinen Hesari kirjoittaa intuitiosta. Hollantilaiset tutkijat ovat mielestään saaneet tieteellistä näyttöä siitä, että intuitioon kannattaa luottaa. He tutkivat miten ihmiset valitsivat itselleen erilaisia kestokulutushyödykkeitä autoista patalappuihin ja totesivat, että isoa monimutkaista tavaraa hankittaessa kannattaa "ajatella ilman tarkkaavaisuutta", eli antaa tiedostamattoman toimia. Järkeä kannattaa käyttää tehtävissä, joihin se sopii, esimerkiksi matematiikassa, tai hyvin yksinkertaisissa valinnoissa.
Hesari antaa ohjeita heille, jotka haluavat herkistää itseään intuitiolle. Kannattaa tarkata päähänpistojaan, ajatuksiaan ja uniaan ja ottaa huomioon kummalliset yhteensattumat. Leikkisyys ja rentoutuminen saattavat stimuloida intuitiota, kuten tietysti musiikin kuunteleminen tai tekeminen tai mikä tahansa taide. Sisäisiin impulsseihin pitäisi ryhtyä kiinnittämään huomiota. Tärkeä on havainto, että ihmisen pitäisi luopua varmuudesta, mitä tulee omiin olemassaoleviin käsityksiin, koska vain siten voi avautua uusille, yllättäville näkökulmille. Se ei ole niinkään helppoa, olen huomannut. Vähän perusteellisempi, mutta myös New age-henkisempi opas, viisi askelta oman intuition löytämiseen löytyy Omahuoneesta. Olen itse miettinyt missä määrin intuitiossa on kysymys siitä, mitä uskonnossa kutsutaan johdatukseksi. Koska siis samoista asioistahan kaikki puhuvat, nimitykset vain vaihtelevat. Olen nimittäin huomannut, että intuitiotaan kannattaa kyllä kuunnella muulloinkin kuin ostoksilla käydessä. Se ei aina ole niinkään helppoa, päähän saattaa pälkähtää yllättäviä ajatuksia ja ideoita, joiden toteuttaminen ei aivan ongelmattomasti sovi siihen käsitykseen mikä minulla on itsestäni ja mikä mielestäni on sopivaa käytöstä tai järkevä tapa viettää aikaa yleensä. Intuitiiviset päähänpälkähdykset ovat usein sellaisia, jotka tuntuvat ajavan ylittämään omia turvallisia rajoja, mutta jos sen tekee, löytää yleensä jotain uutta ja hämmästyttävää josta riittää riemua pitkäksi aikaa. Itselleni intuition kuunteleminen on ollut varsin vieras juttu ja olenkin opetellut sitä vasta aivan viime aikoina. Tähän mennessä tulokset ovat olleet vakuuttavia. Tony Dunderfeldkin näyttää pohtineen intuitiota. 27.12.2007 - 16:20
Mistähän se kertoo, että herrojen Ristmeri ja Tuominen kokoama Porin murteen fraasisanakirja Kyl asia o tälläi! herättää minussa niin herttaisia, nostalgisia tunnelmia.
Porin murretta kuulee harvoin missään muualla kuin Porissa. Murteilla sinänsä on aina ollut oma vankkumaton paikkansa julkisuudessa. Kun olin lapsi, minusta tuntui, että aina kun avasin television, siellä oli Esa Pakarinen vääntämässä savoa ilman tekohampaita, haitari kainalossa. Silloin minä kai aika pitkäksi aikaa allergisoiduin kaikille murrejutuille, olipa sitten kysymys itäisistä tai läntisistä murteista. Näppituntumalla voisin väittää, että itämurteet ovat tiedotusvälineissä olleet läntisiä murteita enemmän esillä, mutta ehkä puntit ovat viime vuosikymmeninä olleet tasaantumaan päin. Koiviston presidenttiyden aikana sketsiviihde yritti repiä huumoria Turun murteesta, jota näyttelijät eivät yleensä hallinneet. Nyt on Heli Laaksonen paikannut tilannetta ja tehnyt kokonaisen uran varsinaissuomalaisella murteella. Minulla on henkilökohtainenkin suhde tähän murre-asiaan, nimittäin pyrittyäni 80-luvun lopulla kaupungin töihin Huittisissa, kuulin jälkikäteen erään kulttuurilautakunnan jäsenen vastustaneen valintaani sillä perusteella, että puhuin Porin murretta. Se tuli täydellisenä yllätyksenä, sillä olin vähän aikaisemmin ollut naapurikunnan yläasteella sijaisena ja pojankollit olivat välitunnilla esittäneet epäilyksen, että minulla oli ollut kyseenalaisia puuhia Matin ja Tepon kanssa. He siis tulkitsivat minun puhuvan Turun murretta. Mutta kulttuurilautakunnan jäsen oli tarkkakorvainen ja erotti kauhistuttavan Porin murteen turkulaisnuottini alta. Lukiessani tätä kirjaa, huomaan, että minulla totta tosiaan on tapana käyttää sanoja, jotka oitis paljastavat minut porilaiseksi syntyperältäni. Sellainen termi kuin "kui ni?" kuuluu jokapäiväiseen sanavarastooni, samoin kuin "kui vaste?". Ja jos joku kysyy, mitä minulle kuuluu, vastaan todennäköisesti "mitä täsä" tai vaihtoehtoisesti "ei täsä mittää". Erotessani tuttavastani sanon porilaiseen tapaan "hei sit", paitsi jos hän haluan olla jotenkin erityisen sydämellinen ja sanon "hei ny sit". "Jaa juu nii" taas on ilmaus, jota porilainen käyttää kun hän kuulee asiasta, jonka hän periaatteessa tietää, mutta on välillä unohtanut. Tähän voidaan vielä liittää "joo" jolloin kokonaisuus kuuluu: "Jaa juu nii joo". Vaikuttaa hölmöltä, mutta käytän tätä ilmausta vähintään kerran päivässä. Mitä kyläilyyn tulee, niin Porissahan ei koskaan ihmisiä kutsuta kylään, vaan aina käsketään. Se ehkä kertoo jotain hyvin olennaista porilaisten sosiaalisuuden luonteesta. Koto on paras ja muiden nurkissa ei norkoilla, muuten kuin käskettäessä. 23.12.2007 - 17:57
Eilen seisahti talvipäivä. Minulla on ollut aika seisahtanut olo jo pitkään. Se on tuntunut enimmäkseen hyvältä, mitä nyt omatunto vähän kalvaa, koska monet velvollisuudet ovat jääneet hoitamatta, oikeastaan melkein kaikki. Olen silti touhunnut kaikenlaista. Se saattaa ulkopuolisesta vaikuttaa määrätietoiselta emännöimiseltä, olen nimittäin tehnyt pitkän kaavan mukaan erilaisia perinteikkäitä jouluherkkuja, mutta käytännöllisesti katsoen kysymys on ollut leikkimisestä ja vakavien pohdintojen välttelystä.
Olen oikeastaan koko syksyn yrittänyt opetella olemaan murehtimatta. On opettavaista muistella millaisia asioita olen murehtinut parikymmentä vuotta sitten. Mikään pelkäämäni katastrofi ei ole toteutunut. Toisaalta elämäni oikeat vastoinkäymiset ovat osuneet kohdalle varoittamatta. Joten kaikki murehtiminen on ollut turhaa. Huominen päivänsankari kyseli aikoinaan, että kuka meistä voi murehtimalla lisätä ikäänsä kyynäränkään vertaa. Ei siis hänen mielestään kannattaisi miettiä mitä syödä ja juoda, sillä tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Olen huomannut, että jos on murehtimiseen taipuvainen luonne, niin kuin minä epäilemättä olen, on aika hankala yhtäkkiä vain lakata murehtimasta. Pyhimykset ovat ymmärtäneet pyhän huolettomuuden merkityksen ja osanneet toteuttaa sitä elämässään, mutta entäs me tavalliset pulliaiset? Huolettomia vapaapäiviä joka tapauksessa kaikille blogini vakituisille ja satunnaisille virailijoille. Älköön taivas pudotko niskaamme tänäkään jouluna. 18.12.2007 - 08:18
Taru osaa minusta hyvin kiteyttää uskonnollisen uskon ja yleisen maailmankatsomuksellisen filosofoinnin yhteyksiä. Susun blogin eilinen keskustelumylläkkä osoittaa minusta jännästi, miten tulenarkojen asioiden kanssa tässä ollaan tekemisissä. Ei pelkästään uskonnollisten ihmisten usko ole arka ja herkkä asia, myös uskonnottomat kokevat väkevästi oman maailmankatsomuksensa ja tuntevat herkästi, että sitä uhataan. Ja varmasti sitä uhataankin, niin kuin monet uskonnollisetkin ihmiset joutuvat kaikkialla maailmassa kokemaan uhkaa uskonsa vuoksi. Todellinen suvaitsevuus on hyvin vaikeaa, meille kaikille.
Itse yritin tuossa ketjussa kertoa, että uskonnollista uskoa ei oikeastaan voi ymmärtää muuten kuin sisältä päin. Tietenkin uskontoja tutkitaan ulkoapäinkin, on olemassa oikein tiede sitä varten ja minäkin olen opiskellut sitä ja jopa valmistunut. Siis uskontotiede. On ihan oikeutettua tutkia uskontoja objektiivisesti. (Objektiivisuus on tietenkin unelma, jota ei koskaan saavuteta, mutta siihen tieteellisessä tutkimuksessa pyritään) Onnistuminen kuitenkin edellyttää tutkijalta tietynlaista hermeneuttista myötäsukaisuutta. Toisin sanoen tutkijan pitää suhtautua kohteeseensa kunnioittavasti ja myötäsukaisesti, vain sillä tavalla oli mahdollista saada tietoa jolla oli merkitystä asian ymmärtämisen kannalta. Jos lähtökohtana on, että olet tyhmä kun toistelet noita merkityksettömiä liturgioitasi, on kyseenalaista voidaanko sillä tavalla saada asiasta mitään uutta tietoa tai lisätä kenenkään ymmärrystä, puhumattakaan, että helpotettaisiin eri tavalla ajattelevien vuorovaikutusta. Sellaiset sanat kuin liturgia ja mantra merkitsevät ulkopuolisten puheissa yleensä jotain täysin merkityksetöntä hölinää. Mutta sisältä päin tarkastellen tilanne on aivan toinen. Hermeneuttisen myötäsukaisuuden avulla niiden merkityksen voi itsekin aavistaa, vaikkei niihin liittyvää uskoa ja maailmankatsomusta jakaisikaan. Itse matkustin kuukausi sitten pari tuntia autokyydissä, jossa kuljettaja huudatti stereoistaan gayatri mantraa ja lauloi itse mukana. Loppumatkasta minäkin osasin jo hyräillä sitä. En tietenkään päässyt samanlaiseen mielentilaan kuin hurskas hindu, mutta vakuutuin siitä että on suuri väärinkäsitys sanoa jostain asiasta, että se on typerä mantra jota hoetaan ja joka ei merkitse mitään. Kyllä merkitsee, minullekin jos toistan sitä, vaikken ymmärtäisikään. (Muuten, siitä ei taida olla kauankaan, kun itse käytin sanaa mantra tuollaisessa halventavassa merkityksessä ja parannankin tästä lähtien tapani) Hermeneuttinen myötäsukaisuuskin jättää ihmisen kuitenkin aina ulkopuolelle ja uskon syvin sisältö, mysteeri, salaisuus, jää tavoittamatta. Kirkkoisä Augustinus muotoilee asian näin: Uskon, että ymmärtäisin. Toisin sanoen, ensin pitää uskoa, sitten tulee ymmärrys, asiat avautuvat. Näin päin se menee, siksi se on niin vaikeaa. Kierkegaard taisi sanoa, että se on vaikeinta mitä voi olla. 17.12.2007 - 15:31
 SusuPetalin dialoginen joulusaarna puhuttaa. Minäkin olen innostunut kommentoimaan, vaikken ole sen paremmin tapakristitty kuin jouluvouhottajakaan, mistähän se sitten kertoo? Kuvassa on Turun Linnan seimi, mutta voi surkeus, eihän siinä näy Neitsyt Marian eikä Joosefin päätä! Mutta älkää välittäkö siitä että kuvaaja on ollut tumpelo, kiinnittäkää huomionne tekstiilitaiteilija Pirkko Haapasaaren hienoihin vaatteisiin. Hahmot ovat Barbienukkeja ja ne omistaa Aiju v. Schöneman, joiden ohjeiden perusteella vaatetus on tehty. Minulla on kahtena vuonna ollut kunniatehtävänä käydä pistämässä Jeesuslapsi seimeen.Olen suhtautunut tehtävääni hyvin vakavasti. Kristityt alkoivat viettää joulua 300-luvulla, sitä ennen oli tietenkin vuoden taitteessa vietetty jos jonkinlaista bakkanaalia ja vietettiin tietysti edelleenkin. Jouluseimen isänä pidetään Fransiscus Assisilaista joka eleli 1200-luvulla. Seimi on ollut vähän niin kuin katolilaisten juttu, meillä luterilaisilla joulukuusi on ajanut saman asian 1500-luvulta lähtien jolloin Lutherin sanottiin metsäkävelyllä yhtäkkiä liikuttuneen kuusen vihreydestä. Hän oli nähnyt siinä jotain elämän symboliikkaa ja halunnut sellaisen kotiinsa. Meille Suomeen joulukuuset tulivat pari sataa vuotta myöhemmin. Viime vuosikymmenien aikana suomalaiset ovat löytäneet seimenkin äärelle. Onhan se tietenkin erikoista, että monet tärkeät jouluperinteet tuntuvat liittyvän kristinuskoon, vaikka ihmiset ovat enimmäkseen tapakristittyjä, joilla ei ole kovin syvällistä suhdetta omaan uskontoonsa, eikä ilmeisesti halua suuremmin asiaa ihmetelläkään, kuten Susu saarnassaan tuo esille. Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että pinnallinen ja lattea suhde omaan kulttuuriperintöön voi silti jossain tilanteessa osoittautua yllättäväksi voimatekijäksi. Esimerkiksi silloin jos syystä tai toisesta joutuu pois tutusta ympäristöstä, vieraaseen kulttuuriin. Elämän kriisit ovat tietenkin toinen kohta, jossa latteuden alta murtautuu esiin jotain sellaista, josta sitten kuitenkin saa voimaa. Koen silti olevani siinä mielessä Susun kanssa samalla asialla, että soisin ihmisten enemmän miettivän, mikä heidän suhteensa erilaisiin maailmankatsomuksiin oikeastaan on. 03.12.2007 - 09:06
Ihmiset ovat nyt järkyttyneitä ja tohkeissaan, kun Oikeutta eläimille yhdistyksen kohuvideot osoittavat, että on jotain mätää Suomenmaassa, tai ainakin suomalaisilla tehokasvatustiloilla. Turun sanomatkin päivittelee asiaa ihan pääkirjoitusta myöten. Mietin onko tuohtuneisuus pelkkää pelleilyä, vai ovatko ihmiset todellakin olleet niin sinisilmäisiä.
Koska asuin tässä välillä 15 vuotta maaseudulla, minulle kohuvideot eivät tulleet yllätyksenä. Kivenheiton päässä mökistäni oli broilerkanaloita, suursikaloita ja munituskanaloita. Oli ihan normaalia koiran kanssa luonnossa lenkkeillessä matkan varrella potkia hiukan multaa sikavainaiden ja kanavainaiden päälle, ne kun oli muitta mutkitta viskottu tien sivuun. Periaatteessa kuolleet eläimet kai olisi pitänyt hävittää jollakin muulla tavalla ja suurin osa todennäköisesti hävitettiinkin, mutta aina ei kiireessä ilmeisesti jaksettu olla niin tarkkoja. Tuli sangen selväksi, että tuollaisissa suurissa massoissa yhden possuyksilön elämä ja hyvinvointi ei merkitse hevon kukkua. Ainoa mikä merkitsee, on saada elukat pulskistumaan tai munimaan mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä rahalla ja vaivalla, niin että hommasta saisi itselleen mahdollisimman suuren tuoton. Sekin tuli selväksi, ettei se tuotto välttämättä ollut kovin hyvä, koska ruuan pitää olla nykyään halpaa. Siksi pienemmät tilat pistivät lappuja luukulle ja isommat alkoivat paisua. Eu varmasti joudutti prosessia, mutta kyllä eläinten tehotuotanto Suomessa tietenkin alkoi jo paljon ennen Eu:ta. Sikojen kasvattajia saattaa itseäänkin ahdistaa, kun he joutuvat kohtelemaan eläimiä pelkkinä tuotantoyksikköinä. Tutustuin maaseutudiasporani aikana suursikalan emäntään, joka mieli mustana raahusti aamuisin sikalaan ja yritti olla katsomatta emakkoja silmiin. Sitten aina joukosta kuitenkin pompahti esiin jokin tietty yksilö, johon syntyi suhde ja sitten tuli valtava sääli sitä kohtaan ja sen kautta kaikkia sen lajitovereita kohtaan ja sitten piti taas vähän aikaa olla sairaslomalla, maata vinttikamarissa ja lukea runoutta. Kun hän kertoi, millaista oli teurasauton tullessa, minua itketti ja tajusin silloin, että eläinten tehokasvatus on yksinkertaisesti eettisesti kestämätöntä. Se on aivan yksinkertaisesti ja yksiselitteisesti väärin. Mikään lainsäädäntö ja valvonta ei voi pyyhkiä sitä vääryyttä pois. Ymmärrän, että ihminen haluaa syödä lihaa. Minäkin haluaisin syödä lihaa, mutta olen päättänyt, etten osallistu tähän eläinten kidutukseen. Suosittelen, että eläinten huonosta kohtelusta pöyristyneet alkaisivat vaatia luomulihaa kauppohinsa. Se maksaa enemmän, mutta lihaa voisi vastaavasti syödä vähemmän. Itse en syö edes luomutuotettua lihaa, mutta ajattelen että luomuliha voisi olla kelpo vaihtoehto niille, jotka nyt kauhistelevat eläinten tehotuotantoa, mutta eivät koe pystyvänsä kokonaan luopumaan lihasta. Nyt kaikkialla vaaditaan viranomaisia apuun, valvomisen tehostaminen on se mantra jonka pitäisi auttaa tässä asiassa. Niin kai se on, että aina etsitään sitä mantraa ja sitä jotain tahoa, joka voisi hoitaa ongelman päiväjärjestyksestä. On niin tuskallista joutua itse tekemään asian hyväksi jotain. Kuten esimerkiksi muuttamaan omia kulutustottumuksia. 24.11.2007 - 09:49
Kyllä se vaan niin näyttää olevan, etteivät naiset saisi vaatia tärkeästä työstä kohtuullista palkkaa, eivätkä varsinkaan voittaa työtaistelua. Pitäisi vaan olla kutsumustyössä hiljaa ja saada palkkio siitä kun voi hoivata niitä jotka hoivaa tarvitsevat. Tuli taas mieleen Ulla Maija Kauppinen-Perttulan väitöskirja Kutsumus, Palvelutyö, Jaksaminen, jossa kerrottiin diakonissoista 1900 luvun alkuvuosikymmeninä. Silloin ajateltiin, etteivät he tarvinneet vapaa-aikaa, eivätkä lainkaan palkkaa, työ oli heidän leponsa ja diakonissalaitos huolehti heidän fyysisistä tarpeistaan. Kun diakonissat uupuivat niin, että etteivät enää jaksaneet edes syödä, eivätkä nukkua, he soimasivat itseään siitä etteivät suhtaudu Kutsumukseensa oikealla tavalla, tarpeeksi sisäistyneesti. Emme me niinkään kauas ole vielä ajautuneet noista ajoista. Tehyläiset rikkoivat nyt tabun osoittaessaan, että naisetkin ovat vain tavallisia kuolevaisia, joiden pinna lopulta katkeaa kun heitä on riittävästi käytetty hyväksi.
Lehtien tehykommentteja lueskellessa olen huomannut, että kommentaattoreilla on vaikeuksia päättää, mitä oikeastaan tapahtui. Samassa jutussa voidaan sekä vähätellä Tehyn saavuttamia palkankorotuksia, että päivitellä palkkaratkaisun kalleutta. Käsittääkseni nämä asiat eivät voi kuitenkaan olla samanaikaisesti voimassa. Jos Tehy epäonnistui niin pahasti kuin joissain jutuissa on esitetty, en ymmärrä miten palkkaratkaisu voi kuitenkin tulla kunnille kalliiksi. 13.11.2007 - 10:16
Oli kiinnostavaa lukea museoalan ammattilaisen arvio Miehen tuoksusta. Kirjoittaja toteaa arviossaan, että viime vuosien aikana on ilmeisesti julkaistu lukematon määrä kirjoja joiden päähenkilö työskentelee toimittajana, kustannustalossa tai televisiossa, mutta museoalan virkailijat pääsevät kirjojen päähenkilöiksi harvemmin. Olen itse miettinyt samansuuntaisesti ja siksi tietysti tekikin mieli yrittää kirjoittaa romaani ihmisistä joista nykyään ei normaalisti romaaneja kirjoitella.
Nuortenkirjoja lukiessa olen ajatellut, että niissä kyllä erilaisilla taidealojen harrastuksilla on melkoinen yliedustus, varsinkin tytöille suunnatuissa kirjoissa ollaan aina sanataidekouluissa, lauletaan, soitetaan, näytellään. Kun pistin oman sankarittareni maalariammattikouluun, sain heti hämmästynyttä, mutta onneksi myös ilahtunutta palautetta näin radikaalista ratkaisusta. Katselin Suomen Kuvalehden juttua eri ammattien arvostuksesta. Taidealat taitavat olla laskusuunnassa, mitä arvostukseen tulee. Kirjailija menestyi parhaiten, mutta mekin olemme sijalla 163. Minusta on ihan oikein, että taidealojen arvostus tipahtaa, turhat öyhöttäjät lähtevät alalta ja vain todelliset luupäät jäävät näihin hommiin pieremään verta. SK:n ammattilistauksessa perää näyttää pitävän ovelta ovelle myyjä. Ehkä siinä voisi olla seuraavan kirjani sankaritar. 11.11.2007 - 07:32
Goethe antaa lukuohjeet Roy Anderssonin uusinta elokuvaa Sinä elävä varten. Elävien kannattaa iloita lämpimien peittojensa alla sillä pian tuonelan kylmät virrat nuoleskelevat jalkojamme. Motto kosketti, koska juuri lämpimän peiton alla makaaminen on ollut elämäni suurimpia iloja.
Andersson on ennen tätä elokuvaa tullut tutuksi Arlan mainoksista, joissa lihava ja tyly smoolantilaismies vie vierailta juustohöylän tai motkottaa nuorisolle liiallisesta jugurtin syömisestä. Niiden mainosten perusteella minä oikeastaan tästä elokuvastakin kiinnostuin. Elokuvaan oli koottu kovin tutun oloisia neuvottomuuden hetkiä, jolloin ihmiset ovat jossain tilanteessa ryhmänä, eivätkä tiedä mitä heidän pitäisi seuraavaksi tehdä. Nämä hetket on sommiteltu maalauksellisesti ja samalla kun ne naurattavat, ne avaavat huimaavan kuilun ihmiselämän traagisiin syvyyksiin. Minulle elokuva tiivistyi murheen murtaman psykiatrin tunnustukseen. Hän oli uupunut autettuaan 25 vuotta ilkeitä ihmisiä olemaan onnellisia. Eihän siinä ole mitään järkeä, hän toteaa, varsinkin kun ei hän itsekään ole mitenkään onnellinen. Minusta se oli ihana kiteytys. Kaikkihan me etsimme onnea, haluamme iloita elämästä, mutta olemme kuitenkin usein kovin ilkeitä toisillemme. Onko siinä järkeä? Eläinystävänä jäin miettimään kohtausta, jossa vanhus vetää perässään koiraa, joka on sotkeutunut talutusnaruunsa niin että siitä on tullut avuton paketti, joka raahautuu vanhuksen perässä selällään. Joskus elokuvien perässä saattoi olla teksti, jossa kaltaisiani mamiksia rauhoitettiin tyyliin: tätä elokuvaa tehdessä ei ole vahingoitettu eläimiä. Ehkä koira ei tuollaisesta kohtauksesta vahingoitu, varsinkin jos saa palkaksi mehukkaan pihvin. Kohtaus oli humoristisuudessaan kauhistuttava muistuttaessaan siitä, miten eläimet ovat meidän hyväntahtoisuutemme armoilla. Ja kuten elokuvan uupunut psykiatri totesi, me ikävä kyllä emme läheskään aina ole hyväntahtoisia. Elokuvaa ajatellessani mietin, että Anderssonin henkilöiden neuvottomuuden hetket ovat oikeastaan sukua Hotakaisin Finnihitsin avautumisille. Anderssonia on syytetty siitä, että elokuvissaan hän nauraa ihmisille, ei heidän kanssaan. Minä olen ajatellut samaa Hotakaisesta. Mutta minulle on sanottu, ettei Hotakainen naura ihmisille. Minä puolestani voisi väittää samaa Anderssonin elokuvasta. Oikeastaan se oli kummallisin elokuva, jonka olen taas pitkään aikaan nähnyt. Se vaikutti Goethen toivomalla tavalla: Iloitsen elämän pienistä perusasioista, kuten kuivasta, lämpimästä sängystä jonne saan vetäytyä turvaan maailman hankaluuksilta, esimerkiksi tällaisena sateisena marraskuisena aamuna. 05.11.2007 - 14:30
Vaikeaa on noilla Syyrian mufteillakin. Ovat lukeneet pätkiä Leena Landerin kirjasta Tummien perhosten koti, joka on käännetty arabiaksi, ja pahoittaneet mielensä sen epäsiveellisyydestä. Kirjassa on kohtaus, jossa pojat parituttavat perhosia ja se on ollut mufteille liikaa. Nyt kirjailija sitten vain odottelee mitä kirjalle tapahtuu, pääseekö se myyntiin.
Tämä on vaikea uutinen minulle kun periaatteessa olen niin islammyönteinen ja taannoiset pilakuvajupakat ärsyttivät minua. En vieläkään ymmärrä miksi sananvapauden nimissä pitäisi saada pilkata toisten vakaumusta. Mutta on minusta mufteilla tunteet hiukan liian pinnassa jos hermostuvat perhosten lisääntymispuuhista. Minustakin seksiä on kyllä nykyään joka paikassa vähän liikaa. Mietin onko ihan pakko jatkuvasti järjestää erilaisia paritusohjelmia joita sitten seurataan televisiosta ja internetistä. Mutta tällaiseen muftien kaltaiseen sivelliseen pikkutarkkuuteenko se sitten johtaisi, jos Suomessakin alettaisiin taas vähän siistiä katukuvaa ja ohjelmatarjontaa ja uskoa siihen ajatukseen, että tietyt intiimit jutut kuuluvat ihmisten henkilökohtaiseen elämään ja kodin seinien sisäpuolelle ihan perhepiirissä koettavaksi vaan? Uutinen peräisin Turun sanomista. 04.11.2007 - 08:43
Hannu Raittila ja Juhani Syrjä ovat kirjoittaneet kirjan Mitä voi sanoa? Keskustelukirjeitä kuolemasta. "Ikuisuus on sitä varten, että keskeneräinen lapsekas ihminen saa toisen tilaisuuden. Kypsä aikuinen ei tarvitse ikuisuutta, sillä ei ole hänelle käyttöä", Syrjä sanoo aiheesta Helsingin sanomien eilen julkaisemassa artikkelissa. Raittila on samaa mieltä. Kumpikaan heistä ei usko kuolemanjälkeiseen elämään.
Minun pitää ilmeisesti ymmärtää tämä asia niin, että he ovat kypsiä ihmisiä, koska eivät kaipaa ikuista elämää. Syrjä suhtautuu uskontoihin kielteisesti, mutta toteaa, että jos lapsen äiti on kuollut, on lupa keksiä lapselle mitä tahansa pehmikkeitä. "Itse en mene lapselle valehtelemaan." En itse tiedä mitä pitäisi ajatella kuolemanjälkeisestä elämästä. En ole varma uskonko minä siihen, vai enkö usko ja jos uskon, mistä siinä olisi siinä tapauksessa kysymys. Ehkä uskon, että kaikki palaamme aikanaan Suuren Toorumin syliin, niin ihmiset kuin eläimetkin. Siitä olen aivan varma, etten ole kypsä ihminen, eikä minusta sellaista ennen kuolemaani tulekaan. Tarvitsen kaikenlaista lohdutusta elämääni ja haen sitä sieltä mistä koen sitä löytäväni. Olen iloinen, jos jokin löytö lohduttaa ja antaa elämäni ohikiitäville hetkille edes aavistuksen niiden merkityksestä. Luettuani Hesarin jutun minulle jäi hapan haju sieraimiin pyörimään. Tajusin, etten omalla kohdalla pidä kypsyyttä tavoittelemisen arvoisena asiana, ainakaan jos se ilmenee sellaisena eetoksena kuin tuossa jutussa. Olen mieluummin onnellinen, kuin kypsä. Olen mieluummin iloinen kuin varma siitä, että olen oikeassa. 14.10.2007 - 13:12
Olen seurannut kiinnostuksella Tehyn taistelua, osittain sen vuoksi, että Jaana Laitinen-Pesola on ollut kansakoulussa kaksi vuotta samalla luokalla. Häntä opetti sama Heikkinen, joka traumatisoi minut nopeasti ja peruuttamattomasti.
En pidä sairaanhoitajia ammattikuntana, jonka palkka-asiat huutavimmin vaativat korjausta, mutta olen silti tehyläisten takana sataprosenttisesti. Minusta on oikein, että he pitävät kiinni ennen vaaleja annetuista lupauksista, eivätkä taivu pelotteluihin. Todellisuudessahan meidän yhteiskuntamme pyörii sen varassa, etteivät naiset saa töistään sitä palkkaa, joka heille kuuluisi, sen lisäksi että he tekevät vapaa-ajallaankin jatkuvasti ylenmäärin hoivatyötä, joka mahdollistaa asioiden sujumisen. Kiitokseksi uurastuksestaan he saavat kuulla jatkuvaa natinaa siitä, ettei heidän työnsä muka kannata, vaikka koko talousjärjestelmämme lepää juuri sen varassa, että naiset uurastavat pienellä palkalla miestenkin edestä. Nyt propagandataistelu käy kuumana, koska monista on järkyttävä ajatus, että naisille alettaisiin maksaa työstä kunnon palkkaa. Naistenhan pitää tietenkin uhrautua, mitä siitä tulee jos naiset lakkaavat uhrautumasta. Varsinainen rimanalitus oli arkkiatri Pelkosen väite, että joukkoirtisanoutumisista huolimatta sairaanhoitajilla olisi moraalinen velvollisuus tehdä töitä sairaaloissa. Kannatan tehyläisten lakkoa sen vuoksi, että jos he saavat vaatimuksensa läpi, se saattaa vaikuttaa muihin naisvaltaisiin matalapalkka-aloihin. Odotan milloin kauppojen kassat, siivoojat, lastentarhanopettajat jne alkavat tosissaan vaatia asiallista korvausta työstään. Totta kai se tietää käymistilaa yhteiskunnassa, jos naiset kyllästyvät alistettuun asemaan ja alkavat tosiaan vaatia, ettei heidän euronsa olekaan enää se 80 senttiä. Mutta eikö palkka-tasa-arvoa pitäisi kuitenkin pitää ihan oikeasti tavoitteena? Vai onko se vain sanahelinää? Lisäys 19.10 Kollega Jääskeläisen kommentti, jossa hän kirjoitti mm. näin:..on aika arveluttavaa niputtaa sairaanhoitajat ja lastentarhanopettajat samaan ryhmään kassojen ja siivoojien kanssa. Kassat ja siivoojat, samoin kuin monet vastaavat miesvaltaistenkin alojen duunarit, saavat pientä palkkaa, koska he eivät ole opiskelleet vuosien ajan vaikeita asioita ja heidän työnsä on perustason suorittamista, joka ei valtavasti henkisiä voimavaroja vaadi" on aiheuttanut Saaran blogissa ansaittua jatkokeskustelua. 24.09.2007 - 12:57
Kustantaja oli käynyt nuuskimassa Kirjatorin tarjontaa ja huomannut Pääministerin morsiamen tulleen myyntiin kahden euron hintaan. Mistä muistinkin, että luin sattumoisin tuon kirjan jo kuukausi sitten.
Kirja kuohutti tunteitani koska entistä selvemmin taas tajusin, että valtakunnan asioista päättävät ihmiset ovat olleet, ovat edelleen ja ilmeisesti tulevat aina olemaan henkisesti aivan järkyttävän keskenkasvuisia. Toisaalta me olemme tietenkin kaikki henkisesti keskenkasvuisia, jopa minä, mutta kun puhutaan ihmisistä joiden kädessä on kansakunnan kohtalo, sitä vain odottaisi kypsempää käytöstä, siitä huolimatta että suurin piirtein kaikki mitä tiedämme historiasta osoittaa, ettei niin ole. Usein juuri kaikki pahimmin luonnevikaiset, itsekkäät pyrkyrit ovat niitä, jotka kohoavat huipulle ja johtavat meitä muita, joten oikeastaan on suuri ihme kun maailma on vielä tämänkin verran kasassa. Kuronen itse vaikuttaa typerältä selvittäessään ensin miten valtavan riemastunut hän oli kun chattikaveri paljastui pääministeriksi. Hän kuulutti hämmästyttävän havaintonsa kotiväelle ja oli muutenkin täpinöissään. Sen jälkeen hän yrittää tehdä lukijalle selväksi, ettei kuitenkaan itse asiassa yhtään piitannut chattikaverinsa yhteiskunnallisesta asemasta, vaan kiinnostui Vanhasesta itsestään, tästä Matista joka nyt vain sattui olemaan pääministeri. Noloa, eikä kovin uskottavaa. On ihan luonnollista, että Kuronen riemastui tajutessaan, että pääministeri kosiskelee häntä. Minäkin riemastuisin vastaavassa tilanteessa, vaikken olisi edes etsimässä seurustelukumppania. Vanhanen ei kuulu toivelistani kärkeen, jos nyt mahdollisia seurustelukumppaneita ajatellaan, mutta siis kyllähän se säväyksen tekisi, jos hän toivoisi läheisempää suhdetta minuun, varmaan kilauttaisin kotiin ja kavereille. Kurosen kirja kuohuttaa myös siksi, että se osoittaa luokkayhteiskunnan olevan edelleen täällä. Kuronen ja Vanhanen ovat eri maailmoista. Ennen vanhaan Vanhasen kaltaiset kaverit saivat ilman seuraamuksia poimia Kurosen kaltaisia piikatyttöjä petiään lämmittämään, nykyään siitä voi jäädä kiinni ja saada paljon seliteltävää. Kirjan paras anti on siinä, että se muistuttaa meitä ihmisen raadollisuudesta. Toivottavasti myös omastamme. 20.09.2007 - 10:17
Inhimillisessä tekijässä puhuttiin eilen tunnesyöppöydestä. Kerrankin studiossa oli ihmisiä, joilla oli asiasta jotain todellista sanottavaa. Anne Flinkkilän vieraina olivat oopperalaulaja Johanna Rusanen, psykologi Pia Charpentier ja kirjailija Virpi Hämeen-Anttila.
