Tänään meni jo paremmin. Tapasin kolme ryhmää yläasteikäisiä ja herättyäni aamuyöstä murehtimaan kuinka selviydyn kirjailijavierailusta kunnialla, keksinkin tehdä itselleni kysymyksiä joihin sitten vastasin. On nimittäin niin, että minun on kauhean vaikea selittää mitään ellei joku kysy. Jos ei kukaan kysy, minusta tuntuu ettei ketään kiinnosta ja jos ei ketään kiinnosta, en osaa sanoa mitään kiinnostavaa, olen jotenkin sillä tavalla rakennettu. Sen vuoksi keksin itselleni kiinnostavia kysymyksiä, jotka sitten esitin itselleni ja vastasin vuolaasti. Erityisen mukavaa oli, että spontaaneja kysymyksiäkin sitten tuli oppilaiden puolelta ihan yllättäen ja kohtasin tytön joka oli lukenut Maanantaisyndrooman kolmesti, koska se on niin hyvä kirja. Yksi tytöistä kysyi, että saanko vaikuttaa kirjojeni kansiin ja kansitraumani uhkasi jälleen revetä liitoksistaan, mutta sain suurimman ahdistukseni taltutettua ja totesin tyynesti, että saan jonkin verran, mutta lopputulos on aina korkeammassa kädessä.

Huomenna vielä kolme ryhmää ja sitten kotiin.

Tai tarkemmin sanoen Seinäjoelta, sillä juuri nyt istun Seinäjoen kirjastosta. Esitän täällä vähän epäluontevasti ja epäuskottavasti elävää kirjailijaa ja olen nähnyt eläviä koululaisia, jotka ovat paljon kiinnostavampia kuin kirjailija jonka elävyys tähän vuodenaikaan on enemmän kuin kyseenalainen. Harmi sinänsä, etten osaa olla kiva kirjailijavieras, höpisen omiani ja vaikka minulla on luntta, ajatukseni harhaantuvat ja unohdan mitä piti sanoa heti kun joku hiukankin poikkeaa käsikirjoituksesta.

Nytkin minun piti kertoa, miten syvällisille urille ajatukseni ovat menneet kun minulla on ollut kotieläimiä joiden elämää olen seurannut. Miten kummallista on, että eläimet tulevat jostain ja sitten ne katoavat. Olin siis jollakin tavalla filosofinen. Koululaiset innostuivat kuultuaan, että minulta on juuri kuollut kissa ja he intoutuivat yksi kerrallaan kertomaan, miten heiltä on kuollut kissa, koira, kani, undulaatti, akvaariokala. Olihan se mielenkiintoista, mutta ei minun pitänyt eläinten kuolemisesta puhua.

Huomenna on edessä yläasteikäiset. Kolme ryhmää. Joku tulee hakemaan minua hotellista puoli kahdeksalta aamulla.

Nyt loppuu tietokoneaika. Olisi kova sana jos joku osaisi kertoa mitä Seinäjoella voi tehdä maanantai iltana, tai vaikka tiistai-iltana sillä olen täällä vielä huomennakin. Näytetäänköhän täällä elokuvia.

Hiihtäminen on vaikeaa. Suksien voitelu on tiedettä. Minulla on onneksi vuokrasukset ja persoonallisia myssyjä käyttävät vuokraamonpojat yrittävät saada suksiini pitoa, mutta ei se onnistu. Sukset lipsuvat, ylämäet pitää kavuta harkanvarpailla ja alamäet putoan kuin kuula. Yleensä päädyn turvalleni hankeen. Käveleminen olisi huomattavasti helpompaa, mutta sitähän täällä ei periaatteessa saisi harrastaa. Täällä ajellaan autolla, moottorikelkalla, ehkä porolla ja koirilla, tai sitten hiihdetään. Kapinoin kuitenkin sen verran, että kävelin tänne Muonioon. Kuusi kilometriä. Sekin on tietysti kapinaa, että tulin tänne kirkonkylälle, vaikka pitäisi mennä ylös tunturiin ja iloita lumisista männyistä ja muusta sellaisesta. Kuunnella hiljaisuutta ja muuta sellaista. Nyt olen jossain matkamuistoja myyvässä pömpelissä, jossa saisi viidellä eurolla katsella planetaariossa revontulia. Jätän väliin kuitenkin. Join rooibosta ja söin pullan. Paluumatkaa varten on rasia friteerattuja neulamuikkuja. Olen saunonut päivittäin ja huolehtinut siitä, että porukalla on ruokaa. Eilen tuli juotua alkoholipitoisia juomia ja tänään olo on hiukan ankea. En ole kirjoittanut yhtään postikorttia, joten ottakaa tämä sellaisena. Terveisiä Muoniosta!

Minulla on jatkuvasti nälkä, mutta ei hätää, täällä saa ruokaa viisi kertaa päivässä. Ennen aamupalaa on aikaa kirjoittaa muutama rivi.

Leirillä on käytössä sellainen systeemi, että joka päivän päättyessä jokainen ottaa tarjottimelta päivän värin ja tipauttaa kippoon. On siis leikattu sinisiä, vihreitä, keltaisia, oransseja, mustia ja ruskeita lappuja joista sininen tarkoittaa rauhallista, vihreä tyytyväistä, keltainen iloa, oranssi energisyyttä, musta väsymystä ja ruskea on blääh. Nämä kunakin päivänä kulhoon tipautetut laput isoset sitten liimaavat kartongille ja seuraavana päivänä voidaan katsella millaiset värit ja tunnelmat leirillä on ollut. On ollut hauska seurata keltaisten ja oranssien lappujen lisääntymistä. Eilisessä kipossa ei tainnut olla yhtään ruskeaa eikä mustaa. Minäkin pistin kippoon jo toisen peräkkäisen keltaisen, oli vähällä etten valinnut oranssia, mutta ei sentään, sehän ei olisi lainkaan satakuntalaista.

Jokainen vetäjä joutuu vuorollaan pitämään iltahartauden ja olen stressanut omaani suurin piirtein tammikuusta asti. En ole muistaakseni koskaan elämässäni pitänyt minkäänlaista hartautta ja periaatteessa olin ajatellut, että niin voisi olla tulevaisuudessakin, en ole oikein hartausihminen. Mutta nyt se tuntui ikään kuin kuuluvan velvollisuuksiin. Ratkaisin asian niin, että pyysin yhdeltä leiriläiseltä lupaa säveltää runo jonka hän oli kirjoittanut. Hän suostui, mikäli hyväksyttäisin melodian hänellä, mikä oli minusta erityisen fiksua. Juuri niin pitää toimia, on syytä huolellisesti ja tiukasti pitää huolta tekijänoikeuksistaan ja valvoa millaisissa yhteyksissä omia hengentuotteita käytetään. Laulan siis hänen runonsa ja säestän itseäni kitaralla. Sitten laulan vielä toisen laulun: Mikään ei ole enää samaa, vaikka kaikki ois ennallaan. Se on laulu, jonka tein käytyäni itse rippikoulun.

Jännittää sikana, vai kuinka nykyään sanotaan.