Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Anna bloggaajalle lahja | Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
30.12.2008 - 11:17
Sain juuri tietää, että näyttötutkintoni ensimmäinen vaihe on suoritettu hyväksytysti. Kysymyksessä on siis se webdesigner ammattitutkinto. Ei kyllä tuota hyväksytysti suorittamista uskoisi, kun katsoo tätäkin blogia. Minulla on haaveissa omat oikeat verkkosivut, joiden yhteydessä blogi voisi jatkaa, mutta arvatkaapa olenko pistänyt koulutukseni aikana tikkua ristiin niiden hyväksi. Minulla menee kaikki voimat siihen, että selviydyn koulutehtävistä, en minä jaksa niiden ohessa omia sivujani miettiä, hyvä kun jossain välissä ehdin kirjoittaa muutaman rivin. Juuri sain lähetettyä Flashillä tehdyt sivut opettajan arvioitavaksi ja nyt pitäisi alkaa miettiä tutuille lupaamiani sivustoja, joilla saisin korvattua opiskeluun liittyvän työharjoittelun. Kaarinassa alkaisi graafisen suunnittelun vastaava koulutus, sekin kiinnostaisi. Ostin itselleni joululahjaksi Indesign oppaan. 
22.12.2008 - 16:09
Seisoin Lidlin kassajonossa tummahipiäisen maahanmuuttajamiehen perässä. Ukon kännykkä soi. "Joo mä mennä töihin, me kaikki sinkut työssä että perheelliset saada viettä joulu," kuulin hänen selittävän. Hänellä oli ruskea toppatakki, harmaat suorat housut ja iso rannekello.

Minä olen irrottanut aikaa perinteisten jouluherkkujen valmistukseen. Eilen tein piparkakkutalon, pistän tänne ehkä kuvan kun saan talon koristeltua. Olen taas tehnyt ihanaa lanttulaatikkoa ja kerron jopa ohjeen, mikäli joku haluaisi sattumoisin kokeilla hieman erilaista looraa.

Lanttulaatikko

2 kiloa lanttuja
lanttujen keitinlientä
suolaa
siirappia
inkivääriä
voita

Valmistus: Kuori ja viipaloi lantut, keitä 3-4 tuntia, eli kunnes tulevat ruskeiksi. Muussaa, notkista keitinliemellä, mausta suolalla, siirapilla ja inkiväärillä. Pistä voideltuun vuokaan, muutama voinokare päälle, sitten uuniin 150 celsiukseen hautumaan 3-4 tunniksi. Tuloksena aivan ihastuttava lanttuisa lanttulaatikko. Niin kuin marmeladia söisi, nam nam.


16.12.2008 - 20:51

Tänään minulta riistettiin hammas. Hammaslääkäri oli ystävällinen ja selitti työvaiheet huolellisesti. Vartin verran hän piti käsiään suussani ja nitkutti leukaniveltä. Ajattelin edellisiä sukupolvia, jotka ovat saaneet kestää tällaiset toimenpiteet ilman turrutusta. Poiston jälkeen minua kohdeltiin kuin potilasta. Tunsinkin itseni potilaaksi. Päästä huippasi ja polvet olivat ylikypsää makaronia. Olo oli nöyryytetty, tajusin jälleen kuolevaisuuteni.

Muistan vielä ajat, kun isä nyppi irtoilevia maitohampaitani pelottavilla pihdeillä, joita hän piti vessan lääkekaapissa. Pihdit olivat perua sota-ajan lääkintämiestehtävistä. Heiluuko hammas, hän sanoi, katsotaanpa. Sitten ei auttanut muu kuin avata suu ja antaa hänen nypätä heiluva hammas pois.  Säilytin maitohampaitani kuparisessa pulleassa kupissa, jota pidettiin olohuoneen kellon päällä. Ehkä se oli entinen tuhkakuppi. Isällä oli tapana pestä hammasproteesejaan vessan lavuaarissa ja minä matkin häntä ja pesin hänen perässään omat irrotetut maitohampaani samalla menetelmällä. Se oli minusta jännittävää.

Mutta nyt minä en halunnut edes nähdä menetettyä hammastani.

Kummallista miten peruuttamatonta ajan kulku on, ainakin tässä todellisuudessa jonka valtaosa ihmisistä kokee jakavansa ainakin silloin kun ovat selvin päin. 

09.12.2008 - 18:17


Meille on tullut vähän perinteeksi, että itsenäisyyspäivän aikoihin halikkolainen isäntä tuo meille puita. Nyt niitä tuli kahdeksan kuution kasa.








Tunnin ahkeroinnin jälkeen kasa oli jo näin pieni.



Ja tuntia myöhemmin se oli huvennut entisestään.



Tässä on tilanne kolme tuntia kestäneen ahkeroinnin jälkeen. Mutta en minä tästä kyllä ihan heti taaskaan toivu. Parit salmiakkikossutömpsyt on jo pitänyt ottaa, ja yhä vaan kolottaa. Taas kelpaa lämmittää muureja, ainakin niin kauan kuin puiden polttaminen kielletään.



06.12.2008 - 19:16


Miksi minusta ei tullut isänmaallista? Muistan oppositiomielialani jo kansakoulun lippujuhlista. Koin ahdistavana myös itsenäisyyspäivän illat kun ikkunoilla pidettiin kahta kynttilää palamassa ja sisälle ei saanut sytyttää valoja. Äidin aikaisemmin päivällä leipomat piparkakutkaan eivät lohduttaneet, varsinkaan kun niitä ei saanut syödä, vaan ne piti säästää jouluksi.

Voi olla, että isälläni oli  isänmaallisuuteen liittyvä sisäinen ristiriita, jonka sitten imin itseeni. Jatkosodan aikaisesta suursuomihankkeesta hän joskus mainitsi miten hän rajan yli astuessaan oli kokenut, että nyt ei oltu oikein oikealla asialla. Tuohon vaiheeseenko liittyi myös  sotajututtu, se miten hän oli nukkunut maastossa männyn juurella ja herännyt siihen, että kaksi aseistettua venäläistä sotilasta seisoo hänen edessään. Toinen sotajuttu liittyi hevoskuskiin jonka kanssa isä oli käynyt noukkimassa haavottuneita tulituksen keskeltä. Mies oli väliajat rukoillut. Isä oli kysynyt mieheltä pilkalliseen sävyyn, että luuliko tämä rukoilemisen auttavan. 

Serkku kertoi, että isä oli sodasta kirjoittanut pikkuveljelleen kirjeen ja pyytänyt tätä lähettämään tennistossunsa isälle. Isä oli arvellut, että kohta tulee kiireinen perääntyminen ja että tennistossuilla olisi ketterämpi juosta pakoon kuin painavilla sotilassaappailla.

Sodan jälkeen isästä tuli uskonnollinen, mutta evlut kirkkoa hän karsasti. Sellaisenkin jutun hän taisi mainita, että oli joskus kenttähartaudessa astunut askelen taaksepäin ja sylkäissyt maahan. Vai olenko minä keksinyt tämän itse. Välillä minusta tuntuu, että olen keksinyt kaikki jutut itse.

Vanhemmat olivat kuitenkin isänmaallisia, konservatiivisia, säntillisiä ihmisiä. Veljenikin on isänmaallinen ja konservatiivinen, joskaan ei ehkä kovin säntillinen.  Minulta puuttuvat kaikki nuo ominaisuudet, paitsi joskus olen ehkä vähän konservatiivinen.





03.12.2008 - 18:42
Tutustuin Seinäjoella Alvar Aallon arkkitehtuuriin ja kävin Lakeuden ristissä istumassa. Huomasin ettei minulle sovi tuollainen paljas, puhtaan valkoinen kirkkotila, jossa ei ole muuta katseltavaa kun alttarille isketty risti. Kai Alvarilla on ollut pelkistyksessään jokin idea. Pahat kielet tiesivät kertoa, että kirkon akustiikka on aivan mahdoton ja Seinäjoen kaupungin budjetti paukkuu kun ulkoverhoilu pitää uusia viiden vuoden välein. Museovirasto kieltää tekemästä muutoksia.

Istuessani kirkonpenkissä sisälle astui pikimusta mies ja meni etupenkkiin lukemaan Raamattua. En itse asiassa ole ihan varma lukiko hän juuri Raamattua, mutta hän näytti lehteilevän kirjaa, josta kuului samanlainen hento haviseva ääni kuin Raamatun ohuista lehdistä. Sinänsä kertoo jotain kirkon akustiikasta, että niin selvästi kuulin kirjan lehtien havinan, vaikken aivan miehen niskan takana istunutkaan.

Sitten mies meni polvilleen alttarin eteen. Minä nauliinnuin penkkiin seuraamaan miten pitkään hänen polvensa kestävät kivilattiaa. Meni viisi minuuttia, kymmenen minuuttia, varttitunti. Seurasin miehen yksityistä rukoushetkeä kuin performanssia. Tulin ajatelleeksi, että ehkä sen vuoksi katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa kunnioitetaan pyhimyksiä, että pyhimyksissä on tenhovoimaa. Tosi hurskaus vetää puoleensa. Ajattelin odottaa kirkossa niin kauan, että mies saa rukoushetkensä päätökseen. Hän viipyi alttarin ääressä polvillaan niin pitkään, että lopulta tajusin hänen ilmeisesti jatkavan sitä siihen asti kun kirkko suljetaan. Joten lähdin itse pois, sytytin kynttilän mennessäni ja uhrasin muutaman ajatuksen kaikille edesmenneille läheisilleni.

Koulukierros Ylistarossa meni lopulta kohtuullisen hyvin. Nyt olen jälleen kotona. Kävin saunassa, join siiderin. Vuorotteluvapaalla oleva mieheni oli leiponut pullaa.

02.12.2008 - 12:16

Tänään meni jo paremmin. Tapasin kolme ryhmää yläasteikäisiä ja herättyäni aamuyöstä murehtimaan kuinka selviydyn kirjailijavierailusta kunnialla, keksinkin tehdä itselleni kysymyksiä joihin sitten vastasin. On nimittäin niin, että minun on kauhean vaikea selittää mitään ellei joku kysy. Jos ei kukaan kysy, minusta tuntuu ettei ketään kiinnosta ja jos ei ketään kiinnosta, en osaa sanoa mitään kiinnostavaa, olen jotenkin sillä tavalla rakennettu. Sen vuoksi keksin itselleni kiinnostavia kysymyksiä, jotka sitten esitin itselleni ja vastasin vuolaasti. Erityisen mukavaa oli, että spontaaneja kysymyksiäkin sitten tuli oppilaiden puolelta ihan yllättäen ja kohtasin tytön joka oli lukenut Maanantaisyndrooman kolmesti, koska se on niin hyvä kirja. Yksi tytöistä kysyi, että saanko vaikuttaa kirjojeni kansiin ja kansitraumani uhkasi jälleen revetä liitoksistaan, mutta sain suurimman ahdistukseni taltutettua ja totesin tyynesti, että saan jonkin verran, mutta lopputulos on aina korkeammassa kädessä.

Huomenna vielä kolme ryhmää ja sitten kotiin.

01.12.2008 - 17:04

Tai tarkemmin sanoen Seinäjoelta, sillä juuri nyt istun Seinäjoen kirjastosta. Esitän täällä vähän epäluontevasti ja epäuskottavasti elävää kirjailijaa ja olen nähnyt eläviä koululaisia, jotka ovat paljon kiinnostavampia kuin kirjailija jonka elävyys tähän vuodenaikaan on enemmän kuin kyseenalainen. Harmi sinänsä, etten osaa olla kiva kirjailijavieras, höpisen omiani ja vaikka minulla on luntta, ajatukseni harhaantuvat ja unohdan mitä piti sanoa heti kun joku hiukankin poikkeaa käsikirjoituksesta.

Nytkin minun piti kertoa, miten syvällisille urille ajatukseni ovat menneet kun minulla on ollut kotieläimiä joiden elämää olen seurannut. Miten kummallista on, että eläimet tulevat jostain ja sitten ne katoavat. Olin siis jollakin tavalla filosofinen. Koululaiset innostuivat kuultuaan, että minulta on juuri kuollut kissa ja he intoutuivat yksi kerrallaan kertomaan, miten heiltä on kuollut kissa, koira, kani, undulaatti, akvaariokala. Olihan se mielenkiintoista, mutta ei minun pitänyt eläinten kuolemisesta puhua.

Huomenna on edessä yläasteikäiset. Kolme ryhmää. Joku tulee hakemaan minua hotellista puoli kahdeksalta aamulla.

Nyt loppuu tietokoneaika. Olisi kova sana jos joku osaisi kertoa mitä Seinäjoella voi tehdä maanantai iltana, tai vaikka tiistai-iltana sillä olen täällä vielä huomennakin. Näytetäänköhän täällä elokuvia.

22.11.2008 - 09:09


Katselen valokuvia ja muistelen edesmenneitä karvapalluikoitani. Kuvassa on Limppu. Sotku karvoissa on sata vuotta vanhaa sammalta. Uintireissun jälkeen se kerran livahti olohuoneeseen, missä tehtiin lattiaremonttia, ja riemukkaasti piehtaroi fylleissä. Jäätyään kiinni se katseli raivoamistani kummastuneena. Sen kuulo oli jo noihin aikoihin heikentynyt.

Vasta nyt tuli mieleen, että sekö kuulon vei kun niin usein raivosin sille. Olisi mukava kertoa, etten koskaan ilmaissut  suuttumustani epäasiallisin solvauksin, mutta se olisi totuuden vastaista. Kaduin monta kertaa, että olin paitsi hankkinut itselleni koiran, myös valinnut juuri Limpun niiden seitsemän pennun joukosta, joista joku toinen olisi varmasti ollut vähemmän itsepäinen ja hermoja raastava.

Olin Limpun kanssa kahdestaan kotona aamusta iltaan lähes kaikkina sen elämän päivinä ja yöt kuuntelin sen hengitystä, joka tuntui huojuttavan taloa. Kun hengitys aikanaan pysähtyi, tuntui maailmakin pysähtyvän.


Nyt olen ollut kuukauden kuivilla. Se tarkoittaa, että olen ollut ilman minkäänlaista kotieläintä. Kolmenkymmenen vuoden yhtäjaksoisen käytön jälkeen muutos on ollut suuri ja sopeutuminen uuteen elämään ajoittain vaikeaa.
02.11.2008 - 16:55
Marraskuun kolumni, olkaa hyvät.

Terveisiä kesämökiltä. Vielä kerran kävimme viskaamassa verkot veteen ja aamulla sädehtivä järvi soikin meille mateen ja kuhan. Sen jälkeen vene käännettiin ympäri ja sähköt väännettiin pois päältä, niin että nyt sopii talven tulla. 60 tunnin kynttilä jäi palamaan kissan haudalle.

Mies laski, että meillä on ollut yhteensä 11 eläintä, jotka kaikki ovat nyt haudassa.  Kissat Missu, Arvo, punainen kissa, jota ei ehditty edes kastaa, Lysti ja Lohtu, Limppu-koira, kanit Minttu ja Kumina ja kolme kanaa, joita ei ollut ristitty, ne olivat ilmeisesti pakanoita. Kanat ovat eläimistöstämme ainoat, jotka saivat kunnian tulla syödyiksi. Pian niiden syömisen jälkeen lakkasimme syömästä lihaa, mikä on ollut hyvä päätös.

Laskeskelin tuossa, että meiltä on varmaan tähän mennessä jäänyt jo tuhatkunta kanaa syömättä, kanat olivat nimittäin aiemmin lempiruokaamme ja niitä meni 1-2 viikossa. Kun elämänsä kolkkoja päiviä miettii, kymmenen kärkeen ilman muuta kiilaa se päivä, jolloin tapoimme perunamaitamme kuopsutelleet kanat. Ne olivat häkkikanalasta vapautuneita häkkiraakkeja, jotka olivat saaneet meidän luonamme kesän mittaisen jatkoajan. Vaikka pidän kanoja tyhminä eläiminä, ne olivat silti yllättävän sympaattisia. Jos olisi ollut paikka, missä ne olisi voinut pitää yli talven, emme varmaan olisi niitä teurastaneet, varsinkin kun ne ilmaisivat kiitollisuuttaan munimalla uutterasti munan päivässä. 

Kaloja vielä toistaiseksi pystyn syömään. Mutta pari viikkoa sitten oleskelin hetken aikaa samassa huoneessa akvaarion kanssa. Katselin ympäriinsä haahuilevia kaloja ja yhtäkkiä nekin alkoivat näyttää ihan sielukkailta olennoilta. Suljin akvaariokalat mielestäni ottaessani kuhan ja mateen hengiltä ja pilkkoeassani ne tämänpäiväiseen kalakeittooni.

09.10.2008 - 09:24
22 vuotias kissani Lysti ei ole syönyt kolmeen päivään oikeastaan mitään. Soitin eläinlääkärille kysyäkseni mitä tehdä ja hänen vastauksensa oli täysin yksiselitteinen. Hetki koittaa huomenna aamulla kymmeneltä. Nyt pitäisi sitten keskittyä töihin. Kissa nukkuu lattialla patterin vieressä. Välillä se nousee istumaan, on pörröinen ja unelias, mutta puskee kättä tutusti kun silitän sitä. Kadun jokaista ilkeää sanaa ja ajatusta, joita olen siihen vuosien varrella kohdistanut. Kadun, etten ole ollut kärsivällisempi, ostanut sille parempaa ruokaa, huolehtinut siitä paremmin.


01.09.2008 - 17:29

Minusta on tullut aika peto pyytämään apua. Kun en osaa jotain, soitan kurssikaverille, hänellä on selkeä järjenjuoksu ja kyky pukea monimutkaiset jutut sellaiseen maallikkomuotoon, että minäkin ymmärrän, ja saan tehtyä koulutehtävät. Soittelen välillä myös opettajalle, ja hänkin neuvoo ihan kiltisti. Myös aivan viattomia ulkopuolisia olen valjastanut käyttööni nyt kun pyrkimykseni on oppia hallitsemaan monimutkaisia  tietokoneohjelmia.

Opiskeluni edellyttäessä useammankin aikuisen pyyteettömiä tukitoimia, olen alkanut ihmetellä miksi lapsena avun pyytäminen oli niin vaikeaa. Avuntarve piti suorastaan salata. Jos joku sai tietää, että minä en osannut, se oli hirveä häpeä, eikä puhettakaan että olisin suostunut autettavaksi. Jos joku yritti neuvoa, minä pistin korvat lukkoon ja totesin, että ei kuule kiinnosta.  Se ei ollut mikään järkevä strategia, näin jälkeen päin ajatellen. Eikä se silloinkaan tuntunut mukavalta. Ihmiset, jotka osasivat, tuntuivat jotenkin uhkaavan ihmisarvoani. Onneksi nykyään ei tunnu siltä.

 

 





02.08.2008 - 20:35
Haluan kesän jo vedellessä viimeisiään vielä mainostaa Suomen ehkä parasta kalaravintolaa, joka löytyy Reposaarelta.

Olen hiukan huolissani sen puolesta, toivottavasti aiheetta. Nyt  vain on niin, että Reposaari on kovasti muuttunut viime vuosina, oli ne loma-asuntomessutkin kelluvine huviloineen. Sinne on tullut myös virtaviivainen uusi kalaravintola, jonka toistaiseksi olen kiertänyt kaukaa, ihan vain periaatteen vuoksi. En minä suorastaan vastusta Reposaaren muuttumista, koska onhan se ollut aika unohdettu kolkka. Mutta toisaalta sen viehätys on ollut juuri siinä, että se on niin unohdettu kolkka ja minä olen voinut käydä siellä toteamassa, että tämän muuttuvan ja myllertyvän maailman keskellä on jotain muuttumatonta, nimittäin Reposaari.

Mutta nythän se ei sitten enää pidä ihan paikkaansa, ja kaikkeen muutokseen liittyy myös murhetta koska uuden tullessa katoaa väkisin jotain siitä, mikä oli vanhaa. Jos on ollut kiintynyt entiseen, niin uusi uljas Reposaari ei ole pelkästään riemun aihe.






Ravintola ei koreile trendikkäillä ulkomainoksilla, mutta sen ei kannata antaa hämätä, koska mistään ei saa niin hyviä silakoita kuin täältä.




Erityisesti ravintolan tomaattisilakat ovat olleet niin suuresti suosiossani, että olen opetellut tekemään niitä myös itse.

Se tapahtuu näin: Ota puolisen kiloa silakkafileitä (ja kyllä, jos olet perfektionisti ruuan suhteen, fileet kannattaa tehdä itse) kääri ne rullalle niin että lihapuoli jää pintaan ja lado voideltuun uunivuokaan. Pippuroi ja ripottele suolaa. Silppua sipuli ja ripottele se tasaisesti rullien päälle. Ota noin desilitra tomaattipyrettä, mausta se etikalla (ehkä ruokalusikallinen, itse vain lurautan) ja reippaasti (runsas ruokalusikallinen) sokeria ja sitten öljyä ehkä puoli desiä. Sitten levität mössön silakoiden ylle. Annos uuniin hautumaan n. 175 asteessa ja saavat olla siellä hyvinkin tunnin. Itse tykkään siitä kun tomaattipyre alkaa tummua. En tiedä mitä ravintolan kokki mahtaisi tuumia tästä minun reseptistäni, mutta tätä kun noudattaa, tuloksena on silakoita jotka ovat ainakin melkein yhtä hyviä kuin Reposaarella. Tarjolla olleet anjosvissilakat veivät nekin kielen mennessään ja päätin että niitäkin pitää kyllä kokeilla. Poistuinkin ravintolasta vakain aikein ryhtyä tästä lähin syömään entistä säännöllisemmin silakkaa. Ehkä jopa suolaan itselleni talveksi tiinullisen silakkaa jos mies jää vuorotteluvapaalle, niin kuin suunnitelma on, perheen tulotaso romahtaa.



Silakkaruokien ahmimisen jälkeen kannattaa käveleskellä meren rannalla maisemia ihaillen. Itse tykkään, että nykyajan tyylimyllyt ovat ihan yhtä kauniita ja tunnelmallisia kuin entisajankin tuulimyllyt, mutta taidan olla mielipiteineni vähemmistössä.









24.07.2008 - 23:06

 
Olette varmaan jo kyllästyneitä näihin tieasioihin, mutta kun jokaisella ihmisellä on oma tiensä ja minun tieni on tässä.




Tien vasemmalla puolella näyttää tältä.





Ja oikealla puolella näyttää tältä.
 
Tien ei oikeastaan pitäisi ollenkaan kantaa, mutta niin vain sitä on kuljettu kolmekymmentä vuotta. Ehkä minä siksi olen niin kiintynyt tähän tiehen, että minunkin elämäni on ollut vähän samanlaista kellumista. Sitä toivoisi, että olisi jokin kiinteä pohja, jonka varaan voisi rakentaa, vaan ei sitä ole ei tässä elämässä.

16.07.2008 - 16:52
Alan henkisesti valmentautua tiekokoukseen, joka pidetään kesämökillämme ensi lauantaina. Tien päässä olevaa mökkiläistä lukuunottamatta kaikki tien asukkaat ovat etäisiä sukulaisiani. 

Varsinaiset asialliset asiat liittyvät siihen, että tilataanko ensi vuonna kaksi kuormaa sepeliä, vai pärjättäisiinkö yhdellä, niin kuin tähänkin asti. Mutta muut käsiteltävät asiat tuppaavat pitkittämään kokousta, mikä tietysti tavallaan ihan hyvä, koska muissa merkeissähän me emme koskaan tapaa.

Olen osallistunut tiekokouksiin ehkä viitisen kertaa ja joka kerta siellä on käyty läpi sama kiihkeä dialogi. Sukulainen 1 kysyy Sukulainen 2:lta että eikö tämä voisi kaataa tietä varjostavasta kuusimetsästään muutamia puita niin että aurinko pääsisi paistamaan. Nyt tie on yleensä jäässä vielä vappuna. Sukulainen 2 sanoo, että eikö niitä tienmutkan ruusupuskassa olevia kivenmurikoita voisi siirtää, koska hän tökkää aina talvella auransa niihin kiviin ja se on joka kerta sadan euron menoerä. Sukulaiset 1 ja 3 sanovat yhteen ääneen, että ne kivet siellä ruusupuskassa ovat Ellilän lampolan historialliset nurkkakivet, niitä ei voi siirtää. Johon Sukulainen 2 toteaa, että ei niitä puitakaan sitten kyllä voi kaataa. Tämän jälkeen tunnelma yleensä on aika kuohuvainen ja saattaa syntyä tiukkasävyistä sanailua siitä onko tietä yleensäkään hoidettu viime vuosina mitenkään asiallisesti. Siinä vaiheessa yleensä Sukulainen 4 ryhtyy toppuuttelemaan. Lopulta päädytään siihen, että kaikki tehdään ensi vuonna suurin piirtein samoin kuin tähänkin asti.