Kun Hämeen-Anttila puhui omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jonka aikana hän oli lihonut 130 kiloiseksi, minusta tuntui kuin hän olisi kertonut minun elämästäni. Hän puhui siitä, miten hän etsi sokerihumalaa päästäkseen tukalasta elämäntilanteesta. Syömiseen ei liittynyt nautintoa, herkuttelunhalua, vaan se oli silkkaa pakoa. Erityisen tutulta tuntui, kun hän kertoi, ettei hänelle ollut kehittynyt persoonaa, koska sille ei ollut perheessä tilaa. Kaikki tunteet oli kielletty. Kun hän muistelee omaa sen aikaista itseään, hänestä ei tunnu surulliselta se että hän painoi niin paljon, vaan ne asiat ovat surullisia, joiden vuoksi hänen oli pakko turruttaa itseään. Siksi hänestä on kammottavaa, kun mediassa esiintyvät superlaihduttajat iloitessaan uudesta hoikasta olemuksestaan halveksuvat omaa entistä lihavaa itseään. Sehän kertoo vain siitä, että ihminen on hylännyt itsensä ja jos hän joskus lihoaa takaisin, kuten yleensä käy, hänen itseinhonsa tulee olemaan entistä voimakkaampi. Charpentier oli harvinaisen fiksun tuntuinen terapeutti, joka sanoi, että ainoa tapa lähestyä asiaa on oppia suhtautumaan itseensä kauniisti ja ymmärtäväisesti. Itsensä syyttely ja soimaaminen, jota ihmiset yleisesti harrastavat, koska siihen meitä jatkuvasti ulkopuolelta myös ajetaan ja kannustetaan, on tavattoman vahingollista. Aina kun saamme itsemme kiinni siitä, että suhtaudumme itseemme ilkeästi, se pitäisi lopettaa ja opetella kertomaan itselleen kauniita, rohkaisevia asioita. Itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on, on ainoa tie eteenpäin. Mutta miksi se onkin niin vaikeaa. Johanna Rusasen muistan paitsi komeasta äänestään, myös siitä miten hän joitakin vuosia sitten esitteli uutta hoikentunutta olemustaan. Nyt hän oli lihonut takaisin. Hän väitti olevansa täysin tyytyväinen ja onnellinen. Hän sanoi, ettei ole lohtusyöjä, vaan hän syö ollessaan onnellinen. Olisin voinut uskoa sen, ellei takana olisi tuota sirkeää ja virkeää jaksoa 30 kiloa laihempana. En siis ihan täysin ostanut Rusasen tarinaa, mutta sekin pisti kyllä ajatukset hyrräämään. Ja sitä paitsi, saattoihan hän puhua tottakin. Toisaalta en kuitenkaan hämmästyisi, jos muutaman vuoden kuluttua hän jälleen ilmestyisi naistenlehtiin järkyttävästi laihtuneena ja kertoisi miten hän nyt on viimein löytänyt itselleen oikean painon ja ruokavalion. Rusasen kommenteista pysähdyttävin oli, kun hän kertoi, miten eräässä kapakassa joku aivan vieras mies oli sanonut: Hei pullukka, sinä laulat hyvin. Minäkin olen elämäni aikana kuullut vastaavia viiltävän loukkaavia kommentteja, joissa kehu tarjotaan musertavan ulkonäköarvion siivittämänä. Mietin, että mikä saa tuntemattoman ihmisen päästämään suustaan jotain tuollaista? Mistä se kumpuaa? Minulla heräävät kuohitsemishalut kun kuulen tuollaisia juttuja, vaikka tuskin tuohon kastrointikaan auttaisi ja naiset voivat varmaan olla yhtä veemäisiä. 20.06.2007 - 08:58
Tarun blogista
nappaamani aforismi "Se ei puskaan paskanna, joka punkkia pelkää,"
johti ajatukset jo juhannuksenviettoon joka minulla alkaa huomenna ja
teen jonkinlaisen lyhyen pesäeron myös tähän reistailevaan koneeseeni.
Vetäessäni omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kursseja, suurten ikäluokkien edustajien lapsuudenkokemuksissa elävät käymäläkuvaukset usein ryöstävät shown. Minulla on se mielikuva, että jokainen joka ryhtyy muistelemaan lapsuuttaan ja kirjoittaa siitä, yleensä aika alkuvaiheessa jo tarttuu käymäläkokemuksiinsa ja äityy naturalistiseen sävyyn kuvailemaan niitä. Käymälä tuntuu olleen lapsille usein hiukan pelottava paikka, eivätkä ne välttämättä ennen olleet yhtä siistejä ja kompostintuoksuisia kuin nykyään. Tosin huussin saa kyllä varsin karmeaan kuntoon nykyäänkin, mikäli vain haluaa. Muistan millaista oli, kun lainasin kesämökkiä sukulaispojalle, joka vietti siellä erästä juhannusta pelikavereittensa kanssa. Kun kymmenkunta parikymppistä oli viikonlopunaikana kitannut kaljaa ja asioinut huussissa, niin sillä ammoniakintuoksulla olisi voinut tyrmätä kokonaisen kylän. Koska normaalisti en joudu ihmisten jätöksiä samalla tavalla nuuskimaan, tapahtuma piirtyi pysyvästi mieleeni. Huussikulttuuri unohtuu nopeasti, vaikka olen ihan aikuisenakin elellyt välillä taloissa joissa ei ole vesijohtoa eikä viemäriä. Muistan, että Turussa olisi joskus järjestetty näyttely, jossa gallerian seinille olisi ripustettu ruokia ja ideana oli sitten seurata tuotteiden nahistumista ja pilaantumista. Asuin silloin maalla ja minusta tuollainen oli ihan naurettavaa pelleilyä. Mutta enpä tiedä. Nyt olen asunut pari vuotta kaupungissa ja huomaan vierastavani kesämökkini huussia. En kai minä tällaisesta aiheesta olisi muuten kirjoittanut. 14.06.2007 - 11:20
Olen
miettinyt uhrin syyllisyyttä. Jos alkaa ääneen kysellä, millä tavalla
uhri on itse osallinen tapahtumiin, saa helposti kuraa päälleen ja ehkä
aiheellisestikin, koska on tietenkin väärin ajatella, että jos poikaa
kiusataan koulussa, se olisi pojan vika.
Joskus vedin lasten kirjoittajaryhmää ja teimme yhdessä näytelmän koulukiusaamisesta. Kun yhdessä loimme näytelmän päähenkilön, koulukiusatun Elinan, hänestä vääntyi erittäin epämiellyttävä tyyppi. Kun lapset saivat vapaasti kertoa, mitä he ajattelivat niistä luokkansa oppilaista joita oli kiusattu, he kertoivat esimerkkejä joissa kiusatun ärsyttävyys näkyi. Mietin silloin, oliko oikein antaa heidän purkaa ärtymystään, vai olisiko minun pitänyt joka välissä muistuttaa, ettei toista saa kiusata, vaikka hän olisi meistä hiukan ärsyttäväkin. Ajattelin kuitenkin, että se oli heidän näytelmänsä ja heidän piti saada tehdä siitä sellainen kuin halusivat. Näytelmässä koulukiusattu Elina oli ärsyttävä ja kaikki vihasivat häntä. Mutta hänellä oli mielikuvitusystävä, muistaakseni näkymätön kissa, joka neuvoi Elinaa kuinka luokkatovereihin kannattaisi suhtautua. Elina otti opikseen, muutti käyttäytymistään ja sai lopulta oikeankin ystävän. Myös kiusaajat tarkensivat näkemyksiään ja pyysivät lopulta Elinalta anteeksi, että olivat kiusanneet. Ajoittain aina mietin tuota näytelmää. Voin kuvitella, että joidenkin mielestä se oli kauhea. Siinähän vian nähtiin olevan uhrissa. Kun uhri muutti toimintamallejaan, ympäristö rauhoittui. Normaalistihan me ajattelemme että vain kiusaajien pitää muuttua, uhrissa ei ole vikaa. Toivon, ettei tämä nyt kuulosta siltä kuin vaatisin että koulukiusaamisen uhrit pitäisi laittaa asennekurssille jotta oppisivat olemaan ihmisiksi. Minä vain mietin, että missä määrin uhrit ovat ja ovatko he itse osallisia siihen mitä heille tapahtuu. Kuka on kiusattu ja kuka kiusaaja, sehän ei loppujen lopuksi ole lainkaan selvää. Helena Saarikoski kirjoitti kirjan työpaikkakiusaamisesta ja esiintyi televisiossakin kertomassa kuinka häntä on työpaikkakiusattu. Mutta saikin jokin aika sitten langettavan tuomion, koska oli itse kiusannut kollegaansa. Kiusattu olikin siis myös kiusaaja. Jossakin keittiöpsykologisessa oppaassa, valitettavasti en muista kenen tekemä ja mistä aiheesta se oli, kirjoitettiin siitä kuinka uhrin oman kuntoutumisen kannalta olisi hyvä, jos uhri uhriutumisen sijasta voisi alkaa nähdä millä tavalla hän on ollut itse osallinen tapahtumiin. Jotenkin haluaisin ajatella, että tuossa on perää, mutta jos sanon sen ääneen, minulle sanotaan että ahaa, pitääkö siis raiskatun naisen kantaa syyllisyyttä sen vuoksi, että hänet on raiskattu. Pitäisikö häntä kenties rangaista? Seuraavaksi aletaan puhua juutalaisten kohtaloista keskitysleireillä ja sen jälkeen onkin viisainta olla puhumatta uhrien osallisuudesta yhtään mitään. 13.06.2007 - 09:50
Yritän
pelastautua tuosta äskeisestä oman napani kaivelusta
trendikkäämpiin aiheisiin. Valitukseni keskellä olen ehtinyt tutustua
myös turkulaiseen kulttuuritarjontaan, joka on runsasta.
Kävin eilen katsomassa Galleria Titanikissa uniikin teatteri-esityksen, joka oli dramatisoitu Arno Kotron kuuluisan runoteoksen Sanovat sitä rakkaudeksi pohjalta. Kuten kaikki vähänkään kirjallisuutta ja naistenlehtiä seuraavat tietävät, tarina käsittelee parisuhteesta irtautumisen vaikeutta. Sirpa Järvenpää ja Jussi Toppari puivat hiipuvaa suhdettaan ja erosuruaan Jatta Stepanoffin ohjauksessa. Odotellessani esityksen alkua gallerian ulkopuolella, ehdin tarkastella yleisöä jonka uskon koostuneen enimmäkseen taideopiskelijoista ja kenties heidän vanhemmistaan. Yleisön joukossa oli hyvin vaikuttavia hahmoja, jotka jo sinänsä olisivat käyneet taideteoksista ja aikani olisi kulunut loistavasti pelkästään heitä katsellen. Mietin jälleen kerran miten taiteilijuudessa olennaisinta on ensin oppia näyttämään taiteilijalta, sitten oppia puhumaan ja esiintymään kuin taiteilija ja viimeisenä vaiheena olisi sitten se varsinainen taiteen tekeminen. Mutta itse näytelmästä. Olisin suonut, että taideopiskelijat olisivat valinneet jonkin tuoreemman tekstin kuin iänikuisen Kotron, anteeksi vain. Mutta on myönnettävä, että teksti toimi näyttämöllä ja nuoret erontuskissaan olivat äärettömän suloisia, kyllähän siinä sydän heltyi. Niukka lavastus, patja lattialla ja ikkunan vieressä pöytä. Erityisesti patja toimi hyvin, lakanoiden vaihdolla kuvattiin parisuhteen kulloistakin ilmapiiriä, väri vaihtui hehkuvan punaisesta nuhruisen valkoisen kautta mustaan. Ajoittain uhkasi pakokauhu pukata pintaan sillä penkit olivat epämukavat eikä pikkuriikkisestä galleriasta ollut mahdollista luikahtaa huomaamatta pois mikäli kulttuurielämys olisi käynyt liikaa voimille, mutta onneksi se ei käynyt. Katsoin kerran kelloa, mutta enimmäkseen seurasin näytelmää kiinnostuneena. Jussi Toppari joutui esityksen aikana juomaan huomattavat määrät värjättyä vettä, joka oli olevinaan viiniä ja mietin yllättääkö mahdollisesti pissahätä kesken esityksen. Tämä teatteriarvostelu viimeistään kertoo, miksi minä en ole vakavasti otettava kulttuurihenkikilö. Ai niin, taas uhkaa mennä valitukseksi. Mutta kyllä tuollaisessa intiimissä teatteriesityksessä on ihan oma hohtonsa, vaikka tiedän ihmisiä jotka mieluummin työntäisivät tikkuja kynsiensa alle kuin tulisivat tuollaiseen tapahtumaan. Lähinnä siksi että kun yleisöä oli ehkä kolmisenkymmentä ja tilassa näyttelijät ja yleisö olivat melkein sylikkäin, niin katsomossa tunsi olevansa melkein yhtä lailla osana näytelmää ja sehän on koettelevaa ellei ole mikään harrastajanäyttelijäluonne. 06.06.2007 - 09:27
Tähän
ikään mennessä on tullut katsottua jo niin paljon elokuvia ja
televisiosarjoja, että harvoin mikään enää varsinaisesti vangitsee
ruudun ääreen. Mutta eilen tuli ykköseltä Magdalena-sisaret, joka
kuvasi kolmen nuoren tytön kohtaloita 60-luvun Irlannissa. Yhteisönsä
epäsiveellisiksi tuomitsemat tytöt suljettiin katolisiin
nunnaluostareihin pakkotyöhön ja tekemään parannusta. Epäsiveellisenä
pidettiin serkkunsa raiskaamaa tyttöä, tai tyttöä joka kauniin
ulkomuotonsa vuoksi kiinnitti liikaa poikien huomiota, tai tyttöä joka
oli synnyttänyt lapsen.
Elokuva keskittyy kuvaamaan sitä millä tavalla katolinen kirkko nunnat käsikassaroinaan on osallistunut naisten sortoon, ja sen se tekee niin vastaansanomattoman pakahduttavasti, että välillä tuntui ihan sietämättömältä, varsinkin kun minulla on ollut tämä kausi kun olen ihastellut kirkkoja ja kirkkotaidetta ja nähnyt uskonnot suurena kulttuurisena voimavarana. Miehet tässä elokuvassa jätetään taustalle. Ratkaisu on ihan pätevä, sukupuolten luonnollinen epätasa-arvo tulee elokuvassa esille muuten. Lopussa on aika huikea kohtaus, kun neljän vuoden kurimuksen jälkeen raiskatun tytön nuorempi veli tulee hakemaan sisarensa pois luostarista. Noin vain. Poika vain saapastelee sinne ja ilmoittaa vievänsä sisarensa pois. Tyttö sanoo huonetovereilleen jotenkin niin, että eikö ole ihmeellistä, jostain tulee veli ja sitten minä saan lähteä täältä. Hän pystyi lataamaan noihin sanoihin niin järisyttävän määrän kiukkua sitä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, jonka vuoksi hän oli joutunut kärsimään, että minulta meni melkein yöunet. Tämä oli siis tositapahtumiin perustuva elokuva 60-luvun Irlannista. Elokuva ahdistaa, koska tiedän että suuressa osassa maailmaa naiset edelleenkin ovat toisen luokan kansalaisia. Ja meillä Suomessakin, vaikka meidän asiamme ovat tietenkin hyvin, suorastaan loistavasti, naisten aloja edelleen väheksytään ja ollaan huolestuneita kun tytöt pärjäävät koulussa poikia paremmin ja tunkeutuvat myös perinteisesti miehisinä pidetyille aloille jolloin niiden arvostus ja sitä mukaa myös palkkataso laskee. 26.05.2007 - 21:20
 Kirkkopäivien teemana on Pyhä yksinkertaisuus. Hieno teema, joskaan en sen kummemmin osallistu. Tosin aamukävelyllä poikkesin Tuomiokirkon vessassa, mutta sitä ei ehkä lasketa. Joskus kuitenkin havahdun miettimään mitä kummaa se pyhyys oikein on. Se tuntuu tärkeältä, koska jollakin tavalla se ankkuroi elämääni johonkin itseäni suurempaan, mutta jos alan puhua siitä, käy äkkiä niin että se katoaa kokonaan. En enää löydäkään sitä mistään ja tunnen itseni hölmöksi. Sanapari pyhä ja häpy pistävät tietysti miettimään taas kaikenlaista, koska sellaiselle, jolla ei ole häpyä, ei myöskään mikään ole pyhää. Mutta löytämäni artikkelin mukaan mitään etymologista yhteyttä sanoille ei ole voitu osoittaa, kysymys lienee siis sattumasta. Ennen vanhaan naisen sukupuolielintä osattiin kyllä arvostaa (lainaus samasta artikkelista): Pojat kaikki polvillah vittua kumartamah.Vatsallah miehet vanhat vittua kumartamah, tuota tervehyttämäh. Pappi nosti partoah, kuningas kypäriäh tuota tervehyttämäh." (J. Fr. Cajan 347. Uhtua 1836) Mutta valitettavasti tästä arvostuksesta ei seurannut, että naisilla olisi ollut sen kummemmin valtaa yhteisössä, valta oli kuitenkin miesten hanskassa.Mutta ei minun tarkoitukseni ollut nyt tuosta puhua. Jostain kuulin, että pyhä tarkoittaisi samaa kuin "erotettu". Ja oliko vielä niin, että se alunperin olisi tarkoittanut aitaa, jolla jokin tietty alue on erotettu johonkin tiettyyn käyttöön. Joillekin ehkä pyhästä ensimmäisenä tulee mieleen kaikki maailman kirkot ja temppelit ja synagogat jne, jotka on erotettu maailmasta ja pyhitetty uskonnon harjoittamiseen. Suomalaiset taitavat kokea pyhyyttä usein luonnossa, metsässä, järven tai meren rannalla, tai tähtitaivasta katsellessa, mutta he eivät välttämättä nimeä sitä kohtaamiseksi pyhän kanssa. Se on kuitenkin kokemus, joka säteilee voimaa ja merkitystä jokapäiväiseen elämään. Minä katselin tänään kissaa, jonka kanssa olen elänyt kohta 21 vuotta. Tiedän tiedän, olen puhunut kissastani monta kertaa aikaisemminkin, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Paitsi että kyllä se on aivan ihmeellinen.Se on mystinen, kehräävä aparaatti, joka hengittää, syö ja ulostaa ja joka aivan selkeästi on oma persoonansa. Mikä sitä pitää käynnissä? Mitä se kokee maatessaan tuossa mahan päällä? Hyvin usein päivän aikana, varmaan kymmeniä kertoja, meidän katseemme kohtaavat, me katsomme toisiamme silmiin ja tajuan että se tuntee minut läpikotaisin. Sellaisina hetkinä joskus tunnen selvästi pyhän läsnäolon. Minulle kysymys on ehkä ennen muuta siinä, että koen elämän ja maailman valtavan arvoituksellisuuden. En voi sitä ymmärtää enkä hallita, voin vain kellua mukana. 23.05.2007 - 18:33
Jacob Södermanin sananvapausesitelmästä jäi mieleen, että periaatteessa elämme sananvapauden kannalta hyvää aikaa, mutta talous vaikuttaa todelliseen sananvapauteen, koska kaiken pitää nykyään tuottaa rahaa. Sananvapauden päämääränä ei enää ole sivistää ja kertoa kansalaisille heidän oikeuksistaan, niin kuin jossain ihanteellisessa menneisyydessä ajateltiin. Mielipiteitään saa vapaasti ilmaista, kunhan pääsee areenalle, mutta se areenalle pääseminen onkin se ongelma. Yksityisyyden myyminen onkin helpompi keino saada itsensä kuulluksi kuin muotoilla vakavasti otettavia mielipiteitä yleishyödyllisistä asioista. Marja-Riitta Ollilan alustuksesta jäi mieleen, että hän ei tuntunut paljon piittaavan aitoudesta, elämä kun kuitenkin koostuu erilaisista rooleista. Myös valehteleminen taitaa hänen mielestään olla välttämätöntä, siihen lapset kasvatetaan, että eivät loukkaisi muita. Totuudellisuudenkin kanssa on vähän niin ja näin,omaa pesää ei ainakaan sovi liata, totuudellisuus pitää siis kohdistaa niihin muihin. Naisen kielteisyys on Ollilan mielestä kielletty. Miehen kielteiset tunnereaktiot johtuvat todellisuuden luonteesta, ne ovat järkevä, tarkoituksenmukainen tapa reagoida todellisuuteen. Naisen kiukku johtuu hänen luonteestaan. Ollila sanoi myös, ettei ihminen saa sitä mitä hän ansaitsee, vaan mitä hän pystyy neuvottelemaan, mikä on erityisen puhutteleva ajatus, koska minä en osaa lainkaan neuvotella. 14.05.2007 - 10:32
Kun Lordi viime keväänä
voitti viisut, esirippu repesi ja sen takaa paljastui suomalaisten
kiihkeä halu pärjätä kisassa, jota siihen asti oli aina haukuttu
naurettavaksi. Kun kisoja ryhdyttiin puuhaamaan Helsinkiin, tekeillä
oli tärkeä kulttuurispektaakkeli, joka toisi meille mainetta ja kunniaa.
Mutta sitten kävi huonosti, ei pelkästään Suomelle, vaan monelle muullekin ns. länsimaalle. Jukka Saarinen Turun sanomissa toteaa, että "sinisilmäiset suomalaiset, ja erityisesti helsinkiläiset, oivalsivat runsaan kisaviikon aikana viisuhengen vääristymät. Homokulttuurin pesiytyminen euroviisumaailmaan ei jäänyt vähänkin menoa seuranneelta huomaamatta. Systeemin sisällä työskenteleville median edustajille tuli myös selväksi se voima, jolla itäeurooppalaiset maat hinnalla millä hyvänsä kahmaisevat ylivallan sadan miljoonan katsojan jättishowssa." Minusta on huvittavaa, että itäeurooppalaiset on kyllä perinteisesti haluttu mukaan viisuihin, mutta he eivät näköjään saisi menestyä. Heidän pitäisi olla niitä joille lännessä naureskellaan. Venäjän esityksestä olivat kuitenkin maatuskat kaukana, typykät eivät juuri poikenneet niistä länsimaisen levyteollisuuden seksipakkauksista joita työnnetään markkinoille sellaista tahtia, että olen lakannut jo aikoja sitten pysymästä kärryillä. Venäjä on siis oppinut läksynsä. Ne eivät olekaan siellä tyhmiä, mikä on järkytys joillekin, ilmeisesti. Ukrainakin antoi diskopalloillaan kyytiä mielikuvillemme Ukrainasta, vai oliko niitä mielikuvia edes? Minusta on hienoa, että Serifovic esitti Serbian viisun omalla äidinkielellään. Itsekin äänestin Serbiaa sen vuoksi, vaikka oli kappale ja esityskin kyllä ihan upea. Niin, ei minulla todellakaan ole yleensä tapana osallistua tällaisiin äänestyksiin. Seli seli... Mutta nyt siis itäeurooppalaistsunami osoittaa, että euroviisut ovat tulleet jälleen kerran tiensä päähän, ovat kriisissä. Muistaakseni ne ovat kyllä koko olemassaolonsa ajan olleet jonkinlaisessa kriisissä. Ehkä kriisiytyminen osoittaa, miten elävästä perinteestä on kysymys. Ehkä minunkin on pakko myöntää, että viisut ovat tärkeä juttu, koska tämä on jo toinen kerta kun kommentoin euroviisuja blogissani. 09.05.2007 - 08:52
 Ihmiset
kävelivät sen yli, eikä se häirinnyt heitä. Jos joku kompastui
siihen, niin oma vika, olisi katsonut eteensä. Outoja viestejä alkoi
kantautua. Ikkunoita rikottiin, taloja paloi. Hullut kansoittivat kadut
ja junat, menestyvät tytöt söivät ja oksensivat lukittujen ovien
takana, pojat eivät halunneet tietää mitään, lapset viiltelivät
itseään. Onneksi kaikkeen oli olemassa lääke. Lisää kuria, lisää
valvontaa. Isommat vankilat, ankarammat rangaistukset. Halkeama leveni,
yhä useampi kompastui , joku tipahti syvyyksiin. Toiset astuivat
hymyillen yli. On niin kaunis päivä, aurinko paistaa kaikille.
Maailmassa ihmiset joutuvat elämään paljon suurempien halkeamien
kanssa ja jos niistä vuotaakin myrkkyä maailmaan, niin mitäpä
tuosta, elämä on myrkkyä.
Terveisiä Jyväskylästä, kävin siellä erästä ystävää tapaamassa. Matkalla tuli tarkkailtua rautatieasemia, tässä näyte humppilalaisesta arkkitehtuurista.
Tässä
on kuulemma Alvar Aallon suunnittelema talo, joka nykyään on kai sitten
tyhjä. Kukaan ei halua ostaa sitä ja kaupungilla ei ole varaa pistää
taloa kuntoon. Olen jo joskus aikaisemmin Paimion sairaalasta
kirjoittaessani varmaan maininnut mitä mieltä minä olen Alvar Aallon
arkkitehtuurista. Paimion sairaalan akustiikkahan varmasti hakee
maailmassa vertaistaan. Jokainen pienikin kolahdus paisuu siellä
moninkertaiseksi, ihmispuhe puuroutuu niin että vieressä istuvan
puheesta on mahdotonta kaiken tuolinjalkojen ja muidenkin jalkojen
kolkkeen keskellä saada selvää. Jos Jyväskylän virastotalo on yhtä
loistava luomus, en yhtään ihmettele ettei kukaan huoli sitä. 21.04.2007 - 10:50
Ensisuojan seutu hämmentää kulttuuripoluston kulkijoita, kerrottiin eilisessä paikallislehdessä.
Turun Raunistulassa on ollut vielä viime päiviin asti sellaista
turvallista ryteikköä, jonka suojissa pultsarit ovat voineet harjoittaa
vaihtoehtoista elämäntapaansa. Raunistula on ollut heidän kannaltaan
loistava alue, osittain siivoton ja kuitenkin aivan keskustan kupeessa.
Mutta mikään hyvä ei kestä ikuisesti, nyt joen rantaa ollaan
kohentamassa. Minua on aina huvittanut, että käytännöllisesti katsoen
kaupungin sydämessä on tuollainen rytökärpänpesä säilynyt näihin
päiviin asti. Se on tavallaan Turussa tuntunut sympaattiseltakin, että
kaikkea ei ole viitsitty sliipata, vaan sinne tänne on jäänyt näitä
katvealueita, ikäänkuin lepopaikoiksi kaikille oravanpyörästä
tipahtaneille.
Nyt siihen on tulossa muutos. Joen rantaa raivataan ja rakennetaan kulttuuripolustoa. Mutta mutta, mitä tehdä pultsareille. Heitä vartenhan sinne on vuonna 1975 rakennettu tuo legendaarinen ensisuoja, paikka mihin saa tulla juovuksissakin, kunhan vain jättää viinakset ulkopuolelle. Alueella päiväkäveleviä lapsiperheitä ensisuoja kuulemma hämmentää ja maisema-arkkitehti Ritva Numminen kysyykin onko nykyinen paikka paras vaihtoehto. Ymmärrän lapsiperheiden huolen, mutta mistä sitten löytyisi sopivampi paikka pultsareille? Kuka haluaa heidät naapuriinsa? Ensisuojaa ei voi siirtää korpeen, koska sitten se ei enää palvele tarkoitustaan, joka siis on tarjota syrjäytyneimmällekin sakille mahdollisuus yöpyä neljän seinän sisällä, peseytyä silloin tällöin ja muuta sellaista, ilman velvoitusta parantaa tapojaan. Tilalaitoksen päällikkö Martti Kuitunen lupaa maisemointia ensisuojan ympäristölle niin ettei alue enää loukkaa alueella kulttuurilenkkeilevien ihmisten silmää. Hän sanoo, että puiden ja pensaiden istuttaminen ensisuojan ympärille palvelee sekä talon asujia että kulttuurireitistön kulkijoita. Minusta tuossa on oikeaa asennetta. Hän muistaa, että ne tyypit siellä ensisuojassa ovat ihmisiä myös. Pultsarin ihmisyys on kyllä helppo unohtaa kun joutuu hänen kanssaan vastatusten, mutta hänen olemassaolonsa kertoo kaikenlaista tästä yhteiskunnasta, niin kuin tietysti myös ihmisestä yleensä. 18.04.2007 - 12:12
Tarun
tämänpäiväistä pohdiskelua eläinten suvunjatkamistoiminnoista ja
ihmisten kimppakivasta lukiessani, ajatukseni jahkaantuivat
maanantaiseen sarjaan Big love, jota olen seurannut. Päähenkilölle
Billille moniavioisuus on vakava kutsumus. Perheen vaimot ovat
kiintyneet miehensä lisäksi syvästi myös toisiinsa, joskin ristiriitoja
tietenkin riittää. Perheenjäseniä rassaa kun elämäntapa pitää salata ja
jatkuvasti on pieni pelko siitä, että salaisuus joskus paljastuu.
Mormonien keskuudessahan moniavioisuutta ei enää hyväksytä, mutta eräät
fundamentalistiryhmittymät pitävät siitä edelleen kiinni. Sarjassa
näkyy, millaisia vaikutuksia aikuisten päätöksellä on esimerkiksi
lapsiin. Se myös näyttää, miten hankalaan tilanteeseen heikoin lenkki
saattaa joutua ja miten elämäntapa eristää ihmiset ja tekee heidät
haavoittuvaisiksi.
Kun uskonnot elävät sekulaarissa yhteiskunnassa, jumalallisen järjestyksen ja yhteiskunnan välille syntyy jatkuvasti näitä ristiriitoja, jotka vaativat käsittelyä. Pitääkö esimerkiksi edelleen sallia, että juutalaiset ja muhamettilaiset silpovat poikiaan, siis ympärileikkaavat, koska se on vanha, uskonnollinen tapa? Kuinka suuri vamma ympärileikkauksella pojille aiheutetaan? (Pitääkö muuten paikkansa, että Amerikassa poikalapset ympärileikataan muuten vain, jollakin terveyssyyllä perustellen?) Mutta mitä tapahtuu, jos puutumme tällaisiin tapoihin ja estämme ihmisiä harjoittamasta uskontoaan? Kumpi on tärkeämpi oikeus, se että poika saa pitää esinahkansa, vai aikuisen oikeus noudattaa kulttuurinsa tapoja ja kasvattaa lapsensakin sisälle samaan kulttuuriin? Mihin vedetään raja? Miten luovuttamaton asia juutalaisuudessa ja islamissa tämä poikien ympärileikkaus on? Mitä jos he maallistuisivat hiukan, ja vähän lieventäisivät tapojaan? Meilläkin täällä on luovuttu ikiaikaisesta näkemyksestä, että vain miehet saavat olla pappeja. Joitakin tällainen luopumus on järkyttänyt, mutta toistaiseksi taivas ei ole tipahtanut kenenkään niskaan eikä luterilainen kirkko lakannut olemasta. Sekin on selvä, että jos ympärileikkaukset kielletään, ne eivät siihen lopu. Sitten ympärileikkauksia tehdään epähygieenisissä oloissa jonkun seurakuntalaisen keittiössä. Mutta tässäkin perustelussa on tietenkin ongelmansa, kuten Arawn toteaa, on hiukan ongelmallista sallia huonona pidetty tapa sen vuoksi, ettei sitä pystytä oikein estämään. Arawn sanoo, että samalla perusteella voisi hyväksyä kaikki rikokset. Mutta voihan asiaa ajatella käytännöllisesti. Jos sallimalla yksi rikos valvotuissa olosuhteissa, voidaan estää suuremmat rikokset, niin eikö se olisi käypä peruste? Huumeiden käyttö on Suomessa rikos, nisteille jaellaan silti puhtaita neuloja siinä toivossa, että he käyttäisivät niitä, eivätkä kierrättäisi likaisia neuloja, saisi tartuntoja ja kuormittaisi terveydenhoitoa. Neuloja siis jaellaan, jotta vältyttäisiin suuremmilta vahingoilta, vaikka jos olisimme periaatteellisia, emme tietenkään tällä tavalla menisi polvillemme huumeongelman edessä. Tällaisia asioita on toki muitakin. Esimerkiksi abortti. En tiedä sotkinko nyt taas tapani mukaan puuroja ja vellejä, minusta vain on kiinnostavaa, että ihmisillä on erilaisia kulttuureja ja tapoja, joita sinänsä pidän elämän rikkautena, mutta joissakin kohdissa nämä tavat joutuvat ristiriitaan sen kanssa, mitä pidetään hyvänä ja oikeana, joten mitä silloin pitäisi tehdä, ketä kuunnella? 07.04.2007 - 11:55
Pääsiäissiivous
tuli tehtyä vähän viime tingassa, eli tänään. Tuossa kun heittelin
tyynynpäällisiä pesukoneeseen, muistelin äitini kertomuksia siitä
millaista pyykinpesu oli hänen lapsuudessaan. Vesi haettiin kilometrin
päästä Kokemäenjoesta, lakanat hierottiin mäntysuovalla käsin kolmessa
eri vedessä, sen jälkeen ne vielä keitettiin lipeässä, minkä
jälkeen ne sitten kuljetettiin joen rantaan ja huuhdottiin. Talvella
touhu oli olettavasti aika koleaa. Äiti kertoi, että välillä kohmeisia
sormia lämmitettiin lipeävedessä.
Arvelin, että lakanoita ei ehkä vaihdettu silloin yhtä usein kuin nykyään. Äiti totesi, ettei varmaan, olisikohan kerran kuukaudessa vaihdettu. Tuli siitä kuitenkin aikamoinen pyykki, kun asiaa ajattelee, heilläkin kahdeksanhenkinen perhe. Sai siinä kuljettaa vettä ja lakanoita ja liottaa käsiään mäntysuovassa ja lipeässä. Ihmettelin miksi lakanapyykki oli niin monivaiheinen. Eikö koskaan tehnyt mieli koettaa, tulisivatko lakanat puhtaiksi esimerkiksi niin, että ne hierottaisiin kerran mäntysuopavedessä ja sen jälkeen keitettäisiin lipeässä. Ei kuulemma tullut. Niin oli aina tehty, että kolmessa eri vedessä hierottiin, naapureissakin kaikki varmaan tekivät samalla tavalla. Tämä järjestys oli iskostunut kaikkien mieleen normina jota ei missään tapauksessa saanut rikkoa. Tuntuu, että jos olisin joutunut hieromaan lakanapyykkiä käsin, hieromiskertojen vähentäminen kolmesta yhteen olisi tullut automaattisesti mieleen ja aivan varmasti olisin sitä myös kokeillut, noudatettiinpa naapureissa millaista pesujärjestystä tahansa. Minua kiinnostaisi tietää, pystyykö joku erottamaan, onko lakana hierottu ennen lipeässä keittämistä yhdessä vai kolmessa vedessä. Tuntuisi uskomattomalta jos pystyisi, mutta toisaalta, mistä tällainen kolmessa eri vedessä hieromisen normi muuten olisi tullut? Onko se ollut hygienian kannalta välttämätöntä? Mietin, että jos pyykinpesu olisi ollut miesten vastuulla, olisiko siihen paneuduttu äitini kuvailemalla ankaruudella. Ossian Kuusinen oli 1800 luvun loppupuolella syntynyt kustavilainen kalakauppias ja kertoo Eva Lettisen toimittamassa kirjassa siitä, miten miesten ja naisten välinen ero näkyy myös yliluonnollisessa maailmassa: Ja halttioi asusi joka talos...ja niit täyry palvel ja kunnioitta, ettei mittä onnettomuut vaa olis tapahtun...Halttija piri semmost komento vähä. Täyry kaik pittä kunnos. Ja jos ol naishaltti, ni se ol vaativaisemp sit ain. Meiänki kyläs, ko siäl kaks talo ol ja molemmis haltia o. Toises ol miäs ja toises nainen. Semmone talo, misä ol naishaltija, ni se ol paljo tommone kerkkemp kaikis, ol pahemp. 02.04.2007 - 14:52
 En ole koskaan jaksanut miettiä kovinkaan paljon kuolemanjälkeistä elämää, tässä tämänpuolisessa on ollut haastetta aivan riittämiin, mutta uteliaisuus sai minut kuitenkin tarttumaan Kari Kuulan teokseen Helvetin historia. Kuula väittää, että helvettiusko läpäisee universaalisti lähes koko tunnetun historian, usko tuonpuoleiseen rangaistukseen on yhdistänyt ihmisiä kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina. Jostain syystä olen vissiin tähän asti kuvitellut, että helvetti olisi erityisesti kristittyjen ongelma. Mutta ei, usko helvettiin on ollut olemassa jo ennen kristinuskoa, ja myös muut suuret maailmanuskonnot pähkäilevät helvettinäkemystensä ristitulessa. Miksi ihmiset ovat tunteneet tarvetta uskoa helvettiin? Sillä jokin tarvehan tuossa on taustalla, jos usko kerran on universaali. Vastaukseksi on tarjottu erilaisia selitysmalleja, kuten että helvetti palvelee symbolisena kaatopaikkana jonne siirrämme syvimmät pelkomme ja ahdistuksemme siinä toivossa, että ne jäävätkin sinne. Voi myös olla, että omantunnontuskat luovat ihmiseen vaistomaisen tunnun siitä, että pahasta kuuluu rangaista. Jne jne, kyllä selityksiä löytyy, tuossa nyt vain pari ilmeisintä. Minua kiinnostaa Kuulan havainto siitä, että Raamatun helvetistä kertovien jakeiden perusteella olisi voinut päätyä aivan toisenlaiseenkin helvettioppiin, kuin mitä minulle on tarjottu. Esimerkiksi Paavali ei tunnu uskovan sellaiseen iankaikkiseen kadotukseen kuin pyhäkoulussa opetettiin, hänen mielestään syntiset tuhoutuvat kuoltuaan, siis lakkaavat olemasta. Mutta hänen käyttämänsä tuhoutumista merkitsevä sana on kirkkoraamatussamme systemaattisesti käännetty kadotukseksi. Kiinnostavaa mielestäni sekin, ettei Vanhassa testamentissa tunneta kuolemattoman sielun kaltaista otusta. Kun ihminen kuolee, hän kuolee. Sen vuoksi myöskään minkäänlaista helvettioppia ei Vanhan testamentin puolelta löydy. Meidän on ehkä osittain kiittäminen Platonia siitä, että ajatus kuolemattomien sielujen kitumisesta helvetissä tuli aikoinaan kristinuskoon. Sekin oli minulle uutta, että nyt kun Antti Kylliäinen on kuohuttanut kirkollisia piirejä väittämällä, että kaikki pääsevät taivaaseen, niin sekään ei ole mikään uusi ajatus. Origenes jo aikoinaan 200-luvulla kehitteli oppia kaikkien pelastumisesta ja sai myös paljon kannattajia, mutta Augustinus sitten ampui alas nämä näkemykset ja voitti sen aikaisen mediapelin. Lisäys 3.4 klo 7.50 Ystävällinen lukija lähetti linkin sivulle, jossa voi käydä tutustumassa siihen kuinka Thaimaan buddhalaisuus lähestyy tätä helvettiasiaa. 28.03.2007 - 12:02
Turun viikkosanomista 1800-luvulta, on napsittu seuraavat majavaan liittyvät tiedot.