En tiedä päätyyköhän pääni vadille, kun kirjoitan näin tulenarasta asiasta nettiin, muttta tuleva tiekokous on painanut mieltä jo muutaman viikon, varsinkin sen jälkeen kun sattumalta kuulin että minun olisi pitänyt kutsua kokous koolle viime vuonna. Minä olen tähän asti luullut, että puheenjohtaja kutsuu kokoukset koolle, siksi kokous saatiin aikaiseksi vasta nyt. Jännittää, että millaisia keskusteluja tien ympärillä tänä vuonna käydään. Olen jo kuullut, että tienvarren puskat tulevat silmille, ne pitäisi ehdottomasti raivata pois. Suurin osa puskista kasvaa juuri meidän tieosuudellamme, olemme siis olleet siinäkin laskoja. On oikein, ettei minulle ole elämässä annettu merkittäviä luottamustehtäviä, koska minulla uhkaa mennä hermot yhden pikkuisen tienkin vuoksi.

08.07.2008 - 19:39
Kaveri vinkkasi että Maariankadulta löytyy putiikki joka myy kiinnostavia venäläisiä kalasäilykkeitä edulliseen hintaan. Koska olen suuri kalasäilykkeiden ystävä, suunnistin kauppaan. Ostin purkin turskanmaksaa ja toisen purkin mustekaloja ja sitten huomasin alahyllyn korissa muoviin käärittyjä kuivia, pieniä kaloja, jotka minä olen oppinut tuntemaan nimellä sulkava, mutta muovissa luki, että kala oli latikas. Eli lahna. Siinä tapauksessa ne olivat hyvin pieniä lahnoja. Myyjä ei osannut ollenkaan suomea, joten en voinut kysyä mitä kummaa näillä pienillä latikkailla oikein tehdään.  Onko se jokin herkku? Pieni latikas maksoi melkein viisi euroa, vai oliko se sittenkin kilohinta. Mutta se oli siinä siis kokonaisena, päineen, pyrstöineen, suomuineen. Miten sellainen kuiva suolattu latikas valmistetaan ruuaksi? Irtoaako siitä jotain syötävää? Mutta ennen muuta haluaisin ymmärtää, miksi joku haluaa ostaa kuivan suolatun latikkaan, vaikka torilla ja marketeissa myydään joka päivä tuoretta kalaa. 

Muuten putiikki oli oikeastaan pettymys. Mies kyseli myyjältä, että onko heillä hapukapsasmehua, mutta ei ollut, ei edes hapukapsasta.

Minä sen sijaan olen kunnostautunut kalapullatehtailijana. Järvestä on noussut kiloisia säyneitä ja toutaimia isojen särkien ohella, ja näistä aineksista tulee ihania kalapullia sillä tavalla, että ensin kypsentää kalat mikrossa kokonaisina. Sitten irrottaa lihat ruodoista, puristaa joukkoon valkosipulia, silppuaa tilliä,  ripottelee vähän suolaa, rikkoo joukkoon pari kananmunaa ja hiukan lurauttaa joukkoon myös kevytkermaa makua pyöristämään. Ainekset mössätään sauvasekoittimella, pyöritellään palleroiksi ja paistetaan. Yritän muistaa ottaa kuvia kalapullista kun seuraavan kerran teen niitä.






24.06.2008 - 22:32


Kansanuskomuksissa sateenkaari on ennustanut aarteen löytymistä.  Kun olin lapsi, juuri noilla main, missä sateenkaari osuu maahan, seilaili useana kesänä optimistijolla, jonka punaisessa purjeessa oli leveä valkoinen raita. Olin yksinäinen ja ikävissäni ja istuin kivellä ja katselin miten jolla kieppui vastarannalla. Minusta tuntui aina, että vastaranta oli hyvin kaukana, se oli aivan toinen maailma, onnellisten ihmisten huoleton ja päivänpaisteinen ulottuvuus, johon minulla ei ollut asiaa. Kaipasin tuonne, juuri tuohon paikkaan, jossa sateenkaari iskeytyy maahan, mutta tiesin etten koskaan pääsisi sinne.

Aina kun menen mökille, muistan sen jollan. Mietin kuka sen kanssa purjehti, ja missä hän on nyt. Haluaisin tavata hänet ja kysyä, vetikö hänen onnensa vertoja mielikuvilleni. Mietin myös oliko hän vain lyhytaikainen vieras näillä rannoilla, vai oleileeko hän edelleen tuolla sateenkaaren päässä, hän vain on jo liian kankea ja suurikokoinen pelleilläkseen pikkuisen jollan kanssa.

Yleensä käyn kerran kesässä vastarannalla ja katselen miltä maailma sieltä käsin näyttää. Paljain silmin en erota laituriamme, en venettä, en tuttua kiveä, mutta tiedän että ne ovat siellä ja tajuan että vastarannalta katsoen on voinut näyttää hyvinkin tunnelmalliselta, kun pikkutyttönä lähdin vanhalla, vuotavalla puuveneellämme järvelle ja soudin kirkolle katsomaan pyhimyksiä. 







Siihen aikaan kirkkoon pääsi, kun tiesi missä avainta pidettiin. Minulla oli tapana leikkiä kirkossa ja koin tyrmistyttävänä vääryytenä, kun kirkko siirtyikin eräänä vuonna nykyaikaan. Oveen ilmestyi aukioloajat ilmoittava lappu ja avain katosi piilostaan.

Ehkä olin käynyt
siellä hiukan liian usein  ja pyhimysten pelättiin kuluvan katseitteni vuoksi.


06.05.2008 - 09:28
Eilisessä palaverissa kävin yhteistyökumppanin kanssa läpi yhteiset keskeneräiset projektit, jotka pitäisi saattaa johonkin järkevään vaiheeseen. Yhteistyökumppani piirsi hankkeista hienon pampulataulukon, josta jokainen hanke löysi oman paikkansa ja viereen piirrettiin neliön muotoinen laatikko, jossa lueteltiin asioiden vaatimat toimenpiteet. Joukossa mm. oman kustantamon perustaminen. Olisiko jollakin järkeviä vinkkejä? Paitsi se Saaran vinkki, että ei kannata perustaa, koska kirjoista on muutenkin jo liikaa tarjontaa.

Pampulataulukon piti auttaa jäsentämään työmäärää, mutta minä oikeastaan hiukan lamaannuin, koska kiinnostavaa tekemistä on niin paljon, mutta kaikki hankkeet edellyttäisivät juuri nyt valtavaa panostusta.

Minulla menee kauheasti aikaa kaikkeen aivan ylimääräiseen harmiin. Kuten eilenkin, kun aloin suunnitella leiskaa lasten ratsastussivustoa varten, niin yhtäkkiä minulta katosi värit. Siis koneesta. Valitsinpa minkä hienon värin tahansa, aina kun yritin sävyttää leiskan taustan, se muuttui harmaaksi. Vähän aikaisemmin olin yrittäessäni opetella hallitsemaan Picasaa, onnistunut jollakin tavalla asentamaan äitini kuvan tietokoneeni taustakuvaksi. En voinut ymmärtää miten se oli päässyt tapahtumaan ja sitten minun piti jälleen askarrella aika pitkään, ennen kuin sain sen kuvan pois sieltä. 
Sitten minulla olikin jo hiki ja tuntui, että nythän ne päivän työt tulikin tehtyä ja voisi huilata välillä. Mutta todellisuudessa en ollut saanut mitään aikaiseksi, pelkästään sotkenut asioita.

Ja sitten keitin kikherneitä ja ajattelin, että kyllä minä ne muistan, teen vain hiukan tätä leiskaa tässä ja vahdin kattilaa samalla. Etsiskelin sopivia kuvia, suurentelin ja pienentelin, säädin ja paikkailin ja mietin että mitä ruokaa se naapuri mahtaa laittaa kun krääsä tuntuu täällä asti. No arvaatte varmaan, että kikherneet olivat mustana paakkuna kattilan pohjassa.

 

03.04.2008 - 08:43


Yritin Kiasman vessassa ratkaista mitä mieltä olen nykytaiteenmuseon saniteettikalustoratkaisuista. Tuo robusti pesuallas on tietysti omalla tavallaan kovin tyylikäs, mutta jotenkin se tulisi paremmin edukseen, jos ympäristö olisi hiukan vähemmän robusti. Tarkoitan nyt lähinnä noita oikeassa alakulmassa näkyviä virityksiä, valkoista johtoa ja mustalla jätesäkillä verhottua roskapyttyä.





Eniten ihmettelin kuitenkin, että taiteellisen lavuaarin kumppaniksi on pistetty tällainen valkoinen peruspytty, joita myydään tarjouksessa rakentamisen erikoisliikkeissä. Sellainen ostetaan yleensä siinä vaiheessa kun nyt vaan tarvii saada halvalla pytty jostain, eikä ole aikaa, eikä rahaa, eikä voimavaroja säätää noiden tyylikysymysten kanssa.

Mutta ei tässä mitään. Kiasman vessa toimi niin kuin vessojen kuuluu, joten siinä mielessä minulla ei ole mitään valittamista.

****

Edellisen postauksen kommenteissa tuntematon ystäväni Freud ja Sedis ehdottelevat, että ehkäpä minun olisi aika nyt kirjoittaa vähän toisenlainen kirja. Niinpä kyllä, varmasti näin on ja ehkä sellaisen joskus teenkin. Mutta mitä se oikeastaan käytännössä minun kohdallani tarkoittaa, jos kirjoittaisin "toisenlaisen kirjan"? Sehän tarkoittaa myös sitä, että vaihdan kohderyhmän. En kirjoita vain toisenlaista kirjaa, vaan ajattelen kirjoittaessani toisenlaista yleisöä kuin tähän asti. 

Todelliset taiteilijat väittävät, ettei taiteilijalla kuulukaan olla kohderyhmää, hänen pitää vain katsella sisäisiä näkyjään ja seurata niitä. Minäkin olen aina pitänyt tuota tavoitteena, mutta en silti usko, että se kenenkään kohdalla toteutuu. En usko kenenkään olevan riippumaton yleisöstä. Joskus tosin palautteeseen saattaa pystyä suhtautumaan käänteisesti, toisin sanoen murska-arviota on mahdollista pitää taiteellisena voittona. Muistelen M.A.Nummisen maininneen jotain tällaista konsertistaan, josta yleisö oli paennut paikalta. Mutta tällaisessakin tilanteessa taiteilija on kuitenkin sidoksissa yleisöönsä. Minulla on oma yleisöni, mutta kuten Karpalo tuon samaisen ketjun kommentissa sanoi, se on ollut väärä yleisö. Valitsin sen aikoinaan tietoisesti, koska ajattelin, että jonkun pitäisi kirjoittaa voimauttavia kirjoja tavallisen ongelmaisille tytöille joiden voi olla vaikea uskoa omaan arvoonsa tässä täydellisyyden tavoittelua arvostavassa maailmassa.
01.04.2008 - 09:53
Olen kyllästynyt olemaan kirjailija. En ole kyllästynyt kirjoittamiseen, mutta olen kyllästynyt toimimaan kirjallisuusmaailmassa. Tosin enhän minä ole siellä koskaan varsinaisesti toiminut, mitä nyt kirjoittanut ja julkaissut kirjoja.

Voi olla, että olen yleensäkin kyllästynyt toimimaan maailmassa. Ihmisten mielenkiinnonkohteet tuntuvat minusta niin tyhjänpäiväisiltä ja jopa vähän pelottavilta. Miksi he vauhkoavat ministerin tekstiviesteistä ja katselevat televisiosta Tanssii tähtien kanssa- ohjelmaa? Ja miksi kirjallisuudessa pyritään luomaan näitä mytologisia Kirjailija-hahmoja sen sijaan että kiinnostuttaisiin siitä mitä he oikeastaan kirjoittavat? Kun kirjailija saavuttaa tietyn aseman, kaikki mitä hän kirjoittaa, muuttuu kullaksi.

Minulla on joka tapauksessa tarve uudistua. En ole koskaan saavuttanut rentoa, hyväntuulista suhdetta siihen kirjallisuuteen, joka näkyy mediassa. Toisaalta ajattelen, että kiinnostavimmat kirjat löytyvät enemmän tai vähemmän marginaalista. Toisaalta olisin toivonut omille kirjoilleni enemmän näkyvyyttä. Ristiriitaistako? Ehkä. Mutta toivoisin, että ihmiset kiinnostuisivat vähän toisenlaisista asioista, kuin heillä on taipumus tehdä. Kai tämä on sitä elitismiä sitten. 

Kun silmäilen aikaansaannoksiani, totean ne sangen vaatimattomiksi. Toisaalta olen tekosistani ihan ylpeä. Minulla on ollut oma missio, se ei ole mennyt läpi, vain muutama ihminen on ymmärtänyt mihin olen pyrkinyt, mitä olen tehnyt, mutta ehkä se riittää. Sen täytyy riittää. Olen halunnut näyttää, että aivan tavallisen ihmisen tavallinen elämä on epätavallisen arvokasta ja muistamisen arvoista. Nyt koen tulleeni erään tien päähän. Voi olla, etten koskaan enää julkaise yhtään kirjaa. Toisaalta voi olla että julkaisenkin. Jos julkaisen, voi olla, ettei kukaan muu huomaa muutosta, mutta minä itse tiedän miten olen muuttunut ja se riittää. 

Lisäys:

SusuPetalin yllyttämänä kävin lukemassa Jarkko Tontin postauksen ja siitä seuranneen keskustelun aiheesta Kuka on taiteilija. Tuossa oikein kouluesimerkkimäisesti tiivistyy se, mikä minusta tässä kirjailijaelämässä on aivan käsittämättömän vastenmielistä ja kyllästyttävää. Povaan Tontille loistavaa uraa Kirjailijaliitossa ja erilaisissa apuraha ja muissa raadeissa. 
31.03.2008 - 08:48


Tämän näköisessä mörskässä me asuimme viikon sulassa sovussa, neljä aikuista ihmistä, kolme naista ja mies. Hassua sinänsä, ettei kukaan meistä tajunnut että kysymyksessä oli paritalo, ennen kuin seinän takaa alkoi kuulua mökää. Siihen asti olimme olleet siinä autuaassa uskossa, että asuimme erämaamajassa, yksin villin luonnon keskellä.




Maisema Olostunturin huipulta, kiipesimme sinne viimeisenä päivänä ja kyllä otti lujille, vaikkei nousua niin kauheasti ollutkaan. Olostunturi on vain 500 metriä meren pinnasta ja mökkimme sijaitsi rinteessä. Joku taisi arvella, että tuolla etäällä häämöttäisi Pallas, mutta minä en mene vannomaan mikä se on.



Tämä olkoon todistuskappale siitä, että tosiaankin hiihdin siellä 35 vuoden tauon jälkeen. En oikein saanut tuohon suksihommaan makua. Siis ennen muinoinhan sukset keksittiin, jotta olisi helpompi liikkua umpihangessa. Nyt maastossa risteili tiheä latuverkosto ja latujen välissä oli kova polku, jota olisi ollut aivan helppo kävellä, mutta ei voinut kävellä ei, koska pitää hiihtää. Minun on edelleenkin vaikea käsittää, miksi pitää hiihtää, kun käveleminen on niin paljon nopeampaa ja helpompaa ja hauskempaa.

Ps. huomasin Hömpän helmistä, että Asentoja on ilmestynyt. Siinä on siis minultakin novelli.
Oikeastaan ihmetyttää miksi minun novellini on siellä, kun naissukupuolta edustamaan saatiin jo verevämpi pakkaus, nimittäin Susu Petal. Kirjaa työstävillä herroilla oli kova tuska päällä, nainen piti kirjaan saada vaikka väkisin, mutta kaikki kiinnostavammat morsiot Kaari Utriota myöten kieltäytyivät kohteliaasti.

Koska olen kirjoittanut kirjoja lapsille ja nuorille, joillakin on herännyt kysymys siitä, miten tällaisessa kirjassa esiintyminen oikeastaan sopii satutädin imagooni. Itse en näe asiassa suurta ristiriitaa, seksi on aika olennainen osa ihmiselämää ja seksinovelleissa on se hyvä puoli, että jos lukija ei ole kypsä ottamaan vastaan sen maailmaa, hän todennäköisesti jättää lukemisen kesken. Kuvallinen seksi on mielestäni siinä mielessä ongelmallisempi, koska kyseenalaisilla sivuilla surffatessa voi hyvinkin ehtiä näkemään asioita joita ei ehkä olisikaan vielä kypsä ottamaan vastaan. Puhumattakaan sitten mainonnan, televisiosarjojen ja elokuvien sisältämästä pehmopornosta, jossa ei varsinaisesti näytetä mitään erityistä, mutta annetaan ymmärtää kaikenlaista, minun mielestäni erittäin kyseenalaista. Oma novellini onkin oikeastaan kommentti siihen, millaisia ideologioita ihmiset ovat mediasta omaksuneet seksuaaliseen nautintoon ja haluttavuuteen ja muuhun sellaiseen liittyen.


27.03.2008 - 13:14

Hiihtäminen on vaikeaa. Suksien voitelu on tiedettä. Minulla on onneksi vuokrasukset ja persoonallisia myssyjä käyttävät vuokraamonpojat yrittävät saada suksiini pitoa, mutta ei se onnistu. Sukset lipsuvat, ylämäet pitää kavuta harkanvarpailla ja alamäet putoan kuin kuula. Yleensä päädyn turvalleni hankeen. Käveleminen olisi huomattavasti helpompaa, mutta sitähän täällä ei periaatteessa saisi harrastaa. Täällä ajellaan autolla, moottorikelkalla, ehkä porolla ja koirilla, tai sitten hiihdetään. Kapinoin kuitenkin sen verran, että kävelin tänne Muonioon. Kuusi kilometriä. Sekin on tietysti kapinaa, että tulin tänne kirkonkylälle, vaikka pitäisi mennä ylös tunturiin ja iloita lumisista männyistä ja muusta sellaisesta. Kuunnella hiljaisuutta ja muuta sellaista. Nyt olen jossain matkamuistoja myyvässä pömpelissä, jossa saisi viidellä eurolla katsella planetaariossa revontulia. Jätän väliin kuitenkin. Join rooibosta ja söin pullan. Paluumatkaa varten on rasia friteerattuja neulamuikkuja. Olen saunonut päivittäin ja huolehtinut siitä, että porukalla on ruokaa. Eilen tuli juotua alkoholipitoisia juomia ja tänään olo on hiukan ankea. En ole kirjoittanut yhtään postikorttia, joten ottakaa tämä sellaisena. Terveisiä Muoniosta!

31.01.2008 - 11:12
Olen tuota webbikurssia käydessäni tajunnut, että pään usko on eri asia kuin se syvempi, kokemukseen perustuva usko, joka minulla sijoittuu pallean tienoille ja sieltä nousee ylemmäksi ja hiertää kylkiluita sisäpuolelta.

Kun siis minulle on monelta taholta ystävällisesti kerrottu, että asiakaslähtöisyys on kaiken perusta ja asiakas olen siis minä. Opisto järjestää koulutuksen ja minä rahoineni ostan heiltä tämän opetuspalvelun ja olen siis kingi. Tämä on kyllä tehty minulle hyvin selväksi ja periaatteessa uskon sen. Korvieni välissä toimiva elin toteaa, että tietenkin se on niin. Heidän kannattaa kohdella minua hyvin,  että maksan kurssimaksuni ja  pysyn mukana kyydissä ja he saavat valtiolta rahaa kun pullauttavat koulutusputkesta ulos jälleen yhden audiovisuaalisen viestinnän ammattilaisen. Ei ole heidän putiikkinsa kannalta ollenkaan hyvä asia, jos koulutukseen valitut heittävät askartelun kesken. Kaiken tämän tiedän. Tiedän tiedän.

Mutta kun toisen ja kolmannen kerran kysyn asiaa, joka minulle on jo selitetty, mutta joka vain ei mene koneeseen, ja vieressä iloinen rouva kertoo, että ei hänkään ollut koskaan tiennyt mitään html-koodeista, mutta täällä kun kerrottiin niin jotenkin naksahti heti ja hän illalla kotona innoissaan teki kaikki tehtävät ja hänellä oli valtavan hauskaa, niin tajuan, etten minä pohjimmiltani oikeasti usko olevani mikään kingi. En minä tosissani, kokemuksellisesti lainkaan usko siihen asiakaslähtöisyysjutskaan. Minusta tuntuu koko ajan, että he odottavat ja toivovat minun jo lopettavan, koska en selvästikään tajua mitään ja pelkään että kohta joku sen vielä sanookin minulle sellaisella erityisen vittumaisella äänellä: kröhöm, ei millään pahalla, mutta oletkohan sinä nyt kumminkaan ihan oikealla kurssilla.

Mutta toisaalta ilonhetkiäkin on ollut. Minulla on tehtävänä suunnitella urheiluaiheinen 7-12-vuotiaille suunnattu nettisivusto, kirjoittaa synopsis, laatia rakennekaavio ja ruutusuunnitelma ja hahmotella leiska Dreamweaverillä. Eilen bussissa katselin netistä tulostamiani rakennekaavioita, enkä ymmärtänyt niistä mitään, en siis niin tuon taivaallista. Mutta kun aikani tuijotin niitä kaavioita ja mietin sivustoa, jota olin suunnitellut, niin yhtäkkiä minä vain tajusin. Se oli jännittävää. Ja niinpä minä sitten piirtelin paluumatkalla nettisivustostani rakennekaavion. Eihän se tietenkään mihinkään kelpaa, eikä nettisivustossani ole minkäänlaista järkeä, mutta  pointti onkin nyt siinä, että minä yhtäkkiä osasin hahmottaa itselleni nettisivustoni rakenteen.

Voi olla että tyssään tuohon ruutusuunnitelmaan, sillä en osaa käyttää wordia muuhun kuin tavanomaisimpaan kirjoittamiseen. Tosin opettaja sanoi, että voin tehdä ruutusuunnitelmani vaikka klubiaskin kanteen, koska tässä tehtävässä se tekninen puoli ei nyt ole pointtina. Myös layoutin saan tehdä paperille. Nämä ovat toki helpotuksia, mutta olisihan se käheetä selättää word ja hoidella nämä hommelit sillä. Wordissa on ohjetoiminto, mutta sen logiikka ei ole ollenkaan samanlainen kuin minulla. En ole juuri koskaan saanut siltä apua. Mutta sinänsä tuntuu ihan terveelliseltä välillä liikkua mukavuusalueensa ulkopuolella. Siinä oppii itsestään tosi paljon, vaikka ei niitä varsinaisia opetettavia juttuja oikein oppisikaan.

  
21.01.2008 - 09:51
Minua on lyöty tietokoneella päähän. Web designer koulutus alkoi perjantaina ja jatkui lauantaina, enkä löydä oikeita sanoja kuvaamaan tunnelmiani. Olen ollut tyrmistynyt edessäni avautuvien haasteiden edessä. Tajuan edessä olevan työmäärän valtavuuden ja sen miten vähän osaan.

Mutta tajuan muitakin asioita. Ymmärrän miten valtavan huono opiskelija olen aina ollut. En ole koskaan oppinut enkä opetellut asioita, jotka ovat minulle vaikeita. Jos sellaisia asioita on tullut vastaan, olen vain hypännyt yli ja keskittynyt sellaiseen minkä muutenkin osaan. Esimerkiksi oma maisterintutkintoni koostuu pelkästään sellaisista oppiaineista, jotka saattoi suorittaa lukemalla ja kirjoittamalla esseitä, koska lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina sujuneet. Moni kiinnostava oppiaine jäi kesken, koska suorittaminen olisi vaatinut ryhmässä työskentelyä, tietokoneen parissa työskentelyä, ruumiin avausten katselemista tms. mikä tuntui liian vaativalta. Samoin päädyin kirjoittamaan kirjoja lähinnä siksi, että kirjoittaminen sujui, kun taas töissäkäynti ei sujunut.

Mutta nyt minä olen siis hankkiutunut koulutukseen, joka ei sisällä oikeastaan mitään tuttua. Kurssitovereistani suurin osa taitaa olla tietotekniikan ammattilaisia, heillä vain ei mitään tutkintoa ja he ovat tuolla kurssilla hankkiakseen tutkinnon joka takaa mahdollisuudet jatko-opintoihin. En ymmärrä, miksi minä olen mukana, vaikka jo pääsykokeessa mielestäni hyvin kattavasti osoitin, etten tajua tietotekniikasta mitään.

Nyt minun pitäisi siis oppia ymmärtämään jotain html-koodeista ja muusta sellaisesta. Opetuksissa vilisi sanoja, joihin olen blogien yhteydessä törmännyt kuten template, leiska, tagi, mutta kun minä olen käyttänyt tätä idiooteille suunniteltua vuodatusta, en ole koskaan milloinkaan hetkeksikään pysähtynyt miettimään mitä nuo sanat pitävät sisällään.

Kurssi maksaa 650 euroa, mutta en ole vielä maksanut sitä. Minun täytyy nyt vakavasti harkita, pystynkö ylipäätään suoriutumaan kurssista. Voin vannoa, että oli kohtuullisen rasittavaa kaksi päivää viettää käsi koko ajan pystyssä ja toistella: hei anteeksi opettaja, voitko selittää uudestaan. Kun toiset pelasivat sillä välin pasianssia, lähettelivät sähköpostia tai muuten vain sättäsivät netissä.

Ehkä minun pitäisi varmistaa opettajalta, että hänen hermonsa kestävät minut. Minulle kuulemma laaditaan oma HOPS, joten ehkä se on sopiva sauma tarkistaa opettajan hermojen tila.

Se oli kurssissa kiinnostavaa, että aina Ruissalon golfkentän ohi pyöräilessä mietin, mitä nuo ihmiset oikein ovat, jotka pelaavat golfia. Olen ajatellut, että siinäpä ihmisryhmä, joka on mahdollisimman kaukana minusta. Samaa olen miettinyt törmätessäni lehdessä bridgetuloksiin. Kuka pelaa bridgeä? Ryhmän vetäjä sekä pelaa golfia, että bridgeä ja tämä on, se pitää rehellisesti tunnustaa, erittäin kiinnostavaa.

08.01.2008 - 10:18
Juttelin eilen erään tutun kanssa, joka kertoi lueskelevansa blogiani. Hän kysyi, eikö minua pelota niin avoimesti kertoa ajatuksistani ja tuntemuksistani. Enkö ole tullut ajatelleeksi, että vaikeutan omaa asemaani kommentoimalla kriittiseen sävyyn milloin mitäkin?

Juu, kyllä minä olen sitä ajatellut, mutta olen tullut siihen tulokseen, etten välitä. Jos joku apuraha jää sen vuoksi saamatta, että olen kirjoittanut jotain poikkipuolista, niin sitten jää. En vaan mitenkään voi elää niin, että alkaisin sensuroida sanomisiani sillä perusteella, että jollakin ihmisellä on ehkä valtaa ylitseni. Minulla kai on alunperinkin niin kauhean vähän hävittävää. En kuvittele, että että olisin jokin merkillinen sananvapauden airut toimiessani näin. Kai minä mieluummin olisin iloinen ja positiivinen ihminen, jolla on aina jotain suloista sanottavaa lähimmäisistään. Mutta kun en ole. Ja olen alkanut ajatella, että ehkä minun tehtäväni tässä maailmassa on olla tällainen perseeseen ammuttu karhu joka ärisee sinne tänne. Nimittäin aina joku näistä ärinöistä ilahtuukin.

Jos käy niin, etten enää näiden negatiivissävytteisten postausteni ansiosta pysty harjoittamaan kirjailijan ammattia, niin sitten käy. Minun maailmani ei lopu siihen. Sinänsä tietysti huolestuttaa sanoa näin, koska oli aika jolloin ajattelin maailmani nimenomaan loppuvan, ellen saisi kirjoittaa ja ellen saisi kirjojani julki. Mutta enää minusta ei tunnu siltä.

Kokonaan toinen juttu on, että minun mielestäni näihin blogijuttuihin kannattaisi suhtautua kuin kaunokirjallisuuteen. Ei siinä mielessä, että nämä olisivat jotain erinomaista sanataidetta, vaan koska nämä ovat fiktiota. No joo joo, ovathan nämä enimmäkseen tosipohjaisia juttuja, mutta minun silmissäni muuttuvat fiktioksi heti kun ilmestyvät tänne. Enkä ole aikonut hirttäytyä täällä lauottuisiin mielipiteisiini, inhota esimerkiksi Hotakaisen kirjoja koko loppuikäni.  Ilmaisen täällä aika avoimesti ärsytystäni ja kaikenlaisia muitakin alamittaisia tunteitani, koska se on terapeuttista ja sitä kautta saavutan usein jonkin vähän kehittyneemmän, jollen peräti valaistuneemman näkemyksen asiasta. Valitettavasti en tietenkään aina. Ymmärrän tietysti, että lukijani saavat tunteenpurkauksieni perusteella käsityksen, että olen pikkumainen, kateellinen, yliherkkä jne. Mutta entä sitten? 

On siinä tietysti se huono puoli, että jos tuollainen mielestäni liian negatiivinen tulkinta luonteenpiirteistäni muuttuu kovin yleiseksi, niin sehän voi sitten haitata työnsaantimahdollisuuksiani. Työnantajat eivät halua minua töihin, koska olen tunnetusti aivan mahdoton ihminen. Mutta luotan siihen, että nettijulkisuus on toistaiseksi vielä aika marginaalista.

04.01.2008 - 14:34
Tänään puolen päivän aikaan aurinko pyörähti näkyviin etelän suunnalla olevien talojen takaa ja paistoi niin kirkkaasti, että sain sammuttaa kirkasvalolamppuni, jonka suoman valjun paisteen avulla olen yrittänyt pitää vireystilaa yllä viimeiset pari kuukautta. Täytyy tunnustaa, etten edes heti ymmärtänyt mitä tapahtui kun tuli hyvin valoisaa. Ensin hämmästyin vain ikkunoitteni tuhruisuutta.  Muistan taas, mikä keväässä ja kesässä on rasittavaa.  Kaikki nuhjuisuus näkyy, samoin paljastuu naamaryppyjen todellinen syvyys. Mutta silti oli nautinnollista vääntää lampusta virta pois ja kääntää nuppi aurinkoa päin. Sädetin käpyrauhastani hyvän aikaa. Nyt kun kello lähestyy kolmea, aurinko on jo painumassa näkymättömiin ja turvallinen hämärä hiipii takaisin huoneisiin. Huomaan suhtautuvani melkein nostalgisesti syksyn pimeyteen. Horrosvaiheessa on tiettyä turvallista hurmaa, josta siitäkin olen oppinut nykyään nauttimaan, vaikka valon lapsi olenkin. Kevät ja kesä tuntuu vaativan aktiivisuutta ja minä olen aina ollut taipuvainen passiivisuuteen. Liikaa jangia, kai.

Posti varmaan kantaa pian kirjailijaliiton jäsenmaksulomakkeen ja ensimmäisen kerran liittoon hyväksymiseni jälkeen huomaan miettiväni kannattaako minun maksaa sitä. Syy ei ole syvässä pettymyksessä liiton toimintaa kohtaan, tai minkään muunkaan asian suhteen, vaan siitä että tuntuu hyvin yhdentekevältä olenko jäsen, vai en. Se on vähän huolestuttavaa. Muistan, että minua aikoinaan jännitti hyväksytäänkö minut liiton jäseneksi. Aivan kuin jollakin järjestöllä olisi tosiaan valta päättää minun kirjailijuudestani. Huvittavinta on, että niihin aikoihin kirjailijuus oli minusta ehkä hienointa mitä on. En ehkä pääsisi kirjoillani kansakunnan kaapin päälle, mutta hemmetti, olin kuitenkin liiton jäsen. Nyt ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa.

En tiedä, pitäisikö minun huolestua, vai olla tyytyväinen tästä asennemuutoksestani. Se voi olla merkki periksiantamisesta, tai sitten henkisen itsenäisyyden vahvistumisesta.  Täytän tänä vuonna viisikymmentä. Henkisen itsenäisyyden olisikin totta vie aika viimein vähän vahvistua.


07.11.2007 - 12:37
Vietin eilen yliopiston kirjastossa muutaman tunnin käyden läpi novellejani vuosien 1991-1992 Reginoista. En jaksanut yhtään novellia lukea loppuun, mutta se ei johdu siitä että novellit olisivat olleet huonoja, vaan siitä, että etsin ihan tiettyjä kahta novellia. Toinen on panttivankidraama, toisessa on  mystiikkaa, vanhaan medaljonkiin kätkeytyy jokin salaisuus, en muista enää mikä. Tänään ovat siis vuorossa vuodet 1993-1995.

Novellien silmäily oli hämmentävää puuhaa. Melkein jokaisessa lehdessä oli minulta juttu, mutta sisällysluettelon perusteella en pystynyt päättelemään mikä novelleista olisi minun. Vasta kun aloin lukea novellia, se alkoi tuntua tutulta. Novelleissa kuvattiin alkoholinhuuruisia kapakkailtoja ja yksinäisiä kotiinpaluita pitkin öisiä autioita katuja niin elävästi, että muistin yhtäkkiä taas millaista elämäni oli kun parikymppisenä maalariammattikoululaisena kiertelin arki-iltaisin Turun kapakoissa ja odotin ihmettä. Olen näköjään käynyt novelleissani läpi omia nuoruudentunnelmiani ja kokemuksiani, toki muuntaen niitä sellaisiksi, että sopivat viihdenovelleiksi. Noina vuosina novelleissani näyttäisi olevan aika kiinteästi yksi teema. Miten ihminen, joka kokee ettei ole rakkauden arvoinen, etsii rakkautta ja lopussa yllättyy löytäessään sen.  Novellit ovat siten aika raskaita, joskin päättyvät onnellisesti.

Oli yllättävä havaita näiden novellien vakava pohjavire. Kuvittelin niitä jotenkin kevytmielisemmiksi. Tietenkin niissä on paljon kaikenlaista sekoilua, yhden illan suhteita ja syyhypunkkeja,  mutta pääteema on edelleen riipaiseva ja monelle ajankohtainen.

24.10.2007 - 16:04
Susu teki minulle tämän sivupohjan, jossa komeilee meidän ikivanha jäännöskissamme Lysti. Pitää ehkä tässä kertoa sellainenkin juttu, että kesällä Lystilla oli vähän vaivoja ja se alkoi pissailla ja kakkailla ympäriinsä, siis aivan minne tahansa, sänkyyn, sohvalle, saunan lauteille. Sillä on vähän sellaista taipumusta ollut muutenkin viime vuosina, dementiaa ilmeisesti. Lopulta minulta paloi hermot ja soitin eläinlääkärille siinä tarkoituksessa, että kissa pitäisi piikittää. Siis onhan se jo niin tuhottoman vanhakin. Mutta oli viikonloppu ja vain kiireiset hätätapaukset voitiin hoitaa. Oliko meillä kiireinen hätätapaus? Minä tulkitsin asian niin, ettei pissailevan kissan tappaminen ollut kiireinen hätätapaus. Meillä oli aikaisemmin kesällä hankitut antibiootit vielä tallella, olin nimittäin hankkinut ne kissaa varten kun sillä oli näyttänyt olevan virtsatietulehdus. Mutta lääkkeiden hankkimisen jälkeen tulehduksen oireet olivat kadonneet, siis ennen kuin olin syöttänyt kissalle ensimmäistäkään pilleriä. Päätimme, että syöttäisimme ne pillerit kissalle varmuuden vuoksi nyt, oli sillä tulehdusta tai ei. En tiedä mikä vaiva kissalla oli ollut, mutta antibiootti tuntui auttavan. Tämä tapahtui elokuussa ja kissa on edelleen hengissä ja näyttää voivan kohtuullisesti. Kesällä huomasin, että se oli lakannut kehräämästä ja sellainen kehruujenny kun se on aina ollut. Mutta nyt tuttu hyrinäkin on taas palannut. Sitä minä vaan mietin, että miten kauan kissat oikein elävät. Tämä on siis 21 vuotta.
18.10.2007 - 10:32
Olen antanut lausuntoja sinne tänne. Pariinkin lehteen on tulossa juttua hömpän lukemisesta, viimeksi eilen puhuin toimittajan kanssa puolitoista tuntia puhelimessa, mutta juttuun todennäköisesti sitten valikoidaan jokin yksittäinen suustani päässyt typerä sammakko, sillä minä en todellakaan ole mikään lausuntoautomaatti. Olin pyytänyt kysymykset nähtäväksi, niin että ehdin vähän miettiä, mitä mieltä oikeastaan olen Chick littin yhteiskunnallisuudesta ja muista sellaisista asioista, mutta keskustelu ryöpsähti yli äyräiden ja päädyin taas ajattelemaan ääneen asioita joista minun ei kannattaisi puhua.

Minun ei varmaankaan aina kannattaisi kertoa esimerkkinä omien hömppäkirjojeni kohtaloa, koska asianhan voi tulkita myös niin, ettei niitä arvostella lehdissä koska ne ovat huonoja. Koska toisaalta, kyllähän Hirvisaaret, Oraset ja Hämeen-Anttilat saavat palstatilaa lehdissä. Ehkä hömppä ei olekaan marginaalista, vain minä olen marginaalinen koska olen huono kirjailija.

Tietysti aina joskus saan sellaista palautetta, että miksi minun kirjojani ei arvostella lehdissä, aivan kuin asia olisi minun hallinnassani. Minulle on jopa lähetetty kirjallisuusarvosteluja, joita on yritetty saada julki eri lehdissä, mutta kulttuuritoimitukset ovat vaienneet yrityksen hienotunteisesti kuoliaaksi. Tällaisten yhteydenottojen perusteella olen alkanut kuvitella itsestäni liikoja, mutta ehkä pitäisi vähitellen lakata kuvittelemasta ja tyytyä tilanteeseen. Nuortenkirjojani on tietenkin arvosteltu huomattavasti enemmän, mutta ehkä ne sitten ovatkin kirjoina jotenkin parempia kuin hömppäkirjani.

Viikon valopilkku oli, että lasten kirjallisuulehti Vinskiin pyydettiin minulta vitsikästä novellia. Siis nimenomaan vitsikästä. Sain kuukauden aikaa, mutta koska juuri nyt sattui olemaan tyhjä hetki, kirjoitin sen heti. Tänä aamulla löysin myös sähköpostista hämmentävän kirjaidean, eräs pienkustantaja oli keksinyt, että Reginanovelleistani voisi koota novellikokoelman. Ihan valehtelematta hitkaisin aamukahvit väärään kurkkuun, se oli vääjäämätöntä. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että olisin pruutannut kahvit suoraan uudehkon mäkkini näppäimistölle.

08.10.2007 - 11:30
Eilisen Tytöt lukijoina seminaarin jälkeen eräs kirjastonhoitaja tuli kysymään, että mihin genreen itse sijoittaisin edellisen aikuisromaanini Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Heillä oli nimittäin ollut kirjastossa ongelmia sen kanssa. Heistä se oli tuntunut liian ironiselta romantiikkahyllyyn, mutta muun kirjallisuuden joukosta sitä ei löydetty. Kotiin tullessa tarkastin tietenkin tilanteen kyseisestä kirjastosta ja nyt ainakin kirjat näyttivät olevan kohtuullisesti lainassa, mutta kirjastonhoitajan kysymys jäi askarruttamaan, varsinkin kun en osannut vastata hänelle. En todellakaan tiedä mihin genreen oikeastaan kirjoitan. Omasta mielestäni kirjoitan humoristisia lukuromaaneja, mutta sellaista genreä ei ole olemassa, ainakaan kirjastojen luokituksissa.

Olin oikeastaan koko eilisen illan alakuloinen sen vuoksi, että olen kirjallisuusmaailmassa niin koditon. Ystäväni sanoi, että minun pitäisi keksiä itselleni ihan oma genre. Niin kai minä olen sitten tehnytkin, mutta jokin paketin viimeistelyssä aiheuttaa sen, ettei tuote osu maaliin niin hyvin kuin toivoisin. On kaksi mahdollisuutta, joko tuotteen viimeistelyä ja markkinointia pitää säätää, tai sitten minun pitää oppia kirjoittamaan johonkin jo olemassaolevaan ja vakiintuneeseen genreen.

Jälkimmäinen vaihtoehto on tietenkin pois laskuista, koska vaikka kirjoitan viihdettä, olen myös omasta mielestäni työhönsä vakavasti suhtautuva taiteilija ja minulla on selkeä näkemys siitä millaisia kirjoja tahdon kirjoittaa. Ja jos tingin siitä, hylkään paitsi itseni, myös tarinat joiden kertomisen uskon olevan minun tehtäväni. 
 
02.10.2007 - 17:06
Celia paiskasi meemillä jo aikoja sitten, mutta en ole vaan saanut toimeksi. Tehtävänantona oli siis ottaa kuva lähimmästä ikkunasta avautuvasta maisemasta. Sitten piti kertoa millaisessa ympäristössä tulee blogattua. Tämä maisema avautuu yläkerran kamarin ikkunasta. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy sininen roskalava merkkinä siitä, että taloyhtiötä on maalattu koko kesä ja nyt on meneillään viimeinen puristus, loppusiivous. Tämä prosessi ei kylläkään ole vaatinut meiltä asukkailta mitään muuta panostusta kuin maksumiehenä olemisen.

 


 
Bloggaan siis yläkerran kamarin hämärässä peränurkassa. Aikaisemmin tein täällä töitäkin, mutta siirryin sittemmin alakertaan keittiön pöydän ääreen, koska siellä on jääkaappi lähellä, ja vedenkeitin. Saan työpaikkaliikuntaa kun kiipeän tänne ylös katsomaan onko blogiin tullut kommentteja, onko joku lähettänyt sähköpostia, tai onko maailmalla kenties muuten tapahtunut jotain kiinnostavaa. Ratkaisu on minun kannaltani kätevä, mutta en tiedä mitä tämän talouden toinen ihmisjäsen mahtaa sisimmässään tuumia siitä, että paperien vana on kulkeutunut perässäni täältä peränurkasta alakertaan ja uhkaa koko ajan laajentua keittiöstä olohuoneen puolelle. Tai siis oikeastaan on jo laajentunut.
17.09.2007 - 10:13
Niin, minähän siis edelleen odotan sitä kirjaa. Olen odottanut sitä niin tiiviisti, että huomasin äsken unohtaneeni apurahakaavakkeiden täyttämisenkin, mikä on kyllä jo aika huippua, sillä olen jälleen ollut hyvin huolissani henkilökohtaisesta finanssitaloudestani. Mutta apurahakaavakkeiden viimeiset palautuspäivät olivat ja menivät. Pitää ajatella valoisasti tästäkin takaiskusta, koska eipä tarvitse nyt jännittää sitäkään asiaa, eikä pettyä kun rahat menevät niille jotka ne paremmin ansaitsevat.

Sen lisäksi, että olen huono anomaan rahoja, olen huono myös makselemaan jäsenmaksuja. Nytkin erinäiset yhdistykset, joihin olen jostain syystä liittynyt, karhuavat minulta maksuja. En edes ymmärrä miksi olen jäsenenä Lounais-Suomen kirjailijoissa, Suomen nuorisokirjailijoissa tai Kirjailijaliitossa, kun en kuitenkaan juuri koskaan osallistu mihinkään, en verkostoidu, en aja kenenkään asioita, en edes omiani. Olen epäsosiaalinen, ujo, tietämätön, mukavuudenhaluinen ja kiinnostunut kaikesta muusta, paitsi yhteisten asioiden hoitamisesta.

Äitini soitti äsken. Kävin hänen luonaan lauantaina ja hän oli katsellut minua tavanomaista tarkemmin. Hän oli huomannut, että voisin olla ihan fiksun näköinen, jos hiukan yrittäisin. Hän tarjosi minulle rahaa, että voisin ostaa itselleni siistit vaatteet. Hän mainitsi liikkeen, jossa on kauniita poppanatakkeja. Sanoin, että periaatteessa raha tietysti kelpaa, mutta onko minun pakko käyttää se poppanatakkiin? Kaikki kunnia poppanatakeille, mutta en kertakaikkiaan niin mitenkään osaa nähdä itseäni poppanatakissa.

En myöskään ollut tajunnut olevani erityisen epäsiististi ja kummallisesti pukeutunut, vaikka pitää myöntää, että aivan viime aikoina olen ajatellut, että minun pitäisi ryhtyä pukeutumaan entistä epäsovinnaisemmin ja rohkeammin ilmentää itseäni kummallisilla vaatteilla sen sijaan että ihmisten ilmoille joutuessani yritän naamioitua tavalliseksi kunnon kansalaiseksi. 

Joka tapauksessa nyt kun on jälleen pimeää ja märkää, taidan iltapäivällä kaivella puikot esiin ja kutoa itselleni säärystimet. Koska en anonut apurahoja, voi nälkä yllättää, mutta vilua ei sentään tarvitse kärsiä.

10.09.2007 - 14:32
Kustantamosta kävi käsky, että kirjailijasta oli saatava ajanmukainen valokuva. Kaikki kuvat joita olin yrittänyt sinne tyrkyttää, oli todettu luokattomiksi ja vanha kuva antoi minusta aivan liian imartelevan käsityksen. 

Siis valokuvaamoon. Kolme on ollut minulla elämässäni kauhistusta: Hammaslääkäri, kampaamo ja valokuvaamo. Hammaslääkärissä on ollut pakko käydä, mutta kampaamot ja valokuvaamot olen rippi-ja ylioppilaskuvia lukuunottamatta onnistunut välttämään.

Minulla oli etukäteen sellainen mielikuva, että Turun keskusta on täynnä valokuvaamoja, mutta nyt kun olisi pitänyt löytää sellainen, niin eihän niitä näkynyt. Veikkaan, että sama ilmiö pätisi myös kampaamoihin. Jos tulisi tarve hankkia yläpäähän kampaus, oletan myös kampaamojen hetkellisesti katoavan siinä vaiheessa kartalta. Tai ehkei se ole mahdollista, on niitä sentään sen verran paljon.

Onnistuin kuitenkin yhden valokuvaamon löytämään, marssin sisään ja ilmoitin kirjoittaneeni kirjan ja nyt tarvittaisiin sellainen pärstäkuva, että sen perusteella on pakko heti ottaa toinen painos. Omistaja kysyi, että otetaanko oikein muotokuva. Minä pelästyin, koska muotokuva kuulosti niin juhlalliselta, joten sanoin ettei mitään muotokuvaa, mutta ihan passikuvakaan ei kyllä riitä. Omistaja sanoi, että otetaanko sellainen matrikkelikuva? Minusta se kuulosti hyvältä ja sanoin, että otetaan vaan.

Omistaja istutti minut mustalle jakkaralle ulko-oven viereen, käski hymyillä ja räps, se oli siinä. Minuutin päästä putkahti tulostimesta ulos neljä passikuvan kokoista kuvaa. Maksoi kymmenen euroa. Muuten ihan hyvä, mutta enhän minä voinut sellaisia pieniä tuhruisia kuvia kustantamoon lähettää, johan ne olisivat nauraneet minut pellolle.  Joten minun oli pakko mennä kotiin, etsiä sopiva valokuvaamo puhelinluettelosta, soittaa sinne ja selittää millaista kuvaa olin vailla. 

Nyt minulla on sitten valtava pinkka pärstäkuviani, mutta en tiedä myydäänkö näillä yhtään kirjaa.