 "Majava on luonnostansa sekä maa- että vesi-elävä.Että hän on aivottu enemmiten oleskelemaan vedessä, näkyy hänen lyhykäisistä jaloistansa, takajalkain uimanahasta ja latuskaisesta hännästänsä.Onki hänen liikuntonsa mantereella vähän hitaanlainen; mutta vedessä hän on virkku ja uipi niin nopeasti että häntä tuskin voi veneellä sauttaa eli seurata. Ruaksensa syöpi hän haavan, koivun ja paju-puiden kuoria ja lehtiä, mutta ei ollenkan lepän, pihlajan eli tuomen. Joku on sanonut majavan myös syövän kaloja, krapuja ja sellaisia, mutta sitä epäillään ; ja jos se jollonkun olis tapahtunut, niin se on mahtanut olla suuren näljän tilassa. Syödessänsä istuu hän takajaloillansa niinkuin orava ja viepi etukäpälöillä ruan suuhunsa. Syksyllä, vähän ennen kuin tulee pakkanen ja jää, kokoaa hän talvitarpeeksensa viherjäisiä haavan ja muiden sanottuin puiden oksia ja varpuja. Majavat elää parittain, koiras ja naaras yhteisellä vuoteellansa. Naaraat ovat 4 kuukautta tiineennä ja synnyttävät Maaliskuussa 2 eli 3 ( harvoin 4 ) poikaa. Neljän viikon perästä tuopi hän niille jo varpuja syödäksensä, ja kuuden viikon perästä seuraavat pojat häntä ulos. Majavan lihaa syövät ne jotka sitä pyytävät. Sen maku sanotaan olevan vähän sinne päin kuin sian lihan, mutta häntä kuuluu haisevan ja maistuvan melkeen kalalta. Takajalkain välillä on kaksi, 3:en, 4:än eli 5:en tuuman pituista pussia, joihinka kokoupi kuista eli rasvasta ainetta, jolla on väkevä haju ja joka on keltasen-karvanen, mutta kuivatessa muuttuu ruskiaksi. Tämä kuinen aine on se jota kutsutaan majavan eli majan haustaksi ja jota pidetään lääkityksenä. Meidän maassamme ei saada sitä niin paljon kuin Apteekeihin tarvitaan, ja sitä tuodaan sentähden muualta. Venäjästä tuotava hausta kuuluu olevan parempi kuin se joka Englannin kautta tuodaan Pohjas-Amerikasta." Tietääkö joku mihin haustaa on käytetty? Millaisia lääkinnällisiä ominaisuuksia sillä on? 28.02.2007 - 14:35
Juuri kun on jotenkin selvitty Da Vinci-koodista ja Juudaksen evankeliumista, pudottaa elokuvaohjaaja James Cameron oman pomminsa.
Hän on mielestään löytänyt Jeesuksen luut. 2000 vuotta vanhoissa
uurnissa on paitsi Jeesus, myös hänen rakastettunsa Maria Magdalena ja
heidän poikansa Juudas. Uutinen sopii tähän aikaan, laskeuduimmehan
vasta äskettäin paastoon ja pääsiäistä tässä parhaillaan odotellaan.
Ajatus Jeesuksen luiden löytymisestä säväyttää yllättävän monia
ihmisiä täällä maallistuneessa luterilaisessa Suomessakin, sillä jos
niin kävisi että Jeesuksen luut todella löytyisivät, meidän
mämmijuhlaltamme katoaisi pohja.
Mikko Louhivuori, Ben Jalassa asuva teologi ja arkeologi kommentoi uutista tuoreeltaan Turun sanomissa. Hän toteaa, että löytyneessä Jeesuksen luuarkussa lukee Jeesus, Joosefin poika. Uusi testamentti kuitenkin käyttää nasaretilaisesta nimitystä Jeesus, Marian poika, mikä normaaliolosuhteissa olisi ollutkin melkoisen loukkaava nimitys, mutta kuvasti tietysti Jeesuksen tilannetta. Joosefin roolina oli olla sosiaalinen isä Jeesukselle, biologinen isä hän ei ollut. (Saikohan Jeesus muuten DNA:nsa kokonaan Marialta, koska kristinuskon perusväittämä on, että Jeesus oli kokonaan ihminen ja samalla Jumala, ei siis puoliksi ihminen ja puoliksi Jumala, jollainen hän käsittääkseni olisi siinä tapauksessa ollut, jos toinen puoli DNA:sta olisi tullut Jumalalta) Louhivuori toteaa, että Israelin muinaismuistoviraston varastossa on nyt löytyneiden luiden lisäksi ainakin seitsemän Jeesus, Joosefin poika arkkua jo ennestään, niin että tungosta on luvassa tällä sektorilla. Cameron luultavasti tulee kuitenkin samaan dokumentilleen suurta huomiota ja luultavasti maailma ainakin joiltakin osin taas hetken kuohuu. Minusta nämä ovat kiehtovia juttuja. 22.02.2007 - 17:40
Sain
tehtäväkseni kertoa mikä on mielestäni suomen kielen paras sana, ja
pahin sana, ja perustella näkemykseni lyhyesti. Parhaimmasta sanasta
tuli ensimmäiseksi mieleen anteeksi.
Mehän möhlimme aina, sille ei mahda mitään, siksi on niin kätevää, että
on keksitty sana sellaisia tilanteita varten. Ilman anteeksi pyytämistä
ja kykyä antaa anteeksi, monet tärkeät ihmisten väliset kytkökset
napsahtelisivat katki ja seurauksena olisi lisää yksinäisyyttä ja
ikävää tässä kovassa maailmassa.
Toinen paras sana voisi olla sinä. Koska sinä olet niin tärkeä. Koska olet olemassa, voin kääntää huomioni itsestäni kohti sinua, vapautua itsekeskeisyydestäni edes hetkeksi ja nähdä sinut, ja sinun kauttasi ymmärtää maailmasta hiukan enemmän. Mutta mikä olisi paha sana, tai jopa pahin? Sitä pitääkin miettiä. 20.02.2007 - 11:35
Nummenmäen
työväennäyttämö esitti eilen viimeisen kerran Reko Lundánin näytelmää
Aina joku eksyy. Minähän en ole mitenkään kultturelli ihminen, vaikka
tietysti pitäisi. Olen laiska ja mukavuudenhaluinen ja Nummenmäen
T-talo on käsittämättömän ruma rakennus, ei ole koskaan tehnyt mieli
piipahtaa sinne. Mutta kun Merja otti asian puheeksi, niin mikäpä siinä.
Olin kyllä tehdä U-käännöksen heti saadessani käsiohjelman käsiini, siinä nimittäin ilmoitettiin näytelmän pituudeksi kolme tuntia. Erityisen epäinhimilliseksi keston tekivät katsomon tuolihäkkyrät, joihin oli kyllä mahdollista saada pehmuste, mikä oli ystävällistä. Aivan oikeasti suunnittelin pakenemista. Olisin paennutkin, ellei olisi ollut pimeää ja kova pakkanen. Ei huvittanut lähteä talsimaan kotiin sieltä kaukaisuuksista, varsinkin kun ei ollut tullut pipoakaan mukaan. Merja nimittäin kuskasi meidät sinne autolla ja vaivaton kotiinpaluu pikkuauton kyydissä kannusti jäämään kulttuurinautintoihin. Vielä on mainittava, että ennen näytelmän alkua tapasin entisen opiskelukaverini, jota en ole nähnyt viiteentoista vuoteen. Meitä uskontotieteilijöitä on maailmassa niin vähän ja meidän elämänvaiheemme ovat yleensä yhtä traagisia kuin värikkäitäkin, joten sitä kokee aina tietynlaista syvää heimoyhteyttä kun törmää saman alan ihmiseen jonka paikka maailmassa näyttää melkein yhtä epämääräiseltä kuin omani. Joten mielialani koheni heti huomattavasti. Näytelmästä sanoisin, että se oli hyvä. Vaikka oli se kyllä liian pitkä. Jos olisin ollut näytelmän kirjoittaja, olisin karsinut sitä huomattavasti ja perustellut henkilöitäni hiukan paremmin. Mutta tällaista ei ehkä kannattaisi ääneen sanoa, koska en ymmärrä draaman tekemisestä mitään. Mutta perusidea, jollaisena pidin sitä, että suremisen ja asioiden käsittelemisen sijasta ihmiset lähtevät suunnistamaan, oli minusta kauniisti toteutettu. Näytelmän sävy oli haikea ja lämmin, mistä pisteet Lundánille, on hienoa kun murheellisia asioita pystytään käsittelemään ilman musertavia tappotunnelmia. Tässäkin näytelmässä viinalla oli tietysti tärkeä roolinsa, tällä kertaa oli äidin osana alkoholismi. Alkoholismi ei noussut sellaiseksi kuningasteemaksi joka olisi haudannut alleen kaiken muun ja siitäkin olin iloinen. Joitakin asioita ihmettelin, esimerkiksi sitä miten vippailevasta huithapeli isästä kehittyi yhtäkkiä vastuullinen yksinhuoltaja. Ymmärrän toki, että tällaisia käännöksiä ihmisten elämässä tapahtuu, mutta olisin kaivannut käännökselle enemmän tilaa, parempia perusteluja. Samalla tavalla äitiä olisi saanut pohjustaa enemmän, mutta luultavasti olen aivan väärässä. Näyttelijät selvisivät rooleistaan komeasti. Ei minua nyt enää harmita yhtään, että kävin katsomassa. 11.01.2007 - 18:20
Eilen Inhimillisessä tekijässä Oskari Juurikkala oli haastateltavana äitinsä Kaija Juurikkalan
kanssa. Äiti saa viestejä tuonpuoleisesta kun väkivaltaisesti kuolleet
lapset ottavat häneen yhteyttä, Oskari on Da Vinci-koodista tunnetuksi
tulleen Opus Dein numeraalijäsen, ainoa Suomessa. Hän on siis kääntynyt
katolilaiseksi ja sitoutunut elämään selibaatissa. Hän luovuttaa
palkkansa Opus Dein toimintaan, harjoittaa säännöllisesti hartautta
kunnon katolisen tavoin ja kokee Jumalan vastaavan hänelle rukouksessa.
Äiti ja poika olivat yksimielisiä siitä, että meidän ympärillämme on näkymätön maailma ja että ihminen voi olla siihen yhteydessä. He kokivat olevansa yhteydessä samaan näkymättömään maailmaan, vaikka se heille ilmeneekin hyvin eri tavalla. Oskari Juurikkala on kaksikymmentäviisivuotias, joten tietenkin sitä kyynisesti miettii, että kestääkö tuo selibaatti ja vakaumus yleensäkin. Hän vaikutti kyllä käsittämättömän valoisalta ja varmalta kutsumuksessaan, mutta oman hämmentävän sävynsä tuohon iloisuuteen toi katumusvyö, jota poika sanoi käyttävänsä. Harmittaa, ettei Flinkkilä kysellyt siitä enemmän. Poika selitti, ettei katumusvyö ole lainkaan sellainen kuin Da Vinci-koodissa kuvataan, se ei aiheuta verenvuotoa eikä kipua, se on ainoastaan epämiellyttävä. Flinkkilä hymyili ymmärtäväisesti, mutta minua kyllä häkellyttää epämiellyttäväkin katumusvyö. Siis kun itse en oikein kestä edes kiristäviä vaatteita, mikään ei saa puristaa, kutittaa, eikä hiostaa, joten en ihan tarkasti ymmärrä, mihin epämiellyttävä kappale iholla auttaa. Katumukseen ilmeisestikin, mutta mutta. Silti ohjelma oli minusta kiinnostava. Minusta oli hauskaa, kun ihan täyspäiset ihmiset keskustelevat näkymättömän maailman kanssa ja puhuvat kokemuksistaan televisiossa. Jotenkin he vaikuttivat niin uskottavilta. Tosin mietin nyt sitä, että kun kerran olin kahvilla kampaajan kanssa joka kertoi käyneensä kolme kertaa avaruusaluksessa ja harrastaneensa seksiä avaruusolennon kanssa, niin hänkin vaikutti täysjärkiseltä ja uskottavalta. Olen kuitenkin tähän asti ajatellut, ettei hänellä ehkä ollut kaikki aivan kotona. Pitäisikö nyt vähän tarkistaa kantojaan asioihin. Hiukan aiheeseen liittyen, mutta asian vierestä kuitenkin, minusta on hauska seurata kun Limingan taidekoulun nuoret vääntävät Raamatusta sarjakuvaa. 09.01.2007 - 11:43
Jostain marketista tarttui mukaan Pianonopettaja, elokuva josta minua fiksummat ovat
jo lausuneet hämmästyttäviä näkemyksiään. Ja tietenkin jo silloin kun
asia oli ajankohtainen. Minulla on yhä suurempia vaikeuksia pysyä
mukana kronoksen virrassa.
Koska käsikirjoitus perustuu nobelistin, eli Elfriede Jelinekin tekstiin ja pääosassa on taide-elokuvien luottonäyttelijätär Isabelle Hubbert, jonka sivumennen sanoen en muista hymyilleen iloisesti yhdessäkään elokuvassa, mikä pistää miettimään että hymyileekö hän ylipäänsä koskaan ja onko arvostetun taiteilijan yleensäkään luvallista hymyillä iloisesti, niin ymmärsin tietysti, että käsissäni on todellinen taidepläjäys. Jostain syystä ihmismielen synkeimpiin syövereihin sukeltaminen on synonyymi sanalle taide. Mitä kieroutuneempaa ihmistä kuvataan, sitä parempi. Siis älkää käsittäkö väärin, elokuva oli mielestäni kiinnostava. Ihanan ilmeettömän Isabellen silmäluomien värähdykset olivat mieliinpainuvat, kun hän roolihenkilönsä nahoissa katseli pornoelokuvaa ja nuuski samalla paperinenäliinaa, johon joku edellinen katsoja ehkä oli pyyhkinyt eritteitään. Mutta koko elokuvan ajan mietin, että miksi tämä elokuva on tehty? Miksi tarina on kirjoitettu? Miksi meidän on niin tärkeä saada tietää millä eri tavoin ihmiset voivat kieroutua seksuaalisesti, tai muutenkin. En tarkoita tällä sitä, etteikö ihmisten seksuaalisia kieroutumia saisi esitellä. Ihmettelen vain, miksi olemme niin kiinnostuneita kieroutumista. Miksi taiteen tehtävä tuntuu pääasiassa olevan vetää viiltoja ihmisyyden herkkään panssariin tavalla, joka ei kosiskele vaan hyökkää ja käy silmille. Kuten eräässä arvostelussa sanotaan. Onko kosiskelun ainoa vaihtoehto hyökätä ja käydä silmille? Jos ihmisyyden herkkään panssasiin vedetään viiltoja, tuleeko sieltä aina paskat silmille? Vai onko tässä taustalla jokin ideologia? Minä väitän, että tässä on taustalla ideologia, tietynlainen käsitys ihmisyydestä. 30.12.2006 - 20:39
Olen surullinen sen vuoksi että Saddam hirtettiin. Minusta tuntuu, että taas on kuljettu kairos-hetken ohi.
Saddam oli tietysti paha ihminen ja syyllinen yli miljoonan ihmisen kuolemaan, mutta hänen hirttämisensä on jälleen yksi julmuus tässä julmassa maailmassa eikä siis vähennä maailman kokonaisjulmuuden saldoa, vaan lisää sitä. Tietenkin hän on vain yksi hirtetty ihminen, koko ajan kaikkialla kuolee ihmisiä erilaisten julmuuksien vuoksi, joten miksi minä täällä itken Saddamin vuoksi? Varmaan siksi, että hänellä on suuri symboliarvo ja hänen kuolemansakin saa sen vuoksi suuremman painoarvon. Jos häntä olisi kohdeltu inhimillisesti, se olisi kertonut että ihmiskunta kykenee vastoinkäymisistä huolimatta kehittymään ja maailmalla on toivoa. Hänen epäinhimillinen kohtelunsa kertoo, että vaikka haluankin ajatella maailmalla olevan toivoa, se on vähän voipuneempaa, surullisempaa toivoa, kuin ennen hänen kuolemaansa. Kalsea olo tuli, kun televisiossa kerrottiin miten maailmalla iloitaan Saddamin hirttämisestä. Voisi tietysti ajatella, ettei minulla ole oikeutta sanoa tästä asiasta mitään, kukaan omaiseni ei ole kuollut Saddamin hirmuhallinnon alaisuudessa. Mutta sanon kumminkin. Minusta tämä on surullinen lopetus vuodelle. 27.12.2006 - 12:48
Kreikan
kielessä on kaksi aikaa merkitsevää sanaa, kronos ja kairos. Kronoksen
tunnemme hyvin. Kronos on sitä mitä kello ja kalenterit
mittaavat, mitä ne jakavat täsmällisiin hetkiin.
Kairos viittaa toisenlaiseen, laadulla ja sisällöllä ladattuun hetkeen jossa purkautuu esiin todellisuus, jonka jälkeen mikään ei enää ole niin kuin ennen. Se on kyllä saattanut hiljalleen latautua ja kypsyä kronoksen kätkössä, mutta kun kairos koittaa, maailmaan syntyy uusi sisältö, joskus suuri lupaus, joskus uhka. Kun atomipommi tuhosi Hirosiman, ihmiskunnan kairos-hetki oli oikeastaan koettu jo kolme viikkoa aikaisemmin, jolloin koepommi laukaistiin Uuden Meksikon autiomaassa. Silloin ihmisillä olisi ollut vielä mahdollisuus havahtua, tajuta etteivät oikeastaan haluakaan astua tälle tielle. Mutta he eivät havahtuneet ja pommi pudotettiin Hirosimaan. Jokaisen ihmisen elämässä on hetkiä, joista avautuu ovia uuteen maailmaan, parempaan tai huonompaan. Mutta jos ihmisellä on kiire, voi käydä niin että hänen arviokykynsä herpaantuu ja hän ei erota hetkeä johon kannattaa tarttua, hetkestä johon kannattaa jättää tarttumatta. Marja-Riitta Ollila kertoi Turun Sanomien jäähyväiskolumnissaan kokeesta jossa ihmisille kerrottiin, että heidän oli mentävä pitämään luentoa. Toisille kerrottiin, että heillä on kova kiire, toisille annettiin aikaa. Luennoitsijoiden matkan varrelle järjestettiin avuntarvitsija ja tuloksena oli, että kiireiset jättivät avuntarvitsijan pulaan, vähemmän kiireiset pysähtyivät auttamaan. Minut tämä pisti ajattelemaan. Ihminen on tilannesidonnainen. Kuka tahansa meistä voi olla laupias samarialainen, mikäli meillä vain on aikaa. Nyt vuoden vedellessä viimeisiään ajatukset harhailevat jo kohti tulevaa vuotta. Toivon, että osaan tarttua omaan kairokseeni ja astua sen kautta uuteen, parempaan todellisuuteen. 24.12.2006 - 22:35
Katsoin äsken telkusta dalai laman
haastattelun. Ihmisen älykkyys yhtyneenä hänen kykyynsä tuntea
myötätuntoa on dalai laman mielestä ihmisyyden ydin. Eläimetkin
kykenevät myötätuntoon, mutta vain rajallisesti. Vain ihmisellä on kyky
tuntea rajatonta myötätuntoa.
Myötätunnon dalai lama ulottaa ilman minkäänlaisia epäilyksiä myös vihollisiin, mikä tietysti on tuttu ajatus myös kristityille. Hän kertoi munkkiystävästään joka oli kulttuurivallankumouksen jälkeen viettänyt 18 vuotta kiinassa vankileirillä ja kertoi jossain vaiheessa pelänneensä, että menettäisi kykynsä tuntea myötätuntoa kiinalaisia vallanpitäjiä kohtaan. Dalai lama pystyi silmät kirkkaina sanomaan aivan itsestäänselvyytenä, että vaikka tietenkin tuomitsee kiinalaisten tekemät hirmuteot Tiibetissä, hän tuntee heitä kohtaan vankkumatonta myötätuntoa. On hänen mielestään olennaisen tärkeä erottaa toisistaan teko ja teon tekijä. Dalai lama toivoi, että koulutusjärjestelmässä huomioitaisiin älyn kehittämisen lisäksi myös hyvän sydämen, myötätunnon kehittäminen, sekin nimittäin vaatii ponnistelua. Myötätunnon ja älyn pitää toimia yhdessä. Ihmisen pitää ymmärtää, että hänen onnensa ja muiden ihmisten onni ovat riippuvaisia toisistaan. On järjetöntä toimia itsekkäästi ja ajaa pelkästään omaa etuaan, koska lopulta se koituu itselle turmioksi. Ihmisen elämän tarkoitus on kokea iloa ja onnea ja tehdä jotain mikä on merkityksellistä itselle ja muille. Vääjäämättömiä asioita on turha murehtia, kuten sitä että ihminen vanhenee, sairastuu ja kuolee. Se kuuluu elämään, se pitää hyväksyä. Dalai lama vertasi elämäänsä mereen, pinnalla voi olla kaikenlaista kuohua, mutta syvällä pinnan alla meri on hiljainen ja tyyni. Hän sanoi, ettei pelkää vanhenemista, sairautta eikä kuolemaa koska se kuitenkin jossain vaiheessa tapahtuu. Hän nauroi iloisesti, ehkä hivenen ironisesti, mutta vain hivenen. Niin hivenen, että ostin hänen joulusaarnansa siltä istumalta. 11.12.2006 - 20:46
Olin tänään Ylessä keskustelemassa Eve Mannun, psykologi ja työelämävalmentaja Heidi Viljamaan ja
tuottaja Päivi Salminen-Kultasen kanssa siitä onko olemassa jokin naisellinen tapa ajatella, ja jos on, niin millainen se on. Lappeenrannan teku kuulemma etsintäkuuluttaa naisellisia aivoja ja naiselliset aivot ovat kuumaa kamaa työelämässä muutenkin tällä hetkellä. Myös Nokian suuri poika Jorma Ollila kaipaa enemmän naisia Nokian hommiin. Naiset ovat keskustelevaisia, käyttäjäystävällisiä, muutenkin ystävällisiä, tuovat siis oivaa uutta näkökulmaa muun muassa juuri teknisille aloille, joten totta hemmetissä heille on nyt kysyntää. Olen tietysti sitä mieltä, että on olemassa naisellinen tapa ajatella, mutta miten paljon kysymys on tosiaan aivoista, miten paljon kulttuurista ja siitä kuinka meitä sosiaalistetaan, sitä minä en tiedä. Itse uskon, että täsmälleen näillä aivoilla olisin aika eri tyyppinen ihminen jos olisin sattumoisin syntynyt pojaksi. Olisinko viisaampi tai tyhmempi, onnellisempi tai onnettomampi, sitä en tiedä. Mutta erilainen olisin, täsmälleen näillä aivoilla. Minulla ei tietenkään ole mitään sitä vastaan, että teknisille aloille toivotaan naisia. Eikä mitään sitä vastaan, että siellä aletaan miettiä käyttäjäystävällisyyttä ja keskustelemista ja muuta sellaista, mutta jokin minua tässä jutussa rassaa. Naisia siis halutaan töihin teknisille aloille koska nyt on huomattu, että he ovat fiksuja ja avarakatseisia ja kärsivällisiä, ja nuo ovat hyviä ominaisuuksia teknisillä aloillakin. No siis sehän on hieno juttu, että naisten ominaisuuksia, ovatpa ne sitten synnynnäisiä, tai kasvatuksen tulosta, aletaan arvostaa työelämässä. Minua kai huolestuttaa, että käykö tässä niin, että kun niitä naisellisia aivoja saadaan teknisille aloille, miesten ei tarvitse senkään vertaa ponnistella keskustellakseen, ollakseen käyttäjäystävällisiä ja joustavia. Naiset hoitavat kaikki nämä hankalat hommat miesten puolesta, eikä naisille siitä hyvästä tarvitse maksaa kuin 80 % siitä mitä mies kiskoisi. Siis kun naiset ovat niin fiksuja ja pitkäpinnaisia, niin miesten ei sitten tarvitse. Tietyllä tavalla koen, että kun nainen lukitaan käyttäjäystävälliseksi, keskustelevaiseksi, joustavaksi jne, tuomitaan myös miehet keskustelemattomiksi käyttäjävihamielisiksi putkiaivoiksi. Minä se vain edelleen haaveilen maailmasta jossa nähtäisiin metsä puilta ja ihminen sukupuoleltaan. Mutta turhaa haaveiluahan se on. Ohjelma Ilonan ystävät tulee Ylen ykköseltä lauantaina ja sunnuntaina, myöhemmin sen voi kuunnella netistä. 07.12.2006 - 11:01
Olin
sellaisessa tilaisuudessa missä vanhat ihmiset muistelivat lapsuuttaan.
He kertoivat, miten ennen vanhaan (tämä taisi tarkoittaa 40-lukua)
lapset ja nuoret olivat erilaisia kuin nykyään, koska silloin tehtiin
kyllä kiusaa, mutta ei rikottu mitään. Nykyään sen sijaan rikotaan
kaikkea ja se on paha. Entisajan lapset vain soittelivat pirunvilua
entisen ilotytön akkunan alla tai kiusasivat omituisen näköistä
radanvartijaa viemällä potkukelkan raiteille.
Ne olivat tietenkin hauskoja muisteluksia. Vanha ilotyttökin oli suuttunut kerran niin pahasti, että oli ajanut poikia kirveen kanssa takaa pitkin Portsaa. Minä nauroin muiden mukana. Vasta jälkeen päin tulin ajatelleeksi, miten kummallinen ja sitkeä huvi se on ollut, että poikkeavia, marginaaliin joutuneita on avoimesti kiusattu ja se on ollut yleisesti hyväksyttyä. Nykyään tällaista avointa kiusaamista ei enää taideta suvaita. Poikkeavat saavat kulkea rauhassa, mitä nyt joku joskus voi katsoa vähän pitkään ja lapsi osoitella sormella. Sen sijaan bussipysäkit ja aidat ja pyörätelineet ja puistonpenkit ovat jatkuvasti vaaravyöhykkeessä. Onko näillä asioilla jokin yhteys? Kun ihmisiä ei enää saa niin näkyvästi kiusata, pitää rikkoa esineitä? 04.12.2006 - 13:03
Eilisessä Turun sanomissa oli mielenkiintoinen juttu, joka perustuu James Grahamin kirjaan Juoppohullut vallankahvassa. Alkoholismin vaiettu historia.
Hän kertoo miten hallitsijoiden alkoholismi on jäänyt historioitsijoilta usein huomaamatta. Historioitsijat ovat kiinnostuneita salaliitoista, taisteluista, valloituksista, siis käyttäytymisen seurauksista, ei sen syistä. Poliittisia valtapelejä ei useinkaan ole mietitty siltä kannalta, että päätöksiä on tehty humalassa ja krapulassa, vaikka toisaalta on ollut tiedossa, että monet hallitsijat ovat juoppoja ja tiedetään myös mitä juoppous tekee ihmisen psyykelle. Ihan vakavasti pitäisi kysyä, kuinka paljon vähemmällä kärsimyksellä olisivat monet kansakunnat päässeet ja miten moni sota olisi vältetty, jos alkoholistit olisi pistetty hoitoon hyvän sään aikana, eikä päästetty niitä päättäville paikoille riehumaan. Graham luettelee historiasta tunnettuja alkoholisteja. Niitä löytyy tietysti Amerikan presidenttien joukosta, mutta murhanhimoisimmaksi alkoholistiksi hän mainitsee Stalinin. Stalin, itsekin alkoholistin poika, näki sabotöörejä ja vakoojia kaikkialla. Stalinin juomatavat olivat alkoholistille tyypillisiä. Hän painosti muita juomaan seurakseen. Tuttavien oli salaa pyydettävä lasiin värjättyä vettä, koska eivät pystyneet pysymään Stalinin tahdissa. Tietysti muutkin kykenevät hirmutöihin kuin vain alkoholistit. Hitlerhän oli tunnetusti absolutisti. Mutta hänenkin isänsä oli alkoholisti. Historia oli yksi niistä oppiaineista, jotka minua koulussa aina ärsyttivät. Se tuntui niin valheelliselta, elämälle vieraalta tavalta jäsentää maailmaa ja todellisuutta. Suurmiesten ympärille rakennetut tapahtumaketjut jotka huipentuivat siihen kuinka sotajoukot etenivät itään ja länteen ja rajojen paikkoja siirreltiin erilaisissa mahtipontisissa kokouksissa, jotenkin se vain tuntui että jotain olennaista jäi historioitsijoilta tavoittamatta. Tässä varmaan yksi niistä aioista joita olisi jossain vaiheessa voinut tunneilla miettiä. *** klo. 19 Blogin päivittyminen ei ole tänään näkynyt blogilistalla, en ainakaan minä ole huomannut. **** Onko teille muuten koskaan käynyt niin, että otatte vapaaehtoistyönä hoidettavaksenne jonkin homman, kun se tuntuu vähän niin kuin velvollisuudelta. Sitten hoidatte sitä hommaa parhaan kykynne mukaan, kunnes joku rehellisenä ihmisenä antaa palautetta ja sanoo, että olette hoitaneet hommanne aivan luokattoman huonosti. Minulle nimittäin kävi noin ja kiitin rehellisestä palautteesta, mutta en ole varma olenko minä oikeasti kiitollinen. 27.11.2006 - 16:49
 Susupetalin kuvapalvelu Rakennusvaiheessa yhtiömme maksukyky ei aina ollut paras mahdollinen: Riihijärven
kirje julki luvettiin ja kirjeessä oli jos ei meillä ole ensi
manantaina lähettä raha niistä tukeista kuin on lähetetty lasku niin
hän lähettä vekselin ja kokous päätti anta hänen lähettää vekselin. Myös
naapurin kanssa oli ongelmia koska sieltäkin oli otettu tavaraa ja
laskut olivat maksamatta. Asia jätettiin isännöitsijän huostaan ja
toivottiin, että hän naapuritalon yhtiökokouksessa selittäisi asiaa
parhain päin. Ajoittaisten rahahuolien ei annettu lannistaa kun tulevaa
kotia rakennettiin: Ja keskusteltiin
kummoset muurit laitetaan ja päätettiin laitta niin suuret ja mukavat
kuin vaan voitan valkoisista primaa uustkotti kakeleista. Myös naisväkeä ajateltiin:
Puhen johtajan ehdotuksesta otettiin keskusteltavaksi kuinka suuret
paistin uunit laitetaan ja päätettiin laitta niin mukavat kuin
mahdollista. Taidanpa mennä laittamaan koivuklapia pesään, vielä puilla lämmittämistä ei ole ihme kyllä kaupungissa kielletty, vaikka kaipa se kohta kielletään. 25.11.2006 - 18:26
Menkää ihmiset katsomaan hieno elokuva, Babel.
Babelhan on tunnetuin kai siitä tornista, jonka rakentamisesta Jumala
pahastui ja sekoitti ihmisten kielet sekä hajotti heidät ympäri
maailmaa niin että heidän olisi mahdoton ymmärtää toisiaan.
Yksimielinen ja yksituumainen ihmiskunta oli ilmeisesti uhka Jumalalle.
Raamatullisen esikuvansa mukaan elokuva hajoaa ympäri maailmaa, se
tapahtuu Yhdysvalloissa, Meksikossa, Japanissa ja Marokossa, mutta
alunperin kaikki oli kiinni siitä miten muuan japanilainen liikemies
oli joskus vuosia aikaisemmin lahjoittanut marokkolaiselle oppaalleen
kiväärin.