05.09.2007 - 10:54
Olen ainakin kymmenen vuotta haaveillut, että oppisin Tai Chitä. Se alkoi amerikkalaisesta elokuvasta, jossa laiha nainen oli vankilassa ja teki kiehtovia liikkeitä ruumiillaan, se näytti hidastetulta tanssilta ja minusta tuntui heti, että siinä oli jokin juju. Sitten televisiossa alkoi ohjelma-sarja jossa opeteltiin Tai Chin alkeita ja silloin tajusin, että sitähän se outo tanssi olikin. Nauhoitin sarjan kaikki jaksot ja opettelin kärsivällisesti, mutta en kyennyt omaksumaan outoja liikkeitä television välityksellä. Minua häiritsi että ohjaaja käski nostaa oikeaa kättä ja itse hän nosti minusta katsoen vasenta kättään. Tämä riitti sekoittamaan minut täysin.

Mutta nyt kun Turussa alkoi Tai Chin alkeiskurssi, menin mukaan siinä toivossa, että elävän mallin avulla olisi helpompi perehtyä aiheeseen. Hiukan kaltaistani introverttia ylipainoista ihmistä haittasi joutua jumppatrikoissa loistevaloputkien alle huoneeseen jonka yksi seinä on pelkkää peilipintaa, mutta ratkaisin dilemman sulkemalla silmäni suurimmaksi osaksi aikaa. Kun avasin ne, katselin tiiviisti ohjaajaa, enkä itseäni ollenkaan. Jotkut nuoret tytöt tirskuivat takana, enkä alkanut miettiä mikä heitä oikeastaan nauratti.

Sessio kesti puolitoista tuntia. Ensimmäinen kolme varttia seistiin pienessä haara-asennossa, polvet vähän koukussa ja heiluteltiin käsiä. Ne olivat terveyttä edistäviä Chi Kong -harjoituksia, jotka ovat yksinkertaisia ja helposti omaksuttavia. Ihan kaikki liikkeet eivät suinkaan olleet yksinkertaisia, esimerkiksi Valkoinen käärme kiipeää puuhun oli vaikea, varsinkin sitten kun se piti tehdä kummallakin kädellä samanaikaisesti. Varsinaisessa Tai Chi:ssa opiskellaan lyhyttä mestari Zhou Renfengin 13-osaista sarjaa, joka mm. lisää parantavia energioita. Nyt me pääsimme siinä tuskin alkua pidemmälle.

Olin niin innoissani kultaisesta kilpikonnasta ja valkoisesta käärmeestä, että tein niitä vielä kotonakin peilin edessä, tosin länsimainen tehokkuusvaatimus iski heti ja jätin pois kaikki tasaannuttavat hengitysharjoitukset, joihin tunnilla kului suurin osa ajasta. Olen nyt ihan täpinöissäni uudesta jännästä harrastuksestani ja harmittaa kun ensi tiistaina en muiden menojen vuoksi pääse tunnille.  
01.09.2007 - 10:01
Serkkuni väitteli eilen.  Menin paikalle, koska aihe kiinnosti ja ehkä olisin mennyt joka tapauksessa, vaikka voisi kai sanoa, että kartan sukulaisia.

Tämän kesän sukujuhlat jäivät väliin, niin kuin melkein kaikki muutkin sukujuhlat, olen ollut vain yksissä. Etäisyys ei johdu välinpitämättömyydestä, vaan siitä että varhaisiin vuosiini liittyy käsittelemätöntä surua, joka kuohahtaa esiin kun tapaan tiettyjä ihmisiä. Ja kun niin tapahtuu, en tiedä mitä kuohahduksellani tekisin. Sukulaisten tapaamistenhan kuuluu olla iloisia ja pintapuolisia tapahtumia. Kuulumisia vaihdetaan kevyesti, keneltäkään ei odoteta eikä toivota syväluotaavaa analyysia siitä, millaisia tunteita sukulaisten kohtaaminen heissä herättää. Ehkä sukulaisten tapaaminen ei ihmisissä nykyään herätäkään tunteita, mutta minussa on tekovika ja olen pitkään pois tolaltani nähtyäni veljeni tai serkkuni tai kummitätini sisaren. Olen pois tolaltani, vaikka mitään kauheaa ei tapahtunut, kukaan ei sanonut mitään, kukaan ei varmasti ajatellutkaan mitään. Mutta minun ei tarvitse muuta kuin nähdä veljeni väentungoksessa ja olen heti tunteitteni vallassa.

Olen pakahtumaisillani kaikesta siitä, mitä pitäisi sanoa, olisi pitänyt sanoa jo kauan sitten, niin kauan sitten että olen jo unohtanut sanat, tai sitten on niin ettei sanoja koskaan ollutkaan, koska kaikki alkoi jo ennen kuin minulla oli sanoja.

Yleisön kannalta väitöstilaisuus oli iloinen ja rento. Hammaslääketieteen laitoksen sali oli tupaten täynnä, väittelijä ja vastaväittäjä sanailivat kiinnostavasti englanniksi, ja ilahduin huomatessani ettei minulla ollut suuria ymmärrysvaikeuksia. Hessu oli samaan aikaan humoristinen ja vakava.

Väitöskirja herätti monia ajatuksia ja kysymyksiä. Hämmästyttävän näköalan tarjosi se tieto, että kun Irlannissa on neljä laitosta, jossa hoidetaan psykiatrisia lapsipotilaita, niitä on Suomessa kuutisenkymmentä. Olemme siis laitosten luvattu maa, edelleenkin, vaikka paljon on ollut porua laitospaikkojen alasajosta ja yhä vaikeampi on oireilevien lasten saada hoitoa.

Loppupäätelmä: Kannatti käydä, mutta kyllä tuollaiset tilaisuudet ovat minulle epänormaalin raskaita. 
27.08.2007 - 11:15
Tekee mieli päivittää, mutta ei ole mitään asiaa. Tulin tänne Harjavallan kautta, älkää kysykö miksi. Olisi ehkä kannattanut jäädä Harjavaltaan. No ei vaineskaan.

Minulla on eväsleipä kassissa ja viinirypäleitä. Iltapäivän oppituntien jälkeen kävelen ehkä Kokemäen Siwaan ja ostan sieltä laittijaffaa puolen litran pulloissa. En ottanut kannettavaa mukaan, vaikka nyt olisi aikaa kirjoittaa ennen tuntien alkua ja illallakin voisi kirjoittaa, on monta pitkää tuntia oppituntien jälkeen ennen kuin Nukkumatti ehtii tänne Räisälän kansanopistoon asti.

Täällä opetellaan luovaa elämäntaitoa ja hoitamaan äänellä ja energialla. Niin ja bloggaamaankin täällä opetetaan ja minä olen täällä sen vuoksi, vaikka siitä on kyllä kauan kun minä osasin blogata. Ja monen mielestä en osannut silloinkaan.

Blogini on silti olemassa, Ylen Kansalaismediakatsauksessa on kuulemma luettu ääneen minun luokkavihapostaustani, mikä kyllä nolottaa koska juuri tuo postaus oli niin luokaton. Pitäisi ehkä olla huolellisempi sen suhteen, millaisia juttuja päästelee ilmoille, koska milloin tahansa joku toimittaja saattaa lukea ja tarttua juttuun, vaikka normaalistihan täällä käy vain sitä tavallista parkkiintunutta väkeä, joka ei minulta ihmeitä odota. 

Niin mihinkäs minä jäinkään, en varmaan mihinkään kun en missään ollutkaan. Olen siis opettajana täällä Räisälän kansanopistossa, vaikka taas tuntuu kyseenalaiselta pystynkö mitään kenellekään opettamaan kun en itsekään mitään osaa. Mutta toisaalta olen ihan oikeassa paikassa, saihan tämä perinteikäs opisto vuonna 2005 Huuhaapalkinnon. Nyt tuli kumminkin testattua, että tällä koneella pystyy blogin päivittämään, mikäli sellainen tilanne tulee ja pitäisi tulla, sillä oppitunti alkaa klo 13.15. Päätän täältä tähän.

10.08.2007 - 18:34
Olen vanha. Se on nyt päällimmäisenä mielessä leiristä. Vuodet ovat salaperäisesti kuluneet ja tehneet minusta keski-ikäisen naisen. Koen kyllä ymmärtäväni hyvinkin mitä nuorten ihmisten mielessä liikkuu, mutta he tuskin yhtä hyvin ymmärtävät minua.  Minä olen joskus ollut nuori, joten se antaa minulle mahdollisuuden eläytyä heidän asemaansa, mutta he eivät ole koskaan vielä olleet keski-ikäisiä, joten he eivät samalla tavalla voi eläytyä minun asemaani.

Ihminen tavallaan rikastuu vanhetessaan, lisääntyvän elämänkokemuksen myötä on mahdollisuus säilyttää tuntuma   itseensä silloin kun oli lapsi ja nuori, elämään tulee syvyyttä. Mutta jotain sitten ikääntyessä menettääkin.

Huomasin ärsyyntyväni seuraleikeistä yhtä vilpittömästi kuin murrosikäisenä. Erään leikin yhteydessä minun oli pakko poistua paikalta, en vain kertakaikkiaan voinut sietää sitä enää. Jotkut ihmiset pitävät seuraleikeistä, toiset eivät. Koko pitkä aikuisuuteni on mennyt ilman seuraleikkejä, joten olin jo ehtinyt kokonaan unohtaa millaisia tunteita seuraleikit voivat nostaa pintaan. Hyvä että tuli nyt mieleen, siitä on varmasti tulevaisuudessa hyötyä. 

Tästä huolimatta myönnän, että leikit olivat leirillä tärkeitä ja oli tärkeää että isoset nauttivat leiriläisten leikittämisestä. Jotkut leikit vapauttivat tunnelmaa ja olivat mukavaa ajankulua. Siis niille jotka niistä nauttivat.

Yhteenvetona sanoisin, että leiri meni paljon paremmin kuin odotin ja vaikka mokasinkin muutaman kerran, en mielestäni tehnyt mitään kohtalokasta munausta. Arvokkainta on, että pinnani kesti ja olin ponnistelematta kohtuullisen hyväntuulinen ja asioista kiinnostunut koko leirin ajan. Mutta tänään leirin viimeistä lounasta syödessä tuli yhtäkkiä sellainen olo, etten ehkä pystykään syömään ja pelkäsin purskahtavani itkuun. En ilosta, en surusta, en kaipauksesta en mistään selkeästi havaittavasta syystä. Kai se johtui vain jännityksen laukeamisesta.
07.08.2007 - 08:06

Minulla on jatkuvasti nälkä, mutta ei hätää, täällä saa ruokaa viisi kertaa päivässä. Ennen aamupalaa on aikaa kirjoittaa muutama rivi.

Leirillä on käytössä sellainen systeemi, että joka päivän päättyessä jokainen ottaa tarjottimelta päivän värin ja tipauttaa kippoon. On siis leikattu sinisiä, vihreitä, keltaisia, oransseja, mustia ja ruskeita lappuja joista sininen tarkoittaa rauhallista, vihreä tyytyväistä, keltainen iloa, oranssi energisyyttä, musta väsymystä ja ruskea on blääh. Nämä kunakin päivänä kulhoon tipautetut laput isoset sitten liimaavat kartongille ja seuraavana päivänä voidaan katsella millaiset värit ja tunnelmat leirillä on ollut. On ollut hauska seurata keltaisten ja oranssien lappujen lisääntymistä. Eilisessä kipossa ei tainnut olla yhtään ruskeaa eikä mustaa. Minäkin pistin kippoon jo toisen peräkkäisen keltaisen, oli vähällä etten valinnut oranssia, mutta ei sentään, sehän ei olisi lainkaan satakuntalaista.

Jokainen vetäjä joutuu vuorollaan pitämään iltahartauden ja olen stressanut omaani suurin piirtein tammikuusta asti. En ole muistaakseni koskaan elämässäni pitänyt minkäänlaista hartautta ja periaatteessa olin ajatellut, että niin voisi olla tulevaisuudessakin, en ole oikein hartausihminen. Mutta nyt se tuntui ikään kuin kuuluvan velvollisuuksiin. Ratkaisin asian niin, että pyysin yhdeltä leiriläiseltä lupaa säveltää runo jonka hän oli kirjoittanut. Hän suostui, mikäli hyväksyttäisin melodian hänellä, mikä oli minusta erityisen fiksua. Juuri niin pitää toimia, on syytä huolellisesti ja tiukasti pitää huolta tekijänoikeuksistaan ja valvoa millaisissa yhteyksissä omia hengentuotteita käytetään. Laulan siis hänen runonsa ja säestän itseäni kitaralla. Sitten laulan vielä toisen laulun: Mikään ei ole enää samaa, vaikka kaikki ois ennallaan. Se on laulu, jonka tein käytyäni itse rippikoulun.

Jännittää sikana, vai kuinka nykyään sanotaan.

03.08.2007 - 12:11
Nyt se päivä sitten koitti. Laukut on pakattu, kolmelta on lähtö.

Perustin riparia varten blogin, jossa kerrotaan leirikuulumisia ja julkaistaan leirillä syntyneitä tekstejä. En osaa sanoa pääsenkö viikon aikana päivittämään omaa blogiani, mutta yritän kyllä. Tarkoitushan ei ole, että tuo ripariblogi toimisi minun henkilökohtaisena purkautumisväylänäni, vaan sen pitäisi tarjota julkaisukanava riparilaisille, ja kuka tietää, ehkä joitakin kiinnostaa leirin jälkeen käydä omalta koneelta katsomassa, mitä juttuja sinne on ilmestynyt. Leirillähän ihmisillä ei ole kuitenkaan mahdollisuutta asua netissä, käytössä on vain yksi kone, eikä meidän leirimme edes ole ainoa joka sitä konetta käyttää niin että jää nähtäväksi miten toimiva tämä blogijuttu on. Jos olisin nörtti, olisin hommannut kannettavaani nettihommelit, mutta kun en ole nörtti niin näillä eväillä nyt mennään.

Minulla oli vähän mielessä, että ottaisinko koneen kumminkin mukaan siltä varalta, että jossain välissä olisi aikaa kirjoittaa, mutta luulen kuitenkin että vanhakantainen muistikirja ynnä kynä on järkevämpi vaihtoehto. Aion raapustella muistiinpanoja omista havainnoistani ja tunnelmistani.

Alkuviikon infernaalinen jännitys on laantunut, ehkä tämä on tyyntä myrskyn edellä, tai sitten olen vain sopeutunut. Olen äärimmäisen utelias, mielessä on miljoona asiaa joita haluaisin leiriläisiltä kysellä, mutta arvaan ettei ehkä kannata paljastaa uteliaisuuttaan vaan olla vaan viilee ja keskittyä siihen minkä vuoksi siellä olen, eli keksimään ja toteuttamaan mahdollisimman kiinnostavia kirjoitusharjoituksia rippikouluteemoista ja niiden ulkopuolelta (päivällä on vapaamuotoista, arvovapaata kirjoittamista, mikäli mikään nyt on arvovapaata. Mutta tahtoo sanoa, että sellaista kirjoittamista jota missä tahansa kirjoittamiskurssilla on, tehtävät eivät liity rippikouluun.)

Jos siis täällä on viikon aikana hiljaista, niin toivottavasti tuolla leiriblogissa tapahtuu. Tervetuloa käymään ja kommentoimaan.
30.07.2007 - 13:19
Lähden perjantaina nuorten kanssa leirille, ja olen jo nyt paiseissa. Oliko sulaa hulluutta keksiä, että rippileiriin voisi yhdistää kirjoittamista? Eikö rippileirin vakavahenkisen ohjelman vastapainoksi pitäisi kuitenkin olla jotain hauskaa, kuten korikiipeilyä ja köysiradalla rimpuilemista sen sijaan että pureskellaan lyijykynää ja rustataan runoja ruutuvihkoon.

Pitää tunnustaa että kun nuoriso-ohjaaja  pastorin myötävaikutuksella näkee vaivaa keksiäkseen hauskaa ajanvietettä leiriläisille, vapisen aistiharjoitusten ja tankarunoharjoitusten äärellä. Miten voi haikun kirjoittaminen kilpailla korikiipeilyn kanssa? No kai se jonkun kohdalla voi kilpailla, mutta huomaan miettiväni, että saavatko leirin vetäjätkin korikiipeillä, vai onko se varattu vain nuorille? Siitä lähtien kun eräs tuttu kertoi korikiipeilleensä työpaikan virkistyspäivänä, olen haaveillut siitä mahdollisuudesta. Niin ja benjihyppyä olisi kiva kokeilla, onkohan se mahdollista riparilla?

Ehkä kirjallisuus on kuoleva taiteenlaji ja kirjoittaminen dinosaurusten hommaa. Joskus tunnen itseni ikivanhaksi ja tämä on niitä päiviä. Olen vapaaehtoisesti menossa teurastuttamaan itseni Rymättylään, vai oliko se paikka Rymättylä. Näin jo unta leiristä. Huomasin paikan päällä etten ollut valmistautunut leiriin mitenkään eikä minulla ollut mitään tavaroita mukana, ei edes vaihtovaatteita. Lähdin hakemaan niitä kotoa ja matkalla huomasin etten osaisi takaisin koska en ollut yhtään katsonut tienviittoja. Ystävä muistutti, että minulle on oikeastikin kerran käynyt melkein tuolla tavalla. Olin lähtenyt erääseen seminaariin tarkistamatta missä seminaari pidettiin. Paikkakunta oli tiedossa kyllä, mutta tarkempi osoite puuttui. Bussimatkalla hälytin ystävän apuun, hän etsi netistä tiedot ja lähetti ne minulle tekstiviestinä kännykkään.

Ja sitten hiukan muuta kulttuuria. Olin eilen katsomassa Simpson elokuvan. Se oli ihan yhtä hauska kuin telkkarisarja, mutta ei toisaalta yhtään hauskempi. En ollut yhtään pettynyt, vaikka onhan se tosiaan tyhmää maksaa yhdeksän euroa jostain sellaisesta minkä telkkarista näkee ilmaiseksi. Sanoisin siis, että ellette ole ehdottomia faneja, turha vaivautua teatteriin, samaa tulee joka ehtoo töllöstä.

Lisäys 21.10

Kotimaasta soitettiin, luvattiin lyhyesti uutisoida kirjoittajaripari lehdessä, koska tämä on niin uraauurtava kokeilu. Olivat tarkistaneet jostain instanssista, että kirjoittajariparia ei tosiaankaan ole Suomessa ennen järjestetty. Olen aika tohkeissani siitä, että olemme Merjan kanssa tämmösiä pioneereja. 

Ja muuten, mäkkiin siirtymisessä on ollut pieniä selainongelmia ja sen lisäksi minulla on ollut vaikeuksia tehdä tällä linkkejä, mutta nyt sekin onnistuu ja kiitos kuuluu tämän sivuston ylläpitäjälle.
 

19.07.2007 - 16:37
Automatkalla soi puhelin. Äidillä oli tullut kiistaa veljeni kanssa siitä, mikä oli ollut Emppu-kissan kohtalo joskus vuonna 1963-1964. Sairas kissa oli pitänyt viedä Osuusteurastamolle lopetettavaksi. Äitini muistaa, että isoäiti pisti kissan pahvilaatikkoon ja matkalla Osuusteurastamoon poikkesi pankkiin, jonka reissun aikana kissa oli karata pahvilaatikosta, mutta päätyi lopulta oikeaan osoitteeseen ja pääsi hengestään. Veljeni muistaa, että hän olisi joutunut viemään kissan ja että hän oli pahvilaatikko kainalossa kulkenut Osuusteurastamon ovelta ovelle etsien ihmistä joka voisi viedä päätökseen tuon tylyn tehtävän.

Äiti halusi nyt tietää, mitä mieltä minä olin asiasta. Kuka oli vienyt kissan teurastamoon, isoäiti vai veljeni?

Minä olin noihin aikoihin 5-6 vuotias, minulla ei ole harmainta hajua siitä, kuka kissan vei. Muistan vain surun kun kissa ensin katosi. Sehän oli veljeni ja minun yhteinen lemmikki ja kun se oli ollut pentu, olin yrittänyt patterin päällä kypsentää sitä varten perunaa. Muistan Emputtoman ajan lohduttomana kautena jonka aikana yritin ymmärtää miksi kissa ei tullut kotiin. Ja sitten eräänä iltana kun istuimme keittiössä syömässä päivällistä, Emppu ihmeenomaisesti ilmestyi keittiön ikkunan taakse. Muistan veljeni äänen kun hän huusi: Emppu tuli kotiin!

Emppu päästettiin sisälle. Sitä halattiin ja paijattiin, sille etsittiin ruokaa. Muistan miten epäjärjestyksessä ollut maailmani tuntui jälleen asettuvan rauhalliseksi, onnelliseksi harmoniaksi. Kissa kotona, elämä järjestyksessä, maassa rauha. Mutta mitä kummaa, kissa olikin sairas. Sen selkä ja kyljet olivat täynnä paiseita. Riemua seurasi synkeä huoli siitä, että kissaan sattui.

Vanhempien näkemys oli, ettei kissaa voisi parantaa. Veljeni ei voinut hyväksyä kissan lopettamista, hän protestoi sitä vastaan rajusti. Mutta äidin kertoman mukaan minä olin ollut järkevä ja sanonut, että totta kai kissa pitää lopettaa kun se kerran on niin kipeä.

Puhelun jälkeen tuntui kuin olisin niellyt ison, kuuman kiven. Elin uudestaan läpi tuon lapsuuteni emotionaalisen vuoristoradan: Kissan katoamista seurannut syvä alakulo, yllättävän kotiinpaluun riemu, vakavan sairauden aiheuttaman luopumisen tuska. Pahimmalta tuntui kuulla, että olin ollut järkevä ja sanonut, että totta kai kissa pitää lopettaa. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin ymmärrän, etten minä ollut lainkaan järkevä. Minä vain tiesin että kissa joka tapauksessa vietäisiin Osuusteurastamoon, minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin sopeutua.




08.07.2007 - 20:42
Olen pari päivää tehnyt maalaustöitä. Kiivennyt ylösalas tikarappusilla, rimpuillut katonrajassa ahtaissa kulmauksissa, kitannut, hionut, sutinut maalia. Olen sutannut enimmäkseen vain itseäni, mutta jotain on mennyt sinne minne pitikin.

70-80 lukujen taitteessa kävin vuoden Turun maalariammattikoulua. Muistan, että talo oli vino ja kylmä ja siellä leijui väkevä liuotinten katku. Seinille oli maalattu freskoja. Yhdeltä opettajalta puuttui käsi, toiselta silmä, kolmas näytti päälle päin kokonaiselta.

Olin noihin aikoihin hapan ja veltto nuori ihminen, jolla ei   ollut muuta mielessä kuin päästä iltaisin rimpsalle. Oli aivan normaalia käydä viikolla 2-3 kertaa tanssiravintolassa ja sitten tietysti viikonloput päälle. Sitä en käsitä, miksi me niin usein kävimme Hotelli Turussa. Erityisesti Föri-baari oli suosikkimme. Muistan baarimikon kerran sanoneen, että menkää nyt hyvät tytöt jonnekin, missä on itsenne ikäisiä kavereita, mutta ei, me menimme aina Hotelli Turkuun. Olenkohan minä nähnyt unta, vai esiintyikö siellä Henry Theelkin kerran?

Kotiin ehdittiin joskus kahden aikaan yöllä. Ja sitten olisi kahdeksalta aamulla pitänyt olla jälleen koulussa. Ja kyllähän me olimmekin, mutta enimmäkseen me vain torkuimme. Kuulin, että yliopistolla luennot harvoin alkoivat ennen kymmentä aamulla, joten aloin opiskella uskontotiedettä. Siellä olivat asiat vieläkin paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Luennot alkoivat usein vasta kahdelta iltapäivällä. Se oli taivaallista. Usein tuli luennoilta lähdettyä kyllä kesken, sillä Hämeenportti kutsui.

Suokaa anteeksi nämä muistelot, mutta viime vuosina olen  päivitellyt miksi olin niin tyhmä enkä käynyt maalariammattikoulua loppuun. Maalareilla riittää töitä. Nyt tikkailla rimpuillessani ja katonrajaa pensselillä kurotellessani tulin ajatelleeksi, ettei se ehkä niin ihanaa olisi ollutkaan. Jos olisin kolmekymmentä vuotta ollut täyspäiväisesti näissä hommissa, minulla olisi aika paljon kulumia. Mutta kun mainitsin tästä asiasta ystävälle, hän totesi, että olisin kulumien vuoksi sairaseläkkeellä ja saisin keskittyä kirjoittamiseen ilman huolten häivää. Eli kyllä minä tosiaan olin tyhmä, kun en hankkinut itselleni oikeaa ammattia.

 
Pari viikkoa sitten katselin Osmo Rauhalan haastatelun televisiosta. Samoihin aikoihin kun minä juoksentelin kapakoissa miesten perässä ja torkuin oppitunneilla, hän oli hoitanut aamulla kuuden maissa kotitilansa lypsylehmät, matkustanut sitten junalla Helsinkiin Ateneumiin. Illalla kahdeksan aikaan hän oli takaisin kotitilalla ja valmis hoitamaan iltalypsyt. Nukkumaan hän pääsi joskus puolenyön jälkeen. Tätä hän oli tehnyt useamman vuoden. Moista levollista työteliäisyyttä vasten oma velttouteni paljastui entistä karmaisevampana.

28.06.2007 - 15:51
Sain ruoskittua itseni tänään tietokoneliikkeeseen. Kerroin harkitsevani maciin siirtymistä. Olin etukäteen ajatellut, että ostan pienen kannettavan, koska työtilani täällä vintillä on aika ahdas ja tämä nykyinen pömpeli tuntuu vievän tilaa aivan liikaa. Mutta kehitys on jälleen kehittynyt ja nyt on sellaisia litteänäyttöisiä pöytäkoneita, joissa ei ole mitään keskusyksikköpömpeliä erikseen, vaan kaikki vempaimet on onnistuttu tunkemaan sen litteän näytön sisälle. Lisäksi tulee ainoastaan näppäimistö. Hinta on tietenkin sitten kolminkertainen siihen halpakaupan myymään pc-koneeseen verrattuna, jonka voisin kantaa kotiin vähän alle viidellä sadalla eurolla.

Jotenkin tuntuu, että näillä minun liksoillani on naurettavaa hommata noin kallista konetta. Mutta kun olen niin totaalisen kyllästynyt pc-koneisiin. Minä olen nyt pian kaksikymmentä vuotta tapellut näiden kanssa, ja varsinkin sen jälkeen kun tuli windows tämä on ollut yhtä murheen laaksoa. Myyjä sanoi, että macia käyttävät yleensä ihmiset, jotka eivät ole kiinnostuneita pelaamaan tietokoneen kanssa, mutta tarvitsevat sitä työssään. Minähän olen juuri sellainen ihminen!

Olen huomannut, että yleensä kaikilla ihmisillä on pc ja he yleensä haukkuvat konettaan. Joillakin muutamalla harvalla on mac ja he hymyilevät onnellisina ja puhuvat koneesta kuin perheenjäsenestä. Mietin, että onkohan maailmassa ihmisiä, joilla on ollut mac ja jotka ovat tympääntyneet siihen ja jostain syystä halunneet vaihtaa pc:hen? Ovatko kaikki macin käyttäjät tyytyväisiä, vai ovatko tyytymättömät vain häveliäästi hiljaa?

17.06.2007 - 17:23
Tietokoneeni on hajoamassa. Se sammuu välillä itsekseen ja sitten se ei käynnisty. Käyn tunnin välein napsuttelemassa sitä käyntiin, mutta ei onnistu, ei onnistu, ei onnistu, kunnes sitten yhtäkkiä jälleen onnistuukin. Mutta sitten kun koneen on saanut päälle ja ohjelmat alkavat pyöriä, virustarkistukset on tehty, niin sitten se meneekin juntturaan, eikä suostu tekemään mitään, ei edes sammumaan. No sitten vaan töpseliä irti seinästä ja sitä rataa ja olen aika kyllästynyt nyt tähän touhuun. Kone on neljä vuotta vanha ja minä olen sitä mieltä, että se olisi kyllä saanut kestää hiukan pitempään, mutta kun ei niin ei. Tietokonekauppaan tästä on lähdettävä ja sitten etsittävä joku joka asentaa nettiyhteydet, sillä minullahan ei hermo riitä sellaiseen. Tähän koneeseen kun aikoinaan asennettiin nettiyhteyksiä, tässä oli kymmenen virusta jo siinä välissä, kun asentaja nyppi virusohjelmalevykettä ulos muovikuorista. Sitten hän askartelikin pari tuntia virusten poistamisen parissa ennen kuin sai viruksentorjunaohjelman asennettua. Niin että jos huomaatte ettei minusta kuulu mitään, niin silloin tämä kone on varmaankin lopullisesti posahtanut.

Minulla olisi ollut kaikenlaista sanottavaa tuohon alapuolella käytyyn keskusteluunkin, mutta en pysty keskittymään, koska pelkään, että tämä kone voi pimentyä millä hetkellä tahansa. Sen minä nyt kuitenkin voisin kirjoittaa ikään kuin jatkoksi tuolle edelliselle postaukselleni, että on tärkeä erottaa uhrin osallisuus uhrin syyllisyydestä, siis siitä että asia olisi uhrin vika. Kun puhuin uhrin osallisuudesta, jotkut tuntuivat ajattelevan, että osallisuus tarkoittaa samaa kuin syyllisyys. Että jos myönnämme uhrien olevan jotenkin osallisia tapahtumissa, se antaisi kiusaajille valtakirjan jatkaa omaa toimintaansa. Mutta osallisuus ja syyllisyys eivät ole sama asia. Samalla kun teemme kaikkemme estääksemme kiusaajia kiusaamasta tai raiskaajia raiskaamasta jne, voi olla suotavaa valistaa myös uhreja siitä kuinka he omalla toiminnallaan voivat välttyä uhriksi joutumiselta.

Muistan muuten, että koulukiusatuillekin järjestettiin itsepuolustuskursseja. Kiusattuja opetettiin sanomaan oikein tylyllä äänellä: Mitä se sulle kuuluu, pidä huoli omista asioistasi!

09.06.2007 - 22:04


Saunakamarin vintillä on oravanpesä.



Oravanpoikasia on neljä tai viisi. Laudanraoista roikkuu käpäliä ja häntiä ja lasivillaa.



Verkosta nousi outo muinaiskala, joka painoi 2 kiloa 300 grammaa. Se on suurin saamani kala ja täytyy sanoa, että pelästyin kalan ulkomuotoa, se oli niin Kummallinen.



Kalaa tuli muutenkin taas ihan sikana. 19 isoa ahventa ja kaksi kilon siikaa, sekä tuo Kauhea Kala, joka kotona paljastui kalakirjan perusteella suutariksi. Vihertävä mömmö kalan pyrstön vieressä on sen mätiä. En tiedä voiko sitä käyttää mihinkään. Suutari on sukua karpille, sitä pidetään hyvänä ruokakalana, mutta maistuu vähän mudalta. Mudanmaku pitäisi poistaa siitä pitämällä kalaa elävänä raikkaassa vedessä. Me emme sellaista ymmärtäneet tehdä. Kalakirja ei myöskään kertonut miten pitkään kalaa pitäisi akvaariossa pitää, riittääkö tunti, vuorokausi, viikko vai meneekö siihen kuukausia?



Hellepäivänä piristi pieni paikallinen ukkossade.

 

07.06.2007 - 22:31



Kissalla on tuo olemisen taito hyvin hanskassa. Jos oppisi sen, niin hyvä olisi, vaan kun ei ihminen opi, minä en ainakaan. Mutta joskus kyllä tuntuu, että verenpaine laskee pelkästään siitä ilosta kun katsoo kissaa jonka tyytyväisyyteen riittää vain se, että se on elossa, maha on täynnä, ja juuri nyt ei kolota mistään.
28.05.2007 - 10:18
Olin eilen illalla Tuomas-messussa. Jostain syystä nämä messut vetävät väkeä ja Mikaelinkirkossa oli tunnelma kuin itämaisella torilla. Bändi ja kuoro soittivat ja lauloivat vähän sinne päin, jotkut eksoottiset laulut tuntuivat liian kimuranteilta että niihin olisi voinut omalla äänellään liittyä, vaikka halua olisi ollutkin. Minulta meni tilaisuuden varsinainen anti muutenkin ohi, sillä huomioni kiinnittyi kauniiseen tyttöön, joka vaelteli läpikuultavan vihreä muovikassi sylissä edes takaisin, ja lopulta parkkeerasi viereeni.

Minulla oli kamera mukana, mutta en kehdannut kysyä saisinko kuvata häntä. Tyttö oli rakenteeltaan kuin valokuvamalli,  solakka ja sopusuhtainen ja hänellä oli korkeat, leveät poskipäät, suora, vähän pysty nenä, tuuheat kulmakarvat terävästi katselevien silmien yläpuolella. Hänen ihonsa oli ahavoitunut samalla tavalla kuin pultsareilla, kädet olivat punaiset ja rohtuneet. Muovikassi oli täynnä vaatteita.

Hän oli aivan varmasti paskaisin nuori kaunis nainen, jonka olen koskaan nähnyt. Hän oli paskaisempi kuin suurin osa puliukoista joita olen elämäni aikana nähnyt, mutta pitää myöntää että olen toki joskus nähnyt paskaisempiakin. Koko sen ajan kun hän istui vieressäni, hän riisui vaatteitaan, kaivoi muovikassista uusia töhryisiä vaatteita ja puki niitä ylleen.

Valkoisen ja töhriintyneen collegepuseron hän kietoi näppärästi turbaaniksi hiustensa suojaksi. Välillä hän nousi seisomaan ja seisoi tavattoman sirona ja ryhdikkäänä ja katseli kaula ojossa eteenpäin, en tiedä mitä, ei siellä ollut mitään erityistä nähtävää. Sitten hän vaihtoi puseron tilalle huivin, sitten taas collegepuseon.

Mietin voisinko kysyä häneltä, että mitä hänelle oli tapahtunut, miksi hän oli tuollaisessa jamassa. Sitten mietin, että miksi kysyisin. Jos hän olisi ollut rujo, ruma akka tai ukko, hänen likaisuutensa ja poikkeava käytöksensä ei olisi herättänyt minussa minkäänlaista uteliaisuutta, ainoastaan väsähtänyttä murhetta yhteiskunnan syrjäytyneiden vuoksi.

En oikeastaan ole ennen tajunnut miten hyvin olen sisäistänyt ajatuksen, että kauniiden kuuluu olla menestyneitä ja onnellisia,  puhtaita ja raikkaita ja ystävien ympäröimiä. Yksinäinen outo likainen kaunotar rikkoo tätä vakiintunutta ideologiaa.

Sitäkään en ole ennen tajunnut, miten paljon helpompi on tuntea myötätuntoa ja auttamishalua jos avun tarpeessa oleva on kaunis ja hellyttävä.


*****

En ole aikoihin jaksanut ylläpitää linkkilistaani. Ihmiset jatkuvasti vaihtelevat bloginsa nimeä ja osoitetta ja kätkevät niitä salasanan taakse tai mitä milloinkin, ei siinä jaksa pysyä perässä. Liitin nyt kuitenkin linkkilistaani Taru Väyrysen (pohtii muuten pyhyyttä paljon paremmin kuin minä), Titta-Mari Marttisen, Jan Erolan ja Etappisian blogit. Varmasti jäi jälleen liittämättä tärkeitä blogeja, mutta yritän muistaa ensi kerralla.

 

21.05.2007 - 17:47

Turun Biologinen museo on surrealistinen paikka. Tiedättehän ne dioraamat. En viitsinyt ottaa sisällä kuvia, tuolta löytyy parempia. Samat kuolleet eläimet ovat päivystäneet niissä lasikopeissa sata vuotta, eivätkä ilmeisesti koskaan pääse lepoon.

Muistan käyneeni Biologisessa museossa luokkaretkellä, olisiko ollut vuonna 1971. En muista käynnistä muuta kuin oudon tunnelman ja se kyllä valtasi minut nytkin. Mutta siellä ei ollut sitä, minkä muistin siellä nähneeni edellisellä kerralla, vai sekoitanko minä nyt paikat keskenään. Muistin nimittäin, että siellä olisi ollut sellainen kauhea jänis, jolla oli siivet. Se oli tietenkin jonkun vitsikkään eläintentäyttäjän jännittävä luomus, ei mikään oikea sekasikiö, mutta tänä geenimanipulaation aikana sellainen ei naurata. Jänislintua en siellä kuitenkaan nähnyt, enkä huomannut kysyä, tyypillistä kyllä. Muistaako joku muu näheensä tuollaisen hirvityksen jossain?







Museon pihalla kukkivat tulppaanit.



Terttuselja jota maalla yleisesti kutsutaan paskapensaaksi, näytti sekin tuossa ympäristössä arvokkaalta.



Kädestä huomaa, että museokäyntien välissä on päässyt kulumaan aikaa. Ryppyisessä ihossa on jotain vakavaa, rehellistä, se tuntuu vihjaavan, että tässä on todellinen työn sankari, yhteiskunnan tukipylväs. 



Arpia syntyy pitkän elämän aikana yhdelle jos toisellekin.

 

17.05.2007 - 09:00
Tajusin äsken ihan uutena asiana, miten sidoksissa me ihmiset olemme omiin kokemuksiimme. Jos toiselle ihmiselle tapahtuu jotain sellaista, josta meillä itsellämme ei ole kokemusta, me emme välttämättä osaa edes kuunnella kun toinen kertoo siitä mitä hänelle on tapahtunut. Toisen kokemus voi silloin tuntua meistä hölmöltä, pitkästyttävältä, tai muuten vain täysin merkityksettömältä.

Perinteisesti olen elätellyt kuvitelmaa, että kaikki merkittävät inhimilliset kokemukset ovat yhteisiä ja siksi minun on periaatteessa mahdollista ymmärtää kaikkien ihmisten kokemuksia, jos vain haluan. Ja siis sama toisin päin, muut ymmärtävät minua. Ehkä se onkin niin, mutta joidenkin ihmisten kokemusten ymmärtäminen vaatii minulta huomattavasti vaivaa, kun taas jonkun toisen ihmisen kokemus avautuu  ongelmitta. Oikeastaan hänen ei tarvitse edes avata suutaan, riittää että näen naaman ja tiedän jo mitä hän aikoo sanoa, mistä on kysymys.

Olen ajatellut, että kaikkein henkilökohtaisin on kaikkein yleisintä. Tätä olen toistellut omaelämäkerrallisen kirjoittamisen piirissänikin. Kannattaa kertoa rehellisesti omasta kokemuksestaan, silloin lukija tunnistaa kertomuksessa itsensä ja syntyy yhteys kirjoittajan ja lukijan välille. En ole valmis romuttamaan tuota teesiä, mutta omalla kohdalla olen huomannut, että elämässä voi joskus kokea jotain niin henkilökohtaista, että toisten ihmisten voi olla vaikea sitä ymmärtää. Niin vaikea, etteivät he osaa edes kuunnella kun puhun kokemuksestani. Mihin minä puolestani reagoin niin, etten edes yritä puhua asiasta. Oma kokemushan jotenkin turhentuu, jos sille vain tuhahdellaan ja sanotaan, että "tuo menee jo psykoosin puolelle".

Onnellista on, että yksityisimmällekin kokemukselle voi löytyä jakajia, jos osaa avata suunsa oikeassa paikassa, oikealle ihmiselle. Joku kaukana oleva lähimmäinen voi yllättäen ymmärtää minua tässä asiassa, vaikka lähipiiri puistelee päätään.

03.05.2007 - 15:08
Pelko lainausautomaatteja kohtaan on tähän asti aika totaalisesti onnistunut sumentamaan iloni Turun uudesta hienosta kirjastosta. Olen pari kertaa kävellyt kirjaston läpi ja ajatellut ahdistuneena kotona odottavaa kirjapinoa, jonka laina-aika meni umpeen uuden kirjaston avatessa ovensa ja joiden sakko alkoi kertyä jo joskus kuukausi sitten parinkymmenen sentin päivävauhtia per kirja.

Teidän on ehkä vaikea ymmärtää tätä, mutta kun luin lehdestä, että kirjastoon tulee lainausautomaatit, joilla ihmiset omatoimisesti itse hoitavat kirjojen palautuksen ja lainaamisen, minä kauhistuin. Lainausautomaatti merkitsee uuteen tekniikkaan tutustumista, ja se laukaisi kaikki piilevät, kansakoulun negatiivisten oppimiskokemusten synnyttämät traumani. Joten minä lamaannuin ihan vanhanaikaisen totaalisesti. En pystynyt palauttamaan kirjoja, vaan jäin seuraamaan sakkojen kertymistä.

Minulla on ollut tällaisia tiettyihin yksittäisiin kohteisiin liittyviä totaalilamoja ennenkin. Opiskeluaikoina minun oli esimerkiksi ylivoimaisen vaikea pitää opintokirjaani ajan tasalla. Silloin opintokirjaan piti kurssin jälkeen käydä hakemassa merkintä opettajalta. Opettajan kohtaaminen tällaisella henkilökohtaisella tasolla oli minulle usein ylivoimaisen vaikeaa, joten merkinnät jäivät hakematta. Mikä sitten uhkasi loppuvaiheessa estää valmistumiseni. Vaadittiin mm. yksi teatraalinen purkaus arkeologian laitoksella, niin että opettaja, joka oli jo hävittänyt vuosia sitten pitämänsä kurssin tenttitulokset, suostui ulkomuistista antamaan minulle merkinnän, kun vannoin ja vakuutin, että olin suorittanut arkeologian peruskurssin, ihan varmana olin.

Tänään sakkojen kertymisen tuottama ahdistus viimein ylitti automaatteja kohtaan tuntemani ahdistuksen, pakkasin kirjat ja lähdin kirjastoon. Kirjojen palauttaminen kävikin helposti ja siitä rohkaistuneena lähdin tutustumaan kirjavalikoimiin. Olin etukäteen päättänyt, etten lainaisi yhtään kirjaa, mutta sitten minulle tuli yhtäkkiä hurjan rohkea ja yltiöpäinen olo. Kaappasin hyllystä kirjan ja marssin lainausautomaatille. Mutta sepä ei sitten enää onnistunutkaan. Onneksi ystävällinen virkailija huomasi hätätilani ja neuvoi kuinka automaattia käytetään. 

Sulloessani kirjaa kassiin, huomasin yhtäkkiä, että kylläpä tämä Turun uusi kirjasto on tyylikäs. Muutenkin näytti päivä merkillisesti kirkastuneen. Ehkä ensi kerralla saan kirjan palautettua niin etten joudu taas maksamaan sakkoja. Se olisi edistystä.

01.05.2007 - 15:49


Aika hiljaista oli kotinurkilla kun vähän ennen yhtätoista lähdimme fillaroimaan kohti Naantalia.



Poikkesimme Raisionlahden lintutornille.



Monenlaisia kiinnostavia vesilintuja siellä kuulemma liikkuu, me näimme niitä ainoastaan kuvissa.



Raisionlahden näkymät ovat innoittaneet taiteellista lintupongaria.



Kyy oli lämmittelemässä pyörätiellä. En uskaltanut kuvata tämän lähempää, se sähisi aika kiukkuisesti. Hätistelin sen pois tieltä, ihan käärmeen oman turvallisuuden vuoksi. Minäkin melkein ajoin sen yli.



Naantalissa oli kylmää ja aurinkoista.



Onneksi tuli pakattua vahvistavat eväät mukaan.







Paluumatkalla piti pysähtyä nautiskelemaan Raision keskustan mainiosta kaupunkiarkkitehtuurista. Matkaa kertyi vähän päälle 30 kilometriä edestakaisin. Aikaa meni kolme ja puoli tuntia.


29.04.2007 - 14:52


Käsikärryt tehtiin tuffan verstaalla niihin aikoihin kun mökki rakennettiin, siis vuonna 1964. Siitä lähtien ne ovat palvelleet moitteettomasti. Käsikärryjäkin on maailmassa monenlaisia, kevyitä ja raskaita, helposti liikuteltavia ja kankeita. Nämä ovat käsikärryjen aatelia.



Kalastaminen kuuluu mökkielämään. Epäilen kyllä, että kalastuksenvalvojat vetäisivät herneet noista meidän verkonmerkeistämme. Verkot pitäisi merkitä näkyvästi ja niissä pitäisi kai näkyä kalastusluvan numero ym olennaista dataa.  Luvat ovat kunnossa kyllä. No jospa kesäksi saisimme aikaiseksi oikeaoppisemmat verkonmerkit.



Minulla on aina sellainen tunne, että ollakseni uskottava kulttuurihenkilö pitäisi liputtaa puuveneiden puolesta. Ja siis hienojahan ne ovatkin. Mutta itselleni en sellaista huolisi. Olen hyvin kiintynyt tähän kippoon joka on palvellut meitä yli kolmekymmentä vuotta. Talveksi se kipataan tuohon, ja keväällä se heivataan veteen. Minä en hoida sitä millään tavalla, paitsi että jos tulee vieraita, jotka viedään soutelemaan, niin voin pestä veneen sisäpuolelta. Siitä ei kyllä ole juurikaan hyötyä, koska se on viikon kuluttua jälleen yhtä likainen. Voi olla, että kohta tulee uuden veneen hankinta ajankohtaiseksi, vene nimittäin vuotaa.








Pilvet näyttävät siltä kuin ne olisivat matkalla jonnekin.




Tuolla jossain ne kalat asuvat, pienet kalat joita pyydystän verkkoihini.




Ja tulihan niitä sitten, kaksi kuhaa ja viisi ahventa. Isomman kuhan pakastin keittoa varten, pienemmän paistoin ahvenien seuraksi. Ahvenista en tehnyt fileitä, suomustin vaan, napsin evät pois ja paneroin näkkileipärouheessa ja paistoin runsaassa öljyssä. Voi herran pieksut että ne olivat hyviä. Ne tuli syötyä niin kovalla kiireellä, etten edes kuvaa saanut otettua. Ensi kerralla ehkä sitten. Minulta käy toistaiseksi vähän kankeasti näiden kuvareportaasien tekeminen.



25.04.2007 - 09:33
Taloyhtiömme tarina, Sata vuotta rantaelämää, on painossa.  Se siis valmistuu juuri ajoissa 27.5. järjestettäville Portsan katumarkkinoille. Mielestäni kirjasta tuli hauska pieni opus. Erityisen mukavaa on, että taloyhtiömme aktivistit Miika ja Virpi jaksoivat kaivaa esiin entisiä asukkaita joiden albumeista löytyi muutamia valokuvia. Kirjassa on muutakin kuvitusta, esimerkiksi otoksia vanhoista asiakirjoista. Jos joku blogini lukija haluaa tutkia erään turkulaisen taloyhtiön ruumiinavausraporttia, niin kirjaa voi tilata minulta. Sitä myydään 15 euron hintaan, mutta postikulut tulevat tietysti päälle. Tosin tuo ruumiinavausraportti on siinä mielessä harhaanjohtava sana, että taloyhtiömme on mitä suurimmassa määrin vielä hengissä.

Pidän kirjaa pienenä kulttuuritekona sen vuoksi, että se tuo ihmisten ulottuville tavisten (miksi minusta tuntuu, ettei tuota sanaa sopisi enää käyttää?) historiaa. Historiankirjoituksen ongelmana on  aina ollut tavallisten ihmisten näkymättömyys. Erityisesti lapset ja naiset ovat jääneet katveeseen. Hiukan katveeseen he jäävät kyllä tässäkin opuksessa, taloyhtiön perustaminen, talojen rakentaminen ja ylläpitäminen on ollut koko ajan miesten käsissä. Mutta onneksi he ovat ihan tavallisia miehiä, eivät mitään suurmiehiä, poliitikkoja, sotapäälliköitä, taiteilijoita.

Lapset ovat suhteellisen näkyvästi esillä pöytäkirjoissa kyllä, mutta aina pelkän kiusankappaleen roolissa, mikä tietenkin sekin kertoo jo aika paljon. Naiset näkyvät kahdessa jupakassa. Jotkut naisista käyttivät yhtiön pesutupaa hankkiakseen talousrahoja pyykkäämällä ulkopuolisille, mistä tietenkin nousi heti kysymys saako yhtiön yhteistä omaisuutta käyttää bisneksiin. Toinen jupakka liittyi häiriköivään naapuriin, joka tuli taloyhtiön kokoukseen räyhäämään. Pöytäkirjojen mukaan hänen kielenkäyttönsä oli sen laatuista, että naisväki poistui paikalta, mikä osoittaa aikojen muuttuneen. Minun on ainakin vaikea enää kuvitella naisväen hätkähtävän miesten värikästä kielenkäyttöä, vai kuinka lienee.