Elokuva näyttää millaisia traagisia seurauksia voi yhdellä typeryydellä olla, ja sitten toisaalta myös sen miten toisen ihmisen läsnäolo oikealla hetkellä voi parantaa parantumattomiksi luultuja haavoja. Ihmiskunnan yhteinen kärsimys näyttäytyi valkokankaalla riipaisevana. Elokuva puristi minusta myötätuntoa ennemmän kuin kuvittelin omaavani. Myötätunnon puuska ei sinänsä kestänyt kovin pitkään, mutta ehkä olin noin tunnin ajan elokuvan jälkeen parempi ihminen. Tosin se ei valitettavasti ehtinyt konkretisoitua hyvinä ja myötuntoisina tekoina, mutta helpotti kun saattoi hetken ajatella kauniisti muista ihmisistä. Elokuva kutsuu meidät sisälle ihmiskunnan yhteiseen suureen kärsimysnäytelmään, mutta se ei silti ole lohduton. Ihmiskunnan hajaannus jatkuu, mutta toisaalta ihmisten on mahdollista löytää yhteys keskenään ja olla toistensa vapahtajia. Toinen ihminen on usein se kirkkain valo pimeimmässä yössä. 24.11.2006 - 09:43
Olen edelleen kiinni taloyhtiön asioissa. Näihin aikoihin marraskuussa satayksi vuotta sitten aloitettiin rakennustyöt tällä tontilla rakentamalla työmiehiä varten lämmitettävä kaluputka. Myös lampun hankkimisesta riitti keskustelua, se tuli maksamaan 3 markkaa kaksikymmentä penniä. Iso raha miehille joiden tuntipalkka oli siihen aikaan noin 35 penniä. Mietin millaisesta lampusta mahtoi olla kysymys. Tuskin kuitenkaan sähkövalosta koska sähköt tänne hankittiin vasta kohtalokkaana vuonna 1918. Samoihin aikoihin kaivettiin tontille myös kuoppa sen vuoksi, että siitä saataisiin vettä. Niin tosiaankin, niillä ei ollut täällä vielä vesijohtoja silloin. Portsa oli enimmäkseen pelkkää peltoa ja toimiva kunnallistekniikka antoi vielä odottaa itseään. Heti aluksi on tehty joitakin outoja päätöksiä, kuten että rakennetaan ruumishuone joka on isompi kuin naapuriyhtiössä. Mistä on ollut kysymys? Onko taloyhtiöillä ollut omat ruumishuoneet? Ja onko ollut komeaa jos oma ruumishuone on suurempi kuin naapurissa? Jotenkin voisi ajatella, ettei iso ruumishuone olisi ylpeydenaihe, vaan mieluummin olisi ollut tavoitteena pieni ruumishuone, tyyliin meillä ei tarvita ruumishuonetta, meillä on niin hyvä talo että täällä eletään terveinä ja pitkään. Vai onko kysymys kuitenkin jostain muusta asiasta kuin ruumishuoneesta siinä merkityksessä kuin me sen ymmärrämme? Mietin sitäkin pitkään, mistä ihmeen harja kannusta miehet kohkasivat heti siinä vaiheessa kun rakennustyöt viimein päästiin alkamaan. Harja kannusta puhuttiin moneen otteeseen, milloin annetaan he kyselivät. Vasta sitten kun päätettiin että annetaan leipä ja kaffe ja pullo lemonaatia mieheen, tajusin että kysymyksessä olivat mitä ilmeisimmin harjannostajaiset. Harja kannu. Näin se kieli muuttuu. **** klo 10.56 Pahoittelen haamupäivitystä. Lukijapalautteen vuoksi jaoin pötköä pienempiin kappaleisiin. 08.11.2006 - 16:12
Kun
olin lapsi, muistan äitini kauhistuneena muistelleen omaa lapsuuttaan,
miten silloin ei kaikilla vielä ollut nenäliinoja, joten jotkut
brutaalit ihmiset painoivat sormella toisen sieraimen tukkoon ja
turskauttivat toisesta räät pihalle. Vartuin lapsesta aikuiseksi siinä
onnellisessa luulossa, että tuollainen tapa niistää kuuluu samaan
barbaariseen menneisyyteen kuin äitien tapa muussata lapsen ruoka
suussaan, tai se että syödään samasta kiposta ja lopuksi nuollaan
lusikka joka tuikataan hirrenrakoon kuivumaan. Nyt olen tänä syksynä
nähnyt kolme kertaa, miten vastaan kävelevä mies niistää
ruiskauttamalla räät sieraimesta kadulle. Teko on aina ollut harkittu,
selvästikin pitkän harjaannuksen tulos. Niistäjän omille rinnuksille ei
ole lentänyt mitään, mutta vieressä ja perässä kävelijät varokoot.
Kaduille virtsaamisen yleistymisestä on puhuttu paljon. Paitsi käytöstapojen höltymiseen se on tietysti liitetty siihen, että olutta saa nykyään mistä tahansa kioskista. Muistan omalta opiskeluajaltani leikkimielisen kampanjan jonka teemana oli Keskiolut R-kioskeihin. Se oli kaikkien mielestä suurenmoinen vitsi. No eipä naurata enää. Katselin keittiön ikkunasta, kun eräs herrasmies poikkesi pihaamme ja alkoi lorottaa lasten leikkipaikalle, parin metrin päähän ikkunasta. Avasin ikkunan ja tuijotin hänen perhekalleuksiaan siinä toivossa, että paha katseeni aiheuttaisi virtsaputkeen kivuliaan tukoksen tai muuta vastaavaa. Hän huomasi minut kyllä, mutta ei mitenkään häiriintynyt. Typerästi kysyin, eikö hänellä ole vessaa. Hän sanoi, ettei hänellä ole selässä kannettavaa. Mikä oli tietenkin fiksu vastaus. Kun tähän lisätään pieruhuumorin yleistyminen ja myös konkretisoituminen, niin ettei ole pelkästään hauskaa puhua julkisesti piereskelemisestä, vaan myös julkisesti piereskeleminen on mitä riemukkainta, niin minun on pakko tulkita tämä asia niin että kulttuuri on muuttumassa. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni olen elänyt kulttuurisen kultivoituneisuuden aikaa, jolloin käytöstapoja on nuijittu ihmisiin sangen määrätietoisesti. Kultivoituminen ei välttämättä ole koskaan muuttunut todella sisäistyneeksi haluksi käyttäytyä fiksusti, mutta häpeän pelossa on kuitenkin pyritty muiden läsnäollessa välttämään tiettyjä ikävinä pidettyjä asioita. Tämä porvarilliseen ideologiaan sidottu kultivoitumisprosessi saavutti luultavasti lakipisteensä jo joskus viisikymmentäluvulla, mutta vanhalla painolla mentiin vielä muutama vuosikymmen kevyesti eteenpäin. Nyt me elämme karnevalistista rappioaikaa, jota mitkään Kaarina Suonperän käytöskampanjat eivät kykene kääntämään toiseen suuntaan. 28.10.2006 - 08:54
Lehtipuhaltimet
ovat jälleen ilmestyneet puistoihin ja pihoille. Kysymyksessä on
kuulemma turkulainen keksintö. Lehtien puhaltelu näyttää
ääliömäiseltä ja siksi minua hämmästyttikin lukea aamun lehdestä, että
se olisi kahdeksan kertaa haravaa tehokkaampi härpäke lehtien
kasaamisessa. Kiinnostavinta jutussa oli huomio, että
kuluttajille myydään, ja mikä parasta, kuluttajat ostavat riemuiten
sellaisia lehtipuhaltimia, jotka eivät melutasonsa vuoksi kelpaisi
ammattikäyttöön. Markkinoilla on mm. kiinalainen, verkkovirralla
käyvä puhallin jonka melutaso nousee 112 desibeliin.
Tuollainen lukema aiheuttaa jo kertakuulemalta kuulovaurioriskin ja
pidempiaikainen altistus aiheuttaa pysyvän kuulonaleneman. Tuote maksaa
vain 40 euroa ja on jo myyty loppuun eräästä sitä myyneestä
halpaketjusta. Mutta kaipa ne tilaavat sitä kauppoihin, niin että
mahdollisimman moni esim. tämän blogin lukija voisi käydä ostamassa sen
sieltä ja hankkia itselleen pysyvän kuulonaleneman vielä tänä syksynä.
Kyseinen halpakauppias kertoi, ettei asiakkailta ole tullut valitusta
metelistä. Se ei ehkä niin ihmeellistä olekaan, jos se kuulo on jo
mennyt niin mitäpä pieni pörinä haittaisi.
Mutta siis kannattaa ostaa kun halvalla saa. Ja jos jotain saa ilmaiseksi, niin kannattaa jonottaa. Mikään tungos ei ole liian hermoille käyvä, eikä mikään jono liian pitkä, jos jonottamisen palkaksi saa esimerkiksi kaksi desilitraa uutuusvanukasta. Tämä inhimillinen ominaisuus tarjoaa kyllä pelottavia sovellusmahdollisuuksia. Mitä kaikkea ihmisille voisikaan jakaa halvalla tai ilmaiseksi. Voisiko ihmiset kuurouttamisen lisäksi myös sokeuttaa, tehdä tunnottomiksi tai jopa tappaa ja vielä saada heidät maksamaan siitä? Täytyy pistää harkintaan. 21.10.2006 - 17:40
Jos ei muuten niin Turun vuoksi kannattaa käydä katsomassa Riisuttu mies.
En tiedä miksi onkin niin sykähdyttävä nähdä omat nykyiset
kotinurkkansa oikein valkokankaalla. Ihan niin kuin ne olisivat
jotenkin enemmän olemassa ja arvokkaampia kun ovat päässeet elokuvaan
asti. Elokuva oli muutenkin parempi kuin odotin, päätellen siitä etten
tullut kovin monta kertaa vilkuilleeksi kelloa elokuvan aikana.
Kiinnostaisi kyllä nähdä, millainen se alkuperäinen käsikirjoitus olisi ollut, mistään turhasta syvällisyydestähän tätä elokuvaa ei voi moittia. Se on hiukan härski ja yleisöä kosiskeleva ihmissuhdedraama joka saa ylimääräiset kiksinsä siitä, että tällä kertaa impotenssista ja muista kommunikaatiokatkoksista kärsivät henkilöt ovat pappeja. On niin perusteellisen hauskaa kun papit painivat juovuksissa, heiluvat viinakassin kanssa kirkon ovella tai myöhästyvät hautajaisista. Yleensäkin elokuvan kirkolliset elementit olivat vain jonkinlaista eksoottista kuorrutusta sinänsä aika tavanomaisessa tarinassa. Elokuvassa esitellään eräs versio naisellisen pahuuden ruumiillistumasta Iisebelistä. Iisebelhän oli se Vanhan testamentin kiero ja juonitteleva vaimo, joka hommasi miehelleen kuningas Ahabille viinitarhan jota Ahab ei itse saanut itselleen hommattua. Tässä elokuvassa soppa saa alkunsa siitä, että Edelmanin esittämän kirkkoherran vaimo päättää ajaa saamattoman ukkonsa piispaksi. Ja kirkkoherraa sitten ajetaan piispaksi niin kuin käärmettä pyssyyn. Vaimo juonittelee kulisseissa sillä välin kun kirkkoherra haikailee aidommasta ja rehellisemmästä elämästä rellestämällä bändikamunsa kanssa ja ihastumalla kirkon kretliinitukkaiseen vahtimestariin. Edelmanin kirkkoherrassa onkin ehkä sävyjä, hän on ajoittain jopa liikuttava joskaan ei kyllä piispakandidaattina erityisen uskottava, tai mistä minä oikeastaan sen tiedän, en varmaan mistään. Vaimonsa on jääpuikkomaisuudessaan yksiulotteinen ja tylsä. Hänessä ei ollut mitään positiivista, mutta hän ei toisaalta ollut riittävän kauhea että rooli olisi kantanut sen pelkän kauheuden varassa. Niin että oikeastaan olen sitä mieltä kuitenkin että elokuva oli aika huono. Mutta kumminkin viihdyttävä. Minä voin tosiaan antaa tällaisenkin pinnallisen lausunnon eikä edes hävetä yhtään. 16.10.2006 - 15:21
Nonossa kirjoitetaan kuolemansynneistä. Minäkin kirjoitin sinne kateudesta, nyt on käsitelty kohtuuttomuutta sekä henkisenä ilmiönä, että syömiseen
liittyen. Mutta syntihän on noita sanoja, joita tulee jatkuvasti
käyttäneeksi ilman että vakavasti miettii mitä sana oikeastaan
tarkoittaa. Minulla on eräs hurskas tuttava, joka jossain keskustelun
vaiheessa yleensä toteaa, että ihminen on niin syntinen, me kaikki
olemme syntisiä. Sitten hän aina katsoo minua, odottaa mitä sanon. Ja
minä vastaan aina, että ei kai me nyt niin syntisiä olla, mitä pahaa
sinäkin nyt muka olet tehnyt, kiltti ihminen. Hurskasta tuttavaani
naurattaa ja kauhistuttaa kun minä olen niin katumaton ja kieltäydyn
ottamasta vakavasti ihmisen syntisyyttä. Mutta kun hän tuntuu
ajattelevan, että syntisyys olisi sama kuin pahuus ja minun on vaikea
nähdä ihmisiä kauhean pahoina, vaikka totta, kyllä ihminen kykenee
myöskin hirmuiseen pahuuteen, niin kuin kaikki tiedämme. Itsekin tiedän
tehneeni elämäni aikana kaikenlaista pahaa, tahallisesti ja
tahattomasti, mutta näen pahojen tekojeni kumpuavan enemmän
ajattelemattomuudesta, heikkoudesta, tyhmyydestä kuin sydämen
synkeänmustasta pahuudesta ja täydellisestä kyvyttömyyttä hyvyyteen.
Nykyään ihmiset ovat masentuneita, ahdistuneita, syömishäiriöisiä, he kärsivät addiktioista. Mikä on näiden vaivojen yhteys syntiin ja pahuuteen? Jos ajatellaan kristinuskoa, niin millä tavalla ajatus syntien anteeksiantamuksesta koskettaa masentuneita tai eri tavoin addiktoituneita ihmisiä? Addikti ei välttämättä tunne itseään pahaksi, mutta kelvottomaksi hän sen sijaan voi hyvinkin tuntea itsensä. Ihmisten erilaisilla psyykkisillä vaivoilla on ehkä yhteytensä syntiin, mutta yhteyttä pitää kaivaa syvempää. Sen vuoksi pidänkin Jaakko Heinimäen syntimääritelmästä. "Synti on uskonnollisen kielen ilmaus todellisuudesta, jossa ihminen elää erossa siitä mikä on viime kädessä totta; vieraana omassa elämässään niin ettei edes suostu näkemään sitä mikä on totta." Minusta tuntuu, että tämä on yleinen ongelma. Ihminen on vieraantunut omasta elämästään, eikä uskalla nähdä mikä on totta, puhumattakaan että uskaltaisi pitää kiinni siitä minkä kokee todeksi, ja elää sen mukaan. 08.10.2006 - 14:42
Käväisin
eilen kaupungilla. Poiketessani hakemaan matkatoimistosta
lomaesitteitä, edelläni kävelleet tyttö ja poika pysähtyivät
suutelemaan. He olivat ehkä noin 14 vuotiaita. Kumpikin oli
olemukseltaan vasikkamaisen honkkeli, aivan kuin he eivät olisi vielä
aivan tottuneet pitkiksi venähtäneisiin raajoihinsa ja niiden uusiin
ulottuvuuksiin. Ensin he olivat kävelleet reippaasti käsi kädessä
eteenpäin, kumpikin yhtä kapoisena ja sitten yhtäkkiä he kävivät
toisiinsa käsiksi. Suuteleminen onkin aivan väärä sana, kysymyksessä
oli selvästikin ateria, tai ainakin pyrkimys ateriointiin (niin,
tästähän minun olisi kannattanut runotorstaissa kirjoittaa). On
tietenkin tuhmaa tuijottaa, mutta en vain saanut silmiäni irti siitä
miten he seisoivat silmät ummessa, kädet kietoutuneina toistensa
ympärille ja ahmivat toisiaan. Poikkesin matkatoimistossa, ja kun tulin
ulos, sama jatkui. Paitsi että intohimon pyörteissä tyttö oli hiukan
kallistunut taaksepäin puoliksi siltamaiseen asentoon, ja poika oli
taipunut hänen ylleen, kannatteli häntä kaksin käsin ja jatkoi
lutkutusta. Jostain syystä tajuntaani syöpyi erityisesti pojan ilme ja
tapa jolla hän rutisteli ja tunnusteli tyttöä kuin varmistuen, että se
tosiaan oli siinä, hänen sylissään. Muu maailma oli merkityksettömänä
haihtunut hänen ympäriltään, vain se oli tärkeää että hän sai nuuskia
ja rutistella ihmistä. Mieleen tuli keskustelupiirini, jossa käy nuori
nainen vauvansa kanssa. Välillä vauva muuttuu hiukan rauhattomaksi,
mutta silloin äiti kylmän rauhallisesti alkaa imettää ja vauva
rauhoittuu. Se imee ja päästää välillä kaasuja. Keskustelu jatkuu
omissa sfääreissään ja vauvan elintoiminnot toimivat jonkinlaisena
maanläheisenä taustana, joka muistuttaa elämän perusasioista, mikäli ne
uhkaavat muuten unohtua. On jotenkin selvää, että vauva nauttii
läheisyydestä, mutta sitten se kasvaa ja sen pitää oppia käyttäytymään
kultivoidusti, mihin liittyy erilaisten luonnollisten yllykkeiden
hallinta yleisillä paikoilla. Mutta mikä on tämän
kultivoitumisprosessin hinta yksilön elämässä? Pojan ilme oli
nyrjähtäneen autuas, vaikea kuvitella, että mikään maailmassa voisi
ylittää tuon hetken tuoman riemun.
**** Tuomiokirkon edessä on kuulemma klo 19 kynttilämielenosoitus Anna Politkovskajan muistoksi. 25.09.2006 - 19:11
Olen
ihmetellyt kielen ja todellisuuden välistä suhdetta. Minusta on
normaalisti päivänselvää, että maailmassa on kissoja ja koiria,
esimerkiksi. Kun minua vastaan tulee neljällä jalalla kulkeva
hännällinen nisäkäs, pystyn heti luokittelemaan sen kissaksi tai
koiraksi tms. Ja siksi minä yleensä kuvittelen, että eläimet syntyvät
tähän maailman nimilappu kyljessä. Että on jokin kosminen tai muu
ihmeellinen järjestys joka määrää, että meidän pitää nimittää kissaa
jotenkin eri tavalla kuin koiraa. Mutta voisi aivan hyvin olla, että
meillä olisikin kieli jossa kutsuisimme kissoja ja koiria jollain
yhteisellä nimellä, vaikka kisraksi. Niputtaisimme ne huolettomasti
samaksi suosittujen kotieläinten ryhmäksi. Tulisipa sitten vastaan
kissa, tai koira, sillä ei olisi väliä. Me vain osoittaisimme sitä
sormella ja sanoisimme kisra. Pitäisimme ehkä hulluna jos joku sanoisi,
että ne pitäisi luokitella jotenkin eri tavalla kun toinen kerran
haukkuu ja toinen naukuu. Grönlannissa on lumelle runsaasti
synonyymeja, meillä suomalaisilla taas on loputtomasti ilmauksia
esimerkiksi humalalle. Mutta jos meillä ei ole ollut tarvetta nimetä
jotain asiaa ja ilmiötä ollenkaan, niin sehän ei välttämättä tarkoita
ettei sitä ilmiötä olisi lainkaan olemassa. Me siis voimme elää
sellaisten ilmiöiden vaikutuspiirissä, joita emme tunnista, koska
kielemme ei ole huomannut nimetä niitä.
Mutta on kielen ja todellisuuden välinen suhde muutenkin hassu. Sitä yleensä kokee, että sanat ja puhuminen/kirjoittaminen on luonteva keino ilmaista itseään. Mutta ajatelkaapa tällaista. Teillä on kaksi vaihtoehtoa opettaa lapselle kuinka merimiessolmu tehdään. Joko näytätte lapselle kuinka solmu tehdään, tai sitten kerrotte sen hänelle sanoin. Ei saa näyttää, eikä edes piirtää. Kumpi lie tehokkaampi tapa. No minä kai tarkoitan vaan, että vaikka tämä meidän kielellinen kommunikaatiosysteemimme on hirmuisen kätevä ja olen erittäin kiintynyt puhumiseen ja kirjoittamiseen, niin onhan se kuitenkin aika kömpelö rautalankamainen juttu. Että on jotenkin erehdys samastaa sana, ja se ilmiö joka on sanan takana ja johon sana viittaa. Ja minusta muutenkin tuntuu, että sanallinen viestintä on ehkä vähän liikaa jättänyt varjoonsa muunlaista kommunikaatiota, vaikka onhan toki sanattomasta kommunikaatiosta jauhettu kaikenlaisissa seminaareissa. Mutta minä siis tuon perjantaisen jutun jälkeen olen miettinyt, että mikä meitä yleensä täällä maailmassa ohjaa. Minkä perusteella me suunnistamme. Millä perusteella tutustumme niihin ihmisiin joihin tutustumme? 18.09.2006 - 20:07
Tiesittekö
että ihmiset valehtelevat keskimäärin 15 kertaa viikossa ja kykenemme
tunnistamaan vain puolet kerrotuista valheista valheiksi. Kun ihminen
valehtelee, hänen kasvoillaan käväisee mikroilmeitä
ja jotkut poikkeukselliset ihmiset kykenevät havaitsemaan nuo ilmeet ja
erottavat valehtelijat joukosta, mutta me muut onnettomat saamme tyytyä
siihen että meitä jymäytetään mennen tullen. Valehteleminen on tärkeä
osa sosiaalista vuorovaikutusta. Ihminen joka ei opi sujuvasti
valehtelemaan, jää lopulta yksin. Asiaan kuuluu, että kehumme toisen
ulkomuotoa tai aikaansaannoksia, mikäli haluamme pysyä hänen kanssaan
väleissä. Viis siitä mitä oikeasti ajattelemme hänen kampauksestaan tai
esitelmästään.
Valehtelemisen yleisyyteen ja tietynlaiseen välttämättömyyteen nähden on aika kiinnostavaa kuinka tuomittavana valehtelemista pidetään. Periaatteen tasolla emme hyväksy valehtelua, mutta käytännössä harjoitamme tuota jaloa taitoa jotta asiat sujuisivat mahdollisimman jouhevasti ja pysyisimme väleissä niiden ihmisten kanssa joiden kanssa haluammekin pysyä väleissä. Onnellisuusprofessori Markku Ojanen taisi jossain sanoa, että tasapainoinen, tyytyväinen elämä edellyttää ihmiseltä kykyä itsepetokseen. Näin masentuneet oikeastaan eroaisivat ns. terveistä nimenomaan siinä, että masentuneilla on realistisempi käsitys omista mahdollisuuksistaan ja maailmasta kuin terveillä. Eli kyllähän tästä aika hurja tunne tulee kun asiaa nyt ajattelee. Minun on opittava valehtelemaan itselleni, että voisin olla tyytyväinen itseeni ja sitten minun on valehdeltava myös muille, että hekin olisivat tyytyväisiä minuun. Ja tämä kaikki minun pitäisi osata hoitaa niin, että minulla ja muilla ihmisillä säilyisi mielikuva minusta tinkimättömän rehellisenä ihmisenä. Opin tämän Prismasta. 04.09.2006 - 08:20
Tiesittekö
muuten, että luonnontieteilijät ovat väärässä. Eivät dinosaurukset
suinkaan kuolleet sukupuuttoon joskus kymmeniä miljoonia vuosia sitten.
Ihmiset ovat vähitellen tappaneet ne sukupuuttoon, mutta vielä
keskiajalla verenhimoiset dinosaurukset hätistelivät maanviljelijöitä
ja merenkulkijoita. Dinosauruksia on dokumentoitu monin tavoin, niistä
on olemassa piirroksia, maalauksia, tarinoita, Raamatussakin useita
biologisesti relevantteja kuvauksia. Aristoteles kirjoitteli lentävästä
liskosta ja Marco Polo on kertonut nähneensä dinosauruksen, oikeastaan
yllättävän iso joukko kunnioitettuja herroja on aikoinaan ihan pokkana
kuvaillut dinosauruksia. Mutta he vain eivät ole käyttäneet näistä
olennoista nimeä dinosaurus. Meille nämä olennot ovat tulleet tutuksi
nimellä lohikäärme. Oletteko olleet yhtä harhautuneita kuin minä?
Oletteko kuvitelleet, että lohikäärmeet ovat taruolentoja? No eivät
ole, vaan dinosauruksia. Vai mitä sanotte tästä Jobin kirjan kohdasta:
En saata olla puhumatta sen jäsenistä, en sen voimasta ja sorjasta rakenteesta. Kuka voi riisua siltä päällysvaatteen, kuka tunkeutua sen kaksinkertaisten purimien väliin? Kuka on avannut sen kasvojen kaksoisoven? Sen hammasten ympärillä on kauhu. Sen ylpeytenä ovat uurteiset selkäkilvet, kiinnitetty lujalla sinetillä. Ne käyvät tarkoin toinen toisiinsa, niin ettei ilma välitse pääse. Ne ovat toisiinsa liitetyt, pysyvät kiinni erkanematta. Sen aivastus on kuin valon välähdys, sen silmät ovat kuin aamuruskon silmäripset. Sen kidasta lähtee tulisoihtuja, sinkoilee säkeniä. Sen sieraimista käy savu niin kuin kihisevästä kattilasta ja kaisla tulesta. Sen puhallus polttaa kuin tuliset hiilet, ja sen suusta lähtee liekki. Sen kaulassa asuu voima, ja sen edellä hyppii kauhistus. Sen pahkuraiset lihat ovat kiinteät, ovat kuin valetut, järkkymättömät. Sen sydän on valettu kovaksi kuin kivi, kovaksi valettu kuin alempi jauhinkivi. Kun se nousee, peljästyvät sankarit, kauhusta he tyrmistyvät. Jos sen kimppuun käydään miekoin ei miekka kestä, ei keihäs, ei heittoase eikä panssari. Sille on rauta kuin oljenkorsi, vaski kuin lahopuu. Ei aja sitä pakoon nuoli, jousen poika, akanoiksi muuttuvat sille linkokivet. Kuin oljenkorsi on sille nuija, keihästen ryskeelle se nauraa. Sen vatsapuolessa on terävät piikit, se kyntää mutaa leveälti kuin puimaäes. Se panee syvyyden kiehumaan kuin padan, tekee meren voidekattilan kaltaiseksi. Sen jäljessä polku loistaa, syvyydellä on kuin hopeahapset. Ei ole maan päällä sen vertaista; se on luotu pelottomaksi. Se katsoo ylen kaikkea, mikä korkeata on; se on kaikkien ylväitten eläinten kuningas. (Job 41.) Repikää tuosta. 30.08.2006 - 09:25
Kirjoittaminen
on kyllä outoa touhua. Olin ihan muissa aiheissa kun yhtäkkiä päähäni
pätkähti Helinä Rautavaara. Joidenkin pinnallisten uutisvälähdysten
perusteella minulle on muodostunut hänestä aika lattea kuva.
Turhamainen, typerä nainen juoksee eksoottisissa maissa, kuvittelee
olevansa kulttuurien tuntija, kaulailee sissipäälliköitä ja äksyilee
kotimaassa kunnallispoliitikoille jotka eivät ymmärrä hänen arvoaan. En
ole koskaan tullut ajatelleeksi, että hän olisi mitenkään kiinnostava
ihminen. Ja nyt yhtäkkiä minä kiinnostuin hänestä. Miksi? En mistään
syystä. Hän vain pullahti mieleen ja minua harmittaa, miksi minä keksin
hänet vasta nyt, kun Kordelinin rahaston hakuaika on menossa umpeen,
enkä minä tässä ajassa ehdi millään kehitellä mitään järkevää
näkökulmaa Helinä Rautavaaraan. En minä tiedä mitä apurahojen antajat
hänestä yleensäkään ajattelevat ja voiko hänen ympärilleen yleensä
ympätä sellaista järkevältä kuulostavaa hakemusta että rahamassit
avautuisivat minulle. Yleensäkin apurahahakemusrunoilu on minulle aika
epätoivoista touhua, olen huono ja mielikuvitukseton siinä touhussa.
Mutta siis tämä Helinähän on särmikäs persoona. Naisethan eivät yleensä
ole särmikkäitä, vaan kesyjä pupujusseja, niin kuin minä. Jotka
nyhjäävät omissa oloissaan eivätkä koskaan muka halua loukata ketään,
eivätkä missään tapauksessa pröystäillä olemattomilla saavutuksillaan.
Mutta Helinä antaa palttua tällaiselle asenteelle, vaikka kotoa käsin
häntä yritettiin ahkerasti paimentaa ruotuun hänen seikkaillessaan
maailmalla. Helinä ei ollut mikään umpipyöreä humanisti: "En missään nimessä. Sehän yhdistetään aina johonkin Amnestyyn tai muuhun kamalaan". Hah, reipasta puhetta. Suomalainen yliopistoelämäkin saa kuulla kunniansa:"Tulin
tähän rajattomaan tyhmyyteen jossa kukaan ei tiedä mitään...Minä
katselin sitä aikani ja huomasin, että näin syvällistä tietoa minä en
julkaise näille pöllöille. Onhan minulla jokin vastuukin, etten kerro
niitä tietoja kaiken maailman onnenonkijoille, typeryksille, joita
suurin osa meidän uskontotieteen laitoksen ihmisistä on."
(Helena Lehtimäki: Minä Helinä Rautavaara) Isä Toivo Rautavaara neuvoo tytärtä kirjeissä, ettei tämä saisi leuhkia ja vihjailla edesottamuksistaan. Vanhemmille esitettiin surunvalitteluja tyttären vuoksi. Isä kehotti tytärtä kirjoittamaan Seura-lehteen asiallisia artikkeleja ja jättämään erotiikan pois. Seurassa oli julkaistu kuva missä Helinä poseerasi guerillojen kainalossa. Äiti laittoi kirjeeseen terveisensä. Huom. Älä pidä suuta auki valokuvissa. Se on hirveän näköistä. Sano sinä sip niin suu tulee sievän näköiseksi. Niinpä niin. Nyt minä oikeastaan jo ymmärränkin, miksi Helinä Rautavaara kiinnostaa. Miten häneen olisi suhtauduttu jos hän olisi ollut mies? 21.08.2006 - 16:55
Turkulainen
taiteilija Ermala oli joskus aikoinaan maalannut taideteoksen Turun
Uuden Teatterin rappukäytävään. Sitten teatteri oli muuttanut pois, oli
tullut uudet vuokralaiset ja rappukäytävässä oleva taideteos maalattiin umpeen. Tuosta vaan. Taiteilija pahoitti mielensä. Ystävällinen luottamusnainen vei asian kaupunginhallitukseen. Kysyn,
kenen päätöksellä, millaiseen päätöksentekoprosessiin perustuen ja
miksi taidegraafikko Yrjänä Ermalan taideteokset peitettiin maalilla
Kivipainon rappukäytävän remontin yhteydessä. Hän tiedusteli
myös millaisin kustannuksin ylimaalattu taideteos voitaisiin
ennallistaa. Kaupunginhallituksen vastaus on tylyhkö: Taiteilijalta
saadun tiedon mukaan alkuperäinen maalaus oli tehty jollain
sekalaisella lateksilla. Ylimaalaus on tehty Tikkurilan
korkeatasoisella Luja-lateksilla. Lateksin poistaminen lateksin päältä
on erittäin kallista ja käytännössä jopa mahdotonta.
Jotenkin minun on helppo samastua taiteilijaan joka on tehnyt työnsä "jollain sekalaisella lateksilla." Ja miten tyypillista, että taideteoksen ylimaalausta ei suoritettu millä tahansa sekalaisella lateksilla, vaan erittäin korkeatasoisella lateksilla. Ammattilaisten ottein. 15.08.2006 - 16:20
 Kuva: SusuPetalin kuvapalvelu Olen tänä kesänä kiertänyt läpi Turun seudun kirkkoja. Olen kiinnostunut keskiaikaisista veistoksista ja kirkkotaiteesta yleensäkin. En mitenkään tieteellisesti. Minä vain keräilen elämyksiä ja katson millä tavalla kaikki se mitä olen kesän aikana nähnyt ja kokenut muuntuu tekstiksi. En ole ihan varma kiertelenkö katselemassa kirkkotaidetta siksi, että haluan kirjoittaa siitä, vai kirjoitanko kirkkotaiteesta siksi että olen kierrellyt katselemassa sitä. Olen nyt muutenkin paneutunut tähän kristilliseen kulttuuriin niin syvällisesti kuin minulle on mahdollista. Mikä ei ole kovin syvällistä koska en ole kovin syvällinen ihminen. Olen lukenut kaikenlaista kirjallisuutta. Jesuiitoistahan olen täällä puhunutkin, luin myös yhden trappistimunkin kirjan Sisäinen eheytyminen, se oli valtavan jännittävä, mutta en vieläkään tiedä mikä on trappistimunkki. Piti ottaa selvää, mutta unohdin. Kirjassa puhuttiin levitoimisesta, vaikka olin tähän asti pitänyt levitoimista lähinnä silmänkääntötemppuna. Joku munkki oli niin suuresti rakastanut Kristusta, että aina kun hän kuuli Kristuksen nimen lausuttavan, hän nousi ilmaan. Munkkitoverit luonnollisesti kyllästyivät häneen ja vaativat, että hänet pitäisi poistaa luostarista koska oli ärsyttävää että hän aina leijui kirkon katossa. Mokomatkin kateelliset nipottajat. Olen lukenut sikin sokin kaikkea mahdollista, Augustinusta, Ristin Johannesta, Ignatius de Loyolaa, Raamattua ja nyt viimeksi Dietrich Bonhoefferia. Välillä luen Jaakko Heinimäkeä, koska hän on kevyt luettava ja siinä naureskelun ohessa saan kuitenkin hiukan tietoakin asioista. Minusta oli mm. kiinnostavaa, että muuan kirkkoisä oli tullut aikoinaan siihen tulokseen että sitten kun nousemme kuolleista, ylösnousemusruumiimme on todennäköisesti pallon muotoinen, koska pallo on täydellisin muoto. Kiehtova ajatus, eikö teistä? 06.08.2006 - 19:58
Olen
lueskellut Ignatius de Loyolan Pyhiinvaeltajan kertomusta. Ignatius oli
toiminnan mies joka joutui vuoteen omaksi haavoituttuaan taistelussa.
Hän olisi mielellään lukenut aikansa kuluksi "niitä maallisia ja
valheellisia kirjoja joita tavallisesti nimitetään ritariromaaneiksi,",
mutta niitä ei valitettavasti ollut saatavilla, joten hän joutui
tyytymään pariin uskonnolliseen opukseen. Hän lueskeli kirjoja ja
"jotenkin kiintyi niistä löytämäänsä." Sairasvuoteella maatessaan
Ignatiuksen ajatukset harhailivat välillä maailman asioissa, välillä
kirjoista lukemissaan asioissa. Hän alkoi haaveilla eräästä
vallasnaisesta, vaikka tiesikin että tämä nainen oli hänelle
saavuttamaton. Hän kuitenkin saattoi neljäkin tuntia päivässä
pohdiskella, miten pääsisi tuon vallasnaisen läheisyyteen ja miten
tekisi häneen lähtemättömän vaikutuksen. Mutta välillä hän pohdiskeli
uskonnollisista kirjoista lukemiaan juttuja, lähinnä pyhimysten
ihmeellistä elämää. Hän alkoi miettiä, että mitäpä jos hän tekisi niin
kuin pyhä Fransiscus, tai pyhä Dominicus. Hän kuvitteli mielessään
raskaita ja vaikeita tehtäviä ja tunsi että hän pystyisi suoriutumaan
niistä.