 
23.04.2007 - 13:28
BookCrossing sivustolla törmäsin nuortenkirjaani, joka oli "liitetty näkymättömään kirjastoon" mitä se sitten tarkoittaneekin. Nimimerkki harmaja luonnehtii kirjaani Emma ja tähtipoika sangen armottomasti:

Rekisteröin kirjan Näkymättömään Kirjastoon liitettäväksi, mutta varoitan, että se on kaamea. Lesbous on kirjassa keskeinen teema, mutta tekstin asenne on mielestäni jokseenkin homofobinen eikä tyylissäkään ole kehumista. En siis suosittele Emmaa ja tähtipoikaa rentouttavana lesbisenä lukukokemuksena, mutta on toki kiintoisaa miettiä ja tutkailla, millä eri tavoilla lesbous nuortenkirjoissa näyttäytyy.

Kai Näkymättömään Kirjastoon saa liittää myös vähemmän lesboystävällisiä lesbokirjoja? Toivottavasti saa, sillä nehän antavat vertailukohtaa paremmille kirjoille. Näin ainakin itse tuumin. Annan kirjan oofirille seuraavassa tapaamisessa, hän voinee toimittaa sen eteenpäin.

Minun piti oikein nipistää itseäni. Siis olenko kirjoittanut homofobisen kirjan, joka on jotenkin lesboepäystävällinen? Se tuntuu yllättävältä väitteeltä, mutta miten tässä nyt voisi puolustautua, ei kai mitenkään. Jos joku on noin kokenut, niin hänen kokemuksensa on oikea. Kirjan päähenkilö Emma kyllä saattoi kirjassa potea jonkinlaista lievää homofobiaa ja hänen oli vaikea suhtautua lesbo-ystäväänsä, mutta hän kuitenkin koki kirjassa jonkin asiaan liittyvän valaistuksen, eikä lopussa enää viitsi nähdä vaivaa mokoman asian vuoksi. Kirjan kirjoittamisen aikaan nuorilla tuntui vielä olevan jonkin verran ennakkoluuloja seksuaalivähemmistöjä kohtaan ja siksi kirjaani putkahti tuollainenkin teemantynkä. Mutta ehkä lesboista ja homoista ei sovi lainkaan vinoilla, ellei itse ole julkilesbo.

16.04.2007 - 12:06



Käsikirjoituksen viimeistely muistuttaa rubikin kuution vääntelyä.  Juuri kun luulee saavansa yhden syrjän valmiiksi, huomaa sekoittaneensa toisen sivun ihan tyystin. 

Niin kuin olen jo julistanut, kirjan työnimenä on Miehen tuoksu. Nimi viittaa museossa järjestettävään näyttelyyn, jonka tarkoitus on etsiä  uutta lähestymiskulmaa historian suurmiehiin. Heitä ei ensisijaisesti lähestytäkään heidän yhteiskunnallisten, kulttuuristen ja uskonnollisten saavutustensa kautta, vaan pohditaan millaisia rakastajia ja rakkauden kohteita he ovat olleet elämänsä naisille. 

Toisaalta käsikirjoituksessa irvaillaan hiukan projektikulttuurille, jota voisi kai pitää jonkinlaisena nykyajan työelämän syöpänä. Romaani on jaettu neljään jaksoon projektin eri vaiheiden mukaan.

Kanteen haluaisin kuvan Pyhästä Yrjänästä, koska tapahtumat kiertyvät myös hänen ympärilleen. Päähenkilö kerää pyhimysaiheisia postikortteja, hän on erityisen kiinnostunut Pyhästä Yrjänästä. Miksi, sitä sopiikin miettiä. Sattumoisin hän löytää, museotutkija kun on, keskiaikaisen Pyhää Yrjänää esittävän puuveistoksen eräästä varastosta. Kuka tällaisen veistoksen omistaa? Periaatteessa tuollaista vanhaa esinettä suojelee muinaismuistolaki, mutta jos tyyppi jonka nurkista veistos löytyy, ei ole yhteistyöhaluinen, ovat museotutkijan keinot vähissä.

Tuntuu, että työnimi ei ehkä kuitenkaan riittävän kattavasti kiteytä romaanin sisältöä, vaikka siihen muuten tyytyväinen olenkin. Minun pitäisi ilmeisesti keksiä alaotsikko, joka jollain tavalla sitoisi näitä asioita yhteen, siis miehen tuoksun, projektihallinnan ja Pyhän Yrjänän. Vai tekeekö alaotsikko nimestä kömpelön? Pitäisikö kumminkin ryhtyä laatimaan nimeä aivan uudelta pohjalta?

On minulla tässä nyt vielä pari viikkoa aikaa. Sain tehtäväksi myös itse laatia takakansitekstin. Ensin sisimmässäni hiukan vastustin tätä komennusta, mutta nyt olen tottunut ajatukseen. Ehkä on hyvä, että joudun miettimään kirjan sisältöä myös sen jälkeen kun olen sen jo kirjoittanut. Samalla kun mietin mitä asioita haluan takakannessa painottaa, voin vielä tehdä pieniä muutoksia kirjan sisältöönkin. Painottaa joitakin asioita, pyyhkiä toisia pois.

Minusta tuntuu, etten ole mitään kirjaa tehnyt yhtä hartaasti kuin tätä. Vai tuntuuko minusta aina siltä?

26.03.2007 - 13:28
Luin pitkästä aikaa dekkarin. Kysymyksessä oli Åsa Larssonin Aurinkomyrsky. Kirja vie lukijan pohjoiseen Kiirunaan, missä karismaattisen kirkon johtohahmo joutuu julman surmatyön uhriksi. Talvisessa Kiirunassa menneisyys ei irrota ihmisistä otettaan. Ystävyyden ja rakkauden kääntöpuolelta löytyy pettymyksiä ja pakkomielteitä ja hengellinen vallankäyttö tuhoaa ihmisiä, viattomien luonnollisesti kärsiessä eniten.  Vaikka aihe on raskas ja Larssonin kuvaamasta uskonnollisesta yhteisöstä löytyy kaikki ne kauheudet ja iljetykset, joita vain kuvitella saattaa, hänen tapansa kuvata ihmisten uskonnollisuutta on kuitenkin jollakin tavalla lämmin ja ymmärtävä.

Tietyllä tavalla Larssonin kirja sopi hyvin tähän saumaan, koska kesämökkikuntani Vammalan omantunnontarkka pastori Jari Rankinen on noussut parrasvaloihin sen vuoksi ettei raamatuntulkintansa vuoksi voi toimittaa messua naispastorin kanssa. Rankinen toivoo, että ihmiset voisivat kunnioittaa hänen vakaumustaan, toisin sanoen, että hän saa pitää naispastoreita harhaoppisina. Eilen nähtiin pääuutislähetyksessä messun yksin toimittanut kärsivän oloinen naispastori, joka ei oikein saanut sanottua muuta kuin että toivoisi asian ratkeavan jollakin tavalla. 

Uskonnollisesta fanaattisuudesta tulee nykyään ensimmäiseksi mieleen itsemurhaiskuja tekevät muslimiterroristit. Mutta voiko fanaattisuus kätkeytyä herttaisen hymyn ja ystävällisen käytöksen taakse? En tunne Rankista, mutta televisioruudussa näkyi mitä herttaisin herrasmies. Kuitenkin Vammalasta lähtevät pastorit käpälämäkeen ja kirkkoherrakin on sairaana. No enhän minä tiedä mistä Vammalan seurakunnan vaikeudet johtuvat, mutta ei Rankisen herkkä omatunto tilannetta varmaan ole helpommaksikaan tehnyt.
 

20.03.2007 - 19:31
Olen päättänyt kokeilla ystäväni S:n kanssa kimppakirjoittamista. Olemmekin jo harjoitelleet sitä kirjoittamalla historiallista näytelmää, joka ei kyllä ole vielä valmis. S. tutkii työkseen historiallisia juttuja ja hänellä on pää täynnä nippelitietoa mitä kummallisemmista asioista. Se tulee esiin esimerkiksi sillä tavalla, että kun syksyllä ilmestyvässä kirjassani on juttua lohikäärmeistä, S.luettuaan käsikirjoituksen hankki minulle heti lohikäärmeen hampaita ja tiesi kertoa, että niillä on parantavia voimia. (Lohikäärmeen hampaat ovat oikeasti hain hampaita, mutta mitäs siitä, vaikuttavia ne ovat siitä huolimatta.)

Kun minulle tulee tenkkapoo jonkin asian kanssa, mainitsen siitä S:lle. Seuraavana päivänä hän jo kiikuttaa minulle kirjan/lehtijutun/kuvan, tai tietää muuten kertoa kiinnostavaa taustatietoa ongelmallisesta asiasta. Näytelmää me olemme iltapuhteeksi tehneet kohtaus kerrallaan niin että S. kirjoittaa ensin raakaversion, jossa ovat kaikki faktat oikeassa järjestyksessä. Minä sitten murjon kohtauksen vähän draamallisemmaksi, tiivistelen repliikkejä ja toisaalta kasvatan vähän lihaa luiden päälle ja lähetän S:lle. Hän puolestaan murjoo pois paikoiltaan laittamani faktat takaisin ja kehittelee muutenkin repliikkejä kunnes meillä lopulta on käsissämme kohtaus johon olemme kumpikin tyytyväisiä. Se on ollut hauskaa.

S:n ansiosta olen oppinut kaikenlaisia huvittavia pikkujuttuja Turun historiasta. Nyt on ollut puhetta, että kokeilisimme kirjoittaa yhdessä nuortenkirjan. S. teki jo juonirungon ja aloin kirjoittaa ensimmäistä versiota sen pohjalta. Taustatyön tekeminen on aina ollut minulle pienoinen ongelma, mutta nyt minun ei tarvitse huolehtia siitä. S:llä on pääkoppa täynnä taustaa käytännöllisesti katsoen kaikista maailman asioista. 
04.03.2007 - 18:36
 
Lapsena olin Porin uimahallin kanta-asiakas, mutta siinä vaiheessa kun tulin puberteettiin, tajusin olevani liian paksu esiintyäkseni julkisesti uimapuvussa. Joten lopetin harrastuksen, josta siihen asti olin nauttinut kovasti.  Opiskeluaikoina ystävä houkutteli minut mukaansa uimahalliin, ja kävin hänen kanssaan joitakin kertoja uimassa, mutta oli suhteellisen kauheaa kirkaissa valoissa kulkea uimapuku yllä ihmisten ja peilien ohi altaaseen. Ja vesikin oli niin kirkasta, ettei altaaseen voinut kätkeytyä. Sen vuoksi en ollut varauksettoman innostunut kun Merja ensimmäisen kerran kysyi, lähtisinkö hänen kanssaan uimaan. 

Aloin muistella niitä nuoruuteni päiviä kun onnessani uiskentelin Porin uimahallissa ja kesäisin maauimalassa. Minä olen vähän vesieläin luonnoltani. Alkoi tuntua hiukan kummalliselta, että arvostelevien katseiden pelossa olin kieltänyt itseltäni uimisen nautinnon.Joten menin kauppaan ja ostin itselleni hienon uimapuvun.

Viime viikon tiistaina olin ensimmäisen kerran altaassa kahteenkymmeneenviiteen vuoteen ja uin kylmiltään kilometrin. Ensi tiistaina olemme menossa jälleen uimaan. On pakko silti tunnustaa, etten hetkeksikään unohtanut normit rikkovaa kroppaani. Saunassa ja altaassa tunsin kuitenkin olevani suhteellisen turvassa.

Mietin vain, että kun terveysvalistajat yrittävät saada ihmisiä ylös sohvanpohjalta, ihmisten ilmoille urheilemaan, niin tulevatko ajatelleeksi, että vaikka ihmiset voivat tietenkin olla suurenmoinen tuki toisilleen, niin samalla he ovat myös uhka. Kyllä minä ainakin koin nuo uimahallissa pallistelevat muut ihmiset hiukan uhkaavina. Varmaan taustalla on jokin lapsuusajan unohtunut muisto, jokin ilkeä huomautus tai katse, jota tietämättäni kannan mukana. Ajattelen siis, ettei ihmisiä sinne sohvanpohjalle välttämättä paina pelkkä laiskuus ja mukavuudenhalu, vaan haluttomuus elää uudestaan menneisyyden kipeitä kokemuksia, epäonnistumisia.

Tämä sivupohja on aika modernistinen ja virtaviivainen, ei siis ollenkaan meikäläisen oloinen, mutta juuri kontrastinsa kautta sopii hyvin kuvastamaan tunnelmiani. Kiitos SusuPetalille!
26.02.2007 - 10:43
Tuo alla oleva keskustelu lihavuustutkimuksen uutisoimisesta nosti taas esiin toimittajien roolin tiedonvälityksessä. Onneksi ei ole kysymys vakavasta asiasta, mutta hiukan ottaa aivoon, että Aamulehti sunnuntain liitteessään siteeraa blogistani tätä tekstiä:

Joskus kauan sitten Hesarin kulttuuritoimituksen pomo esitti omat kriteerinsä kirjan uutisarvosta. Uutisarvo on odotuksen ja laadun tulo. Toisin sanoen kirjalla pitäisi olla kumpaakin, jotta sitä kannattaisi esitellä. Pitää olla jokin odotusarvo ja laadunkin pitäisi olla vähintään ykkösen tasoa, koska jos laatu on nolla, ei auta vaikka odotusarvo olisi kuinka korkea, niiden tulo on joka tapauksessa nolla. Nollasta ei revitä uutisia.

Mutta tämä ei siis enää pidä paikkaansa. Pelkkä odotusarvo riittää, laatua ei tarvita.

Tämä pätkä on liitetty osaksi juttua, jossa kuvataan kuinka kaikkialla verkossa tuomitaan Susan Kurosen kirja, vaikka kukaan ei ole sitä lukenut. Siteerauksesta on tipautettu mielestäni olennainen viimeinen lause. Minähän paheksun tuossa jutussa sitä, että pelkät kirjan kannet jo riittävät juttuun, Kurosen kirjasta minulla ei ollut mitään sanottavaa, eikä ole edelleenkään. Että nykyään ryhdytään julkistamaan kirjojen kansia, ja se vielä uutisoidaan näyttävästi, oli minusta pöyristyttävää.

Ehkä tämä on hiusten halkomista, mutta ymmärrän hyvin niiden julkisuudenhenkilöiden harmin, joiden teksteistä nappaillaan pätkiä sieltä ja täältä ja siirretään ne sitten toisiin asiayhteyksiin todistamaan jotain toimittajan omaa näkemystä asiasta.


24.02.2007 - 09:31
Kylläpä nyt on erinomaista, kun on oikein väitöskirjan voimalla voitu todeta, että lihavalla nuorella on suurempi riski sairastua masennukseen aikuisena kuin normaalipainoisella. Ja ihan on Anne Herva syynkin löytänyt tähän mullistavaan tutkimustulokseensa. Nuoruus on herkkää aikaa ja jos silloin on paksu ja jää syrjään hauskoista jutuista, niin se voi vaikuttaa mielialaan. Ajatella. Tuotapa en olisi itse ikinä keksinyt. Mutta hienoa kun on nyt tehty väitöskirja. Tähän astihan me olemme eläneet siinä kuvitelmassa, että lihavat ovat leppoisia ja niillä on sellainen teflonpinnoite, etteivät ne millään tavalla reagoi kaikkeen siihen syrjintään minkä kohteeksi he elämänsä aikana joutuvat painonsa vuoksi. 

Minä olen sitä mieltä, että monien kohdalla lihominen on jo alunperinkin osoitus jonkinsortin masentuneisuudesta. En väitä että kaikilla. Voi olla ihmisiä, jotka eivät tiedä, että jos syö liikaa herkkuja, siitä lihoaa. Tai jotka vain ovat niin kaiken hyvän perään, etteivät viitsi rajoittaa. Sitten on tietysti mielenkiiintoinen kysymys ylensyönnistä riippuvuusongelmana, ja mikä on riippuvuusongelman ja masennuksen välinen suhde? Mutta väitän näin, että monen ihmisen liikakilojen taustalla on mielialan laskua, uupumusta, jonkinlaista yleistä eksyneisyyttä sen suhteen, että mihin tässä nyt oikeastaan pitäisi olla pyrkimässä.

Ylensyöminen on ryyppäämisen ja huumeidenkäytön kaltainen perspektiivihäiriö. Jaksaakseen suoriutua jokapäiväisestä elämästä, ihminen tarvitsee helpotusta, lohtua nyt heti, eikä muutaman kuukauden kuluttua oltuaan raittiina tai pantattuaan ja saatuaan muutenkin elämänsä jotenkin paremmin hallintaan. Riippuvuusongelmaisella ei ole motivaatiota kieltäytyä nopeasta tyydytyksestä, hän ei jaksa luottaa siihen että kieltäytyminen lyhyestä ilosta nyt, voisi tuoda elämään jotain hyvää vuoden kuluttua. Riippuvuusongelmaisen huomio kohdistuu siihen kuinka hän selviää tästä hetkestä seuraavaan.

Riippuvuusongelmasta luopuminen on vaikeaa, koska pitäisi luopua asiasta, joka tuo helpotuksen tähän käsillä olevaan hetkeen. Helpotuksen sijasta pitäisi valita ponnistelu tulevaisuuden hyväksi ja tulevaisuus on aina kaukana, eikä ole mitään takeita, että elämä riippuvuudesta vapaana avaisi maanpäällisen taivaan, ja ratkaisisi elämän kaikki ongelmat.
18.02.2007 - 09:10
Lehdessä oli juttua siitä miten television tuijottelu lisää lasten yöllisiä pelkoja, eivätkä vanhemmat välttämättä ota niitä riittävän vakavasti. Mieleeni palautui omia lapsuudenaikaisia pelkoja.

Näin unta, että menin äidin asioille kellariin. Minun tehtäväni oli ihan oikeastikin hakea kellarista perunoita, kun äiti laittoi ruokaa. Kellari oli matala, siellä oli hämärää ja haisi kummalliselta. Unessa minulla oli ylläni punainen villapusero, punainen pipo ja punaiset lapaset, jotka olin saanut mummulta, siis tässä ihan oikeassa elämässä. Niiden perusteella pystyn ajoittamaan unen 5-6 ikävuoden välille. Työnsin kellarin oven auki ja väänsin valot katkaisijasta. Himmeä hehkulamppu syttyi. Mutta perunakellarissa ei ollutkaan perunoita, vaan sotilas, joka istui hyllyllä. Menin sotilaan luokse ja nostin hänet syliini. Hän oli aivan kevyt, kuin pahvinen. Tuon unen jälkeen kellarireissut muuttuivat entistä painostavammiksi, mutta en koskaan kertonut pelostani kenellekään. Mietin unen yhteyttä isääni, joka oli ollut sodassa ja jonka sotakokemuksista ei koskaan sopinut kysellä. Tietenkin villapaidan punainen väri myös ajatteluttaa, tulee mieleen Punahilkat ja muut.

Toinen uni tapahtui pihassa. Autotallin oven edessä istui mies, jonka tunnistin isoisäkseni, vaikka hän oli kuollut paljon ennen syntymääni. Hänen päähänsä oli kiinnitetty piuhoja. Minä tiesin, että kohta hänen päänsä räjähtäisi. Isoisä oli ollut lääkärinä Tammisaaren vankileirillä, mutta siitäkään ei sopinut puhua.

Kolmannessa unessa heräsin yöllä ja huoneessani oli varjomainen, kaita mies. Hänellä oli ruskea puku, kalpeat surulliset kasvot, lyhyt siisti tukka. Me katsoimme toisiamme silmiin, sitten hän avasi vintin oven ja kuulin hänen kiipeävän yläkertaan. En uskaltanut liikahtaakaan. Aamulla kysyin  äidiltä, mikä mies sinne vinttiin meni. Äiti sanoi minun nähneen unta. Asiasta ei puhuttu sen enempää, mutta pelkäsin pitkään miestä joka oleskelee vintissämme. Vieläkin mietin joskus, että entä jos sinne ihan oikeastikin meni joku?

Nyt aikuisena näitä lapsen pelkoja tietenkin miettii. Tuntuu tärkeältä muistaa pelon kokonaisvaltaisuus ja kokemus siitä, ettei pelkoonsa voi saada mistään huojennusta. Edelleenkin tässä maailmassa on paljon lapsia, jotka joutuvat kohtaamaan pelkonsa yksin.

06.02.2007 - 17:43
Käyn aina välillä työpäivän aikana katsomassa Niisku-karhua kun se nukkuu. Ison eläimen nukkuminen on rauhoittavaa katsottavaa, vaikka onhan se tietenkin hiukan törkeää, tunkeutua nyt tuolla tavalla toisen horrokseen. Niisku synnytti tammikuussa kaksi  pentua ja odotan, milloin näkisin ne uudestaan. Toistaiseksi paras on 19.1 klo 05.14 otos, valitettavasti tähän ei saa suoraa linkkiä, vaan kuva pitää etsiä arkistosta. Siinä näkyy kaksi pientä, vaaleaa möttiä kiinni emossa. 

Näen aika usein unia karhuista. Huomaan olevani samassa talossa karhun kanssa, minua pelottaa, mutta yritän olla näyttämättä pelkoani, yritän vain huomaamattomasti livahtaa viereiseen huoneeseen ja teljetä oven. Usein karhu sitten tulee toista kautta. Joskus karhu on syleillyt minua unessa, olen tuntenut miten sen kynnet painuvat ihooni ja pelännyt että se raatelisi minua. Olen varovasti aina kiemurrellut irti karhun kynsistä.

Unisymboliikassa karhu tulkitaan kuulemma tiedostamattoman sisältämien vaarallisten aspektien ruumiillistumaksi. Jungin mukaan karhu edustaa ylimielisen persoonallisuuden kielteisiä puolia.(Onko siinä positiivisiakin puolia?) Toisaalta karhu on monille kansoille ollut läheinen toteemieläin ja sellaisena minäkin sen mielelläni ajattelen. Ylimielisyys on kyllä minulle ollut aina helmasynti, siinä Jung osuu oikeaan. Nukkuessaan karhu on herttainen, mutta kun se tulee uneen, siinä on jotain vaarallista ja pelottavaa.

29.01.2007 - 09:37
Grafomaniassa pohditaan maanpakolaisuuden vaikutusta luovaan työskentelyyn. Vaikutukset ovat olleet positiivisia ja negatiivisia. Toisaalta ajattelun itsenäisyys on lisääntynyt, toisaalta vaivaa aavistus, että luova suoni voi tätä menoa vielä ehtyäkin.

Mietin samansuuntaista asiaa parhaillaan kun värkkään apuraha-hakemuksia ja toivon tietysti saavani rahaa, että voisin jatkaa työtäni. Olen vuodesta 1992 elättänyt itseni kirjoittamalla, enkä ole siis tehnyt päivääkään oikeaa työtä sen jälkeen. Ohjaan kirjoittajia jonkin verran, mutta sitä en laske oikeaksi työksi, se on harrastus. Se voisi tuntua työltä jos tekisin sitä enemmän. Silloin kun asuin maaseudulla, koin hyvin voimakkaasti miten jokainen kirjoittamani juttu oli suonenisku, jonka jälkeen olin entistä aneemisempi. Liikuin niin omissa henkilökohtaisissa ympyröissäni ja sain virikkeitä ainoastaan tiedotusvälineitten kautta ja kontakti todellisuuteen oli käymässä ohueksi. Ehkä hiukan liioittelen, mutta vain vähän.

Minulla on ollut suuri henkilökohtainen vapaus tehdä mitä haluan. On ihmeellistä että olen saanut elää tällä tavalla. Pidän sitä ihmeenä. On kummallista, miten rahaa on aina jostain sitten kumminkin tullut. No eihän sitä ole taivaasta tipahtanut, minä olen aina leiponut sitä jostain, mutta kumminkin.