Ignatius siis harrasti aktiivista päiväunelmointia ja teki merkittävän havainnon. Kun hän ajatteli ihanaa vallasnaista ja tämän valloittamista, hän nautti päiväunistaan, mutta niistä jäi hänelle väsynyt, kuivettunut ja tyytymätön olo. Mutta kun hän kuvitteli kävelevänsä Jerusalemiin paljain jaloin ja syövänsä pelkkiä yrttejä, kuvitelmat antoivat hänelle lohtua ja sen lisäksi hän pysyi jälkeenpäinkin vielä tyytyväisenä. Niinpä hän alkoi puntaroida tätä merkillistä eroa päiväuniensa jättämän tunnelman välillä. Hän oppi, että toiset ajatukset jättivät hänet iloiseksi ja toiset surulliseksi. Minusta tämä on kiinnostava juttu, koska minäkin olen huomannut että päiväunelmia on kahdenlaisia. Sellaisia jotka antavat voimaa ja sellaisia joista tulee ikävä tunnelma. Tämä Ignatiuksen oivallus oli pohjana kun hän myöhemmin alkoi laatia Harjoituksia ja kehitti oppinsa henkien erottamisesta. Kannattaa ehkä tutkia päiväuniaan. Pohtia mihin suuntaan ne vievät. Kohti iloa vai kuivuutta ja ikävää. 30.07.2006 - 19:11
 SusuPetalin kuvapalvelu kävi ikuistamassa myös tämän pikkuisen taulun jota olen pikkutyttönä katsellut odottaessani unta huoneessani. Taulu on varsin vaatimaton, mutta olen aina pitänyt sen tunnelmasta. Siinä on lämpimän loppukesän päivän ajattomuutta. Työt ovat vielä kesken, toinen puoli peltoa odottaa sadonkorjuuta, mutta ihmisiä ei näy missään. Ehkä ilta on jo lähestymässä, mutta kai köyhien pitäisi raataa pelloilla yömyöhään? Ehkä he kahvittelevat jossain kuvan ulkopuolella. Taulu on maalattu sota-aikana ja sen on mummu ostanut äidilleni silloin lahjaksi. Ja äiti lahjoitti taulun minulle, koska hän muisti että lapsena pidin siitä. Oiva Virran tauluista pitivät monet muutkin. Luin Satakunnan kansasta, että kun Oiva Virta piti näyttelyjä, niistä tavallisesti ostettiin kaikki taulut. Mutta yllättäen Porin taidepiirit eivät sitten kuitenkaan arvostaneet häntä, vaikka hän oli perustamassa Porin taiteilijaseuraakin. Abstrakti taide oli tehnyt maihinnousun Poriin, mutta Oiva Virta ei välittänyt ottaa sitä vakavasti, hänellä oli oma kutsumuksensa. Lehdessä oli kuva taiteilijasta maalaamassa kadulla Porissa ja nähdessäni kuvan, yhtäkkiä muistin tuon taiteilijan. Kun minä kuusikymmentäluvun alussa liikuskelin kaupungilla kotiapulaisen vartioimana, muistan ihmetelleeni setää joka seisoi puistossa ja maalasi taulua. Kotiapulainen selitti, että setä on taiteilija. Mutta kukaan ei kertonut minulle, että setä oli sama taiteilija, jonka taulu kiinnosti minua niin kovasti. Onneksi tiedän sen nyt. Mietin, että onkohan ollut kovinkin ratkaisevaa, että minä varhaislapsuuteni taipuisina vuosina olen imenyt itseeni vaikutteita taidemaalarilta, joka oli asiantuntemattomien taiteenystävien kovastikin arvostama, mutta jota paremmat piirit katselivat nenän vartta pitkin. 24.07.2006 - 10:15
Sastamala Gregoriana
kuuluu loppukesääni, vaikken minä siellä joka vuosi ole käynytkään.
Mutta joka vuosi kun sitä on järjestetty (tämä oli yhdestoista kerta)
olen ollut tietoinen että nyt se konserttisarja on meneillään ja
haluaisin olla siellä, mutta en ole. Nyt minä kuitenkin taas olin.
Sateisen päivän jälkeen ilta kirkastui suorastaan ihanaksi. Kävelimme
uneliaan maalaiskylän läpi haistellen kypsän kesän tuoksuja, jotka
eivät välttämättä ole yhtä hehkeitä kuin alkukesästä. Nyt nenä tavoitti
maatuvien kasvien, auringon kypsyttämän hevosenlannan ja tuleentuvan
viljan tuoksuja.
Lauantain konsertissa kuultiin John Dowlandin hengellisiä ja mietiskeleviä lauluja. Esiintyjät esittivät toiveen, että laulujen välissä ei taputettaisi, vaan mieluummin nautittaisiin keskiaikaisen kirkon ihmeellisestä hiljaisuudesta. En ole musiikkikriitikko, joten en osaa enkä viitsi tarkemmin kuvailla kuinka laulajat ja soittajat tehtävästään suoriutuivat. Minulle riittää se, että esiintyjät selvästi nauttivat toistensa seurasta, ympäristön arkaaisesta tunnelmasta ja yleisöstä joka on tullut konserttiin nauttimaan musiikista, ei niinkään näyttäytymään tai hengailemaan kaverien kanssa. Mutta se hiljaisuus. Esiintyjen toivomuksesta keskityin siis laulujen välissä nauttimaan keskiaikaisen kirkon hiljaisuudesta. Istuin kovalla penkillä silmät kiinni ja korvat auki, ja mitä kuulinkaan. En minä minkäänlaista hiljaisuutta kuullut, vaan hiljaa istuvan väkijoukon jatkuvan, hellittämättömän läsnäolon. Hiljaisuutta kuunteleva konserttiyleisö huokui ympärilläni ja yhtäkkiä minusta tuntui kuin olisin ollut suuren olennon sisällä. Se olento muodostui kirkosta, yleisöstä ja esiintyjistä. Laulujen välinen hiljaisuus täyttyi hengityksestä, varovaisista liikahduksista kun hyttysenpuremia rapsuteltiin tai korjattiin istuma-asentoa, pidätellyistä rykäisyistä, niiskahduksista, vaatteiden kahinasta. Se oli kuin jonkin suuren olennon ruuansulatuselimistön kurinaa. Konsertti oli ihana.Evelyn Tubb lauloi kauniisti ja Teppo Lampelan kontratenori hämmästytti, mutta voimakkaimmin tästä konsertista jäi mieleen laulujen välinen ns. hiljaisuus. Väkijoukkojen hiljaisuutta kannattaisi oikeastaan kuunnella useamminkin. Se on aika viehättävää. Mutta väkijoukoissa on se ongelma, että yleensähän ne eivät ole hiljaa. 11.07.2006 - 09:30
Museoissa
käydessä harvoin tulee ajatelleeksi, miten kiihkeää elämää työntekijät
viettävät siellä vitriiniensä varjossa, hämyisten takahuoneittensa
tavarapaljouden keskellä. Museothan ovat satunnaisen kävijän kannalta
rauhan tyyssijoja, aikaperspektiivi on toisenlainen kuin meillä, jotka
hektisesti kiidämme markkinatalouden mukana mikäli emme sitten jää sen
jalkoihin. Museoissa on jotain samaa turvallisuutta ja
muuttumattomuutta kuin kirkossa. Ehkä museoiden työntekijät ovat vähän
kuin pappeja, heidän tehtävänsä on erottaa olennainen epäolennaisesta.
Museon rauhassa tällainen maallistunut, kiireinen ihminen voi kohdata
menneisyyden ja ehkä myös itsensä ja lumoutua siitä kuinka maailma
muuttuu, mutta ihminen ei. Kierroksen jälkeen voi nauttia kahvin ja
pullan jonkinlaisena sakramenttina. Jokainen kulttuuritilaisuus
sivistää ja jalostaa meitä ja saamme turvallista hajurakoa siihen
laiskaan ja velttoon metsäläisminäämme joka ei välittäisi kehittyä
ihmisenä.
Mutta museon työntekijän näkökulma on toinen. Kun näyttelyä kootaan, päivät täyttyvät uskomattomista koettelemuksista ja ihmeiden kaltaisista sattumuksista, eikä näitä ehkä ole aina aivan helppo erottaa toisistaan. Kun Sankari vai konna? näyttelyä suunniteltiin ja keksittiin pyytää Lordilta puku Turun linnaan, ei vielä ollut tiedossa että Lordi osallistuisi euroviisuihin, puhumattakaan että hän voittaisi ne. Lordi lupasi puvun, paperit allekirjoitettiin ja homma oli selvä. Mutta sitten kävi niin kuin kävi. Lordi voitti viisut ja katosi tutkasta. Puvut olivat ties missä. Manageri ei vastannut puhelimeen. Näyttelyn esitteet olivat jo menneet painoon. Mutta tarinalla on onnellinen päätös, Lordin puku on kuin onkin esillä linnassa ja hyvä niin. Näyttely avattiin juhlallisesti ja minäkin sain kutsun. Danny oli kutsuttu avajaisiin kertomaan isoisästään Algot Niskasta, jolla hänelläkin on näyttelyssä sankarin tai konnan rooli. Avajaisvieraat seisoivat ala-aulassa kuuntelemassa kun Turun sanomien päätoimittaja Aimo Massinen piti omaa esitelmäänsä. Siitä kohtaa missä minä seisoin, näki hyvin toiseen kerrokseen, missä Danny odotti omaa esiintymisvuoroaan. Hänellä oli sininen pikkutakki, valkoiset housut ja kengät ja sinivalkoraitainen kravatti. Kampaus oli sama kuin hänellä on ollut aina, vaikka se ehkä kannattaisikin jo vaihtaa. Massinen puhui aika pitkään ja Dannylla tuli aika pitkäksi, tai ehkä hän jännitti. Joten hän hiippaili varpaisillaan edestakaisin siellä yläkerrassa ja hypisteli papereitaan. En tiedä mikä minuun iski, mutta jotenkin hän kyllä lumosi minut hiippaillessaan siellä edestakaisin. Kai se vain on niin lumoavaa kun iso mies yrittää olla huomaamaton. Turun linna kuitenkin on sen verran vankkaa tekoa, että isompikin mies saa yläkerrassa kävellä ihan huoletta ilman että se kuuluu alakertaan. Olen minä lomani aikana sivistänyt itseäni muillakin tavoilla, mutta jotenkin näkymä Dannysta hiippailemassa varpaillaan Turun linnassa palaa mieleen aina uudestaan ja uudestaan. Minusta se oli jotenkin niin söpöä. Minusta on ihan oikein että hänestä on tehty musiikkineuvos. 14.06.2006 - 13:16
Turkuun on rantautunut tomuinen vahakabinetti
joka esittelee kummajaisia. Historialliset nuket ovat peräisin
1800-luvun lopulta. Siellä voi käydä katselemassa kupan runtelemia
kasvoja ja sukupuolielimiä, maailman ensimmäistä keisarileikkausta joka
tehtiin 1500 luvulla ja muuta piristävää pientä kivaa. Olikohan se nyt
teurastaja joka sen ensimmäisen keisarileikkauksen teki ja potilas jopa
selvisi hengissä. Myöhemmin hänelle tehtiin keisarileikkaus vielä kolme
kertaa. Olisi luullut, että potilas olisi ensimmäisestä leikkauksesta
hengissä selvittyään todennut miehelleen että tästä lähtien polvet
pysyvät yhdessä. Oletan nimittäin että nukuttamatta tehty leikkaus on
ollut aika tuskallinen kokemus. Mutta ei. Silti minä siinä avatun
vatsan äärellä mietin millaistahan pariskunnan avioelämä leikkauksen
jälkeen mahtoi olla. Kuinka innokkaasti vaimo hoiti aviolliset
velvollisuutensa.
Suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin teki hahmo jota itse asiassa ei nukkevalikoimista löytynyt, nimittäin tarina Julia Pastranasta. Meksikolainen Julia oli luonnonoikku. Hän oli karvainen ja hänellä oli simpanssimaiset kasvot. Hänet löysi Theodor Lent, joka keksi lyödä rahoiksi kierrättämällä Juliaa ympäri maailmaa. Kyllähän ihmiset toki maksavat silkkaa rahaa päästäkseen pällistelemään simpanssia muistuttavaa karvaista naista. Theodor vei Julian vihillekin. Julia synnytti lapsen joka oli yhtä karvainen kuin Juliakin. Julia kuoli synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin eikä lapsikaan elänyt pitkään. Siitä uhkasi tietysti tulla Theodorille suuri taloudellinen menetys, mutta mies keksi että ruumiit voisi balsamoida ja kiertää niiden kanssa maailmaa. Näin hän myös teki. Minua tämä tarina kiehtoo. Julia varmasti uskoi, että Theodor rakasti häntä. Vai uskoiko? Mitä Theodor mahtoi ajatella itsestään. Oliko hyvinkin tyytyväinen itseensä keksiessään tällaisen hienon elinkeinon? Joskus sitä hämmentyy tajutessaan kuinka pohjaton kyky ihmisellä on ryöstöviljellä lähimmäistään. Kuinka täysin meiltä voi kadota kyky tuntea myötätuntoa toista ihmistä kohtaan. 21.05.2006 - 08:31
Näin
viime yönä sellaista hassua unta että Suomen Lordi voitti euroviisut.
Kyllä minua aamulla nauratti. Kaikenlaisista asioista sitä tuleekin
yöllä uneksittua. Joskus on sanottu, että ihminen näkee unta siitä mitä
toivoo tai pelkää, mutta tuskin kuitenkaan tässä tapauksessa koska en
minä sen kummemmin toivonut kuin pelännytkään suomalaisten voittoa.
Unessani suomalaiset saivat täydet 12 pistettä jopa ruotsalaisilta mikä
oli mielestäni aivan valtavan hassua. Yleensäkin minä koko
euroviisuäänestyksen ajan nauroin siinä unessani paljon, koska minusta
oli niin suunnattoman hassua kun joka puolelta jaeltiin suomalaisille
valtavia pistemääriä kun sensijaan monet aikaisemmat menestyjät
pysyttelivät sitkeästi nollilla, kunnes vasta aivan lopussa saivat
jonkin armopisteitä. Mutta siinä vaiheessa Suomi oli jo vetänyt
valtavan kaulan pahimpaan kilpailijaansa Venäjään. Kyllä ihmisen
alitajunta on ihmeellinen. Että se nukkuessa työstää tuollaisia
asioita. Mihinhän tämä kaikki nyt liittyy. Kyllä tällaisella unella
täytyy olla jokin syvempi merkitys. Tämä näkemykseni vahvistui
huomatessani että Mediaopettaja on nähnyt viime yönä saman unen.
**** Minusta tuntuu, ettei minulla ole oikeastaan minkäänlaista otetta siihen todellisuuteen jossa muut ihmiset tässä maailmassa elävät. Noiden hirviöiden viisumenestys on tietenkin yksi tärkeä osoitus siitä miten ulapalle olen ajautunut. Eilen kävin ruokaostoksilla isossa marketissa ja jouduin puikkelehtimaan tungoksessa koska sadat innokkaat suomalaiset olivat kertyneet ihailemaan jotain entistä tai kenties nykyistä tangokuningasta. Hän ei edes laulanut vaan suolsi latteuksia lattean juontajan innostamana ja ihmiset katselivat ja kuuntelivat suu naurussa. Anteeksi, pääsisikö tästä, minä sanoin ja tuupin kärryjäni ihmismassan läpi päästäkseni tekemään ruokaostokseni. Ruokakaupan puolella oli samanlainen tungos. Ihmiset jonottivat saadakseen kakkukahvit. Taas piti kärryjen kanssa tunkea läpi lievää väkivaltaa käyttäen. Minä en käsitä ihmisiä, jotka arvostavat niin suuresti ilmaista kahvia ja kakkua että ovat valmiit jonottamaan tungoksessa. Minäkin tykkään kakusta kyllä, mutta en minä viitsi sitä tungoksessa hotkia. Minulle merkitsee se tunnelmakin jotain. Kakkukahvit pitää nauttia kaikessa rauhassa, hyvässä seurassa. Tämän päivän lehdestä luin että Venäjällä ortodoksit vaativat Da Vinci-koodin vetämistä pois teattereista.Tästä kirjasta on nyt vouhotettu jo vaikka kuinka kauan ja nyt siis vouhotetaan elokuvasta. Vakavasti otettavat herrat ja rouvat kaikkialla maailmassa puolustavat kristinuskoa Da Vinci-koodin hyökkäyksiä vastaan. Hei haloo, se on viihderomaani eikä edes kovin hyvä sellainen. Unohtakaa koko juttu. Mutta siis eivät ne unohda. Minun pitäisi ilmeisesti jotenkin muuttaa asennettani. Löytää yhteinen sävel muun maailman kanssa, mutta kun ei kiinnosta. Olen reliikki 19.05.2006 - 08:55
 Terveisiä Tampereelta. Tuota Enckellin teosta minä siellä nyt lähinnä kävin katsomassa, mutta tulihan siinä tietysti ihailtua jälleen kerran ne Simberginkin työt, jotka ovat tutumpia. Enckell oli kuulemma maalannut itsensäkin freskoon, hän näkyy äärimmäisenä vasemmalla kömpimässä ylös haudasta. Ystävänsä Simbergin hän on pistänyt tuonne valaistuneiden joukkoon. Nyt huomio kiinnittyi siihen, että totutusta poiketen kaikki naiset on taulussa säädyllisesti verhottu, mutta miehet ovat alastomia. En tiedä miten kirkkotaiteessa, mutta noin yleensä ottaen visuaalisessa viestinnässä on taipumus esittää naiset alastomina ja miehet puettuina. Mutta se on sivuseikka, eikä kuulu tähän. Kuvassa juuri ja juuri erottuu vasempaan ylänurkkaan jätetty pieni tumma kaistale, joka muistuttaa siitä kuinka tummunut fresko oli ennen kuin taideopiskelijat puhdistivat sen ranskanleivällä. Kirkon ulkoverhoilua korjataan parhaillaan, joten hartaaseen tunnelmaan oli paukkeelta mahdoton päästä. Ulkoseinän kivet irrotetaan, puhdistetaan ja kiinnitetään takaisin. Korjauksen arvioidaan maksavan 7 miljoonaa euroa, mikäli nyt muistan oikein. Summalla joka tapauksessa rakentaisi kevyesti uuden kirkon. Sen lisäksi että sillä tietysti voisi hankkia yhtä jos toistakin tarpeellisempaa tavaraa tai palvelua. Mutta he siis eivät hanki uutta kirkkoa tai lahjoita rahoja hyväntekeväisyyteen, vaan pistävät temppelinsä komeaan kuntoon jotta sen satavuotista taivalta kelpaisi ensi vuonna juhlia. Eikö ole aika kiinnostavaa, että halutaan pistää isot rahat vanhan korjaamiseen, vaikka samalla rahalla saisi ihan uuden. Joku innokas taideopiskelija pystyisi varmaan uuteen kirkkoon rakentamaan Enckellin ja Simbergin töiden tarkat jäljennökset enkä minä edes erottaisi, ellen siis tietäisi, että ne ovat nyt jäljennöksiä, eivät alkuperäisiä. Minusta on jännittävää, että samalla kun ihmisyyteen kuuluu kyky tuhota ympäristöään, siis kun ajattelee miten suruttomasti täällä Turussakin on purettu vanhoja rakennuksia ja rakennettu niiden tilalle uskomattoman rumia pytinkejä, siihen kuuluu myös tarve vaalia jotain mikä järjenvastaisesti koetaan arvokkaaksi. Mikä noiden maalausten arvo oikeastaan on? Miksi alkuperäinen on merkittävämpi kuin hieno jäljennös? Miksi seurakunta on valmis pistämään 7 miljoonaa euroa graniittilohkareiden puunaamiseen? 17.05.2006 - 07:51
Tuossa Ulkopuoliselle ja Emmille vastatessani
ajatukset harhautuivat juoruiluun ja sitä kautta ihmisiin jotka eivät
juoruile. Juoruiluahan on pidetty aikamoisena paheena, mutta minusta
siinä kyllä on tehty juoruilulle pientä vääryyttä. Juoruilu voi olla
kamalan negatiivista, mutta silloin juoruilijat ovat kyllä ymmärtäneet
tehtävänsä aivan väärin. Juoruilunhalu kumpuaa ihmisen
sosiaalisuudesta, hänen kaipuustaan muiden ihmisten joukkoon. Juoruilu
on kiinnostusta muita kohtaan ja minusta on aina positiivista kun
ihmiset ovat kiinnostuneita toisistaan. Mutta koska olemme ihmisinä
kaikin tavoin vajavaisia, myös juoruilumme on vajavaista ja juorumme
helposti vääristyvät ja niiden tarkoitus kääntyy itseään vastaan.
Tämähän on meille tuttua kaikesta sosiaalisesta elämästämme. Kauneinkin
rakkaus saattaa kääntyä irvikuvakseen yllättävän nopeasti. Mutta emme
me sen vuoksi, että huomaamme olevamme kyvyttömiä rakastamaan toisiamme
täydellisesti, tuomitse rakkautta ja yritä poistaa sitä elämästämme
Olen elämäni aikana tavannut joitakin sellaisiakin ihmisiä jotka eivät juoruile. Nämä ihmiset ovat yleensä varsin tyytyväisiä itseensä ja ylpeitä siitä, ettei heillä ole tarvetta tällaiseen alamittaiseen puuhaan kuin toisten asioiden vatvominen tuttavien kesken. He tietävät olevansa kehittyneempiä ihmisiä kuin ne surkimukset joiden elämään juoruaminen vielä kuuluu. Näille ihmisille on ollut luonteenomaista se, etteivät he yleensäkään ole kiinnostuneita juuri muusta kuin omista ajatuksistaan. Heillä ei ole muilta ihmisiltä mitään erityistä saatavaa, he kokevat olevansa enemmänkin antajan paikalla. Heillä on asiaa, heitä kannattaa kuunnella, mutta heidän ei juurikaan kannata kuunnella muita koska muut ihmiset ovat, anteeksi vain, hiukan kehittymättömiä ja typeriä. Nämä ihmiset voivat olla suuria ihmisystäviä, kaikin tavoin auttavaisia ja ihania ihmisiä, siis ihan oikeasti. He ovat ystävällisiä ja lempeitä ja lukemattomat ovat ihmiset jotka ajattelevat heitä ihaillen ja aivan syystä. Minäkin voin ihailla heitä. Ja silti heidän tapaamisensa jättää minut koleaksi ja yksinäiseksi, koska minulle tulee tunne, että tällainen ihminen on kyllä ystävällinen, mutta ei hän oikeasti ole ystävä kenellekään. Koska jotta voisimme olla ystäviä toisillemme, meidän pitäisi olla myös kiinnostuneita toisistamme, siitä mitä toinen ajattelee, miten hän maailman näkee. Ei riitä, että haluamme kertoa muille että minä ajattelen tästä asiasta näin. Vaikka oman ehdottoman totuuden julistaminen onkin aina niin hauskaa. 13.05.2006 - 08:34
Tänään
pitäisi osallistua taloyhtiön pihatalkoisiin. Olen kerran
aikaisemminkin ollut pihatalkoissa, mutta siitä on pian kaksikymmentä
vuotta. Edellisenä iltana oli tullut juhlittua ja syötyä vankasti
valkosipulilla maustettua ruokaa. Taisin polttaa pari sikariakin. En
yhtään muista millä tavalla minä niihin talkoisiin sitten loppujen
lopuksi osallistuin, muistan ainoastaan miten yksi vanhempi herra
haisteli ilmaa ihmeissään ja kysyi mistä tämä kosanin käry tulee.
Nyt ei ole krapulaa, enkä ole syönyt valkosipuliakaan, eli siinä mielessä olen hyvässä iskussa talkoita varten, mutta muuten jännittää, koska sosiaalisuuteni on sen laatuista, että jännitän vieraita ihmisiä, varsinkin mikäli minulla ei ole selkeää roolia tilannetta varten. Katselin tuossa äsken talkootöiden luetteloa ja minusta tuntui, etten osaa tehdä mitään. Tehtävälistassa on rikkaruohojen kitkeminen, mikä ahdistaa minua koska aavistan että keittiömme ikkunan alla kasvavat äärimmäisen komeat takiaiset ovat jälleen vaaravyöhykkeessä. Minä ihailin niiden voimakasta kasvua viime keväänä kunnes talkooväki leikkasi ne yllättäen poikki. Olin suoraan sanoen järkyttynyt, mutta kuitenkin aivan liian hyvinkasvatettu ja arka mennäkseni kertomaan, että pidän itse asiassa takiaista erittäin kauniina ja komeana kasvina ja että minulla täytyy olla oikeus kasvattaa takiaisia omalla parin neliön pihaläntilläni ilman, että nuoret innokkaat puutarhurit tulevat siihen heilumaan leikkuriensa kanssa. Se on tietysti vähän kinkkinen juttu tuo takiaispöheikkö, koska olen huomannut ihmisten tulkitsevan asian niin etten sitten oikeastaan välitä tästä pienestä pihaläntistäni ja on ok. jättää siihen peräkärrynsä, tai pysäköidä pakettiautonsa, tai tyhjentää tuhkakuppinsa, kusta ja oksentaa jne. Mutta siis näinhän ei asia ole. Minä olen erittäin kiintynyt siihen pieneen länttiini tuossa keittiön ikkunan alla. Minä vain en haluaisi suitsia sen villiä ja pidäkkeetöntä kasvua. Minusta läntti on parhaimmillaan juuri tuollaisena. Takiaispöheikkö keittiön ikkunan alla on tavattoman tunnelmallinen. Tai sitten kysymys on vain siitä, ettei minua yksinkertaisesti kiinnosta väkertää puutarhan kanssa. Varsinkin kun minulla on se isompikin maaläntti olemassa siellä mökillä, mistä jo olikin puhetta aikaisemmin. Jos haluaisin upottaa käteni multaan, siellä sitä riittäisi työmaata. Mutta tutkailtuani huolellisesti tunteitani olen tullut siihen tulokseen, että olen kadottanut mielenkiintoni mullan ja kasvien kanssa puuhailemiseen. Olen kadottanut mielenkiintoni moneen muuhunkin puuhaan jota olen joskus pitänyt mielenkiintoisena. Nyt minusta on mielenkiintoisinta vain istua ja katsella miten takiaiset kesän edetessä kasvavat ja kypsyvät. Se on minusta ihmeellistä. Kyllä takiaiset ovat hienoja. Sitä paitsi niillä pallukoilla on hauska heitellä ihmisiä ja pitkäkarvaisien koirien turkeissa ne tekevät hienoa jälkeä. 07.05.2006 - 18:45
Vaivaako
ikävystyminen? Luin Turun sanomien artikkelista että sosiologi
Doehlemann on jaotellut ikävystymisen neljään tyyppiin. Situatiivinen
ikävystyminen on sitä kun odottelemme jotakuta emmekä osaa oikein
keskittyä mihinkään. Kylläisyysikävystymistä on se kun on saatu liikaa
yhtä ja samaa. Eksistentiaalinen ikävystyminen on sitä kun sielu on
vailla sisältöä ja luova ikävystyminen taas sitä kun on pakko ryhtyä
johonkin uuteen. Eksistentiaalinen ikävystyminen lienee noista
vakavinta laatua ja on ilmeisesti syynä siihen että kaipaamme
jatkuvasti kaikenlaista viihdykettä.
Ruotsalaishistorioitsija Peter Englundin mielestä ikävystyminen on suorastaan eskaloitunut 1900- ja 2000- luvuilla. Maallistuminen ja historiattomuus on irrottanut länsimaisen ihmisen uskonnosta ja perinteistä. Tilalle on tullut itse valittava ja helposti vaihdettava elämäntyyli joka ei anna ihmiselle paljonkaan merkityksiä. Niinpä meitä varakkaita, hyvinvoivia ihmisiä vaivaa outo melankolia. Kaikkien pessimistien suuri kotijumala Schopenhauer oli sitä mieltä että ihminen voi valita kärsimyksen ja ikävystymisen välillä. Kun ihmisen tavoitteet eivät täyty, hän kärsii. Kun ne täyttyvät, hän ikävystyy. Minulle ikävystyminen ei ole ollut kovin keskeinen olotila, ehkä juuri tuosta Schopenhauerin mainitsemasta syystä. Olen enemmän kärsinyt kuin potenut ikävystymistä. Olen kärsinyt, vaikka oikeastaan elämä on aina kohdellut minua varsin lempeästi. En ole joutunut kokemaan suuria traagisia menetyksiä ja asiat joihin olen ryhtynyt, ovat yleensä onnistuneet kohtalaisesti, vaikka mitään valtaisia läpimurtoja en olekaan saavuttanut. Mutta tunnistan kyllä itsessäni nuo erilaiset ikävystymisen muodot ja erityisesti kolahtaa ajatus että sielu olisi vailla sisältöä. Se olisi varsin kohtalokas vaiva tässä ammatissa. 05.05.2006 - 09:41
 Olen puolivallattomasti tullut siihen tulokseen että minulla on tätä nykyä aika monta muusaa. Perinteisestihän muusat ovat olleet miesten etuoikeus. Kuvassa on suloinen Calliope, itse päämuusa, eeppisen runouden muusa. Kuvastaako se jotenkin miesten ajatusmaailmaa, että heidän muusansa näyttävät olevan nuoria kauniita naisia? Oma suhteeni muusaan on onneksi sävykkäämpi. Olen alkanut nähdä hyvin monenlaisia ihmisiä muusanani. Erittäin rasittavatkin ihmiset voivat palvella muusan vaativassa tehtävässä. Tällä hetkellä minulla on kolme miespuolista päämuusaa, tosin suhteemme on nyt katkolla mutta saattaa jatkua syksyllä, jos hyvin käy ja ellen löydä tällä välin uutta ajateltavaa, mikä tietenkin, siis uuden ajateltavan löytäminen, voisi olla minulle hyväksi. Tavallaan minä olen tämän asian kanssa ihan tosissani, koska kyllähän ihmiset ovat valtavan inspiroivia. Ja toiset ihmiset inspiroivat enemmän kuin toiset. Jotkut ihmiset inspiroivat sen kautta että he ovat niin ihania. Toiset sen kautta että ovat niin ärsyttäviä. Minun muusakatraassani on kumpiakin. On minulla useampiakin muusia kuin nuo kolme itämaan tietäjää, mutta he ovat nyt viime viikkoina olleet aika keskeisessä asemassa. He ovat pesiytyneet alitajuntaani ja odotan pelonsekaisella kiinnostuksella mitä seuraavaksi tapahtuu. Millaiseksi suhteemme kehittyy. Minusta oli kiinnostava lukea Danten suhteesta Beatriceen, Dante tavoitteli uskonnollisesta kokemuksesta lähtevää kirjoittamisen näkyä. Tämän voiman täytyi hänen mielestään kätkeytyä naisen hahmoon ja naisen herättämään rakkauteen. Modernit keittiöpsykologit eivät tietenkään tällaista ymmärrä enkä yhtään ihmettele, mutta toisaalta olen aika vakuuttunut siitä että olemme menettäneet jotain olennaista jos emme ymmärrä että ihmisten välillä voi olla muunkinlaisia merkittäviä virityksiä kuin rakastumisia tai ihastumisia tai muita sellaisia. Kuka teitä inspiroi? Löytyykö työkalupakista hyvä muusa? 28.04.2006 - 18:39
Ehdin kuin ehdinkin katsomaan Mannerheim-näyttelyn
ennen kuin se puretaan. En kylläkään saanut vastausta mieltäni
ahdistaneeseen kysymykseen, eli kuinka on mahdollista että
näyttelykatalogin kansikuvassa Mannerheim poseeraa sotilaspuvun
rintataskun nappi auki? Olen nyt tiedustellut asiaa useammaltakin
ihmiseltä eikä se tunnu järkyttävän ketään muuta kuin minua. Onko
kysymyksessä provokaatio jota juntit suomalaiset eivät missään
vaiheessa ole havahtuneet huomaamaan? Mannerheimhan siinä nyt
haistattaa meille pitkät, ihan selvästi. Me ihailemme hänen
tyylikkyyttään ja jumaloimme häntä sen vuoksi, emmekä idiootit edes
tajua ettei hän ole vaivautunut sulkemaan rintataskun nappia mikä
lienee kauhea etikettivirhe. Vai olenko aivan väärässä?
Korea poikahan Mannerheim oli, siinä epäilemättä piilee hänen suosionsa salaisuus. Ja tuo ilme joka kuvassa, luomet raukeasti lerpallaan. Etäisenä ja rennon kyynisenä, kaiken nähneenä ja kokeneena. Mieleen tulee vankileireillä kiertänyt kasku siitä kuinka Mannerheim ei kestänyt katsella nälkää näkeviä. Hän ampui ne mieluummin. Aasian-matkojen kuvat olivat upeita. Mannerheimilla oli selvästi silmää muidenkin kauneudelle kuin pelkästään omalleen. Hän näytti kuvanneen enimmäkseen miehiä, mutta ehkäpä naisten kuvaaminen olisi herättänyt paikallisissa miehissä levottomuutta. Kukapa tietää. Hienoja kuvia joka tapauksessa, muutama otos Mannerheimista itsestäänkin aasialaismiesten keskellä istumassa, mantteli moitteettoman rypyttömänä mutta kengät hiukan tomuisina. Hienointa silti oli istua Turun linnan pihalla ja juoda kahvia. Luokkaretkeläisiä oli liikkeellä paljon. Akustiikka sisäpihalla oli metka. Liikenteen melua ei sinne kuulunut ja ihmisäänet tuntuivat leijuvan ilmassa pehmeinä kaikuina menneiltä vuosisadoilta. Istuin naamari kohti aurinkoa ja kuvittelin olevani jossain hyvin kaukana. Myöhemmin lähdettiin käymään mökillä seitsemän kuukauden tauon jälkeen. Aina sitä jännittää että mitähän siellä on talven aikana tapahtunut. Onko puita kaatunut talon päälle ja rosvoja käynyt ryöväämässä vanhan radiomme, mutta mitään tuhoja ei näkynyt. Mutta jotain ihmeellistä sentään, nimittäin sorsa istui puussa. Ja hetken kuluttua lensi toiseen puuhun. Istui siellä oksalla ja katseli ympärilleen. Ikinä en ennen ole nähnyt sorsaa puussa. Oletteko te? 18.04.2006 - 06:52
Olen
miettinyt turvautumista. Viime päivinä se on tuntunut eräänlaiselta
avainsanalta. Olen tavannut ihmisiä, jotka selkeästi turvautuvat
johonkin. Joille kyky turvautua johonkin itseä suurempaan antaa
elämälle pohjan silloinkin kun sitä pohjaa ei näyttäisi olevan.
Tällainen turvautuminen liikuttaa minua koska itse en ole koskaan
oppinut turvautumaan mihinkään enkä kehenkään. Minut on suorastaan
kasvatettu niin, vaikka se ei varmaankaan ollut vanhempieni tarkoitus.
No tietty taloudellinen turva minulla aina oli olemassa niin kauan kuin
asuin kotona, eikä sitäkään kannattaisi tietenkään väheksyä. Mutta
henkisesti olin aina turvaton ja tunsin ettei muilta ihmisiltä
kannattanut odottaa mitään positiivista. He eivät koskaan lohduttaneet
kun olin lohdutuksen tarpeessa, vaan moittivat ja käskivät
ryhdistäytyä. Siis tämä on täysin subjektiivinen kokemukseni.
Muistan miten lastentarhassa halveksin ikätovereitani jotka itkivät koska eivät saaneet kiinni kengännauhojaan ja sitten kiltti täti tuli auttamaan. Minä en halunnut aikuisten apua vaan purin hampaat yhteen ja ajattelin että itte täytyy pärjätä, armoa ei anota eikä anneta. Se on ollut jonkinlaisena johtolankana elämässäni siitä pitäen. Itte täytyy pärjätä. Joskus kahdeksankymmentäluvulla elettiin pieni hetki aikaa jolloin hyvinvointivaltio tuntui toimivan. Terveyskeskusmaksutkin poistettiin ja hoitoon pääsi saman tien kun jotain vaivaa ilmeni. Silloin ajatus hyvinvointivaltion olemassaolosta toi turvaa. Mutta sitten tuli lama ja hyvinvointivaltiolle kävi niin kuin kävi. Olen melkein vuoden jonottanut hammaslääkäriin pääsyä eikä loppua näy. Onneksi olen ollut aika terve enkä ole joutunut turvautumaan julkisiin terveydenhuoltopalveluihin, mutta ne kokemukset joita minulla on ollut, eivät ole olleet kovin rohkaisevia. Mutta siis ihmisiin en ole koskaan osannut turvautua. Vaikka olen elänyt pitkään parisuhteessa, en ole koskaan osannut ajatella että voisin turvautua mieheeni. Häneen varmaan olisi ihan hyvin voinut turvautua, vuosien varrella hän on osoittautunut aika luotettavaksi, mutta siis minun omien korvieni välissä on ollut tämä este. Ihmisiin ei kannata turvautua. Jos heihin turvautuu, paljastaa oman heikkoutensa, siis antaa toiselle aseet käteen ja seurauksena on jossain vaiheessa verilöyly jossa minun käy huonosti. Parempi siis vain yrittää selviytyä omin voimin silloinkin kun voimia ei tunnu olevan. Mutta mihin sitä ihminen voisi maailmassa turvata ellei toisiin ihmisiin? Katselin sunnuntaina Veikko Aaltosen liikuttavan dokumentin Paimenet, jossa muutama kalliolainen pappi ponnisteli välittääkseen kalliolaisille käsitystä Jumalasta ihmisen turvana. Lukiessaan siunauksen pappi silitti vanhuksen hiuksia. Uskoipa Jumalaan tai ei, aina me törmäämme toiseen ihmiseen. Ihmeetkin tapahtuvat usein nimenomaan toisen ihmisen kautta, vaikka joku ehkä näkee palavia pensaitakin. 11.04.2006 - 18:16
Mikaelinkirkosta
on tullut minulle keskeinen viihdekeskus. Eilen suunnistin naapurini
kanssa sinne katsomaan pääsiäisnäytelmää. En tiedä olisinko mennyt, jos
olisin tiennyt sen kestävän yli puolitoista tuntia. Toisaalta oli
kuitenkin mukava istuskella kirkossa ja katsella miten päivä hitaasti
hämärtyi lasimaalausten takana. Urkumusiikki on aina kaunista ja
harrastajanäyttelijöiden paneutuminen liikuttavaa. Jotain
ohjaaja-piiskuria he olisivat mielestäni tarvinneet joka olisi pistänyt
vauhtia tapahtumiin, vaikka ehkä hitaalla liikehdinnällä etsittiin
juhlavuutta. Taas nousi alttarin takaa savua, tällä kertaa Lasarus
nousi kuolleista ja vähän myöhemmin samasta haudasta kömpi enkeli joka
ilmoitti Jeesuksen nousseen kuolleista. Ohjaaja oli ratkaissut
Jeesus-ongelman niin että hän esiintyi vain äänenä, tyylikäs ratkaisu
mutta minä olisin kaivannut hiukan enemmän kosketuspintaa. Joka
tapauksessa kokemus voitti normaalin televisioillan kotisohvalla.
Mies on parhaillaan leikkurissa. Kantapää operoidaan. Pääsiäinen menee potiessa. Olen ajatellut ottaa kaiken irti Mikaelinkirkon pääsiäistarjonnasta, koska minnekään ei nyt päästä eikä passaa oikein vieraitakaan kutsua kun kotona on toipilas. Mikaelissa on messuja joka lähtöön. Kaverini luonnehti Mikaelinkirkkoa "tyttökirkoksi". Se on viehkeä kuin romanttisen ja puhdasmielisen typykän makuukamari. Sopii siis minulle joka olen romantiikan ja puhdasmielisyyden asiantuntija. Olen lukenut Augustinuksen tunnustuksia. Viehkeä kirja vaikka Augustinuksen tunnontarkkuus on hiukan huvittavaa. Hän jaksaa tehdä tarkkaa tiliä poikavuosien päärynävarkauksistakin. Häntä huolestuttaa myös mielen paisuminen. Minusta tuntuu että olisin pitänyt Augustinuksesta jos olisimme tavanneet. Mielen paisumista minäkin olen paljon ajatellut. Sitä kuinka paljon kirjoittamistani ohjaa häpeän pelko, halu tulla hyväksytyksi ja kunnian himo. Häpeän voittamisen kanssa olen vuosien varrella askarrellut paljonkin, mutta hylätyksitulemisen pelko ja kunnianhimo ovat jatkuvasti häirinneet keskittymistäni. Viime aikoina on ollut sellaisia tunnelmia kuin nuokin ongelmat olisivat ratkeamassa. Jollakin kummallisella tavalla tunnen päässeeni kontaktiin itseni kanssa.Olen löytänyt itsestäni jotain sellaista jonka olen aina aavistanut, mutta joka on ollut kadoksissa. Jotain sellaista jonka aikaisemmin olen hylännyt koska en ole nähnyt sen arvoa. Se on ollut jotain sellaista jota en ole halunnut kuunnella. Mutta nyt minä kuuntelen suurin korvin. 30.03.2006 - 11:21
Lueskelin
Tuomarien kirjaa. Israelilaisilla meni huonosti. Moabin kuningas
orjuutti israelilaisia. Israelilainen Ehud jonka tehtävänä oli kerätä
veroja päätti tehdä kansansa hyväksi jotain. Mennessään viemään
verorahat kuninkaalle hän ilmoitti, että hänellä olisi kahdenkeskistä
asiaa. Kuningas passitti palvelijat pois. Ehud astui lähemmäksi ja
sanoi, että hänellä on viesti Jumalalta. Sitten hän tarttui miekkaan ja
työnsi sen kuninkaan vatsaan. Kuningas oli hyvin lihava, joten kahvakin
upposi rasvaan, eikä Ehud saanut vedetyksi miekkaansa ulos kuninkaan
läskeistä. Kuningas kuitenkin heitti veivinsä ja sitten israelilaisilla
pyyhki jälleen paremmin.
Jotenkin tuo pätkä alkoi askarruttaa mieltä. Siis jos Ehud jaksoi työntää miekkansa Ehudin läskeihin, niin eikö hän nyt olisi jaksanut kiskoa miekkaa poiskin? Pilkataanko tässä taas lihavia vähän samaan tyyliin kuin ehkä typerimmässä elokuvassa jonka olen koskaan nähnyt. Hal ja iso rakkaus kertoo kammottavan tarinan miehestä joka hypnotisoidaan niin että hän alkaa nähdä sisäisesti kauniit naiset ulkoisestikin kauniina. Luonnollisesti kaikki ulkoisesti kauniit naiset ovat sisäisesti rumia ja Hal näkee ne hirviöinä. Hal rakastuu typykkään, joka todellisuudessa painaa 150 kiloa, mutta jota esittää hoikka Gwyneth Paltrow. Elokuva repii riemua siitä miten uima-altaasta loiskahtavat vedet yli äyräiden kun Halin rakastettu hyppää uimaan. Olen tietysti tottunut siihen, että lihavista naisista saa hauskoja sketsejä kun heidät laittaa esim. treffeille kaunokaisista haaveilevien miesten kanssa, mutta että pyhä kirjakin sortuu vitsailemaan lihavuudella. No kaverini kyllä sanoi, että siihen aikaan lihavuus oli ehkä arvostettua ja oli ehkä osoitus kuninkaan mahtavuudesta, että miekka upposi kahvaa myöten hänen läskeihinsä eikä Ehud saanut miekkaansa vedettyä pois. Mutta silti. Uimarantakausi lähestyy. **** Lisäys klo 14.30 Täällä voit allekirjoittaa adressin taideaineiden opetuksen puolesta." Taidekasvatus herkistää aisteille ja mahdollistaa oman itsen ja ympäröivän maailman syvällisemmän ymmärryksen. Nykypäivän mediakulttuurissa tämä on tärkeämpää kuin koskaan." 26.03.2006 - 21:17
Mysterium
konsertti Das Marien-Leben tuntui etukäteenkin ajatellen haastavalta.
Hindemithin sävellyksiä Rilken runoihin jotenkin poikkitaiteellisesti.
Jotkin Rilken teokset ovat olleet minulle läheisiä, joten siksi
konsertti kiinnosti. Ja tietenkin myös siksi että se pidettiin Mikaelin
kirkossa, johon olen rakastunut, mikäli rakennukseen voi
rakastua. Hindemith on polyfoonikko, joka "tunteellisuutta karttavassa uusasiallisuudessaan etääntyi jälkiromantiikan paatoksesta." Esityksestä vastasi kansainvälinen työryhmä.
En ymmärtänyt tästä mysteerinomaiseksi mainostetusta poikkitaiteellisesta esityksestä mitään. Mies kulki ympäri kirkkoa valkoinen kaapu päällä. Välillä urut soivat ja nainen lauloi kovalla äänellä. Välillä mies puhui. Välillä hän kyyhötti pitkiä aikoja alttarin edessä. Yhtäkkiä mies nousi pystyyn ja huusi: Meidän herramme Jeesuksen Kristuksen veri! Sitten räjähti, ja alttarin takaa nousi savua. Huomasin että vierustoverini hytkyi enkä minäkään sitten enää pystynyt pidättelemään. Yhden painajaismaisen hetken kuulin tirskahdusteni kiirivän räjähdyksen jälkeisessä kuolemanhiljaisuudessa. Onneksi urkujen pauhu jatkui kohta ja peitti alleen puberteettisen hihitykseni joka kohosi potenssiin siinä vaiheessa kun valkokaapuinen mies alkoi soittaa alttarin edessä urkujen säestyksellä sahaa. Voin vilpittömästi sanoa, etten ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Minun ei ole tarkoitus pilkata työryhmän näkemystä Marian elämästä. Olen aivan vakuuttunut siitä, että he olivat ammattitaitoisia ja heillä oli selkeä näkemys. Mutta valitettavasti minä en kyennyt eläytymään. Ilta huipentui siihen, että kävellessäni ystäväni kanssa kirkosta kotiin astuin jättiläismäiseen koiranpaskaan. Oloni on häikäisevän hilpeä. 21.03.2006 - 18:06
Eräs
ihminen näytti minulle tänään päiväkirjansa jonka sisukset kirjatoukka
oli syönyt hauraaksi pitsiksi. Lumoava ja pelottava näky. En ollut
tiennyt että kirjatoukkia, tai kirjatäitä on oikeasti olemassa. Luulin
että ne ovat satuhahmoja. Katsoimme tietosanakirjasta ja siellä
todettiin, että kirjatoukan, joka siis kuuluu jäytäjäisten lahkoon,
lisäksi on olemassa myös aavejäytäjäinen.
Aavejäytäjäinen. Minusta tuntuu että olen tavannut sellaisia. Niihin törmää esim. internetissä joskus. Tiedättehän, olento joka jäytää ja jäytää, ja sille vastaa ja vastaa kunnes itse on ihan palasina eikä voi muuta kuin toivoa että olisi ymmärtänyt pysyä poissa. Jokapäiväiseen iltahuokaukseeni liitän tänään toiveen etten antaisi aavejäytäjäisten syödä sanojani hauraaksi, merkityksettömäksi pitsiksi. Mutta toivon tietysti myös, ettei minusta itsestäni kehittyisi aavejäytäjäistä jollekin viattomalle. Minulla on siihen taipumusta, tiedän. 15.03.2006 - 09:18
 Muistaako joku vielä Eddie Edwardsin? Hänhän oli ensimmäinen Iso-Britanniaa olympialaisissa edustanut mäkihyppääjä. Vanha kunnon Eddie tuli kutsumatta mieleen Loordin Hard rock halleluujan menestystä seuratessa. Siis mehän olemme nyt taas menossa saamaan turpaamme euroviisuissa ja minulle tuli mieleen että eikö voitaisi ryhtyä keräämään nimiä jotta saisimme Suomen irrotetuksi kisoista jotka ovat häpeäksi koko ihmiskunnalle. Mutta Linnunradan liftaaja sai minut toisiin aatoksiin koska: Euroviisuthan on kuin maastohiihto, saappaan heitto, eukon kanto, Huittisten leipä ja taide, linnan juhlat, ruotsille häviäminen ja koskaan ei kuitenkaan voi tietää, että olisiko tämä vuosi vihdoinkin kuin vuosi Tipitiin. Ehkä siinä tosiaankin on jotain surullista ylväyttä, että jaksamme vuodesta toiseen syttyä mahdollisuudesta häpäistä itsemme koko maailman silmien edessä. On sillä tavalla ennenkin leivottu sankareita ja suloisin heistä on ehkä juuri Eddie Edwards. Eddie
Edwards valittiin olympiajoukkueeseen koska muita karsijoita ei ollut.
Hän oli kymmenen kiloa painavampi kuin seuraavaksi painavin kilpailija
ja häntä haittasi korkean paikan kammo sekä suojalaseihin kerääntyvä
huuru. (No siis suomalaisillahan ei tunnetusti ole euroviisuissa päätä
huimannut eikä laseihin ole ehtinyt huurua kertyä) Eddien rohkeus,
rakastettava persoonallisuus ja menestymättömyys vetosi ihmisiin ja
hänestä tuli julkisuuden lemmikki. Britannian mäkikotka julkaisi kirjan ja levytti myöhemmin Irwin Goodmanin tekemän kappaleen Mun nimeni on Eetu. Kappale menestyi sekä Suomessa että Iso-Britaniassa. Toivon menestystä Loordille! 02.03.2006 - 13:47
Silläkin uhalla että vaikutan hiukan tavanomaista omituisemmalta, on
pakko tunnustaa että olen käynyt katsomassa kolme kertaa elokuvan
Brokeback Mountain. Se ei kylläkään ole vielä paljon mitään koska on
ihmisiä jotka ovat katsoneet sen 17 kertaa (tosin tieto saattaa olla jo
vanhentunut ja uusi ennätys voimassa). Ajattelin kyllä etten mainitse
asiasta blogissani, koska minua jotenkin nolottaa koukkuuntua tällä
tavalla johonkin fiktioon. Mutta hiukan tietysti huojentaa se huomio,
etten ole ainoa.
Olen nyt kuukauden päivät seuraillut tätä amerikkalaista foorumia, jossa käydään häikäiseviä keskusteluja elokuvan symboliikasta, vaikutuksista kulttuuriin, yhteiskuntaan, siihen kuinka miellämme miehisyyden, naiseuden, rakkauden, seksuaalisuuden ja minkä nyt milloinkin. Foorumilla on ihmisiä, jotka ovat lukeneet käsikirjoituksen eri versioita ja osaavat sen näköjään melkein ulkoa. Jokainen lause, hatun väri ja ontuva lammas merkitsee näille ihmisille jotain, viittaa johonkin taustalla olevaan suureen näkemykseen maailmankaikkeuden perimmäisestä olemuksesta, mutta mitään erityistä yksimielisyyttä asiasta ei ole saavutettu, eikä varmasti saavutetakaan. Nyt huomasin sattumalta, että BBM-kuume on noussut maihin Suomessakin, nimittäin täällä on satoja kyseiseen elokuvaan liittyviä hurmioituneita viestejä kun muut elokuvat ovat kirvoittaneet vain joitakin kommentteja. Viimeksi nimimerkki Haltioissaan on aloittanut ketjun BBM ja tunnevyöry. Mutta siis pakkohan sitä on miettiä, että mihin hermoon tämä hävyttömän romanttinen tragedia oikein iskee. Miksi se saavuttaa niin monissa ihmisissä näin voimakasta vastakaikua? Vai onko tämä ihan tavanomaista innostusta, mutta minä vain en ole ennen huomannut etsiskellä netistä elokuviin liittyviä keskusteluja? Tuolta löytyy videoclippejä aiheeseen liittyen. Lisäys 17.30 Jotta kirjallisuus ei aivan unohtuisi, niin voisin kyllä tässä välissä myös hehkuttaa Annie Proulxin loistavaa novellikokoelmaa Lyhyt kantama. Novellit sijoittuvat Wyomingiin, samaan paikkaan siis kuin tämä myyttinen BBM:kin ja kirjan takakannessa todetaan että Wyoming ei oikeastaan ole paikka vaan mielentila. Samalla tavalla voisi sanoa joistakin muistakin paikoista, minulle esim. Satakunta ei ole paikka vaan mielentila ja olisipa todella hienoa jos pystyisi omasta kotiseudustaan joskus kirjoittamaan yhtä vavahduttavasti kuin Proulx omastaan. "Me elämme uudella vuosituhannella eikä tuollaisia epätoivoisia tekoja enää tehdä. Jos uskot tuohon, uskot mihin tahansa." 25.02.2006 - 08:05
Capote
oli tutkielma moraalista. Sen lisäksi se oli muutenkin hieno elokuva.
En tiedä mitä minulle on tapahtumassa kun kaikki elokuvat ovat minusta
niin vaikuttavia. Ovatko elokuvat oikeasti parempia vai olenko minä
jotenkin herkistynyt?
Capote kertoo Truman Capotesta josta dokumentaarinen romaani Kylmäverisesti teki Amerikan kuuluisimman kirjailijan. Kirja jäi Capoten viimeiseksi, seuraavia hän ei saanut valmiiksi ja hän kuoli viinaan parikymmentä vuotta myöhemmin. Jostakin keskeneräiseksi jääneestä käsikirjoituksesta oli elokuvan loppuun poimittu ajatus että eniten kyyneliä aiheuttavat rukoukset joihin vastataan. Truman Capote etsi aihetta, joka tekisi hänestä kuuluisan. Hän löysi sellaisen kun kaksi miestä tunkeutui tavalliseen kansasilaiseen taloon ja surmasi ilman järkevää syytä talon neljä asukasta. Capote matkusti ystävänsä Harper Leen ( kuka on lukenut Kuin surmaisi satakielen? Loistava kirja, yksi niistä opuksista joita voin syyttää siitä miksi minusta on tullut se mikä olen.) haastattelemaan paikkakuntalaisia, hän tapasi murhamiehet ja ihastui näistä toiseen, Perryyn. Murhamiehet tuomittiin kuolemaan. Perry masentui vankilassa, ryhtyi syömälakkoon. Capote hommasi miehille paremman lakimiehen ja alkoi käydä vankilassa tapaamassa näitä. Hän hoivasi masentunutta Perryä, ystävystyi tämän kanssa. Mutta oliko ystävyys todellista, vai oliko kaiken tarkoitus vain lypsää Perrystä ulos totuus jotta Capote saisi kirjoitettua romaaninsa valmiiksi? Missä menee ystävyyden ja hyväksikäytön raja? Teoriassa raja on tietenkin kristallinkirkas ja selkeä, mutta käytännössä välttämättä ei. Tämän rajankäynnin Capote osoittaa. On selvää, ettei Capote ollut suuri sankari, mutta oliko hän suuri paskiainen? Vai oliko hän aidosti kiinnostunut Perrystä ja yritti auttaa (sen lisäksi että kirjoitti sitä romaaniaan), mutta tilanne vain kävi liian raskaaksi. He sentään joutuivat odottelemaan sitä hirttotuomiota monta vuotta. Harper Leen tehtävä oli toimia Capoten omanatuntona. Kun Capote lopussa valittaa, ettei hän voinut pelastaa Perryä, Harper Lee sanoo: Ehkä et. Mutta sinä et edes halunnut. Capote ei väitä vastaan. Mutta hän tekee kuitenkin Perrylle viimeisen palveluksen ja menee tämän hirttäjäisiin koska tämä sitä toivoo. Minut tämä elokuva sai siis taas ajattelemaan sitä miten sekavassa maastossa me täällä kuljemme. Teoriassa oikea ja väärä voi olla meille hyvinkin selkeää, mutta elämä on monimutkaista ja ratkaisut pitää usein tehdä silmänräpäyksessä ja voi vain toivoa että kaikki menisi edes suurin piirtein oikein. Capote sai suuren romaaninsa, mutta ilmeisesti hän tunsi maksaneensa siitä kuitenkin liian korkean hinnan. Sitä sietää kyllä miettiä. 12.02.2006 - 10:07
Usein tulee mietittyä maailmankatsomuksensa ja uskomustensa muodostumista sen pohjalta millaisia asioita muistaa. Olen käynyt läpi lapsuudenkokemuksiani ja etsinyt selitystä miksi esim. reagoin niin voimakkaasti epäoikeudenmukaisuuteen. Kukaan ei tietenkään pidä siitä jos kokee tulevansa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, mutta minussa epäoikeudenmukainen kohtelu aiheuttaa raivoa myös silloin kun se kohdistuu johonkin toiseen. Tunne on niin voimakas, että taustalla täytyy olla psykologinen, osin tiedostamaton motiivi. Sain äsken hauskan pienen todisteen unohdettujen tapahtumien psykologisesta merkityksestä. Eräs tunnettu naispappeuden vastustaja herättää minussa aina raivoa kun näen hänen kuvansa lehdessä. Olen ihmetellyt sitä. On sinänsä ymmärrettävää ettei minulla ole herttaisia tunteita naispappeuden vastustajia kohtaan. Koen tilanteen vähän samanlaiseksi kuin jos Kirjailijaliitossa olisi pieni äänekäs vähemmistö joka sinnikkäästi vaatisi etteivät naiset saisi julkaista kirjoja. Kokisin sen loukkaavana. Mutta koska ilmapiiri ei tällä hetkellä ole sellainen, että naisilta oltaisiin kieltämässä oikeutta kirjoittaa kirjoja, en varmaan jaksaisi ottaa asiasta kovin paljon itseeni. Joten vielä vähemmän minua pitäisi kuohuttaa joku tietty naispappeuden vastustaja. Mutta tämäpä se jännä juttu olikin. Nimittäin kansakoulukaverini M. kertoi, että minä ja hän olimme olleet seitsemänkymmentäluvun puolivälissä kylässä tämän viidesläisen naispappeuden vastustajan luona. Tyyppi oli sanonut mm. että naisille pitää puhua yksinkertaisesti ja esittää yksinkertaisia, konkreettisia kysymyksiä kuten oletko itse leiponut tämän pullan? Olin myöhemmin ollut tämän naispappeuden vastustajan kanssa samalla matkalla ja hän oli kohdellut raskaana olevaa vaimoaan epäkunnioittavasti. Minä en muista tällaisia juttuja lainkaan. Mutta nyt kun M. kertoi niistä, tajuan paremmin tunnereaktiotani. Olen tavannut naispappeuden vastustajan joskus, hänen asenteensa on loukannut minua enkä ole voinut unohtaa sitä vaikka hän henkilönä on unohtunut. Nyt jälkeenpäin pidän mahdollisena, että kyseinen henkilö saattoi vain vitsailla silloin. Ehkä hän ei ollut niin kamala kuin silloin koimme. Olimme herkässä iässä emmekä ymmärtäneet hänen huumoriaan. Mutta ei sellaista leikkiä ettei totta toinen puoli. Olennaista kuitenkin on, että tapahtuma, jonka olin täysin unohtanut, leimaa hyvin voimakkaasti asennoitumistani sekä tähän yksittäiseen ihmiseen, että myös uskonnolliseen liikkeeseen jota hän edustaa. 07.02.2006 - 11:50
 Yhteisöllä on suuri voima yksilön yli. Se on jotenkin pelottavaa. Ihmiset joiden elämä on sujunut suhteellisen kivuttomasti yhteisön asettamien normien puitteissa eivät koskaan tule todella tietoisiksi siitä millä tavalla yhteisö ohjaa ja painostaa meitä. En nyt tarkoita sitä, että kukaan pääsisi elämässään helpolla. Mutta jos olet kohtuullisen mukavan näköinen hetero, pärjäät koulussa kohtalaisesti, löydät töitä ja parisuhteita, saat terveitä lapsia joita ei hirvittävästi kiusata koulussa ja jotka pärjäävät, niin et tavallaan koskaan joudu miettimään sitä millainen olet, ainakaan samalla tavalla kuin ihminen jolla on jokin poikkeavuus. Sanotaan nyt vaikka hyvin lyhyt mies. Tai hyvin pitkä nainen. Tai seksuaaliselta suuntaukseltaan poikkeava ihminen. Vasta siinä kohden kun elämäsi ei sujukaan odotustenmukaisesti, normipaineet tulevat näkyviin ja tunnet ne omassa elämässäsi. Yhteisön paineen tuntee vain se, joka syystä tai toisesta ei kykene tai halua toimia odotusten mukaisesti. Siksi minua ehkä koskettavat nuo homotarinat ja dokumentit interseksuaaleista. Että ihminen voi saada syntymälahjaksi ominaisuuksia jotka leimaavat hänet ja joille hän ei mahda mitään. Lyhyelle miehelle ei hänen lyhyydestään tarvitsisi olla mitään haittaa. Se ei ole sairaus. Mutta jos mies tässä yhteiskunnassa on sanotaan nyt vaikka alle 150 senttinen, niin hän joutuu kyllä jatkuvasti tekemisiin sen asian kanssa että hän on niin lyhyt. Uskoisin näin. Vai olenko väärässä? Sama pätee naiseen joka on 190 pitkä eikä tunne kutsumusta koripalloilijaksi. Ja vaikka tuntisikin. 06.02.2006 - 20:30
Aina
välillä minulle tulee päähänpinttymiä. Juuri tällä hetkellä olen taas
kiinnostunut intersukupuolisuudesta. No olen kirjoittanut aiheesta
ennenkin. Jokin aika sitten telkkarista tuli dokumentti perheestä jolla
oli kaksi intersukupuolista lasta. Yleensähän sukupuoleltaan epäselviä
lapsia leikellään, niistä pyritään tekemään fyysisesti mahdollisimman
paljon tyttöä tai poikaa muistuttavia, mutta tässä perheessä lapsia ei
ollut alistettu muokkaukselle, vaan heidän intersukupuolisuutensa oli
hyväksytty. He näyttivät kauniilta ja onnellisilta. No enhän minä tiedä
ovatko ne nuoret ihmiset oikeasti onnellisia, mutta he näyttivät tasapainoisilta ja iloisilta verrattuna leikeltyihin ja hormonihoidettuihin kohtalotovereihinsa.
Ja sitten minä eksyin viidesläisen teologian maisterin blogiin. Selvennykseksi kerrottakoon että viidesläisyys on kirkon sisäinen herätysliike, johon minulla on sellainen sidos että olen aikoinani käynyt viidesläisten rippikoulun. Joillakin kokemuksilla on pitkät varjot. Bongasin blogista näkemyksen, että homoseksuaalisuus on moraalisesti väärin. Viidesläisyyden asenneilmasto on minulle hyvinkin tuttu, joten näkemys ei ollut minkäänlainen yllätys. Mutta aivan yhtäkkiä päähäni pätkähti kysymys, että jos ainoa moraalisesti oikea seksuaalisuuden muoto on miehen ja naisen välinen heteroseksi, niin kuinka on intersukupuolisten laita? Millaista olisi heidän moraalinen seksinsä? Olen yrittänyt saada vastausta tähän kysymykseen. Olen saanut paljon vastauksia kysymyksiin joita en ole kysynyt ja vuoropuhelumme on ollut ystävällishenkistä ja antoisaa. Mutta siis juuri tähän kysymykseen ei vastausta ole vielä tullut. En ihan tarkkaan tiedä miksi se minua edes kiinnostaa. Tai siis tiedän kyllä, että olen välillä ajatellut kirjoittaa intersukupuolisuudesta romaanin. Mutta miksi haluaisin kirjoittaa intersukupuolisuudesta romaanin? Ehkä siksi, että intersukupuolisuudesta sinänsä ei olisi ihmiselle itselleen mitään erityistä haittaa, ellemme me muut tekisi siitä ongelmaa hänelle. Intersukupuolisuudesta tulee ihmiselle ongelma koska me muut sanomme, että tuollaisia ihmisiä ei voi olla. Voi olla vain miehiä ja naisia, mutta sinä et ole sellainen. ps. vaihdoin fonttia, onko tämä selkeämpi? 04.02.2006 - 09:47
Vieraan halveksiminen ei edistä sananvapautta, kirjoittaa Turun
Sanomien ulkomaantoimittaja Pirkka Kivenheimo. Hän mielestäni varsin
oikeutetusti kysyy millä periaatteellisella tavalla Jyllands-Postenin
kuvat eroavat niistä Natsi-Saksassa 1930-luvulla julkaistuista
antisemitistisistä pilapiirroksista joilla natsit muokkasivat
yhteiskunnallista ilmapiiriä valmiiksi juutalaisiin kohdistuvaa
kansanmurhaa varten? Myös niissä kuvissa itselle vieras kulttuurinen
perinne esitettiin naurettavana ja halveksittavana, tuhoisin
seurauksin.
Minun näkökulmastani on näyttänyt selvältä että Islamista on jo pitkään määrätietoisesti rakennettu lännelle hyvää vihollista ja kysyn tietysti miksi. Kenen etua palvelee, että ennakkoluuloja ruokitaan tällä tavalla? Kenen etua palvelee, että levottomuus ja vihamielisyys maailmassa lisääntyvät, ikään kuin niitä ei olisi tällä suloisella planeetallamme riittävästi ihan ruokkimattakin. Mietin tietysti myös, miksi sanomalehti päätti julkaista kuvat juuri nyt, vaikea ajatella että se olisi sattuma, eikä lehdessä olisi ymmärretty miten tuollaisten kuvien julkaiseminen islamilaisissa maissa tulkitaan ja mitä niistä seuraa. Olen valitettavan vähän jaksanut seurata kansainvälistä valtapolitiikkaa, mutta mieleeni tuli sellainenkin kysymys, että Turkin pyrkimys EU:n jäseneksi ei kaikkia miellytä. Onko jupakan tarkoitus torpedoida Turkin mahdollisuudet? Kivenheimo toteaa, että länsimainen ihminen ei omassa uskon ja pyhyyden puutteessaan kykene uskonnolliseen tahdikkuuteen koska oma kyky aavistaa elämän mahdollinen syvempi tarkoitus on jo kauan sitten kuihtunut. Vielä surullisempaa ja kummallisempaa on ollut lukea hurskaiden kristittyjen kannanottoja tässä asiassa. Että ihminen, joka omassa elämässään kokee uskon ja pyhyyden arvokkaaksi asiaksi, ei ymmärrä eikä kunnioita samaa tarvetta vieraan kulttuurin edustajassa. Kierkegaard kirjoittaa: Usko on ihmisen korkein pyrkimys. Jokaisessa sukupolvessa on monia, jotka eivät yllä niin korkealle, mutta kukaan ei voi yltää korkeammalle. Minä en ole tällä elämän alueella yltänyt kovin korkealle enkä voi kerskailla uskollani sen paremmin kuin ateismillanikaan. Mutta haluan kunnioittaa erilaisten ihmisten uskonnollisia vakaumuksia. Se ei tarkoita, etteikö uskonnon nimissä tehtäviin vääryyksiin saisi ja pitäisi puuttua. Kysymys on siitä miten puututaan. Toista ihmistä pitää kunnioittaa. Pilkka ja halveksunta ei ole oikea tie, mikäli todella halutaan jonkin asian muuttuvan paremmaksi. 22.01.2006 - 09:19
Olen lukenut Liisa Keltikangas-Järvisen kirjaa Hyvä itsetunto. ( Minua
harmittaa ettei kirjassa ole lähdeluetteloa. Se puuttui myös
temperamentteja käsittelevästä teoksesta.)
LKJ kertoo, että Suomi oli parikymmentä vuotta sitten mukana kansainvälisessä vertailussa, jossa tarkasteltiin amerikkalaisten ja Euroopan eri maiden ihmisten tunne-elämää. Suomalaiset poikkesivat muista kansallisuuksista suuresti. Heidän tunnekokemuksensa olivat kaikkein negatiivisimpia, heillä oli käytössään monipuolisin kokoelma negatiivisia tunteita. Lisäksi he kokivat nämä tunteet voimakkaampina kuin muut tutkittavat ja pitivät negatiivisia tunteita positiivisia tärkeämpinä. Heillä oli esim. vihantunteille enemmän erilaisia muotoja kuin muilla. Vihaisuus oli heille myös voimakkaampi kuin muille kansallisuuksille. Suomalaiset myös pitivät vihaa tärkeämpänä tunteena kuin esimerkiksi iloa. Positiivisten tunteiden määrä taas oli suomalaisilla vähäisempi kuin muilla kansoilla. He eivät kokeneet positiivisia tunteita kovin voimakkaina eivätkä pitäneet niitä yhtä tärkeinä kuin negatiivisia. Tässä tutkimuksessa myös legenda suomalaisesta kateudesta sai faktapohjaa. Suomalaisilla kateus ruoskii heitä ponnistuksiin, pärjäämään paremmin. Lopputulos tutkimuksessa oli, että "kaukana kylmässä Pohjolassa asuu maailman synkin, pessimistisin ja kateellisin kansa." Mistä tällainen ilmapiiri? Mielestäni meidän olisi syytä pohtia tätä juttua. Se on tietenkin hankalaa koska olemme suomalaisen negatiivisuuden kasvattamia ja pidämme sitä ainoana oikeana ja järkevänä maailmanjärjestyksenä. Muualla ollaan lepsuja ja lällyjä eivätkä ne sitten mitään osaakaan. Suomalaisten kilpailukykyä onkin viime vuosina hehkutettu, olemme maailman kilpailukykyisimpiä, mutta vielä paremmin pitäisi menestyä, joten löysät pois! Tietysti kansallisuuksien sisällä on suuria henkilökohtaisia eroja siinä kuinka voimakkaasti koemme tunteita ja kuinka positiivinen tai negatiivinen tunnerekisteri meillä on, emme me mitään toistemme klooneja ole. Mutta olen joskus ihmetellyt, miksi on niin harvoja kotimaisia kirjailijoita joiden teoksista nauttisin. Ja ne joista nautin ovat suomenruotsalaisia. Jos me todella olemme näin poikkeuksellisen negatiivisia ihmisiä, ei tarvitse ihmetellä miksi kirjallisuuskin on negatiivista. Olen pitänyt itseäni syntymäalakuloisena ihmisenä, joten nyt mietin miksi alakuloinen, kolkko kotimainen kirjallisuus ei kuitenkaan minua viehätä. Miksi kaipaan käännöskirjallisuutta joka on hengeltään huomattavasti valoisampaa? 20.01.2006 - 09:32
Tuin blogissa mietitään inhokkielokuvia. Tunnustan tässä nyt elokuvainhoni.
1. Inhoan turhapuroja, vaikka en olekaan nähnyt kuin yhden. Menin pikkutyttönä katsomaan Ben Huria, ostin lipun ja siellä menikin Uuno Turhapuro. Hirvittävä pettymys josta en toipunut moneen viikkoon. Myöhemmin olen joskus televisiosta yrittänyt katsoa Turhapuroja, mutta siis ei hyvän tähden sentään. 2 Inhoan Timo Koivusalon elokuvia, vaikka arvostan Koivusaloa itseänsä. hmmm. Onkohan tuo nyt loogista? Inhoan Kaksipäisen kotkan varjossa elokuvaa, vaikka en ole nähnyt sitä. Olenkohan ennakkoluuloinen? 3. Inhoan Tarkovskin elokuvia vaikka tiedän että ne ovat taiteellisia ja syvällisiä ja hienoja. Mutta inhoan niin syvästi niiden naiskuvaa. Vaikka feministiset taiteentutkijat ovat kyllä selittäneet minulle miten ne elokuvat kuitenkin tarjoavat paikan naiskatsojalle, vai miten se meni, vaikka niiden naiskuva onkin hiukan hmmm...Ymmärrän, että niissä ilmennetään jotain syvempää totuutta. jollakin tasolla me emme ehkä ole miehiä ja naisia vaan pelkästään ihmisiä, mutta minä en ole vielä päässyt sinne asti ja minua ärsyttävät yleensäkin elokuvat joissa naiset ovat aina huorien ja houkkien roolissa tai heidät pitää pelastaa pulasta koska he ovat niin tyhmiä ja avuttomia. 4. Cronenbergin Videodrome, mikäli nyt muistan nimet oikein. Yleensäkin inhoan Cronenbergin elokuvia. Vain inhoan. Piste. 11.01.2006 - 20:57
Sain Ruulta vinkin, että tänään kannattaisi mennä Mikaelinkirkkoon kuuntelemaan kuoromusiikkia. Queensland Youth Choir poikkesi Euroopan-kiertueellaan Turussa. No minähän menin koska asun kirkon vieressä ja olen muutenkin kiintynyt kyseiseen rakennukseen ja etsin alituisesti tekosyitä piipahtaa sinne ihailemaan koristemaalauksia. Johtuukohan Keltikangas-Järvisen Temperamentti kirjan lukemisesta, että tarkastelen nyt kaikkia asioita tästä temperamenttivinkkelistä. Huomasin että suomalaiset kuorot olivat temperamentiltaan aivan erilaiset kuin australialainen kuoro. Ero näkyi tietysti jo pukeutumisessa, koska suomalaisilla oli tummat, peittävät kaavut ja australialaisilla oli kirkkaanpunaiset teepaidat. Kuorojen koossa ei ollut suurta eroa, mutta australialaisista lähti noin tuplasti sen verran ääntä mitä suomalaisista. Harmi ettei ollut desibelimittaria. Ohjelma oli sellainen, että ensin esiintyi Chorus Iuvenalis, suomalainen nuorisokuoro. Sitten australiainen QYC, minkä jälkeen oli vuorossa Kamarikuoro Camis, myös suomalainen, sitten taas australiaiset ja lopussa kaikki kuorot esiintyivät yhdessä. Seurasin omia reaktioitani konsertin aikana. Oli kuoroissa kyllä tasoerokin, australialaisten hyväksi, mutta vielä enemmän minuun vaikutti laulajien olemus ja heistä välittyvä ilo. Kun australialaiset lauloivat, minun teki mieli pompata pystyyn, taputtaa käsiäni ja liikkua musiikin mukana. Kun suomalaiset lauloivat, ei ollut mitään vaikeuksia istua tiukasti penkissä. Tietenkin ohjelmistokin vaikutti. QYC esitti mm. pari gospelia, ja minulla ilmeisesti on jokin sellainen uskontogeeni että olen hulluna mukaansatempaavasti esitettyyn gospeliin. Suomalaisten ohjelmisto oli sanoisinko artistisempaa, ehkä hiukan liian vaativaa kuorojen tasoon nähden, mutta tämä on täysin amatöörimäinen arvio. Älkää hirttäkö minua siksi että sanon mielipiteeni, vaikka en asiantuntija olekaan. Mutta pelkästään ohjelmistosta ei voinut olla kysymys koska australialaiskuoro esitti myös kappaleen On suuri sun rantas autius, joka on oikein tyypillinen suomalaiskansallinen valitus. Mutta QYC:n esittämänä melodia soi riipaisevan kauniina ja rantojen autiudessa saattoi nähdä jotain lohdullista, vaikka normaalisti koen kyseisen laulun erittäin masentavana. Ohjelmistosta sanoisin, että eniten minua viehättivät australialaiset kansansävelmät Kungala ja Banana, sekä tietysti nuo jo mainitsemani gospelit. Pidin myös Sandra Millikenin Misa piccolasta. Kuorojen yhdessä esittämä Jaakko Mäntyjärven Ave Maria oli sekin kokemus. Siinä kuorot muodostivat ketjun kirkon ympäri joten ääniä kuului joka puolella. Merkillinen fiilis. *** Pakko vielä huomauttaa tuosta temperamenttiasiasta, että KJ:n kirjan mukaan pohjoisessa on suhteellisesti enemmän ujoja ja vetäytyviä temperamenttityyppejä, mitä on selitetty vähäisellä auringonvalolla. Täällä äidit joutuvat väkisinkin osan raskausajasta elämään kaamoksessa. En osaa arvioida onko perää, mutta metka tieto, mielestäni. 10.01.2006 - 16:31
Juha Varto kertoo artikkelissaan Ajattelun ja kokemuksen suhde Pasolinista (kirjailija, elokuvaohjaaja) ja tämän lapsuuden auktoriteeteista.
Pasolini nimittää auktoriteeteiksi sellaisia tärkeitä esineitä joiden
kanssa hän joutui tekemisiin lapsena ja joista tavallaan on
johdettavissa ne olennaiset teemat joita hän on käsitellyt elokuvissaan
ja kirjoituksissaan. Yksi Pasolinin lapsuuden tärkeimmistä
auktoriteeteista olivat verhot jotka hän näki ensin kehdosta ja
myöhemmin vuoteesta. Verhot, jotka olivat ikkunan edessä, jotka
liikahtelivat ilmavirrassa ja joiden takaa kantautui ulkomaailman ääniä
huoneeseen jossa pieni Pasolini lepäsi.
Varto toteaa, että maailmassa on paljon esineitä, jotka ovat ihmiselle merkityksellisiä. Ne saattavat herättää positiivisia tai negatiivisia tuntemuksia tai olla ambivalentteja. Esineillä on meihin vaikutuksensa, ne ovat autoritaarisia. "Lapsi tai aikuinen ei itse voi vaikuttaa esineiden auktoriteettiin vaan auktoriteetti tulee päälle ja antaa maailman, edustaa maailmaa omalla painollaan." Psykologian ja kasvatusajattelun yhteydessä korostetaan piirteitä jotka tulevat muista ihmisistä (äiti, isä, opettaja, kaverit jne) mutta kannattaisiko miettiä missä määrin jokin ei-inhimillinen, päälle kaatuva esineiden maailma, vaikuttaa meihin? Kun ajattelen omaa lapsuuttani, hyvin tärkeältä tuntuu talo jossa asuin. Talossa oli matala kellari ja yksi varhaisimpia lapsuusmuistojani on miten kävelen kirkkaasta auringonpaisteesta portaat alas kellarin ovelle, työnnän raskaan, kostean oven auki ja tunkeudun tuohon maanhajuiseen pimeään tilaan joka ensin on niin korkea, että aikuinenkin pystyy seisomaan, mutta madaltuu peremmälle mennessä niin että lapsikin joutuu konttaamaan. Hämmästyttävintä kellarissa oli sen hiekkalattia. Hiekka oli samaa silkkistä hiekkaa kuin Yyterissä, ne tietävät jotka ovat käyneet Yyterin sannoilla. Muistan miten työnsin kädet viileään hiekkaan ja syvemmälle kaivautuessa hiekka muuttui kosteammaksi. En tiedä miksi tein niin vaikka minua pelotti olla siellä talon alla. Mutta menin sinne aina uudestaan ja koko lapsuuttani sävyttävät kummalliset leikit joita harrastin kotini pimeässä kellarissa. Sitten talo purettiin eikä kellaria enää ole, mutta en saa sen tuoksua mielestäni. Lapsena näin kellarista painajaisia. Nyt aikuisena pakenen unissani kellariin kasvottomia vainoojiani. Minulla on salainen tie kellarista vintille, mutta oikeassa lapsuudenkodissani sellaista ei ollut. Toinen lapsuuden keskeinen auktoriteetti on olohuoneen lattiaa peittävä korkkimatto, jonka äiti aina vahasi ja kiillotti villaräsyillä hangaten. Muistan vahan kirpeän tuoksun, lattian viileän liukkauden takamukseni alla kun otin ensin vauhtia ja sitten heittäydyin lattialle ja liu'uin huoneen reunalta toiselle. Olisin valmis maksamaan aika suuren summan rahaa, jos saisin käsiini purkin sitä vahaa ja saisin vielä haistaa sen tuoksun. Äiti muistaa vahauksen, mutta ei aineen nimeä. Nämä kaksi ovat esimerkkinä asioista joiden merkitystä en täysin ymmärrä, mutta olen silti vakuuttunut että osittain niiden vuoksi minusta on tullut se mikä nyt olen. 09.01.2006 - 12:54
Tui laajensi musiikkiaihetta ja ryhtyi omassa blogissaan muistelemaan merkityksellisiä naisääniä.
Vaikka musiikki on minulle tärkeää, huomaan että ajoittain välttelen
musiikin kuuntelemista. Kun olen väsynyt ja masentunut, voisi ajatella
että juuri silloin kannattaisi pistää levy soimaan, mutta minulla käy
niin että juuri silloin ympäröin itseni hiljaisuudella. Vasta
elämänvoiman lisääntyessä herää jälleen mielenkiinto musiikkiin. Olen
ajatellut, että kannattaisi ehkä tietoisemmin herätellä itseään silloin
kun siipi on maassa. Mutta alakuloon kai kuuluu saamattomuus, sitä
mönkii iltapäivissään kuin täi tervassa ja ehkä jopa kiintyy
alakuloonsa, koska se on lapsuudesta asti tuttu olotila.
Mutta naislaulajista ensimmäisenä tulee mieleen Márta Sebestyén, unkarilainen laulajatar joka bongattiin Englantilaiseen potilaaseenkin, Lullaby For Katherine. Hänellä on ihmeellisen kuulas, taipuisa ja sävykäs ääni. Ääniä kuvaillessa sitä muuten tuntee itsensä sangen avuttomaksi kirjoittajana. En ihmettele, että kirjoittajakurssilaiseni aina protestoivat kun pistän heidät tekemään aistiharjoituksia. Sitten koska olen maailmanmusiikin ja erityisesti arabimusiikin suuri ystävä, pitää tässä mainita Natacha Atlas joka yhdistää itäistä ja läntistä perinnettä. Jos uskoisin jälleensyntymään kuvittelisin luultavasti eläneeni aikaisemmin jossain arabimaassa, koska sen kulttuuripiirin surumielisyys vaikuttaa minuun niin voimakkaasti. Atlasin ääni ilmaisee kaipausta ja odotusta. Kumpikin ovat olleet elämässäni tärkeitä tunteita ja olotiloja. Erityisesti kaipaus on kiinnostava tunne, koska se voi kohdistua sekä menneeseen, että tulevaan. Toisin kuin toivo, joka kohdistuu aina eteenpäin. Sitten haluan mainita ihanan gospel-laulajattaren Mahalia Jacksonin, selkäranka sulaa kun hän laulaa Trouble of the world ja Marian Andersonin My Lord, What a Morning pehmentää polvet. Aloin miettiä näitä kotimaisia populaarimusiikin ihmeitä, eikö heidän joukostaan löydy naisääniä jotka olisivat vaikuttaneet minuun. Esimerkiksi Katri-Helenan viehätysvoimaa en ole koskaan ymmärtänyt. Mutta Heinäsirkan laulua kuulee ihan liian harvoin, hänellä on minusta sävykäs ääni. Samoin Anna Eriksonin äänessä on sielua ja häntä kyllä kuuleekin aina kun pistää radion päälle. Eriksonin laulut vain eivät niin kauheasti kosketa. Anneli Saariston äänestä olen pitänyt. Olen ollut hänen konsertissaankin. Hän esiintyi pelkän pianon säestyksellä Huittisten lukion juhlasalissa piti yleisöä tiukasti otteessaan, hieno artisti. Ja vaikka inhoan Veikko Lavin lauluja noin ylipäätään, niin Evakon laulu Saariston esittämänä avaa kyynelvirrat taatusti. Ja sitten on vielä yksi. Agnes-pikkuinen joka tipahti Idos-kisoista siksi ettei ollutkaan täydellinen äiti pienelle Puolaan jääneelle pojalleen. Hän on lumoava esiintyjä. Toivon että joku levymoguli on ponganut hänet ja eräänä päivänä kesken arkisen kauppareissuni Agnes saa yllättää minut ja täyttää elämäni merkityksellä sen hetken kuin yksi laulu kestää. 29.12.2005 - 12:08
Jatkan vielä hetken nyyhkylinjalla. Edellisessä ketjussa tuli puhetta
itkettävistä elokuvista ja aloin nyt oikein miettiä tätä juttua. Kun
aika moni (nais)ihminen tunnusti itkuherkkyytensä lisääntyneen iän
myötä. Että mistä se voi johtua, kun yleensä kuitenkin tuntuu että iän
myötä nahka väkisinkin paksunee ja sielu parkkiintuu koettelemusten
myötä. Aikamoinen mysteeri. Ja vainko naiset itkevät elokuvissa?
Itkettävistä elokuvista ensimmäisenä tulee mieleen tuo Varjojen maat, se kuuluisampi, Attenboroughin ohjaama versio. Näin sen tuoreeltaan Vammalan ainoassa elokuvateatterissa ja se lienee ainoa elokuva jonka jälkeen olen itkenyt ääneen vielä sittenkin kun ajelin autolla kohti Punkalaidunta, missä silloin asuin. Seuraavana aamuna silmäluomeni olivat muurautuneet umpeen itkemisestä. Toinen kestoliikuttaja on Bille Augustin Hyvä tahto. Ja nimenomaan se televisiosarja, joka tuli televisiosta joskus yhdeksänkymmentäluvun alussa. Meillä ei ollut silloin vielä videolaitetta, mutta appiukko suostui nauhoittamaan sarjan meille. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että alku- ja lopputekstit ovat turhuutta, joten meidän videotallenteessamme sarja aina alkaa vasta alkumusiikin jälkeen ja loppuu väkivaltaisesti samalla hetkellä kun lopputekstit ilmestyvät ruutuun. Se on erityisen harmillista koska sarjassa on tavattoman kaunis musiikki. Appiukon nauhoituskepponen on kirvoittanut monia äkäisiä kommentteja, ainakin minä olen kironnut moista puusilmäisyyttä moneen kertaan, mutta nyt kun häntä ei enää ole, on hänen nauhoitustyylinsä alkanut oudosti liikuttaa. Hän ei elämänsä aikana puhunut minulle koskaan juuri mitään, mutta katsellessani Hyvää tahtoa minusta tuntuu kuin hän nauraisi partaansa aina silloin kun kukin jakso alkaa tai loppuu kesken kaiken. Magnolia on ehkä kokonaisuutena vaikuttavin elokuva minkä olen koskaan nähnyt. Kun katson sitä, minulta valuu koko ajan kyyneliä tasaisena virtana, vaikka en edes ymmärrä miksi ja viluväreet kulkevat selkäpiitä pitkin. Kaikkein itkettävin on kohtaus, jossa ulkona on alkanut sataa, on yö. Isä makaa sängyn päällä horteessa ja hänen poikansa tulee herättämään häntä sanoen: Isä, sinun täytyy olla kiltimpi minulle. Isä käskee pojan mennä nukkumaan ja poika toistaa: Ole kiltimpi minulle isä. Kauhistus, minua itkettää nytkin. Kiinnostaisi kuulla millaisia kokemuksia muilla on itkettävistä elokuvista. Ehkä tämä on vähän sairas puheenaihe, mutta väliäkö hällä. Ja sitten vielä ihan toinen juttu, joka pullahti esiin tuolla jossain alempana. Nimittäin kun monilla kouluilla on kummikirjailija. Kirjailija joka käy siellä koulussa kertomasta kirjoistaan ja virittämässä oppilaitten lukuharrastusta. Mikä on tietysti hienoa. Mutta eikö kirjailijallakin voisi olla kummeja? Minä esimerkiksi haluaisin oikein mielellääni itsellen kummin, jonkun joka JPK:n sanoin "voisi tosiaan hoitaa juoksevat asiat, kuskata tilaisuuksiin, puffata lehtiin, ostaa vokaalit..." Ihana ajatus. Huokaus. 22.12.2005 - 15:39
Leikkasin talteen jutun Marista joka pitää kodissaan eräänlaista
hylättyjen eläinten saattohoitokotia. Hän ottaa luokseen
eläinsuojeluyhdistysten hoteisiin päätyneitä sairaita ja vanhoja
eläimiä. Jos koira on yli kymmenvuotias ja sillä on sydänvika,
nivelrikko ja kivessyöpä, on turha kuvitella että kukaan huolii sitä
lemmikikseen. Ihmiset hankkivat lemmikin omaksi ilokseen, eivät
ollakseen kuolemaantuomitun viimeinen turva, joten tällaisia vanhoja
kehäraakkeja odottaa yleensä lopettaminen, varsinkin kun eläinten
lääkkeet ovat kalliita. Mutta Mari on löytänyt elämänsä tarkoituksen
vanhojen ja sairaiden eläinten auttamisesta.
Luultavasti juttu olisi mennyt ohi olan kohautuksella, ellen jokin aika sitten olisi hätkähtänyt Veloenan mainitessa olevansa toipumassa rakastamisen burn outista. Ensimmäinen reaktioni oli pinnallinen tyrmistys. Burn out rakastamisesta? Rakastaminenhan on uusiutuva luonnonvara. Olen juuri lukenut Markku Ojasen kirjoja ja hänellä tuntuu olevan se näkemys, että joka kadottaa elämänsä, löytää sen. Joka lakkaa märehtimästä asioitaan ja ryhtyy tekemään jotain muiden hyväksi, tulee onnelliseksi. Ainakin onnellisemmaksi kuin se joka toimii kuten minä ja vatvoo elämänhistoriaansa ja miettii missä meni mönkään. Mutta eikö se sitten olekaan niin? Sairaita eläimiä hoitava Mari toi mieleeni eräät toiset rakastamisen ammattilaiset, nimittäin diakonissat. Ei siitä niin kauan ole kun diakonissoilta vaadittiin kutsumusta. Isotätini oli 76-vuotiaaksi asti Oriveden leprasairaalaan johtajana ja jäi eläkkeelle vasta kun sairaala lakkautettiin. Leprasairaiden hoitaminen merkitsi diakonissoille työtä vuorotta seitsemänä päivänä viikossa ympäri vuodet. Isotätini sai valtiolta palkkaa, mutta luovutti palkkansa diakonissalaitokselle. Mikäli hän tarvitsi jotain, esimerkiksi uuden esiliinan, sitä sopi anoa diakonissalaitokselta. Kaikkien kohdalla tällainen itsensä unohtaminen ei vuodesta toiseen onnistunut ja lopulta he uupuivat. Nykyään varmaan puhuttaisiin burn outista ja masennuksesta, mutta silloin usko vain oli liian heikkoa ja ihmisen itsekäs luonto esti diakonissoja heittäytymästä Kristuksen seuraajiksi täydestä sydämestä. Heitä varten oli olemassa lepokoti jossa he saivat miettiä itsekkyyttään ja tehdä parannusta. Lukiessani diakonissoista kauhistuin vaatimusten äärettömyyttä. Miten ihmiset voivat olla niin ankaria itselleen? Eikö ole mahdollista jotenkin kohtuullistaa taakkaansa, tehdä hyvää vain sen verran kuin jaksaa? Mistä tällainen ehdottomuus oikein tulee? Ajattelin ettei sellaista varmaankaan enää ole. Meidän ajallemme on ominaisempaa itsekkyys kuin uhrivalmius. Mutta tämä sairaiden eläinten tarpeisiin sidottu Mari kertoo kyllä nykyajasta ihan toisenlaista tarinaa. Olen onnellinen munuaisvikaisen pienen kissanpennun puolesta että se saa viettää lyhyeksi jäävän elämänsä Marin luona, mutta samalla kauhistun kuinka raskaan osan hän on itselleen valinnut. 20.12.2005 - 11:20
Tuli mieleen, että mitä jos lukisi Uuden testamentin läpi. Ajatus lähti siitä kun tuli eräiden kekkereiden aikana juttua Kapernaumin juhlista. Että mitkä juhlat siellä Kapernaumissa nyt sitten olivatkaan. Minä paljastin hölmöyteni ja ehdotin että siellä muutettiin se vesi viiniksi. Mutta sehän oli tietysti Kaanaan häät. Mieheni muisti oman isänsä sanoneen, että "juhlat jatkuvat Kapernaumissa" kun joidenkin ryyppyputki oli venähtänyt vähän liian pitkäksi. Kukaan seurueesta ei kuitenkaan osannut sanoa mitkä juhlat siellä Kapernaumissa sitten oikein alunperin olivat. Minä kaivoin Raamatun esiin ja mies googlasi, mutta siis asia ei sinä iltana ratkennut. Välillä minä ne Kapernaumin juhlat jo unohdinkin, mutta sunnuntaina ne tulivat taas mieleen ja niinpä minä urakoin ensimmäiseksi läpi Matteuksen evankeliumin. Huomasin että aika paljon tapahtumat tosiaan keskittyivät Kapernaumiin, mutta juhlia en löytänyt vieläkään. Lukukokemus oli hämmentävä ja tuntuu kummalliselta ajatella, että joillekin Raamattu on selkeä ohjekirja kaikkiin elämän pieniin ja vähän isompiinkin ongelmiin. Jeesuskin vaikutti todella hankalalta ja tuittupäiseltä persoonalta. Eniten minua oikeastaan hämmensi tarina palvelijoille uskotuista rahoista joka vaikuttaa minusta varsinaiselta kapitalismin hengen puolustuspuheelta. Siinähän siis mies antaa yhdelle palvelijalle viisi talenttia, toiselle kolme ja kolmannelle yhden ja käskee näiden huolehtia rahasta. Viiden ja kolmen talentin haltijat alkavat heti harjoittaa pörssikeinottelua, mutta yhden talentin tyyppi kaivaa talenttinsa maahan. Keinottelijoiden rahavarat moninkertaistuvat mistä isäntä luonnollisesti on hyvin tyytyväinen, mutta talenttinsa maahan kaivanut saa haukut päälleen koska ei ole saanut isäntänsä rahavaroja poikimaan. Ja sitten seuraa se hämmentävä toivotus, että se jolla on, sille annetaan. Ja siltä jolla ei ole, otetaan pois sekin vähä. Sille siis on ihan raamatulliset perusteet että kristinusko ja kapitalismin henki ovat näin yhteneväiset. Hauskinta oli kun Jeesus antoi kyytiä fariseuksille ja saddukeuksille, ne olivat niin ärsyttäviä tyyppejä ja tunnistettavia ihan nykymaailmassakin. Hiukan puuduttavalta tuntuu ajatus, että lukisin nyt heti perään muut evankeliumit, joten taidan hypätä suoraan Apostolien tekoihin. Muistan että koulussa niitä luettiin, mutta minulla ei oikein ole mielikuvaa että mitä ne teot sitten oikeastaan mahtoivat olla. Paavali ainakin matkusti aika paljon, levoton tyyppi. 15.12.2005 - 10:36
Jotkut ketjut ovat pitkäikäisiä. Kirjoitin elokuussa jutun Perunaa ja klapia.
Pohdiskelin siinä Huittisten kulttuurielämän erityispiirteitä ja päreen
hännille on syksyn mittaan tipahdellut huittislaisilta kommentteja.
Harmi ettei silloin ollut vielä blogeja kun olin Huittisissa töissä.
Olisin voinut perustaa kulttuurisihteerin blogin ja ottaa vastaan
kansalaispalautetta. Nyt kaikki tulee auttamattoman jälkijunassa.
Viimeinen kommentoija ei ollut oikein ymmärtänyt mitä tarkoitin sanoessani, ettei Huittisissa ole koskaan ymmärretty kauniin turhuuden päälle. Hän koki minun vähättelevän sitä työtä mitä esim. Markku Piri on tehnyt Vanhan pappilan hyväksi. Minulle kaunis turhuus (Waltarin termi) ei ole ollenkaan vähättelevä. Se tarkoittaa sellaista jonka arvoa ei voi mitata taskulaskimella eikä sitä voi oikein puolustaa taskulaskimella ja kuitenkin ilman sitä elämä on köyhää. Miten voisin halveksua kaunista turhuutta kun olen koko elämäni omistanut kauniin turhuuden palvelukseen, sillä mitä muuta kirjallisuuskaan on kuin kaunista turhuutta. Voihan kirjallisuuden tarpeellisuutta perustella vaikka miten, ja tietysti sitä perustellaankin koska jotkut ihmiset nyt ovat sellaisia etteivät ne ymmärrä muuta kuin erilaisia kannattavuuslaskelmia tyyliin kirjojen lukeminen ruokkii luovuutta -> innovaatioita työelämässä -> lisää varallisuutta Suomeen tms. yhtä latteaa. Mutta pohjimmiltaan romaanien lukeminen on turhaa. Me voisimme varsin mainiosti elää ilman romaaneja. Elämä olisi ehkä hiukan ankeampaa, mutta entäs sitten. Omaan Perunaa ja klapia juttuuni sain tietysti inspiraation Pirin kohtalosta, mutta mielestäni hän ei silti ole villakoiran ydin. Eihän Markku Pirejä millään riitä pelastamaan kaikkia vanhoja taloja jotka pitäisi pelastaa. Kuinkahan paljon Huittisissa on raiskattu hienoja miljöitä. Mutta eihän Huittinen ole tietenkään Suomen ainoa paikkakunta jossa vanhan säilyttämiseen on suhtauduttu jotenkin puusilmäisesti, mutta minä en ole joutunut porautumaan muiden kaupunkien sielunelämään yhtä syvällisesti. Kysymyksessä on maailmankatsomus jonka mukaan ihmisten pitää tehdä rationaaleja ratkaisuja. Huittisissahan on perinteisesti leivottukin vain kerran vuodessa koska se on säästänyt aikaa ja siis ollut järkevää. Viis siitä että elämme vain kerran ja pitäisi jossain välissä pystyä nauttimaankin elämästä. Vanhan säilyttäminen tulee kalliimmaksi kuin uuden rakentaminen, joten vanha pois ja uusi tilalle. Huittisissa minua kauhistutti juuri järkevyyden ja täydellisen älyvapauden paradoksaalinen liitto joka tuotti kaikenlaista hauskaa pikku mauttomuutta ja toisaalta myös suuria menetyksiä näin kulttuuriperinteen vaalimista ajatellen. Mutta nykyään kaikki uutiset kerrotaan henkilöiden kautta. Pirin vetäytyminen Huittisista oli uutinen ja vetäytyminen pitää selittää hänen henkilönsä kautta, siis että Piriä kadehdittiin ja siksi hän ei menestynyt Huittisissa. Mutta minusta tässä ei ole niinkään kysymys Piristä vaan syvistä satakuntalaisista pohjavirroista joita yksi ihminen ei pysty kääntämään. 12.12.2005 - 09:04
Lähestyvä joulu nostaa pintaan yksinäisyyteen liittyviä ajatuksia.
Kaikkialla valmistaudutaan viettämään sukujoulua parhaiden yhteisten
perinteiden mukaan ja yksineläjät jäävät paitsi siitä kaikesta
ihanasta. Kaikki tietävät, etteivät joulut aina suju niin
mallikkaasti kuin voisi toivoa. Luultavasti syttyy taas tulipaloja,
tapellaan ja pahoinpidellään tai ahdistutaan muuten vain. Ja
uutistenlukija kertoo televisiossa että joulunvietto on sujunut
odotettua rauhallisemmin. Tai odotustenmukaisesti, mikä tarkoittaa että
poliisit ja ensiavut ovat olleet odotetun ylityöllistettyjä. Mutta
ideaali perinteisestä, kollektiivisesta joulusta elää voimakkaana
vuodesta toiseen.
Tietysti ihminen on sosiaalinen olento, mutta jotain hysteeristä on siinä tavassa jolla suhtaudumme yksinäisyyteen. Kun olin ensimmäistä kertaa kustantajan kokkareilla, en tuntenut sieltä ketään. Seisoskelin lasi kädessä ja katselin ryyppääviä ja teeskenteleviä ihmisiä. (Myönnän, en tiedä teeskentelivätkö he, mutta siltä se näytti) Ja sitten luokseni tuli toimittaja, joka oli arvostellut kirjani ja sanoi "Kamalaa, ihan yksinkö sä täällä seisot?! Etkö sä tunne ketään?" Minä sanoin, että tunnen kustannustoimittajani, mutta en viitsi olla koko ajan hänen kimpussaan. Mihin toimittaja:"Voi mä tiedän miltä susta tuntuu, toi on niin kauheeta." Ja sitten hän juoksi pois halaamaan joitakin läheisiä ystäviään. En ollut tuntenut oloani erityisen kauheaksi. Ulkopuoliseksi kyllä, kyvyttömäksi sopeutua hälisevään tyhjänjauhantaan kyllä, mutta en ollut tuntenut itseäni musertuneeksi sen vuoksi että seisoskelin siellä yksin. Mutta tuo ystävällinen toimittaja sai minut tajuamaan että olin silmätikku. Kaikki olivat huomanneet minut ja kauhistuneet. Tuo ei tunne ketään. Joten pelastauduin etsimällä katseellani humalaisen kirjailijan jonka kirjan olin joskus lukenut ja päädyin huojumaan hänen kanssaan otsat yhdessä koska hän oli vakuuttunut että tunsi minut jostain. Enkä sitten enää poikennut niin paljon joukosta. No nämä ajatukset tulivat mieleen täältä ja täältä. Ja mietin nyt vain, että vähenisikö yksinäisyyttä kohtaan tuntemamme pelko jos uskaltaisimme tunnustaa, että yksinäisyys kuuluu ihmisyyteen eikä sitä voi välttää eikä myöskään paeta loputtomasti. Että voisikohan sen kanssa päästä jotenkin ystävällisiin väleihin, vaikka ei sitä nyt suorastaan ystäväkseen huolisikaan. 11.12.2005 - 12:22
Klaus Härö Punaisessa langassa vakuutti ja innostuin sitten katsomaan paljon puhutun elokuvan Äideistä parhain,
vähän jälkijunassa tietenkin, niin kuin minulla on aina tapana.
Nenäliinoja olisi kyllä kannattanut varata mukaan sillä suurin piirtein
ensimmäisistä kuvista jo alkoi pakahduttava tunnelma joka jatkui
elokuvan loppuun asti ja poistuin teatterista kaulahuivi märkänä koska
kaikki silmistäni valuva vesi oli imeytynyt siihen. On tietysti selvää
että verrattuna noihin 70 000 sotalapseen tämän päivän
suomalaislapsilla menee hyvin.
Elokuva oli varsin armollinen, siinä ei syytetty ketään. Silti tuntui järkyttävältä tajuta, että nämä kaikki aikuiset ihmiset jotka päättivät tarjota suomalaislapsille pakopaikan sodan jaloista, ja lasten äidit, jotka katsoivat velvollisuudekseen lähettää lapsensa turvaan, kaikki he halusivat toimia lasten parhaaksi. Kaikki he uskoivat toimivansa parhaalla mahdollisella tavalla. Kaikki he halusivat lapsille pelkkää hyvää. Ja kuitenkin he tulivat aiheuttaneeksi näille lapsille elämänpituiset vammat jotka eivät koskaan kokonaan parane. Elokuvaa katsellessa tajusin mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että tie helvettiin on katettu hyvillä aikomuksilla. Ja tajusin kyllä senkin, että hyvin harvoin voimme valita hyvän ja huonon vaihtoehdon välillä vaan yleensä valittavana on vain joukko huonoja vaihtoehtoja ja vasta tulevaisuus näyttää tuliko valittua huonoista paras vai kenties sittenkin se huonoin. Suomalaisia ei enää lähetetä sotalapsiksi, mutta sodat eivät ole maailmasta loppuneet. Suomenkin perukoille eksyy ihmisiä jotka pyrkivät pois sodan jaloista. Heistä suuri osa lapsia. Näin joulun alla ajattelen vastaanottokeskuksissa odottelevia perheitä ja muistan sen yhden porukan jolla ei ollut sijaa majatalossa. 10.12.2005 - 12:08
Eilen tuli syötyä lounasta pitkän kaavan mukaan ja se taisi päättyä joskus puoli yhdentoista aikaan illalla. Alkuruuaksi tarjoilin vierailleni suppilovahverokeittoa joka oli maustettu kuusenneulasin, no kun sienien puhdistaminen on aina hiukan rasittavaa. Mutta vieraat nielivät neulaset valittamatta, varsinkin kun vakuuttelin että ne ovat kypsiä. Pääruuaksi oli paahdettuja juureksia, siis puikulaperunaa, porkkanaa, punajuurta ja bataattia valkosipulilla, rosmariinilla ja oliiviöljyllä maustettuina, lohi-vuohenjuustomureketta, joka oli kyllä vähän turhankin tuhtia ja guagamolea, jonka täyteläinen kirpeys mukavasti kevensi ja terävöitti mureketta. Aterian aikana nautittiin erinäisiä pulloja kuivaa italialaista valkoviiniä. Jälkiruuaksi oli kahvia ja perunaleivoksia jotka tarttuivat kitalakeen aivan oikeaoppisesti. Lopuksi kietaistiin huiviin vielä pullo chileläistä punaviiniä. Sain lahjaksi kirjan Munakoisojen kiukku, joka on sekoitus intialaisia ruokareseptejä ja perhetarinoita. Löysin jo kiinnostavan ruokavinkin mutta ennen kaikkea kirjassa kiinnostaa tarinoiden välittämä kuva intialaisesta kulttuurista. Intia on ollut minulle etäinen maa muutenkin kuin maantieteellisesti. Se on aina jättänyt minut kylmäksi, vaikka meillä on Intiassa kummilapsikin joka maksaa saman verran kuin Hesarin vuositilaus. Anteeksi tämä banaali rinnastus, mutta kummilapsen hankkiminen oli aikoinaan sidoksissa Hesariin, toisin sanoen luovuimme tilaamasta Hesaria ja pistimme rahat kummilapseen. Myöhemmin aloimme taas tilata Hesaria, paitsi että nyt meille tulee Turun sanomat, mutta emme ole luopuneet kummilapsestakaan. Itse asiassa tämä on jo toinen, edellinen pääsi jaloilleen ja muutti New Delhiin eikä hänestä ole kuultu sen koommin. En ole pitänyt tähän nykyiseenkään kummilapseen yhteyttä, koska olen järjestön julkaiseman lehden kautta saanut lukea pelottavia raportteja sponsoroitujen lasten ja heidän perheittensä ylenpalttisesta kiitollisuudesta. Olisi kyllä jännä käydä tapaamassa perhettä, mutta ajatus koko suvusta rähmällään edessäni on pelottava. Olen katsellut joitakin intialaisia elokuvia ja kiiltokuvamaisuudessaan nekin ovat olleet pelottavia ja käsittämättömiä. Mieleen on jäänyt romanttinen kohtaus rakastavaisista uima-altaassa jossa taustalla jonkinlaisena rakkauden merkkinä räpiköi kymmeniä valkoisia kyyhkysiä. Mutta kyyhkysethän eivät kai osaa uida. Niiden kuvauksellinen räpiköinti turkoosinhohtoisessa vedessä oli siis ilmaisu äärimmäisestä hengenhädästä. Niin, Intiaan matkustamista siis tulee lykättyä senkin vuoksi, että pelkää näkevänsä paljon kaikenlaista tahatonta julmuutta sen lisäksi että aivan tahallistakin julmuutta on kaiken aikaa meneillään ympäri maailmaa. Mieluummin olisin ollut tietämättä sitäkin, että Yhdysvallat on lupautunut pidättäytymään kiduttamisesta omalla maaperällä, mutta he voivat kyllä kiduttaa vankejaan muualla. Onneksi asiasta on nyt noussut jonkinlainen pieni äläkkä, ettei tarvitse ihan yksin ahdistua tästä asiasta. Mutta oikeastaan minun piti kertoa tässä jokin pieni, positiivinen ruokamuisto tuon Munakoisojen kiukun kunniaksi. Yksi ensimmäisiä ruokamuistojani liittyy niihin aikoihin jolloin olin alle kuusivuotias. Äiti lähti aamulla seitsemän aikoihin töihin ja vei minut pihan poikki isoäidin puolelle sillä minä menisin lastentarhaan vasta kymmeneksi. Isoäiti peitteli minut harmaan kudotun peiton alle ja käski jatkaa uniani, mutta en minä koskaan enää nukkunut. Minä lepäilin siellä ja katselin miten ikkunan takana tuli vähitellen valoisaa ja isoäidin pienestä keittokomerosta tuli nenääni paahtoleivän ja kaakaon tuoksu. Paitsi ettei isoäiti sanonut sitä kaakoksi, vaan suklaaksi. Hän sulatti maitoon tummaasuklaata ja maustoi sen kanelilla. Mitään vastaavaa herkkujuomaa en muista sen jälkeen koskaan saaneeni. 09.12.2005 - 09:09
Scilla kirjoitti siitä miten
lasten omaehtoinen touhuilu ja pihaleikit ovat vähentyneet ja niiden
tilalle on tullut harrastaminen. Jo alle kouluikäisiä kuljetetaan
erilaisissa tavoitteellisissa harrastuksissa. Pari päivää sitten
Dr.Philin ohjelmassa kymmenvuotias migreenipotilas valitti, että
harrastukset käyvät voimille, mutta ne ovat tärkeitä koska auttavat
pääsemään hyviin oppilaitoksiin opiskelemaan. Ja samaan syssyyn
julkistettiin Turun yliopiston STRIP-baby tutkimuksen osatulos joka
hätkähdyttävästi kertoo, että 85 % tytöistä on alle kuusivuotiaina
tyytymättömiä ulkonäköönsä ja pojistakin 70 % oli tyytymättömiä
itseensä. Siis haloo, alle kuusivuotiaina suomalaiset lapset ymmärtävät
jo inhota itseään ja tuntevat etteivät täytä mittoja tai täyttävät ne
liikaakin.
Siis millaisessa maailmassa me elämme? Onko tämä ihan välttämätöntä? Mutta muistan kyllä miten itsekin olin alle kuusivuotiaana jo ahdistunut siitä että painoin liikaa. Ja se tapahtui siis kuusikymmentäluvun alkupuoliskolla. Muistan miten lastentarhassa järjestettiin punnitus ja mittaus ja puhalsin kaikki ilmat ulos keuhkoista koska kuvittelin muuttuvani siten hiukan kevyemmäksi. Punnitus kesti jonkin aikaa ja olin pyörtyä seistessäni vaa'alla hengittämättä. En muista että lastentarhan tädit olisivat mitenkään tyrmistyneinä toistelleet lukemiani, mutta jostain muualta olin jo oppinut että painan liikaa. Minulla olikin aina sellainen olo, että olen mammutti ja katsellessani nyt aikuisena omia lapsuuskuviani ei voi kuin ihmetellä, sillä näytän kuvissa varsin terveeltä ja energiseltä. Mutta ympärilläni olevat aikuiset olivat jatkuvasti huolissaan painostani ja tulevasta sokeritaudistani. Muistan miten ahdistuneena etsin itsestäni sokeritaudin merkkejä ja tunsin syyllisyyttä jokaisesta karkista. Koko lapsuuteni elin siinä käsityksessä että minä päivänä tahansa saan sokeritaudin. Nyt lähentelen jo viittäkymmentä eikä minulla vieläkään ole sokeritautia, mutta ehkä se nyt viimeistään huomenna iskee. Olen onnellinen ettei minulla ole lapsia. Olisi helvetillistä tajuta, että oma lapsi olisi suurin piirtein siitä lähtien kun on jotain alkanut tästä maailmasta ja itsestään tajuta, ollut tyytymätön itseensä ja siihen miltä näyttää. 06.12.2005 - 12:06
Kun olin lapsi, äiti leipoi aina joulupiparit itsenäisyypäivänä ja se
olikin päivän ainoa hauska tapahtuma. Muuten päivä oli käsittämättömän
alakuloinen. Tosin sunnuntaitkin tuntuivat lapsena ja vielä
nuoruudessakin aina ankeilta, etenkin sunnuntai-iltapäivät. Pahinta oli
siihen aikaan kun televisiosta tuli Toivotaan, toivotaan. Piparkakut
leivottiin iltapäivällä ja illalla ikkunoille pistettiin kynttilät,
eikä sähkövaloja saanut pitää. Kynttilänvalo olisi tietenkin voinut
periaatteessa olla tunnelmallista, mutta lapsen elämässä kaksi tuntia
on aika pitkä aika, varsinkin kun kavereita ei saanut kutsua kylään
eikä saanut riehua ja miten sitä nyt yksin sitten olisi riehunutkaan.
Meillä eivät kyllä lapset saaneet koskaan riehua jos vanhemmat olivat
kotona. Isä oli ollut sodassa, eikä kestänyt meteliä. Siinä vaiheessa
kun minä olin lapsi, sodasta oli kulunut jo melkein parikymmentä
vuotta, mutta isä kantoi varmasti sotaa mukana elämänsä loppuun asti.
Onneksi kummatkin vanhemmat tekivät pitkää työpäivää joten riehumiset
hoidettiin aina sillä välin kun vanhemmat olivat töissä.
Siihen aikaan maailmassa televisiosta ei tullut itsenäisyyspäivisin mitään katsottavaa, ei kyllä nykyäänkään mutta nyt on tämä netti. Sen muistan että sitä kättelyä näytettiin tunnista toiseen ja toista niin umpitylsää ohjelmanumeroa lapsen oli vaikea keksiä. En pysty vieläkään katselemaan telkkarista miten juhlakansa kekkaloi linnassa, koska pukuloisto tuo heti mieleen lapsuuden itsenäisyypäivien loputtoman alakuloisuuden, jota sotilasparaatit ja juhlapuheet vain voimistivat. Sinänsä kiinnostavaa, että nyt pystyin jo kohtaamaan menneisyyteni yhden ison demonin ja vierailemaan kammottavan opinahjoni Porin tyttölyseon 125-vuotisjuhlassa, mutta linnan juhlia en pysty vieläkään seuraamaan. Suomen kieli on minulle tärkeä, samoin tämä etninen identiteettini. Olen tämän karun, pohjoisen maan asukki ja epäystävällinen ilmasto on muokannut minua niin kuin kaikkia muitakin tänne joutuneita. Olen kiitollinen siitä, että hyvinvointivaltio on taannut minulle kaikenlaisia mahdollisuuksia opiskella ja toteuttaa itseäni muutenkin, mutta valtiollinen itsenäisyys ei minua paljon liikuta. Etenkään nyt kun sitä ei edes enää ole. 04.12.2005 - 12:08
 Sata vuotta täyttävä Kotimaa-lehti harrastaa Suomen oloissa poikkeuksellista itsekritiikkiä ja tarkastelee juhlanumerossaan millaisen kannan lehti on vuosikymmenien varrella erilaisiin yhteiskunnallisiin mullistuksiin ottanut. Lehti on mm. tukenut lapuanliikettä 1930 luvulla ja iloinnut Hitlerin valtaannoususta. Samanlainen itsekritiikki ei ole kuulunut Suomen ilmavoimien toimintaan. Ilmavoimat on ylpeänä kantanut hakaristitunnuksia joukko-osastolipuissa 60 vuoden ajan ja vasta nyt asia on noussut esiin kun Ranskassa on syntynyt aiheesta paheksuvaa keskustelua. Suomessa paheksuntaa ei luonnollisesti voida lainkaan ymmärtää. Miten niin hakaristin käyttö puolustusvoimien symbolina muka kyseenalainen? Meidän hakaristillämme ei suinkaan ole mitään tekemistä natsisaksan paheksutun hakaristin kanssa, emmehän me edes mitenkään olleet Saksan liittolaisia sodassakaan. Muuten vain olimme saksalaismielisiä ja tervehdimme Hitlerin hallintoa riemuiten. Suomalaiset ovat aina syyttömiä kaikkeen. Se on virallinen kanta. Vankileireillä tapettiin nälkään ja tauteihin tuhat määrin oman maan kansalaisia, mutta siihenkin suomalaiset ovat täysin syyttömiä. Vieraillessani Dragsvikissa pahamaineisen Tammisaaren vankileirin alueella, sieltä ei löytynyt minkäänlaista pientäkään vihjettä siitä millaisessa käytössä kasarmit olivat joskus olleet. Uudenmaan prikaatin nettisivuilla tuo vaihe kuitataan seuraavasti: Sen jälkeen seurasi varuskunta-alueen jonkinlainen alennustila: kasarmeja käytettiin vuorotellen vankileirinä, vankilana (poliittisille vangeille), pakkotyöleirinä ja (osittain) alkoholistiparantolana. Alueen rappeutuminen oli totaalista ja tuhoisaa. Ne ajat eivät kuulu tämän tarkastelun piiriin, eikä niitä siten käsitellä tässä. Tämä voisi oikeastaan olla virallinen tunnuslauseemme. Aina kun sattuu jotain ikävää, voidaan sanoa: Ne ajat eivät kuulu tämän tarkastelun piiriin, eikä niitä siten käsitellä tässä. Kotimaa osoittaa poikkeuksellista siviilirohkeutta tunnustaessaan veikanneensa aikoinaan väärää hevosta. Kunpa muilla olisi rohkeutta tehdä samoin niin ehkä tämä ilmapiiri vähitellen muuttuisi vähemmän ummehtuneeksi. 30.11.2005 - 12:40
 On jälleen se aika vuodesta jolloin kauppojen altaat ovat täynnä kinkkuja. Ja halvalla menee, alle viisi euroa kilo. Mikä on sian arvo? Onko se sama kuin kinkun hinta? Onko sialla itseisarvoa, vai pelkkä välinearvo? Kenellä on oikeus määritellä sian moraalinen arvo? Olen lueskellut Elisa Aaltolan kirjaa Eläinten moraalisesta arvosta. Me pidämme lemmikkieläimiä ja ajattelemme niitä yksilöinä, mutta kinkku kylmäaltaassa ei tunnu samalla tavalla yksilölliseltä. On silti vaikea uskoa, että kukaan joka on katsonut silmiin sikaa, voisi hetkeäkään epäillä sian yksilöllisyyttä. Se on olento jolla on oma ainutkertainen elämä ja kohtalo. Se on tietoinen itsestään ja ympäristöstään. On vaikea löytää mitään kestävää moraalista perustetta sille miksi sitä kohdellaan niin törkeästi. Saman riistävän kohtelun uhreina kärsivät myös kanat, lehmät,broilerit, niistä vain puhutaan vähemmän kuin turkiseläinten tarhaamisesta. Me emme älyä järkyttyä tuotantoeläinten riiston vuoksi koska olemme niin tottuneet siihen. Raamatun luomiskertomuksesta lähtien olemme perustelleet itsellemme miksi on oikeutettua riistää muuta luomakuntaa. Eläimet eivät ole ihmisiä, siksi saamme hyvällä omallatunnolla tuottaa niille aivan niin paljon kärsimystä kuin näemme tarpeelliseksi. Nuorena opiskelijana olin töissä teurastamon naapurissa. Olin siihen aikaan huoleton makkaransyöjä, mutta seuratessani miten kauhistuneiden possujen laumaa sähköpiiskoin ajettiin kourua pitkin teurastamoon tajusin välittömästi, ettei voinut olla oikeutettua tuottaa maailmaan eläviä, kärsimyskykyisiä olentoja vain sen vuoksi että minä saisin lisätä paino-ongelmiani makkaransyömisellä. Lopetin nisäkkäiden syönnin. Ajatus oli yksinkertainen. Siat ja lehmät ovat melkein lajitovereita, enkä halunnut syödä niitä. Mutta söin edelleen kalaa ja lintuja. Se tuntui rehelliseltä ratkaisulta koska pystyin tappamaan kalan ja linnun ja syömään sen. Sain paljon kritiikkiä tästä suhtautumistavastani. Eräskin sanoi, ettei ole koskaan kuullut mitään noin naurettavaa. Minusta se ei edelleenkään ole mitenkään naurettava rajaus. Jos ihmiset joutuisivat itse tappamaan eläimet joita he syövät, he varmaankin suhtautuisivat ruokaansa hiukan toisin kuin nykyään. En halua kieltää keneltäkään lihan syömisen iloja, mutta toivoisin että ihmiset miettisivät hiukan syvällisemmin suhdettaan siihen jauhelihapakkaukseen jonka he poimivat kärryynsä sieltä kylmäaltaasta. Minulla tämä pohdinta johti siihen, että luovuin myöhemmin myös lintujen käytöstä, mutta syön edelleen kalaa. En ole mitenkään täysin sovussa sen kanssa, että kalat kuuluvat ruokavaliooni. Minusta olisi mukava jos voisin luopua kokonaan eläinkunnan tuotteista. Mutta toistaiseksi en pidä sitä omalla kohdallani realistisena. En myöskään suuremmin kanna huolta siitä että minua kenties pidetään tekopyhänä hurskastelijana ja ihmetellään mikä järkevä rajaus tuo nyt on, siis ettei syö sikoja, mutta syö kaloja. Kai kalallakin on elämä ja kohtalo ja se tajuaa itsensä? Ehkä niinkin, mutta johonkin on vedettävä raja ja minä olen nyt toistaiseksi vetänyt sen tähän. Kestän sen etten ole moraaliltani täydellisen hyvä. 28.11.2005 - 15:53
Eräs tuttavani muisteli kerran, miten hän nuorena, eräälle
maaseutupaikkakunnalle vastikään muuttaneena lääkärin rouvana päätti
käydä esittäytymässä uusille naapureilleen. Hän leipoi muutaman kakun
jonka vei tuliaisiksi aina kulloiseenkin kyläpaikkaan. Emäntä keitti
kahvit ja puhuttiin mukavia. Kohtaaminen on miellyttävä. Tuttavani
suhtautui optimistisesti tulevaisuuteensa kyseisellä paikkakunnalla.
Kunnes hän sattumoisin kuuli paikkakuntalaisten puhuvan hänestä, että
siinäpä on utelias ihminen. Kävi heti nuuskimassa läpi naapureitten
koditkin.
Minullakin on ollut elämässä tilanteita joissa se mitä olen sanonut tai tehnyt on ymmärretty jotenkin toisinpäin kuin olen tarkoittanut. Ja selittäminen ei yleensä auta mitään. Sen sijaan että voisin häivyttää väärinymmärryksiä, luon vain lisää epäsopua ja mielipahaa. Mikä tämä ilmiö oikein on? Netissähän näitä soppia syntyy jatkuvasti, mutta ne eivät ikävä kyllä ole vieraita todellisessa elämässäkään. Muistan kyllä eräitäkin kohtalokkaita kahvipöytäkeskusteluja niiltä ajoilta kun olin vielä mukana normaalissa työelämässä ja jouduin tulemaan toimeen erilaisten työkaverien kanssa. Joidenkin kanssa oli helppo tulla toimeen, joidenkin kanssa tuli toimeen kun oppi hiukan varomaan sanojaan ja sitten oli yleensä aina joku, joka oli päättänyt tulkita kaiken sanomani negatiivisesti. Jos sanoin "kiitos" hän tulkitsi senkin piruiluksi. Entä mistä on kysymys Parnassonkin raportoimassa Kirjailijaliiton puheenjohtajavaaliin liittyvässä kiistassa jonka kuvittelin jo haudatuksi, varsinkin kun jäsenkirjeen mukana tuli selvitystyöryhmän raportti jossa kerrottiin että kaikkia on kuultu ja väärinkäsitykset on oiottu. Torsti Lehtinen ja kannattajansa tuskin lukevat blogiani, mutta mikäli tänne joku sattuu eksymään, niin kaino pyyntö. Kirjailijaliitolla on käytössä jäsenkunnan oma keskustelupalsta. Minusta olisi erinomaisen mielenkiintoista jos Lehtinen ja kumppanit esittelisivät siellä näkemyksiään, niin tällainen sosiaalirajoitteinen sisäpiirien ulkopuolelle jäänyt liiton jäsenkin voisi pysyä hiukan perillä siitä mitä on meneillään. Levolahan aina joskus onkin keskustelupalstalla esitellyt näkemyksiään, mutta Lehtinen ja kumppanit loistavat poissaolollaan. Onko foorumi kenties väärä? Kirjailijaliiton palstaa kun voi lukea ja kommentoida kuka tahansa liiton jäsen, se on sillä tavalla demokraattinen väline. 24.11.2005 - 15:49
Tuomiokirkon eteen on taas pystytetty se iso kuusi.
En tiedä miten vanhasta perinteestä mahtaa olla kysymys. Minun
henkilökohtaista uutiskynnystäni tapahtuma ei ole koskaan aikaisemmin
ylittänyt koska en ole ollut erityisemmin jouluihminen. En kuulu siihen
kansanosaan joka siivoaa ja paistaa laatikoita ja rynnii kaupungilla
lahjojen perässä. Joulukorttien lähettämisen kanssakin on ollut aina
vähän niin ja näin. Viime jouluna jäivät kokonaan lähettämättä kun oli
se muutto ja rakennusprojekti ja voimat kaikin puolin täysin loppu.
Mutta nyt minä jollakin tavalla heräsin. Siis että tässä meidän rationaalisessa aikuismaisessa maailmassamme jossa kilpailukyky on keskeisin uskontomme, jotkut aivan aikuiset ihmiset järjestävät ja organisoivat virka-ajalla tällaisia juttuja. Siis valikoivat sopivan kuusen, organisoivat kaadon, kuljetuksen ja pystytyksen, mikä ei ole ihan pikkuinen juttu kun kysymys on 23 metriä pitkästä puusta. Leveimmältä kohdaltaan kuusi on kymmenkunta metriä leveä ja painoa sille on kertynyt reilut 3 000 kiloa. Kuusen kannosta laskettiin kuusen iäksi 73 vuotta. Kuusi kuljetettiin paikoilleen poliisisaattueessa ja poliisit pitävät kuusen saattamista suurena kunniatehtävänä. Ne järjestelevät kuulemma vapaitaankin niin että pääsevät saattamaan kuusta. En minä tiedä, mutta jotenkin tämä liikuttaa minua. Isot ihmiset saattamassa kuusta. Jolla ei ole siis niin minkään valtakunnan järkevää tarkoitusta muuta kuin nököttää siinä kirkon edustalla ja näyttää kauniilta. Jotenkin se on minusta hienoa. Että ihmiset kykenevät innostumaan kauniista turhuudesta. Että tällaista asiaa pidetään tärkeänä, vaikka voin kuvitella että joidenkin mielestä kuusen pystytys on kurjistuvan yhteiskuntamme resurssien vihoviimeistä haaskausta. Mutta olkoon vain. Minusta tässä kiteytyy ihmisyydestä jotain sellaista joka antaa minulle toivoa ja tekee melkein mieli mennä keittiöön leipomaan joulutorttuja. 20.11.2005 - 08:40
 Minä aina joskus mietin että millainen tämä meidän maailmamme on, siis ihan oikeasti. En usko, että se on ihan sellainen kuin millaisena me sen näemme ja koemme. Me näemme sen kolmiulotteisena, mutta luultavasti se mitä näemme ei vastaa koko totuutta. Luultavasti ulottuvuuksia on enemmän. Me olemme aina niin kiusallisesti ihmisjärjen rajoittamia kun mietimme asioita. Ihmisjärki on kyllä loistava aparaatti joka on tehnyt monia merkittäviä keksintöjä, (jotka puolestaan ovat poikineet monia merkittäviä ongelmia, joiden ratkaisemiseksi ihmisjärki urheasti kamppailee), mutta järkemmekin on evoluution tuote. Järki palvelee eloonjäämistä, selviytymistä, ei se ole kehittynyt antaakseen meille selityksen siihen miksi maailma on olemassa ja miksi me olemme olemassa. Vanhemmiten tämä ajatus on käynyt minulle yhä selvemmäksi. On olemassa toinen todellisuus tai toisia todellisuuksia joita minä en tavoita aisteillani enkä pysty järjelläni käsittelemään. En tiedä millaisia ne todellisuudet ovat. En tiedä mitä niiden olemassaolo tarkoittaa minun kannaltani. Mutta olen varma että niitä on. Tässä mitä nyt näen ja koen, ei ole kaikki mitä on. Tämä on usko johon olen päätynyt. Että maailma on jotain enemmän kuin mitä pystyn aisteillani havaitsemaan ja järjelläni päättelemään. Siten maailmankuvani ydin on salaisuus, mysteeri. Sen tunnustaminen etten tiedä enkä ymmärrä, enkä voikaan tietää ja ymmärtää. Jostain syystä ajatus ei tunnu ahdistavalta, vaan vapauttavalta. Olen myös menettänyt uskoni sattumaan. Harry Martinson kirjoittaa: Sattuman laita näyttää olevan se/ että sattuma ja ihme nousevat samasta lähteestä/ ja sama vastaus näyttää pätevän molempiin. 17.11.2005 - 15:55
Keski-ikäisille naisille kannattaa kyllä järjestää kulttuuriohjelmaa
koska he ovat niin kiitollinen yleisö. Ensin solakka nuori mies
esitteli kuumien juomasekoitusten uusia trendejä. Hän leikkasi
samppanjapullon sapelilla poikki ja heitteli palavaa votkaa mukista
toiseen, no siis olihan se näyttävää ja naiset olivat hurmioituneita.
"Mulla ei ole koskaan ollut näin upeaa yleisöä" mies hehkutti ja sai
roimat aplodit. Miten se voi olla jollekin noin helppoa. "Minä voin
sitten tulla teille ihan kahden kesken opettamaan näiden drinkkien
valmistamista," mies sanoi. Ja yleisö kihersi. No, olihan se varmaan
katsomisen arvoista. Minä en osaisi heitellä palavaa votkaa mukista
toiseen.
Illan päätähti oli Heli Laaksonen. Olen muistavinani ettei häntä aikoinaan huolittu Reviiriin, harrastajakirjoittajien antologiaan, koska murrerunot nyt vain eivät toimi eikä niillä ole kysyntää. Olen aina joskus miettinyt miltä Reviirin toimittajista tuntuu seurata Laaksosen voittokulkua, hehän kuitenkin omalla toiminnallaan vaikeuttivat Laaksosen uran alkua. Ehkä he eivät pahemmin mieti sitä, tekevälle kun sattuu aina kaikenlaista. Aina joskus kuitenkin mietin kuinka monen vastaavan kirjoittajan ura on vuosien varrella tosiaankin tyssännyt siihen, etteivät he ole tulleet ymmärretyksi tarjotessaan hengentuotteitaan julkaistavaksi. Mehän yleensä saamme kuulla vain niistä jotka lopulta kuitenkin onnistuvat. Ja tietenkin mietin myös sitä, kuinka monta sellaista kirjaa julkaistaan joita ei oikeastaan olisi kannattanut julkaista. Joiden tilalla olisi kannattanut julkaista joku toinen käsikirjoitus. Entäpä jos minun kirjani ovatkin vieneet tilan joltakin toiselta? Turkulainen pienkustantaja näki kuitenkin Laaksosen potentiaalin ja hän on nyt tehnyt murteesta elämäntyön. Olen kyllä tykännyt Heli Laaksosen runoista. Niiden huumori on hiukan absurdia ja aina humaania. Pidän erityisesti runoista joissa esineitä personoidaan ja siirrytään fantasian puolelle. Ovi lähtee omille teilleen tai sänky on masentunut. Tai baarista lähtiessä on päädytty metsän viereen makaamaan. Laaksosesta on oikeastaan kehittynyt stand up koomikko. Hän kertoilee runoihin liittyviä huvittavia sattumuksia ja taustatietoja ja lukee väliin muutamia runoja. Minulla oli naisten illassa vähän samanlainen olo kuin kerran joutuessani epähuomiossa katsomaan Uuno Turhapuroa. Siis onnistuin jotenkin ostamaan lipun väärään saliin. Ympärilläni oli iso joukko ihmisiä joilla oli valtavan hauskaa ja minua ei huvittanut lainkaan samassa määrin. Periaatteessa ymmärsin että tämä oli huumoria ja Loiri taitava näyttelijä, mutta se mikä riemastutti toisia niin valtavasti, ei avautunut minulle. Naisten illassa yleisö viihtyi hyvin. Kaikki ympärilläni huokailivat että lisää tämmöistä tosi hauskaa. Oli niin ihanaa kun sai kerrankin nauraa. Ja minä kaipasin vain kotiin nukkumaan. 06.11.2005 - 08:23
 On oikeastaan aika merkillistä, että touhuamisesta on tullut niin vahva länsimais-kristillinen hyve, varsinkin kun ajattelee miten lämpimästi Jeesus puhui huolettomuudesta. Katsokaa taivaan lintuja. Onko kukaan meistä voinut murehtimalla lisätä elämäänsä kyynäränkään vertaa? Mutta me emme ole muutenkaan välittäneet ottaa todesta uskontomme perustajan sanoja ja ajatuksia. Pyhän huolettomuuden armolahja tuli mieleen kun huomasin, ettei oikeastaan olekaan niin helppo erottaa toisistaan laiskuutta ja masennusta. Kun on alavireinen, asioita jää tekemättä ja kun asioita jää tekemättä, on sen vuoksi alavireinen. Sitä tuntee itsensä huonoksi koska koti on sekaisin ja itse on vanha törkymöykky tässä virtaviivaisuutta ja menevyyttä arvostavassa maailmassa. Hyvinvoiva ja onnellinen ihminen on touhukas. Hän harrastaa. Tapaa ihmisiä.Touhuavan ihmisen ihanne on niin syvään iskostunut, että on vaikea laiskotella hyvällä omallatunnolla. Se että vain oleilee ja kuluttaa aikaa, ei oikein kuulu meidän kulttuurimme eikä ole hyväksyttävää. Ilmeisesti siinä on tosiaan tapahtunut jokin ymmärrysvirhe kun kristillinen pääpahe acedia käännettiin hengelliseksi tai henkiseksi laiskuudeksi, vaikka kysymys on oikeastaan välinpitämättömyydestä, kuten nimimerkki Petra huomasi Risto Niemi-Pynttärin acediaa koskevan pohdiskelun kommenttiosastossa. Käännösvirheen vuoksi olemme alkaneet vihata laiskuutta, vaikka meidän pitäisi vihata välinpitämättömyyttä, haluttomuutta. Oikeastaan meidän pitäisi nähdä alituinen touhuaminen acediana, välinpitämättömyytenä, henkisenä laiskuutena, koska touhuamalla ihminen pitää ajatuksensa pois asioista joiden äärelle pysähtyminen voisi muuttaa häntä. Mutta miten voisi lopettaa touhuamisen ja oppia pyhää huolettomuutta? Murehtimista ei voi lopettaa millään päätöksellä. Jaakko Heinimäki sanoo kirjassaan Seitsemän syntiä että kukaan ei voi olla murehtimatta rangaistuksen pelosta eikä palkkion toivossa. Murehtimisen loppuminen vaatii kosketusta sellaiseen olemiseen, joka mahdollistaa huolettomuuden. Minä yritän etsiä kosketusta sellaiseen olemiseen joka mahdollistaisi huolettomuuden, koska olen tosiaan kyllästynyt murehtimaan kaikenlaista, mille en kuitenkaan voi mitään. 04.11.2005 - 19:30
Äiti täyttää pyöreitä vuosia ja vein hänet sen kunniaksi oikein teatteriin. Äiti pitää romanttisista opereteista ja musikaaleista, mutta sellaista ei nyt ollut tarjolla, koska en saanut lippuja Elisabethiin. Joten menimme katsomaan Solveigin laulua. Kysymyksessä on tietysti hyvinkin kuuluisa näytelmä ja televisiosarja, mutta minulla ei ollut käsitystä siitä millaista näytelmää olimme menossa katsomaan. Jos olisi ollut, en varmaankaan olisi keksinyt ehdottaa näytelmää kaunosieluiselle äidilleni. Että olin tehnyt virheen, valkeni minulle samalla hetkellä kun näytelmä alkoi. Vähäpukeinen mies ja nainen olivat näyttämöllä päällekkäin. Sitten alkoi kiroilu ja tappelu jota jatkui runsaat kolme tuntia mikäli väliaikakin lasketaan. Tässäkin näytelmässä saatiin kokea alastoman naisen läsnäolo näyttämöllä ja vaikka olen itsekin aikamoinen kiroilija, niin räyhääminen alkoi ihan vakavasti uuvuttaa. Olin tuskissani herkän äitini vuoksi. Kun seisoimme ulkona odottamassa taksia, äiti sanoi pitäneensä näytelmästä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa eikä voinut uskoa, että joidenkin ihmisten elämä voisi olla niin kauheaa. Hän epäili että sen täytyi olla suurta liioittelua. Kerroin ettei näytelmä ehkä edes ollut liioittelua. Jos ajatellaan vaikka perheitä joista lapset on otettu huostaan, niin tuskinpa meno paljonkaan jää tuosta jälkeen. "No hyvä oli katsella tuollaistakin, aina sitä oppii uutta", hän sanoi. Lupasin kuitenkin hankkia hänelle liput myös Elisabethiin, vaikka epäilen että se tulee olemaan minulle vielä suurempi koettelemus kuin Solveigin laulu. Joskin se pitää sanoa, että itse Solveig oli kyllä aika ihana ja hänen sulokas läsnäolonsa pelasti paljon. Äiti lähti tänään ja nyt minua ihmetyttää eräs asia. Niin kuin aina, minä annoin hänelle ryppyiset ja mankeloimattomat lakanat, ja nyt ne samat lakanat ovat tuossa sohvan käsinojan päällä siistinä pinkkana kuin juuri mankelista tulleina. Miten hän tekee sen? Minä en ymmärrä. 03.11.2005 - 07:54
 Ronn Moss etsii Sitä Oikeaa Suomesta. Hänestä on tehty esittelyvideo ja häneen voi ottaa yhteyttä deittipalvelun kautta. Deittipalvelu seuloo ehdokkaiden joukosta Mossin profiiliin parhaiten sopivat naiset jotka sitten tapaavat televisiotähden hänen suomenvierailunsa aikana. (Oletan, että vain naisia pidetään sopivina ehdokkaina tässä yhteydessä, vaikka olisi kyllä jo aika saada Kauniisiin ja rohkeisiin hieman modernimpaa otetta jonkin seksuaalivähemmistöihin liittyvän virityksen kautta.) Elämässäni oli aika jolloin olin koukussa Kauniisin ja rohkeisiin, mutta voin rehellisesti sanoa, että Ridgea esittävän pökkelön päälle en ole koskaan ymmärtänyt mitään. Clarkekaan ei ole minua koskaan miellyttänyt, mutta hän sentään osaa esittää lipevää sutkia aika hyvin. Ronn Moss ei osaa esittää muuta kuin näytänkö minä nyt komealta tästä kulmassa, huomaatteko varmasti että olen raamikas kaveri, ilmettä. Jaa että miksi minä tällaisesta asiasta kirjoitan? No siis kun hänellä on yli 450 miljoonaa katsojaa yli 90 maassa ja se on aika hemmetinmoinen määrä väkeä. Pistää vihaksi kun ajattelee miten paljon on maailmassa hyvännäköisiä miehiä, jotka voisivat osata hiukan näytelläkin, niin eikös se rooli ole kuitenkin annettu tälle seipäälle, jolla on vain yksi ilme. Mutta sitten tulee sellainen kauhea ajatus, että muiden mielestä tämä seiväs kuitenkin on ihana. Hän ei osaa näytellä, mutta sillä ei ole väliä koska hän on ruudussa aina niin hurmaavasti oma itsensä. Ehkä sarjasta on tullut niin suosittu juuri siksi, ettei kukaan sen näyttelijöistä oikeastaan osaa näytellä, jotain Sally Spectraa ja Amberia ehkä lukuun ottamatta. Ingrid Bergman kertoi ohjaajan neuvoneen häntä sillä tavalla, että jos hän ei jossain kohtauksessa tiennyt miten hänen pitäisi se esittää, kannatti olla ilmeetön, aivan tyhjä. Kun näyttelijä on ilmeetön ja tyhjä, katsoja saa sijoittaa häneen mitä tahansa. Kauniiden ja rohkeiden näyttelijät ovat kehittäneet tämän metodin taiteeksi. He ovat tyhjiä ja katsojat projisoivat heihin omat tunnekuohunsa. Nerokasta. Perun kaikki puheeni ja menen kirjautumaan deittipalveluun. Sovinkohan minä Mossin profiiliin? 01.11.2005 - 16:58
 Oletko tullut ajatelleeksi, että voisit tarvita rakkausvalmentajan? Käytyäsi viikonloppukurssin sinulla on mahdollisuus suorittaa myös rakkausvalmentajan ammattikurssi ja ryhtyä valmentamaan muita onnettomia, jotka eivät oikein tahdo saada lemmenelämäänsä järjestykseen. Ensimmäiset ammattimaiset rakkausvalmentajat ovat jo valmistuneet ja odottavat asiakkaita, joita varmaankin riittää. Rakkausvalmentaja antaa konkreettisia neuvoja ja laatii avunhakijan kanssa rehellisen ja puoleensavetävän nettiprofiilin. Rakkausvalmennus voi sisältää myös kehoterapiaa tunnelukkojen avaamiseksi.. "Pitää luoda sellainen mielentila joka vetää rakkautta puoleensa." Rakkaus on kuulemma nousussa, jo yli sata romantiikannälkäistä on käynyt viikonlopun mittaisen peruskurssin. Myös miehet ovat yllättäen kaivanneet rakkausvalmennusta. Mukavien miesten ongelma on, että naiset vaativat paksua lompakkoa. Jollei ole supliikkimies voi joutua vaikeuksiin. Tässä nyt vihje kaikille Internetissä pyöriville ATM-valittajille, menkää rakkausvalmennukseen. Varakkaillakin miehillä saattaa olla ongelmia naisten kanssa. He ovat suunnanneet energiansa uraan eivät tiedä mitä naiset haluavat. Mutta rakkausvalmentaja tietää mitä nainen haluaa. Minulle tulee tästä mieleen ne vankeuteen teljetyt elukkaparat joita ei enää huvita lisääntyä. Vaikka kuinka hehkeä vastakkaisen sukupuolen edustaja talutetaan nenän eteen niin ei värähdä viisari. Onko ihmisille nyt käymässä jotenkin niin, että ote luonnollisiin, elämää ylläpitäviin perusasioihin on katoamassa. Minä olen kerran ollut naapurin susikoiranartun rakkausvalmentajana. Emäntä halusi teettää pennut kauniilla koirallaan ja minä vein hänet koiransa kanssa sulhasta tapaamaan. Periaatteessa sitä narttua ihan kiinnostikin uroksen seura, mutta h-hetken lähestyessä se livahti ulisten karkuun. Se oli niitä hetkiä elämässä jolloin huomaa päätyneensä tilanteisiin joihin ei välttämättä olisi halunnut. Periaatteessa olin vain tarjonnut kyydin naapurille ja hänen sinänsä sympaattiselle koiralleen. Ja sitten löysin itseni pitelemästä aloillaan koiraa joka olisi mieluummin säilyttänyt impeytensä. Ja se koira oli aika iso ja osasi ulista todella sydäntä särkevästi. Minä pidin kiinni nartun etupäästä ja omistaja takapäästä ja uroksen omistaja maanitteli urosta tekemään mitä siltä odotettiin, mutta arvaahan sen kuinka siinä sitten kävi. Ei tullut nätille nartulle pentuja, ja uroksen omistaja jäi ilman astutusmaksuaan. Mutta koiran omistaja pyöräytti myöhemmin vauvan ja sanoi asian tulleen täytenä yllätyksenä. 29.10.2005 - 20:15
Helsinki tuntui kylmältä ja tuuliselta. Lauantaiaamuna Sokoksen edessä
mies hakkasi naistaan. Mies ei saanut ladattua lyönteihinsä niin
murhaavaa voimaa kuin olisi halunnut. Nainen suojasi päätään ja
kasvojaan ja uikutti ja aneli miestä lopettamaan. Minä kävelin ohi.
Kaikki me kävelimme ohi. Hidastin kyllä vauhtia ja mietin menisinkö
väliin. Mutta en uskaltanut, joten jatkoin matkaa ja naisen huudot
kaikuivat korvissani. Mietin lasta joka käveli riitelevän pariskunnan
ohi ja näki kun naista lyötiin. Että mitä hän mahtaa oppia ajattelemaan
maailmasta, jossa ihmisen on mahdollista keskellä päivää lyödä ja
rääkätä toista eikä kukaan puutu siihen. Minua harmittaa etten mennyt
väliin. En edes sanonut mitään. Sain sen vaikutelman, että Helsinki on
sosiaalisesti räjähtäneempi kuin Turku. Muutkin ongelmat on siellä
ulkoistettu kaduille kuin pelkkä kotiväkivalta.
Kirjamessuilla oli tietysti väkeä paljon ja minäkin sain houkuteltua itselleni piskuisen kuulijalauman, koska muualla päin varmaan oli hiukan pulaa istumapaikoista. Eila Tiainen haastatteli ja kysymykset leijailivat niin sfääreissä, etten oikein tahtonut päästä mukaan. Hän kysyi mm. miksi rakkaus on tärkeää. Siis miksi rakkaus on tärkeää? Minunko se nyt pitäisi tietää? No ilmeisesti. Onneksi sain jonkin nauhan päälle ja pystyin pitämään antaumuksellisen puheen siitä kuinka rakkaus ei ole tunne, vaan tekoja. Hiukan hankala hetki oli kun en muistanut kirjan erään keskeisen henkilöni nimeä. Tai siis kyllä minä sitten sanoin oikean nimen, mutta siellä lavalla en voinut olla varma. Illalla tapasin Elielissä bloggaajatuttujani ja Saara antoi minulle musertavaa lukijapalautetta. Pohdimme porukalla kenet bloggaajan haluaisimme ehdottomasti tavata ja päädyimme yksimielisesti ikkunaiinekseen. Kilistelimme olutlasejamme sen kunniaksi. |
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