Välillä mietin, että pitäisikö kirjailijan tehdä oikeitakin töitä  Yksipuolistuuko ajattelu, kun sitä aina vain pyörii oman päänsä sisällä. Tai siis aivan varmasti yksipuolistuu, mutta miten haitallista se on ihmisen oman elämän kannalta? Ja miten haitallista se on kirjailijan työn kannalta? Minua ärsyttää kirjat joissa kirjailija kertoo päähenkilöstä joka on kirjailija ja kirjoittaa kirjaa. Ja elokuvat joissa kerrotaan elokuvan tekemisestä. Olen itsekin kirjoittanut romaanin romaanin kirjoittamisesta, joten senkin varmaan pitäisi kertoa minulle jotain.

Mutta mitä minä voisin tehdä. Ottaisiko joku minut vielä töihin? Ikävä kyllä minä en varsinaisesti osaa mitään muuta kuin kirjoittaa. Jokin pieni, vaatimaton osa-aikatyö voisi olla juuri minua varten, mutta epäilen etteivät työmarkkinat varsinaisesti taistele minusta.

27.01.2007 - 19:29

mutta jäi kuitenkin tapahtumatta.



Satavuotiaan taloyhtiömme kokouspöytäkirjat ovat olleet  keittiössämme marraskuun alkupäivistä asti. Tietenkin olen tiennyt, että keittiö on vähän huono paikka tehdä kirjallisia töitä ja säilyttää kallisarvoista ikivanhaa materiaalia, mutta kun olen jotenkin kotiutunut tuohon keittiön pöydän ääreen. Siitä näkee pihalle ja kadulle ja sitä paitsi vedenkeitin on kätevästi käsillä, murukahvia meneekin työpäivien aikana monta mukillista.

Laatikko on ollut seinän vierellä ja siinä vieressä on vanha pöytä. Pöydällä on kaikenlaista sälää, hedelmiä, sipuleita, leipää. Ja sitten siellä on ollut soijakastikepullo, josta en ole oikein tiennyt mitä sille pitäisi tehdä. En ole pitänyt soijakastikkeen mausta, joten se on jäänyt käyttämättä, mutta sitten toisaalta jokin ihme säästäväisyys on estänyt kaatamasta kastiketta viemäriin, niin että se on vain ollut siinä pöydällä.

Tänään isäntä sanoi, että eikö noita papereita voisi siirtää jonnekin nurkkaan, kun ovat siinä melkein keskellä tietä. Ja hän siirsi ne pois samoin tein. Vähän myöhemmin huomasin, että lattialla, siinä kohtaa missä taloyhtiön paperit olivat olleet, oli musta lammikko. Hetken kuvittelin, että olen joutunut kauhujen taloon ja lattian läpi pulppuaa vanhaa verta, mutta sitten tajusin, että soijakastikeputeli oli kaatunut ja valuttanut soosit lattialle.

Olisi ollut suhteellisen noloa, jos taloyhtiön historian kirjoittaja olisi urakkansa päätteeksi sotkenut satavuotiaat kallisarvoiset paperit soijakastikkeeseen. Kaiken todennäköisyyden mukaan tässä olisi pitänyt käydä juuri niin. Mutta mikä ihmeen älli isännälle tuli, että se yhtäkkiä kyllästyi kun paperit olivat keskellä kulkureittiä. No onneksi tuli älli.



20.01.2007 - 19:25
Tänään alkoi Merjan ja minun kirjoittajarippikoulu. Taisin viskata sen idean ilmaan viime keväänä joskus, siis että miksi ei yhdistetä kirjoittamista rippikoulun käymiseen ja Merja onneton tarttui siihen ja tässä sitä nyt sitten ollaan.

En ole yhtään tyytyväinen suoritukseeni. Ensiksikin jouduin laulamaan ja soittamaan kitaraa. Kuvittelin, että nuoret riemurinnoin laulaisivat mukana, niin ettei minun kitinääni ja rämpytystäni edes kuulisi, mutta enhän minä saanut niitä millään laulamaan. Edes Merja ei saanut suutansa auki, vaikka erikseen vaadin. Joten minä sain laulaa yksin. Välillä minä purin epäammattimaisesti jännitystäni ja epävarmuuttani päivittelemällä, että miksi he eivät laula mukana. "Täytyyhän teidän nyt tuntea nämä hemmetin veisut, älkää valehdelko minulle ettette muka tunne senkin umpimieliset kiusankappaleet."

Kirjoittaminen meni kyllä sitten jo paremmin, paitsi että kaikilla pojilla oli muistinmenetys, he eivät kyenneet edes piirtämään, vaikka minulla on ollut sellainen muistikuva, että pojat normaalisti piirtelevät verisiä päitä, pirstoutuvia ruumiita ja muuta sellaista hauskaa. Mutta siis ei, herrat eivät suostuneet tekemään mitään. Yksi poika repi paperinsa pieneksi silpuksi. Kehuin häntä siitä, minusta oli positiivista, että hän teki edes jotain.

Tytöt tietysti kirjoittivat kuin enkelit. Kuulin monta hupaisaa kirkkotarinaa. Joku oli kaatunut kirkossa, toinen pyörtynyt, kolmannen tarinassa pappi oli mennyt piiloon siinä vaiheessa kun kaikki olivat olleet nukahtamassa. Kun porukat olivat valpastuneet seuraamaan, että mihin pappi katosi, se kurkisti saarnastuolista ja sanoi "kukkuu". Yhdelle tytölle oli jäänyt mieleen, että arkkipiispa puhui joulukirkossa asiaa. Hänkään ei kyllä muistanut mitä asiaa.

Minulle jäi päivästä käteen se, että nuoret olivat tosi ujoja ja vaivaantuneita ja minä olin tosi avuton ja vanha.




15.01.2007 - 19:38
Jostain lukemastani kirjasta (anteeksi lähteen epämääräisyys) on jäänyt mieleen, ettei ihmisen pitäisi koskaan mennä nukkumaan siivoamatta pöytäänsä.

Jokainen päivä pitäisi aloittaa puhtaalta pöydältä. Maailmakin luotiin niin, että yö erotettiin päivästä, vesi maasta ja niin edelleen, siis jäsentämällä kaaos kosmokseksi, ja ihmiselle olisi hyväksi toimia samalla tavalla. Se kyllä kolahti, koska minä siivoan pöytäni hyvin harvoin. Niinpä pöydälläni paperipinot kasvavat, enkä edes kuvittele tietäväni mitä kaikkea niiden uumenista löytyy.

Yhdeltä kirjoittajalinjalta jäi mieleeni unohtumaton aforismi, jonka nyt itseasiassa kyllä huomaan unohtaneeni. Idea oli mielestäni tämä:
Kuka tahansa pystyy pitämään yllä järjestystä, mutta vain nerot hallitsevat kaaoksen. En tiedä kenen aivoista ajatus oli lähtöisin, Ugus varmaan muistaa. 

Olen alkanut helliä ajatusta työpöydän siivoamisesta aina töiden päätteeksi. Myös keittiön pöydän ja tiskipöydän voisi siivota aina päivän päätteeksi. Eilen illalla minä tein niin, ja totta tosiaan, päivän aloittaminen tuntui tänään jotenkin normaalia hohdokkaammalta. Mutta en minä oikeastaan sen enempää saanut aikaiseksi kuin ennenkään.

Mielessäni taistelee kaksi vastakkaista näkemystä. Välillä  ajattelen, että jos pidän ympäristön järjestyksessä, se auttaa minua pitämään myös pollani järjestyksessä, mikä on hyvä asia, koska minä olen sillä lailla vanhanaikainen tarinankertoja, että haluan juttujeni olevan jossain järkevässä järjestyksessä.

Toisaalta epäilen, ettei ulkoisen ja sisäisen järjestyksen välillä välttämättä ole riippuvuussuhdetta. Olen elämäni aikana tutustunut joihinkin kajahtaneisiin järjestyksenpitäjiin. Nurkat on kyllä nuoltu ja kirjahylly aakkosjärjestyksessä,  mutta jutuissa ei ole päätä ei häntää.

14.01.2007 - 18:26
Huomasin Susulta ja Saaralta että Satakunnan kansan blogijuttu on netissäkin. Mies kävi nimittäin äsken etsimässä kioskilta lehteä, vaan eipä löytynyt. Taas se nähtiin, että netti on kätevä.


06.01.2007 - 20:01


Olen nauttinut leudosta talvesta, se on tarkoittanut paitsi pienempiä sähkölaskuja, myös pyöräilykelien jatkumista. Heti Turkuun muutettua oli sellainen olo, että pitäisi keksiä jatkuvasti uusia kiinnostavia pyöräilyreittejä, mutta nyt olen jämähtänyt tähän. Ajan Saaronniemeen ja takaisin. Tänään siihen meni tunti ja viisikymmentä minuuttia, mihin sisältyi kameran kanssa räplääminen. Voisin aivan hyvin tottua tällaisiin keleihin, lumista pakkastalvea en kaipaa lainkaan. Lapsettomana minun ei tarvitse surra kasvihuoneilmiötäkään. Kuka sanoikaan, että meidän jälkeemme vedenpaisumus.
 
 

Polkupyörä on kyllä älyttömän kätevä menopeli, ja tämä on aivan erityisen ihana pyörä. Niin kevyt, että sillä ajaa vaikka puuhun.

Autokin on toki kätevä, mutta sijoituksena huono. Ihmetyttää miten ihmiset silmää räpäyttämättä hankkivat kalliita autoja, eivätkä näytä lainkaan surevan sitä kuinka rahat haaskantuvat taivaan tuuliin muutamassa vuodessa. Jos ostan tänään kahdellakymmenellätuhannella uuden auton, miten paljon saan siitä viiden vuoden kuluttua? On vaikea keksiä rahoilleen huonompaa sijoituskohdetta kuin auto. Luulisi, että ihminen joka maksaa kaksikymmentä tuhatta uudesta autosta, ajattelisi että siinä on sitten autoa koko loppuelämäksi, mutta eiväthän ne onnettomat edes kestä ajoa niin pitkään.

Polkupyörä sen sijaan on halpa ja kestävä, ainoa ongelma on se koppa joka pitäisi laittaa päähän. Toistaiseksi en ole vielä kyennyt.
  


 

02.01.2007 - 16:53


Pitkäaikainen työkaverini Lysti.  Meillä on nyt kahdeskymmenesensimmäinen yhteinen vuosi menossa. Suhteemme on muodostunut vuosi vuodelta läheisemmäksi. Sen mielestä olen kyllä parhaimmillani kun makaan liikkumatta sohvalla ja katson televisiota, silloin se makaa päälläni ja kehrää. Olen aika tottunut siihen, että sen hypnoottinen katse seuraa minua kun kirjoitan. Joskus se katselee kiinnostuneena kun kursori liikkuu näytöllä, mutta yleensä se vain tuijottaa minua. Ja kehrää.

Huomasin vasta nyt ährätessäni kuvaa tänne blogiin, että kissan korvat rajautuvat kuvan ulkopuolelle. Tietokoneestanikin näkyy vain typerä kulma. Tyypillisiä aloittelijan virheitä, oletan.


01.01.2007 - 14:05

Luulen, että katselin lapsena tätä kuvaa hieman liian usein ja liian pitkään, koska myöhemmin lähdin yliopistoon lukemaan uskontotiedettä, mitä ei tietenkään kukaan tulevaisuuteensa järkevästi suhtautuva nuori ihminen tekisi. Lapsena minua kuitenkin kiehtoi, että Jeesus näytti avaavan ja sulkevan silmiään kuin vauvanukke kun kuvaa katsoi riittävän pitkään ja tiiviisti. Se tekee vieläkin niin. Kuva oli aikoinaan isoäidin olohuoneessa, hän oli saanut sen miehensä tädiltä, diakonissa Sandra Johnilta perinnöksi. Sandra oli uskonnollinen, mutta isoisä sen sijaan ei ollut, hänellä oli tapana härnätä tätiään ja tätinsä uskonnollista äitiä kertomalla näille miten ihminen on kehittynyt apinasta. Isoäidinkään uskonnollisuudesta minulla ei ole käsitystä, mutta ehkä se jotain kertoo, että hän piti kuvaa seinällä.



Isä sen sijaan taas oli uskonnollinen, hän kävi pelastusarmeijassa. Tämä kuva on tehty isästä kun hän oli sodassa. Siellä oli taiteilija joka teki reliefit isästäni ja muista kenraaleista, kuten hän aina muisti niin vitsikkäästi sanoa. Isäni oli lääkintäaliupseeri. Todellisuudessa hänen piirteensä kai ikuistettiin sen vuoksi, että taiteilija oli sotasairaalassa ja isä oli siellä hommissa.



Tämän kuvan ostin Mustamäen torilta. Se lojui siellä trikiinin saastuttamien villisikamakkaroiden, nälkiintyneiden kissanpentujen ja ruostuneiden ruuvien joukossa. Sitä kauppasi hampaaton murjaani joka kertoi ikonin olevan peräisin Ukrainasta, Tsernobylin naapurista, arvatenkin. Hän sanoi ettei minulle tulisi sen vuoksi tullissa vaikeuksia. Ja hän oli oikeassa, kukaan ei vaatinut nähdä mitä kapsakissäni oli.

Tämä on koepostaus. On vähän hakusessa vielä että kuinka kameraa käytetään jne. Hyvää uutta vuotta kaikille, vaikka nämä kuvat eivät varsinaisesti aiheeseen, siis uuteen vuoteen liitykään.

29.12.2006 - 18:06
Lähetin mieheni kauppaan ja käskin ostaa minulle halvimman mahdollisen kännykän. Hän viipyi kaupassa aika monta tuntia ja kun hän tuli sieltä, hän kantoi sisälle television, digipoksin, dvd:n, stereot, digikameran ja sen halvan kännykän. No siis olihan meillä tietysti ollut puhetta, että kodin elektroniikka pitäisi vissiin uusia, kun kaikki laitteet ovat pitkälti toistakymmentä vuotta vanhoja ja reistailevat, mutta kyllä minä silti nikottelin kun näin sen lastin. Vaan kyllä oli halpaa.

Kännykkä on yksinkertaisinta laatua, mutta siitä huolimatta ehdin jo polttaa päreeni sen kanssa. Yritän selata luetteloa ja päädyn aina soittamaan Aapolle. Minulle ei ole mitään asiaa Aapolle, enkä haluaisi häiritä häntä toistuvilla puheluillani. Halusin oikeastaan poistaa koko Aapon luettelosta, mutta nyt en uskalla enää koskea luetteloon, koska pelkään että minä kuitenkin painan taas väärää nappia ja soitan
taas Aapolle. En tiedä mikä siinä on, että painanpa mitä nappia tahansa, niin aina se Aapo on siinä edessä.

Tämä on nyt ihan turhaa rutinaa, mutta rutisen kuitenkin koska tämä on jotenkin niin väärin. Ennen vanhaan riitti kun lapsena opettelin kerran käyttämään puhelinta. Sitten minä sain ihan samoilla taidoilla käyttää sitä puhelinta vuosikymmenet. Mutta nyt kun puhelimen käyttöikä on näköjään sellaiset 2-3 vuotta niin aina kun ostan uuden, joudun opettelemaan sen käyttämistäkin ja se on kerta kerralta hankalampaa. 

Ja se digikamera, voi hyvänen aika sentään. No sain minä sen akun ladattua. Kuviakin olen näppäillyt, mutta minulle ei ole vielä valjennut että kuinka minä saan ne kuvat toistettua puhumattakaan että osaisin ladata niitä tietokoneelle ja esitellä täällä blogissani. Mutta voin sanoa, että kotini näyttää kameran näytöllä jotenkin kodikkaalta kyllä.

On miehelläkin ollut television kanssa ongelmia. Hän painoi vahingossa jotain väärää nappia ja nyt televisiomme näyttää kaikki tekstit valkovenäjäksi.
16.12.2006 - 12:46
Taloyhtiö lahjoitti minulle itsenäisyyspäivän aattona herkkukorin kiitokseksi kirjoittamastani 100-vuotishistoriikista. Herkut on nyt syöty, mutta opus ei ole vieläkään valmis.

Töitä pitäisi siis vielä jatkaa, mutta perheensisäinen dynamiikka vaatii lomailua. On vaikea keskittyä hommiinsa, kun toisella on kantapäät katossa siitä riemusta että joululoma alkoi. Voisin tietenkin jatkaa hampaat irvessä kirjoittamista ja pilata murjottamisellani tämänkin joululoman, mutta yritän parantaa tapani ja nauttia paikkojen järjestelemisestä ja jouluvalmisteluista.

Muutimme tähän asuntoon kaksi vuotta sitten ja vasta nyt saimme osan tauluista seinälle. Tähän asti ne ovat lojuneet kaapin päällä kaiken epämääräisen romun keskellä. Huomattavasti kivammalta ne näyttävät seinällä. En aio mitenkään erityisesti hössätä joulun kanssa, mutta imellettyä perunalaatikkoa ajattelin tehdä. Tulostin jo Marttojen vakuuttavalla tavalla monimutkaisen ohjeen netistä. Siitä tulee varmasti hyvää.

02.12.2006 - 10:02
Intialaisissa veda-kirjoituksissa kerrotaan, että maailma on syntynyt Jumalan uloshengityksestä. Sisäänhengittäessään Jumala vetää takaisin itseensä sitä, minkä on hengittänyt ulos. Jumala on kuin äiti, ensin hän kantaa sikiötä sisällään, sitten hän työntää sen ulos ja sen jälkeen painaa rintaa vasten. Sama ulostyöntämisen ja uudestaan lähelle vetämisen prosessi luo ja ylläpitää maailmaa koko ajan. Kun hengitän ulos, luovutan itseni pois, kun hengitän sisään, täytyn jälleen elämästä. Hengityksen kautta osallistun elämään joka virtaa kaiken läpi.

Hengitys symboloi riippuvuuttani, olen riippuvainen hapesta. Olen tottunut ajattelemaan että happi on itsestäänselvyys, mutta näinhän asia ei tietenkään ole, sen pitäisi olla selvää näinä aikoina kun puhdas hengitysilma alkaa olla ylellisyyttä johon kenelläkään ei ole varaa.

Minun on pakko hengittää. Se käy yleensä automaattisesti, se on jotain mikä minussa tapahtuu, aivan kuin joku hengittäisi minussa. Kuitenkin hengitystä on mahdollista myös säädellä. Muistan miten lapsena makasin sängyssäni ja yritin tehdä itsemurhaa lopettamalla hengittämisen. Oli raivostuttava huomata, etteivät tahdonvoimat riittäneet, halu saada happea ja säilyä elossa oli suurempi kuin halu rangaista epäoikeudenmukaisiksi koettuja vanhempia kuolemalla.

Cicero sanoo "Ainoastaan rentoutuneella ihmisellä on todella luovaa voimaa, ja hänen ajatuksensa tulevat kuin salamat." Minun ajatukseni eivät kyllä tule kuin salamat, mutta olen oppinut luovuttamaan itseäni pois ja siitä on ollut seurauksena rentoutta ja iloa. Kun pieni minäni ei enää jatkuvasti terrorisoi minua, voin keskittyä kaikkeen siihen mitä ympärillä tapahtuu ja yhtäkkiä olenkin hyvin vapaa.



22.11.2006 - 09:16
Historiikkia kirjoittaessa tulee miettineeksi sitä, että vieläköhän nämä talot sadan vuoden kuluttua ovat tässä. Asutaanko näissä vielä vuonna 2106 ja millaiseksi maailma näiden talojen ympärillä on muotoutunut siinä vaiheessa. Onko liikenne jatkuvasti lisääntynyt, meteli yltynyt, sähkönkulutus kasvanut kasvamistaan. Vai pöyristyykö 200-vuotishistoriikin tekijä huomatessaan, että niinkin myöhään kuin 2004 on joku toope (siis minä) anonut ja saanut luvan rakentaa asuntonsa yhteyteen oman saunan. Miettiikö hän miten olemme voineet olla niin lyhytnäköisiä ja typeriä. Olemmeko todella kuvitelleet että planeetta kestää mitä vain? Vuonna 2106 asuntokohtaiset saunat on tietenkin jo purettu ja siirrytty takaisin yhteissaunojen aikaan, joita sata vuotta sitten oli Portsassa useita.

Tällä hetkellä on vaikea kaikkien asukkaiden saada autoaan mahtumaan kadunvarteen, mutta kuvittelen että sadan vuoden kuluttua tätä ongelmaa ei ehkä enää ole, koska yksityisautoilusta on suurimmaksi osaksi luovuttu. 

Voisi tietysti kehitellä monenlaisia skenaarioita tulevaisuudesta, joitakin aika synkkiäkin, kaikkihan me tiedämme että Turku on hitaasti vajoamassa mutaan ja se koskee myös tätä meidän taloyhtiötämme. Aika ei kuitenkaan anna nyt myöten herkutella tulevaisuutta koskevilla dystopioilla. Ensin pitää hoitaa tämän päivän asialliset hommat alta ja sitten nyhrätä jälleen taloyhtiön papereiden kanssa. Yhtiön pöytäkirjat olivat hukassa, niiden epäiltiin kadonneen joten olen kirjoittanut historiikkia pelkkien vuosikertomusten, kassakirjojen ja kuittimappien perusteella. Yllättävän mielenkiintoista sekin on ollut. Nyt yhden asukkaan kellarista oli sitten löytynyt kaikki kokouspöytäkirjat vuosilta 1905-1980, eli minulla nyt menee tämä homma jotenkin uusiksi tässä. Tiedänpä ainakin minkä parissa iltani ja viikonloppuni tulevat lähitulevaisuudessa kulumaan. 
***

Onkohan Vuodatuksen Tuomas saanut systeemit jo toimimaan, tänään on kommentointi näyttänyt onnistuvan vaivattomasti, eikä ylimääräisiä kirjainyhdistelmiä ole ilmestynyt postauksiin.

21.11.2006 - 08:45
Ongelmia on. Kommentit eivät mene läpi. Kadonneet kommentit ovat sentään palanneet.

Hermostuin aamulla myös kirjoitusohjelmaani. Asensin jokin aika sitten uudemman wordin version, joka kiinnittää huomiota kielioppivirheisiini. Se huomauttelee liian pitkistä lauseista, pilkkujen ja pääverbien puuttumisesta, mikä on ärsyttävää koska joskus voi kysymys olla myös tyylikeinosta. No myönnetään, ei tietenkään aina, kyllä minä välillä päästän ulos pelkkää tuubaa, mutta ärsyttää kun persoonaton ja suhteellisen älyvapaa kirjoitusohjelma katsoo asiakseen moittia luovaa kielenkäyttöäni. Tänään aamulla kirjoitin lauseen: Huomasin olevani vihainen Mariannelle. Kirjoitusohjelma herjasi lausetta. Kun klikkasin harmaata aaltoviivaa virheellisen lauseen alla, tuli selitys: Substantiivi ja sen määrite ovat Suomen kielessä  tavallisesti samassa sijassa ja luvussa, eli minun pitäisi kirjoittaa vihaiselle Mariannelle. Hei kuule word, sinä et näköjään tajua mitään. Mene jonnekin valmistamaan itsestäsi uusi järkevämpi versio, koska minunkin yksinkertainen todellisuuteni on monimutkaisempi kuin sinun rautalankamallisi kielestä. Ärsytät minua, ihan oikeesti hei.

***

Jaaha, kommentteja ei saa läpi, mutta vieraat kirjainyhdistelmät ovat jälleen palanneet. Pahoittelen.

***

Kommentoinpa tähän tuota edellistä postausta. Siellä turhautunut kirjoitti:
Onnellinen olisin, jos jokin voima kiskoisi päästäni voitontahdon ja kilpailuvietin. Se on niin turhaa, etenkin kun puuttuu kykyjä voittoon.

Minä ajattelin ensin, että kilpailuvietti on turhaa, vaikka kykyjäkin voittoon olisi. Mutta sitten ajattelin, että maailma varmasti olisi aika erilainen jos ihmisillä ei olisi kilpailuviettiä. Sitten mietin onkohan kirjoitettu spekulatiivista proosaa ihmiskunnasta ilman kilpailuviettiä? Sitten ajattelin, että voi kun olisi aikaa, niin olisi kiinnostavaa yrittää.
11.11.2006 - 20:23
Olen viettänyt tämän päivän käymällä läpi satavuotiaan taloyhtiömme pöytäkirjoja ja vuosikertomuksia. Kun taloyhtiötä vuonna 1905 perustettiin, osakkaat olivat ilmeisesti hiukan epäileväisellä kannalla sen suhteen tulisiko hankkeesta ikinä mitään. He lisäsivät yhteisesti laatimaansa sopimukseen seuraavanlaisen takaportin. "Jos niin kävisi, ettei puuhasta mitään tule, niin annetaan jokaiselle kannetut rahat takaisin...".

Taloyhtiön pöytäkirjojen kautta avautuu aika metka näkökulma ihmisten elämään. Mikä tapahtuma esimerkiksi sai lisäämään vastavalmistuneen taloyhtiön järjestyssääntöihin pykälän jossa erikseen kielletään talon seinien veistely? Mikä on siilin kuppi, arvoltaan kolme markkaa, joka vuodesta toiseen kulkee mukana inventaarioluettelossa? Entä vähempi kuppi? Sellainenkin mainitaan. Vesiklosettien hankkiminen viisikymmentäluvulla suisti taloyhtiön pariksikymmeneksi vuodeksi syöksykierteeseen koska ihmiset eivät millään oppineet, ettei vessapönttöön sovi tunkea kaikkea minkä reijästä mahtuu. Viemäreitä jouduttiin kaivamaan auki useita kertoja vuodessa tukkeumien poistamiseksi. Joskus kahdeksankymmentäluvulla viemäriongelmat päättyivät ja pöytäkirjoissa erikseen mainitaan, että nyt oli sellainen vuosi kun viemärit eivät menneet tukkoon. Onnellinen asiantila ei välttämättä johtunut siitä, että ihmiset olisivat lakanneet tunkemasta sukkia ja nallekarhuja pönttöön, vaan viemäritekniikan kehittymisestä, ne yksinkertaisesti vetävät nykyään niin paljon paremmin kaikenlaista skeidaa. Kun viemäreistä selvittiin, alkoi valitus vedenkulutuksen lisääntymisestä ihmisten rakennellessa kämppiinsä suihkuja. Vuodesta toiseen näyttää jatkuneen sama vatvonta siitä, miten suihkuttomat joutuvat maksamaan suihkullisten vedenkulutukset. Se kai loppui suurin piirtein siinä vaiheessa kun kaikilla oli kämpissään suihkut.

Muitakin ikuisuusaiheita löytyi, esimerkiksi lintujen syöttäminen. Sama osakas näyttää vuodesta toiseen nostaneen esille eräiden harrastaman lintujen ruokinnan, mihin on yritetty puuttua maanittelemalla, uhkailemalla ja terveysvirannomaisilla painostamalla, turhaan. Aidoista näyttää myös väännetyn kättä sitkeästi naapurien kanssa. Taloyhtiössämme on eletty kädestä suuhun. Kun on mennyt hiukan paremmin, on heti jätetty yhtiövastikkeita perimättä. Sitten taas on sattunut jotain yllättävää ja on pitänyt periä osakkailta lisämaksuja tai ottaa lainaa pankista. Seuraavana vuonna on sitten taas voitu olla niin varakkaita, että osakkaat ovat saaneet asua ilmaiseksi. On eletty huoletonna kuin linnut oksalla. Jotenkin se on aika liikuttavaa ja vähän epäturkulaista, mielestäni.
 
 
04.11.2006 - 08:09
Voi olla, että minun pitäisi kohta perustaa neuleblogi, sillä olen alkanut harrastaa kutomista. Harmi, ettei minulla vieläkään ole kameraa, sain nimittäin yhden villapaidan valmiiksi ja sen  kuva olisi kyllä kannattanut julkaista täällä. Kun naapurini näki minut se päällä, hän sanoi heti että ai, olet kutonut itse villapaidan, sen muuten huomaa heti. Tiedän näyttäväni mielenterveyskuntoutujalta, mutta se ei haittaa mitään.

Nuorena tein monimutkaisia kirjoneulevillapaitoja joiden mallit suunnittelin itse. Niissä saattoi olla kymmentäkin eri väriä. Kaverit ostivat niitä ja jopa pitivät niitä yllään. Siihen aikaan lankoja myytiin kaikkialla ja niitä oli vaikka minkä värisiä. En tiedä mihin kaikki lankakaupat ovat kadonneet, supermarketeista ei enää löydä kunnollisia lankahyllyjä, mutta ei sen ole niin väliäkään koska olen liikkeellä aika matalalla profiililla. Tässä puserossa joka minulla on nyt ylläni, on siniharmaita ja sinisiä noin sentin levyisiä raitoja. Se on kudottu paksuilla puikoilla. Silmukoita luodessani olin vähän turhan pessimistinen ja paita on niin leveä että sen sisälle ihan liioittelematta mahtuisi kaksi minua. Se on myös vastaavasti hiukan turhan lyhyt, koska pelkäsin lankojen loppuvan kesken ja toisaalta myös kyllästyin kutomiseen. Mutta tietystä kotikutoisuudesta ja mittasuhteiden epäsuhdasta  huolimatta olen nyt pitänyt puseroa ylläni monta päivää ja huomaan viihtyväni siinä päivä päivältä yhä paremmin. En muista milloin viimeksi jokin vaatekappale olisi tuottanut minulle niin paljon iloa kuin tämä villapaita. Tämä symboloi uutta alkua ja yleistä elpymistä.

Olen ollut merkillisen hilpeä vaikka on kylmää, liukasta, tuulista ja pimeää. Minä vain hyräilen. Askelet ovat kevyet kun riennän kaupungilla ja jakelen vastaantulijoille ylimääräisiä hymyjä. En ole lääkkeissä enkä muissakaan aineissa. Työt eivät erityisesti suju, mutta olen silti iloinen. Mietin mahdanko minä vielä joskus saada jonkin käsikirjoituksen valmiiksi. Jotenkin se ei tunnu kauhean olennaiselta, vaikka sen pitäisi kyllä tuntua olennaiselta koska se on aika olennaista. Siinä mielessä merkit ovat nyt paremmat, että pystyn taas keskittymään kirjoittamiseen.

Eilen ostin lisää lankoja. Teen toisen raitapaidan, mutta nyt käytän neljää eri väriä. Jos tämä menee putkeen, niin seuraavaan paitaan keksin ehkä jo jotain kuvioita. Koko eilisen illan istuin sohvalla ja kudoin. En ajatellut mitään, en kaivannut mitään, minä vain kudoin. Niin niin, minut ehkä kannattaisi viedä hoitoon, mutta eivät ne ota minua mihinkään, ei niillä ole tilaa.

04.10.2006 - 13:20
Tämä on taas niitä aikoja elämässä jolloin kadun sitä etten ole koskaan hankkinut itselleni järkevää ammattia. Tein ponnistuksen järkevän ammatin hankkimiseksi viimeksi vuonna 2000 kun lähdin Tampereelle opiskelemaan. Minulla oli ideana, että ryhtyisin kirjallisuusterapeutiksi. Tavoitteeseen päästäkseni jouduin opiskelemaan tilastotiedettä ja psykologian cumuunkin liittyi yllättävän paljon askartelua tietokoneiden parissa. Niin että päätin pitää välivuoden, joka on nyt kestänyt, hetkinen, viisi vuotta.

Mutta eivät ole asiat koskaan hyvin. Ihmiset joilla on järkevä ammatti, valittavat säännönmukaisesti ammattinsa vaivoista. Yleensä vaivat liittyvät työkavereihin. He toteavat, että minulla on asiat hyvin, koska minulla ei ole hankalia työkavereita. Minä yleensä sanon siihen, ettei se määrä merkitse, vaan laatu. Yksikin työkaveri voi tehdä elämän helvetiksi kunhan se on tarpeeksi hankala. Minulla on aina ollut ihan tarpeeksi vastusta omassa itsessäni.


 
29.09.2006 - 10:19
Muutama sana ennen kirjamessuille lähtöä. Että siis taas on se aika vuodesta, eikä Suurta Mullistusta ole vieläkään tapahtunut. En ole sen suositumpi, kuuluisampi, arvostetumpi kuin viime vuonnakaan näihin aikoihin. Olen ehkä hiukan enemmän väleissä oman sisäisen todellisuuteni kanssa. Otan sen jotenkin paremmin todesta ja suunnistan sen mukaan. Uskon siihen positiiviseen ääneen, joka jostain sielun uumenista vaivaisesti pihisee, enkä siihen soimaavaan, syyttelevään ääneen joka on niin menestyksekkäästi dominoinut minua koko elämäni ajan. Toivon, että se sielun uumenista vaivaisesti pihisevä ääni saisi vähitellen yhä enemmän pontta ja se soimaava ääni menisi nurkkaan häpeämään ja etsimään jotain vähän positiivisempaa näkökulmaa elämään. Olenkin aika toiveikas sen suhteen, että juuri noin tulee aikanaan käymään, vaikka juuri tällä hetkellä minulla olisi jälleen syy epätoivoon, koska siis työt eivät suju.

En pysty käytännöllisesti katsoen lainkaan keskittymään kirjoittamiseen. En pysty lukemaan romaaneja, en nuortenkirjoja, en hömppää, en dekkareita, en vakavasti otettavaa kirjallisuutta. Pystyn lukemaan jotain asiapitoista tekstiä, joskin sitäkin katkelmallisesti. Esimerkiksi zeniä olen nyt vähän opiskellut. Siis lukenut katkelmia sieltä täältä.  Mutta keskustelemaan minä pystyn. Ja on kummallista, että nykyään minä keskustelen ihmisten kanssa niin kuin ennen vanhaan tehtiin, nenäkkäin saman pöydän ääressä. Välillä kahden kesken, välillä ryhmässä. Olen aina eri mieltä muiden kanssa, se on hiukan rasittavaa. Keskustelujen aikana nuppini alkaa aina helottaa tulipunaisena, mutta vastapuoli on aina tyyni ja vakuuttunut oikeassaolemisestaan. Minäkin olen tietysti oikeassa, mutta silti minä helotan. Valvon öitä ja sorvaan seuraavana päivänä kiperiä vastineita joilla voin selättää keskustelukumppanini seuraavalla kerralla. En ymmärrä miksi minä teen tuollaista, mutta siihen minun energiani tätä nykyä menee.

Tuolla prosessilla on salattu yhteys asioihin, jotka ovat vaivanneet minua koko elämäni ajan, joita olen yrittänyt ratkaista usealla erilaisella tavalla, koskaan onnistumatta. Mietin että josko se ratkaiseminen nyt jo viimeinkin onnistuisi. Toivotaan. Mutta ongelmana on, että minun siis pitäisi nyt kiertää puhumassa kirjasta joka ilmestyi toista kuukautta sitten ja josta minä en edes muista mistä se kertoo, puhumattakaan että asia kauheasti kiinnostaisi. En tätä nykyä tunne itseäni lainkaan kirjailijaksi. Olen päätoiminen itsensä terapoija.

  
23.09.2006 - 21:22
Istuin tänään koko päivän mökin verannalla ja katselin järveä. Kesällä se ei kyllä kimalla samalla tavalla kuin nyt kun valo tulee matalammalta. Valo oli niin pehmeä ja järvi oli koko ajan pienessä, äänettömässä liikkeessä. Kaislikko ei ole vielä alkanut kellastua, mutta vesilinnut ovat jo kadonneet maisemista, mitä nyt yksi harmaahaikara näyttäytyi. Mies teki telkälle pönttöä ja kun se tuli valmiiksi, vietiin se Pukkisaareen että olisi sitten sopivasti olleentunut ensi kevääseen mennessä. Minä poimin matkalla pari kourallista vaaleita orakkaita, kai minä teen niistä huomenna kastikkeen. Illan hämärtyessä lepakkopopulaatio lähti liikkeelle rannassa olevasta ontosta haavasta. Ne lentelivät niin läheltä, että tunsin ilmavirran kasvoilla ja kuulin millainen nahiseva ääni niiden siivistä lähti.

Olen koko päivän miettinyt eilistä tapaamista. Vierasta ihmistä, josta tuli hetkessä äärettömän tuttu. Totta kai minä tiedän ettei vieraista ihmisistä tule tuttuja noin vain. Mutta yhden ihmeellisen hetken me vain istuimme siinä ja minusta tuntui kuin kaikki suojaukset olisivat olleet poissa. Ei ollut tarvetta pitää kulissia pystyssä eikä esittää mitään. Joskus voisi melkein luulla, että sellaiset hetket ovat elämän tarkoitus. Ainakin elämä niissä hetkissä näyttää sellaisen puolen itsestään, ettei yhtäkkiä osaa muuta kuin olla kiitollinen olemassaolostaan.
17.09.2006 - 20:31
Olin siellä häissä. En ollut kovin pitkään, koska piti tuoda äiti ajoissa nukkumaan, mutta kyllä kuudessa tunnissakin hääjuhlaa oli ihan riittävästi. Toisethan ne jäivät sinne sitten vielä jatkamaan. Hääjuhlan suunnittelijat olivat kyllä käyttäneet järkeä, sillä äitini oli pistetty samaan pöytään morsiamen mummon kanssa, heillä oli paljon yhteisiä puheenaiheita ja äiti viihtyi juhlissa hyvin. Minut oli pistetty samaan pöytään serkkuni ja hänen vaimonsa kanssa. Se oli minun kannaltani onnellista, sillä serkkuni on mukava ihminen, niin kuin hänen vaimonsakin. Keskustelu oli vaivatonta ja viihdyttävää, hetken tunsin itseni aivan normaaliksi, mutta sehän johtui tietysti vain siitä, että serkkuni ja hänen vaimonsa ovat mielenterveysalan ammattilaisia jotka osaavat käsitellä neurootikkoja. 

Häät olivat onnistuneet. Ruoka oli hyvää, viinaa oli riittävästi, hääpari näytti kauniilta ja onnelliselta. Kaikki siis hyvin. Mutta minulla on silti sellainen olo kuin minut olisi hakattu.

13.09.2006 - 17:06
Veljenpoika menee lauantaina naimisiin. Häitä on minun käsittääkseni suunniteltu ainakin vuosi. Tämän hääpäivänkin minä kuulin jo viime syksynä ja minun käskettiin pistää se kalenteriin. Silloin päivämäärä tuntui vielä olevan turvallisen kaukana. Mutta vähitellen se on lähestynyt lähestymistään ja nyt se on sitten edessä. Minä olen miettinyt vaatteitani, että pitääkö minun nyt taas ostaa jotain, kun juuri oli kauhea miettiminen hautajaisvaatteen kanssa. Lahjankin kanssa on ongelma, vaikka veljenpoika on periaatteessa tehnyt lahjan hankkimisen niin helpoksi kuin vain voi toivoa, koska he haluavat rahaa. Siispä he saavat minultakin rahaa, mutta kuinka paljon? Sanokaapa se.

Minä olen kiertänyt tätä teemaa ennenkin, mutta taas se on noussut mieltäni vaivaamaan, eli mikä minussa on vikana kun minä en pidä juhlista. Omia syntymäpäiviänikään en ole juhlinut sen jälkeen kun täytin kymmenen. Kyllähän minä periaatteessa haaveilen siitä, miten täyttäisin vuosia ja rakkaat ystävät ja sukulaiset läheltä ja kaukaa saapuisivat hurraamaan sitä että minä olen syntynyt maailmaan, mutta jotenkin ei pokka riitä järjestämään sellaisia juhlia. Onko se jokin syvälle piintynyt kokemus omasta arvottomuudesta, epäilys siitä että ei ne ihmiset kumminkaan halua tulla? Vai onko kysymys vain siitä, että minä olen tämmöinen, sosiaalinen kyllä, mutta omalla tavallani. Viihdyn pienissä intiimeissä porukoissa joissa ei harrasteta small talkia vaan puhutaan suoraan siitä mikä on sydämen päällä juuri sillä hetkellä. Minusta on turvallista ja mukavaa kun koolla on kaksi tai hiukan useampi, mutta kun porukka käy suuremmaksi, sisäinen puhekuplani tyhjenee eikä minulla ole mitään sanottavaa kenellekään, enkä myöskään pysty keskittymään mihinkään mitä joku toinen minulle sanoo, koska hermoni kiristyvät kaikesta siitä hälinästä ja ärsykepommituksesta mikä suuressa ihmisjoukossa syntyy.

Mietin onko minun mahdollista oppia nauttimaan juhlista?
Ja toisaalta: miksi kaikkien ihmisten pitäisi nauttia juhlista?
11.09.2006 - 21:53
Olen nyt jo kaksi päivää yrittänyt motivoitua keittämään aronian marjoista hilloa. Jos en kohta ryhdy tuumasta toimeen, ne aroniat varmaan ottavat jalat alleen. Luulen etten minä siinä vaiheessa jäisi niitä kaipaamaan. Vaikka marjat ovat kyllä kauhean terveellisiä, vahvistavat sydäntä ja sydänhän nyt aina kaipaa vahvistusta, se kun haikailee kaikenlaisen olemattoman perään ja marjat ehkä auttaisivat siihen. Minä etsin jo ohjeitakin. Eivät kuulosta monimutkaisilta joten kyllä kannattaisi. Tänään olen silti koko päivän juossut pakoon niitä marjoja ja nyt on jo liian myöhäistä. Jos alan nyt keittää hilloa, jotain menee kumminkin pieleen, kiihdyn, enkä saa unta ja se olisi kauheaa, koska jos en saa unta, huominen työpäivä menee yhtä tärviölle kuin tämäkin. En ymmärrä mikä minut yleensä sai poimimaan ne marjat. Jokin velvollisuudentunne varmaan, halu olla työteliäs kunnon ihminen. Jos ei ole muuta tekemistä, poimitaan marjoja ja keitetään hilloa, olkoonkin ettei hillo maistu kenellekään. Eikä minulla ole kyllä purkkejakaan mihin sitä hilloa laittaisi. Kellari olisi, että sen puolesta tämä homma kyllä onnistuisi. Mies sanoi, että ostetaan isompi pakastin, mutta paljonko se nyt sitten auttaisi. Sulloisimme pakastimen täyteen marjoja ja maksaisimme kauheaa sähkölaskua siitä hyvästä, että pakastin säilyttää uumenissaan marjat joita kukaan ei viitsi laittaa eikä syödä. Ensi syksynä sitten pitäisi kantaa jäiset marjat taloyhtiön biojäteastiaan, että tulisi tilaa uudelle vuosikerralle. Olen minä joskus sellaistakin harrastanut. Joinakin hulluina vuosina tein ämpärikaupalla kurpitsapikkelssiäkin. Kuvittelin kai, että vaikka aina olen inhonnut kurpitsapikkelssiä, enkä ole koskaan nähnyt kenenkään vapaaehtoisesti syövän sitä teelusikallista enempää, minä itse innostuisin kuitenkin kauhomaan sitä kitusiini saavikaupalla vain siitä riemusta että olen itse kasvattanut kyseisen kurpitsan. Onneksi minä en sentään moiseen hulluuteen ole ollut tänä syksynä sortumassa. Mutta nuo marjat. Minä en tiedä mihin minä olen kadottanut sisäisen perheenemäntäni, se on mennyt ihan kerta kaikkiaan kadoksiin. 
01.09.2006 - 10:27


Kuva: SusuPetalin kuvapalvelu

Wsoy:ltä tuli paketti. Ihmettelin että mitä ne nyt minulle lähettävät. Hain paketin postista ja siellä oli viisi kappaletta Sisu Tähtinen ja kohtalokasta sambaa. Mukana oli sellainen lappu, jossa sanottiin että kysymyksessä ovat minun tekijänkappaleeni toisesta painoksesta. Enpä tiedä, jotenkin minä kuvittelin joskus, että kun kirjasta otetaan toinen painos, niin kellot soivat, hurraahuudot kaikuvat, minua taputetaan selkään. Mutta tietyllä tavalla olen oppinut jo sopeutumaan siihen kuinka vähäeleisesti nämä hommat hoituvat. Onhan tuo kuitenkin lohdullinen havainto, että omalla tavallaan kirja voi olla elossa, vaikka minä en tiedä sen elämästä mitään.

Itse olen nyt keskellä kirjoittamisprosessia josta en halua kertoa mitään, koska olen huomannut että keskeneräisistä töistä kirjoittaminen halvaannuttaa prosessin. Se on ehkä vähän sama tilanne kun ruokaa laittaessa. Rakastan kokkaamista, mutta en osaa laittaa ruokaa jos joku katsoo. Siksi en halua, että vieraat tulevat auttamaan ruuanlaitossa, vaikka toisaalta se voisi olla kätevää koska ainesten silppuamiseen ynnä muuhun semmoiseen menee aina paljon aikaa ja on hiukan ikävää hääriä yksin keittiössä kun toiset vetävät viiniä olohuoneessa ja juoruilevat innokkaasti. Mutta jos haluan, että ruoka onnistuu, edellytyksenä on, että häärin keittiössä yksin. Jotenkin tämä pätee myös kirjoittamiseen.

27.08.2006 - 08:39
Tänä kesänä olen opetellut uudestaan kalastamaan verkoilla. Kun olin lapsi, mökillä aina kalastettiin. Minä jouduin soutamaan kun isä tai veli laskivat verkot. Niiltä ajoilta on jäänyt painajaismaisena muistona mieleen huudot: souda! ei kun huopaa! älä enää! etkö sinä tajua, souda, souda!  Yleisin kala oli lahnaa muistuttava sulkava, joita ei käytetty ruuaksi, vaan haudattiin puutarhaan marjapuskien väliin mistä ketut kävivät yöllä kaivamassa ne ylös. Minun tehtäväni oli aina irrotella roskakalat verkosta. Arvokkaammat kalat irrotti isä tai veli.

Jotenkin nuo souda! huopaa! souda! kommennot olivat jääneet alitajuntaan kaikumaan ja saivat vähän karttamaan verkkokalastajaksi ryhtymistä, vaikka muutamia kertoja on tullut verkkoja laskettua myöhemminkin. Olen ajatellut tuota kalastusasiaa paljon, että se voisi olla kannattavaa koska syön kalaa monta kertaa viikossa ja se on aika kallista, mutta aina on kesä sitten kuitenkin mennyt ilman että olisimme mökillä ryhtyneet aktiivisesti kalastamaan. 

Tänä keväänä tyyli muuttui. Ostimme pelastusliivit ja uudet verkot ja hankimme kalastusluvat ja siitä pitäen olemme laskeneet verkot ainakin viikonloppuisin. On ollut merkittävä havainto, että verkot voi   laskea ja nostaa karjumatta naama punaisena että souda eikun huopaa, huopaa etkö sinä nyt ymmärrä.

Kalastaminen on siitä metkaa puuhaa, että kalathan eivät järvessä liiku missä tahansa,  vaan niillä on omat lempipaikkansa. Olen aina tiennyt, että Pukkisaaren kärjestä sata metriä Hurulanvuoren suuntaan on matalikko, jonka vieressä on syvänne ja niiltä nurkilta tulee hyvin kaloja. En tiedä mistä johtuu, että vaikka tämä kalamesta oli perheemme tiedossa, sitä ei juurikaan käytetty, vaan verkkoja laskettiin milloin mihinkin, usein sangen laihoin tuloksin. Ehkä ihmisen on vaikea uskoa että se olisi kalojen kanssa tuolla tavalla, että pitää tietää missä ne liikkuvat. Keväällä me kumminkin etsimme paikan, jossa matalikko sijaitsee ja siitä pitäen olemme laskeneet verkot sen lähistölle. On ollut kannattavaa puuhaa. Eilenkin saimme kolme isoa siikaa, kuhan ja neljä todella isoa ahventa. Kuhia olemme kesän aikana saaneet enemmän kuin olemme huomanneet laskea, samoin ahvenia. Olemme saaneet mateenkin. Koko kesä on syöty kalaa ja sitä on nyt jo aikamoinen kasa pakastimessakin.

Mitä tästä opimme? No minä olen ainakin oppinut sen, että kannattaa uskoa mitä viisaammat ovat kertoneet. Kalaa on helppo pyydystää kun tietää missä se liikkuu. Jos ei tiedä missä kala liikkuu, saaliina on pelkkää sulkavaa. Joka tietenkin on kala sekin, mutta käyttökelvoton ellei sitten pidä kutsumuksenaan kettupopulaation elättämistä. Tätä viisautta voisi sitten ehkä soveltaa myös muilla elämän alueilla. Ehkä.

Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Sivut
Lisätietoja
laskuri

>
Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta