 |
|
|||
 |
|
||
|
02.08.2008 - 20:35
Haluan kesän jo vedellessä viimeisiään vielä mainostaa Suomen ehkä parasta kalaravintolaa, joka löytyy Reposaarelta.
Olen hiukan huolissani sen puolesta, toivottavasti aiheetta. Nyt vain on niin, että Reposaari on kovasti muuttunut viime vuosina, oli ne loma-asuntomessutkin kelluvine huviloineen. Sinne on tullut myös virtaviivainen uusi kalaravintola, jonka toistaiseksi olen kiertänyt kaukaa, ihan vain periaatteen vuoksi. En minä suorastaan vastusta Reposaaren muuttumista, koska onhan se ollut aika unohdettu kolkka. Mutta toisaalta sen viehätys on ollut juuri siinä, että se on niin unohdettu kolkka ja minä olen voinut käydä siellä toteamassa, että tämän muuttuvan ja myllertyvän maailman keskellä on jotain muuttumatonta, nimittäin Reposaari. Mutta nythän se ei sitten enää pidä ihan paikkaansa, ja kaikkeen muutokseen liittyy myös murhetta koska uuden tullessa katoaa väkisin jotain siitä, mikä oli vanhaa. Jos on ollut kiintynyt entiseen, niin uusi uljas Reposaari ei ole pelkästään riemun aihe.  Ravintola ei koreile trendikkäillä ulkomainoksilla, mutta sen ei kannata antaa hämätä, koska mistään ei saa niin hyviä silakoita kuin täältä.  Erityisesti ravintolan tomaattisilakat ovat olleet niin suuresti suosiossani, että olen opetellut tekemään niitä myös itse. Se tapahtuu näin: Ota puolisen kiloa silakkafileitä (ja kyllä, jos olet perfektionisti ruuan suhteen, fileet kannattaa tehdä itse) kääri ne rullalle niin että lihapuoli jää pintaan ja lado voideltuun uunivuokaan. Pippuroi ja ripottele suolaa. Silppua sipuli ja ripottele se tasaisesti rullien päälle. Ota noin desilitra tomaattipyrettä, mausta se etikalla (ehkä ruokalusikallinen, itse vain lurautan) ja reippaasti (runsas ruokalusikallinen) sokeria ja sitten öljyä ehkä puoli desiä. Sitten levität mössön silakoiden ylle. Annos uuniin hautumaan n. 175 asteessa ja saavat olla siellä hyvinkin tunnin. Itse tykkään siitä kun tomaattipyre alkaa tummua. En tiedä mitä ravintolan kokki mahtaisi tuumia tästä minun reseptistäni, mutta tätä kun noudattaa, tuloksena on silakoita jotka ovat ainakin melkein yhtä hyviä kuin Reposaarella. Tarjolla olleet anjosvissilakat veivät nekin kielen mennessään ja päätin että niitäkin pitää kyllä kokeilla. Poistuinkin ravintolasta vakain aikein ryhtyä tästä lähin syömään entistä säännöllisemmin silakkaa. Ehkä jopa suolaan itselleni talveksi tiinullisen silakkaa jos mies jää vuorotteluvapaalle, niin kuin suunnitelma on, perheen tulotaso romahtaa.  Silakkaruokien ahmimisen jälkeen kannattaa käveleskellä meren rannalla maisemia ihaillen. Itse tykkään, että nykyajan tyylimyllyt ovat ihan yhtä kauniita ja tunnelmallisia kuin entisajankin tuulimyllyt, mutta taidan olla mielipiteineni vähemmistössä. 24.07.2008 - 23:06
 Olette varmaan jo kyllästyneitä näihin tieasioihin, mutta kun jokaisella ihmisellä on oma tiensä ja minun tieni on tässä.  Tien vasemmalla puolella näyttää tältä.  Ja oikealla puolella näyttää tältä. Tien ei oikeastaan pitäisi ollenkaan kantaa, mutta niin vain sitä on kuljettu kolmekymmentä vuotta. Ehkä minä siksi olen niin kiintynyt tähän tiehen, että minunkin elämäni on ollut vähän samanlaista kellumista. Sitä toivoisi, että olisi jokin kiinteä pohja, jonka varaan voisi rakentaa, vaan ei sitä ole ei tässä elämässä. 16.07.2008 - 16:52
Alan henkisesti valmentautua tiekokoukseen, joka pidetään kesämökillämme ensi lauantaina. Tien päässä olevaa mökkiläistä lukuunottamatta kaikki tien asukkaat ovat etäisiä sukulaisiani.
Varsinaiset asialliset asiat liittyvät siihen, että tilataanko ensi vuonna kaksi kuormaa sepeliä, vai pärjättäisiinkö yhdellä, niin kuin tähänkin asti. Mutta muut käsiteltävät asiat tuppaavat pitkittämään kokousta, mikä tietysti tavallaan ihan hyvä, koska muissa merkeissähän me emme koskaan tapaa. Olen osallistunut tiekokouksiin ehkä viitisen kertaa ja joka kerta siellä on käyty läpi sama kiihkeä dialogi. Sukulainen 1 kysyy Sukulainen 2:lta että eikö tämä voisi kaataa tietä varjostavasta kuusimetsästään muutamia puita niin että aurinko pääsisi paistamaan. Nyt tie on yleensä jäässä vielä vappuna. Sukulainen 2 sanoo, että eikö niitä tienmutkan ruusupuskassa olevia kivenmurikoita voisi siirtää, koska hän tökkää aina talvella auransa niihin kiviin ja se on joka kerta sadan euron menoerä. Sukulaiset 1 ja 3 sanovat yhteen ääneen, että ne kivet siellä ruusupuskassa ovat Ellilän lampolan historialliset nurkkakivet, niitä ei voi siirtää. Johon Sukulainen 2 toteaa, että ei niitä puitakaan sitten kyllä voi kaataa. Tämän jälkeen tunnelma yleensä on aika kuohuvainen ja saattaa syntyä tiukkasävyistä sanailua siitä onko tietä yleensäkään hoidettu viime vuosina mitenkään asiallisesti. Siinä vaiheessa yleensä Sukulainen 4 ryhtyy toppuuttelemaan. Lopulta päädytään siihen, että kaikki tehdään ensi vuonna suurin piirtein samoin kuin tähänkin asti. En tiedä päätyyköhän pääni vadille, kun kirjoitan näin tulenarasta asiasta nettiin, muttta tuleva tiekokous on painanut mieltä jo muutaman viikon, varsinkin sen jälkeen kun sattumalta kuulin että minun olisi pitänyt kutsua kokous koolle viime vuonna. Minä olen tähän asti luullut, että puheenjohtaja kutsuu kokoukset koolle, siksi kokous saatiin aikaiseksi vasta nyt. Jännittää, että millaisia keskusteluja tien ympärillä tänä vuonna käydään. Olen jo kuullut, että tienvarren puskat tulevat silmille, ne pitäisi ehdottomasti raivata pois. Suurin osa puskista kasvaa juuri meidän tieosuudellamme, olemme siis olleet siinäkin laskoja. On oikein, ettei minulle ole elämässä annettu merkittäviä luottamustehtäviä, koska minulla uhkaa mennä hermot yhden pikkuisen tienkin vuoksi. 08.07.2008 - 19:39
Kaveri vinkkasi että Maariankadulta löytyy putiikki joka myy kiinnostavia venäläisiä kalasäilykkeitä edulliseen hintaan. Koska olen suuri kalasäilykkeiden ystävä, suunnistin kauppaan. Ostin purkin turskanmaksaa ja toisen purkin mustekaloja ja sitten huomasin alahyllyn korissa muoviin käärittyjä kuivia, pieniä kaloja, jotka minä olen oppinut tuntemaan nimellä sulkava, mutta muovissa luki, että kala oli latikas. Eli lahna. Siinä tapauksessa ne olivat hyvin pieniä lahnoja. Myyjä ei osannut ollenkaan suomea, joten en voinut kysyä mitä kummaa näillä pienillä latikkailla oikein tehdään. Onko se jokin herkku? Pieni latikas maksoi melkein viisi euroa, vai oliko se sittenkin kilohinta. Mutta se oli siinä siis kokonaisena, päineen, pyrstöineen, suomuineen. Miten sellainen kuiva suolattu latikas valmistetaan ruuaksi? Irtoaako siitä jotain syötävää? Mutta ennen muuta haluaisin ymmärtää, miksi joku haluaa ostaa kuivan suolatun latikkaan, vaikka torilla ja marketeissa myydään joka päivä tuoretta kalaa.
Muuten putiikki oli oikeastaan pettymys. Mies kyseli myyjältä, että onko heillä hapukapsasmehua, mutta ei ollut, ei edes hapukapsasta. Minä sen sijaan olen kunnostautunut kalapullatehtailijana. Järvestä on noussut kiloisia säyneitä ja toutaimia isojen särkien ohella, ja näistä aineksista tulee ihania kalapullia sillä tavalla, että ensin kypsentää kalat mikrossa kokonaisina. Sitten irrottaa lihat ruodoista, puristaa joukkoon valkosipulia, silppuaa tilliä, ripottelee vähän suolaa, rikkoo joukkoon pari kananmunaa ja hiukan lurauttaa joukkoon myös kevytkermaa makua pyöristämään. Ainekset mössätään sauvasekoittimella, pyöritellään palleroiksi ja paistetaan. Yritän muistaa ottaa kuvia kalapullista kun seuraavan kerran teen niitä.  24.06.2008 - 22:32
 Kansanuskomuksissa sateenkaari on ennustanut aarteen löytymistä. Kun olin lapsi, juuri noilla main, missä sateenkaari osuu maahan, seilaili useana kesänä optimistijolla, jonka punaisessa purjeessa oli leveä valkoinen raita. Olin yksinäinen ja ikävissäni ja istuin kivellä ja katselin miten jolla kieppui vastarannalla. Minusta tuntui aina, että vastaranta oli hyvin kaukana, se oli aivan toinen maailma, onnellisten ihmisten huoleton ja päivänpaisteinen ulottuvuus, johon minulla ei ollut asiaa. Kaipasin tuonne, juuri tuohon paikkaan, jossa sateenkaari iskeytyy maahan, mutta tiesin etten koskaan pääsisi sinne. Aina kun menen mökille, muistan sen jollan. Mietin kuka sen kanssa purjehti, ja missä hän on nyt. Haluaisin tavata hänet ja kysyä, vetikö hänen onnensa vertoja mielikuvilleni. Mietin myös oliko hän vain lyhytaikainen vieras näillä rannoilla, vai oleileeko hän edelleen tuolla sateenkaaren päässä, hän vain on jo liian kankea ja suurikokoinen pelleilläkseen pikkuisen jollan kanssa. Yleensä käyn kerran kesässä vastarannalla ja katselen miltä maailma sieltä käsin näyttää. Paljain silmin en erota laituriamme, en venettä, en tuttua kiveä, mutta tiedän että ne ovat siellä ja tajuan että vastarannalta katsoen on voinut näyttää hyvinkin tunnelmalliselta, kun pikkutyttönä lähdin vanhalla, vuotavalla puuveneellämme järvelle ja soudin kirkolle katsomaan pyhimyksiä.   Siihen aikaan kirkkoon pääsi, kun tiesi missä avainta pidettiin. Minulla oli tapana leikkiä kirkossa ja koin tyrmistyttävänä vääryytenä, kun kirkko siirtyikin eräänä vuonna nykyaikaan. Oveen ilmestyi aukioloajat ilmoittava lappu ja avain katosi piilostaan. Ehkä olin käynyt siellä hiukan liian usein ja pyhimysten pelättiin kuluvan katseitteni vuoksi.  06.05.2008 - 09:28
Eilisessä palaverissa kävin yhteistyökumppanin kanssa läpi yhteiset keskeneräiset projektit, jotka pitäisi saattaa johonkin järkevään vaiheeseen. Yhteistyökumppani piirsi hankkeista hienon pampulataulukon, josta jokainen hanke löysi oman paikkansa ja viereen piirrettiin neliön muotoinen laatikko, jossa lueteltiin asioiden vaatimat toimenpiteet. Joukossa mm. oman kustantamon perustaminen. Olisiko jollakin järkeviä vinkkejä? Paitsi se Saaran vinkki, että ei kannata perustaa, koska kirjoista on muutenkin jo liikaa tarjontaa.
Pampulataulukon piti auttaa jäsentämään työmäärää, mutta minä oikeastaan hiukan lamaannuin, koska kiinnostavaa tekemistä on niin paljon, mutta kaikki hankkeet edellyttäisivät juuri nyt valtavaa panostusta. Minulla menee kauheasti aikaa kaikkeen aivan ylimääräiseen harmiin. Kuten eilenkin, kun aloin suunnitella leiskaa lasten ratsastussivustoa varten, niin yhtäkkiä minulta katosi värit. Siis koneesta. Valitsinpa minkä hienon värin tahansa, aina kun yritin sävyttää leiskan taustan, se muuttui harmaaksi. Vähän aikaisemmin olin yrittäessäni opetella hallitsemaan Picasaa, onnistunut jollakin tavalla asentamaan äitini kuvan tietokoneeni taustakuvaksi. En voinut ymmärtää miten se oli päässyt tapahtumaan ja sitten minun piti jälleen askarrella aika pitkään, ennen kuin sain sen kuvan pois sieltä. Sitten minulla olikin jo hiki ja tuntui, että nythän ne päivän työt tulikin tehtyä ja voisi huilata välillä. Mutta todellisuudessa en ollut saanut mitään aikaiseksi, pelkästään sotkenut asioita. Ja sitten keitin kikherneitä ja ajattelin, että kyllä minä ne muistan, teen vain hiukan tätä leiskaa tässä ja vahdin kattilaa samalla. Etsiskelin sopivia kuvia, suurentelin ja pienentelin, säädin ja paikkailin ja mietin että mitä ruokaa se naapuri mahtaa laittaa kun krääsä tuntuu täällä asti. No arvaatte varmaan, että kikherneet olivat mustana paakkuna kattilan pohjassa. 03.04.2008 - 08:43
 Yritin Kiasman vessassa ratkaista mitä mieltä olen nykytaiteenmuseon saniteettikalustoratkaisuista. Tuo robusti pesuallas on tietysti omalla tavallaan kovin tyylikäs, mutta jotenkin se tulisi paremmin edukseen, jos ympäristö olisi hiukan vähemmän robusti. Tarkoitan nyt lähinnä noita oikeassa alakulmassa näkyviä virityksiä, valkoista johtoa ja mustalla jätesäkillä verhottua roskapyttyä.  Eniten ihmettelin kuitenkin, että taiteellisen lavuaarin kumppaniksi on pistetty tällainen valkoinen peruspytty, joita myydään tarjouksessa rakentamisen erikoisliikkeissä. Sellainen ostetaan yleensä siinä vaiheessa kun nyt vaan tarvii saada halvalla pytty jostain, eikä ole aikaa, eikä rahaa, eikä voimavaroja säätää noiden tyylikysymysten kanssa. Mutta ei tässä mitään. Kiasman vessa toimi niin kuin vessojen kuuluu, joten siinä mielessä minulla ei ole mitään valittamista. **** Edellisen postauksen kommenteissa tuntematon ystäväni Freud ja Sedis ehdottelevat, että ehkäpä minun olisi aika nyt kirjoittaa vähän toisenlainen kirja. Niinpä kyllä, varmasti näin on ja ehkä sellaisen joskus teenkin. Mutta mitä se oikeastaan käytännössä minun kohdallani tarkoittaa, jos kirjoittaisin "toisenlaisen kirjan"? Sehän tarkoittaa myös sitä, että vaihdan kohderyhmän. En kirjoita vain toisenlaista kirjaa, vaan ajattelen kirjoittaessani toisenlaista yleisöä kuin tähän asti. Todelliset taiteilijat väittävät, ettei taiteilijalla kuulukaan olla kohderyhmää, hänen pitää vain katsella sisäisiä näkyjään ja seurata niitä. Minäkin olen aina pitänyt tuota tavoitteena, mutta en silti usko, että se kenenkään kohdalla toteutuu. En usko kenenkään olevan riippumaton yleisöstä. Joskus tosin palautteeseen saattaa pystyä suhtautumaan käänteisesti, toisin sanoen murska-arviota on mahdollista pitää taiteellisena voittona. Muistelen M.A.Nummisen maininneen jotain tällaista konsertistaan, josta yleisö oli paennut paikalta. Mutta tällaisessakin tilanteessa taiteilija on kuitenkin sidoksissa yleisöönsä. Minulla on oma yleisöni, mutta kuten Karpalo tuon samaisen ketjun kommentissa sanoi, se on ollut väärä yleisö. Valitsin sen aikoinaan tietoisesti, koska ajattelin, että jonkun pitäisi kirjoittaa voimauttavia kirjoja tavallisen ongelmaisille tytöille joiden voi olla vaikea uskoa omaan arvoonsa tässä täydellisyyden tavoittelua arvostavassa maailmassa. 01.04.2008 - 09:53
Olen kyllästynyt olemaan kirjailija. En ole kyllästynyt kirjoittamiseen, mutta olen kyllästynyt toimimaan kirjallisuusmaailmassa. Tosin enhän minä ole siellä koskaan varsinaisesti toiminut, mitä nyt kirjoittanut ja julkaissut kirjoja.
Voi olla, että olen yleensäkin kyllästynyt toimimaan maailmassa. Ihmisten mielenkiinnonkohteet tuntuvat minusta niin tyhjänpäiväisiltä ja jopa vähän pelottavilta. Miksi he vauhkoavat ministerin tekstiviesteistä ja katselevat televisiosta Tanssii tähtien kanssa- ohjelmaa? Ja miksi kirjallisuudessa pyritään luomaan näitä mytologisia Kirjailija-hahmoja sen sijaan että kiinnostuttaisiin siitä mitä he oikeastaan kirjoittavat? Kun kirjailija saavuttaa tietyn aseman, kaikki mitä hän kirjoittaa, muuttuu kullaksi. Minulla on joka tapauksessa tarve uudistua. En ole koskaan saavuttanut rentoa, hyväntuulista suhdetta siihen kirjallisuuteen, joka näkyy mediassa. Toisaalta ajattelen, että kiinnostavimmat kirjat löytyvät enemmän tai vähemmän marginaalista. Toisaalta olisin toivonut omille kirjoilleni enemmän näkyvyyttä. Ristiriitaistako? Ehkä. Mutta toivoisin, että ihmiset kiinnostuisivat vähän toisenlaisista asioista, kuin heillä on taipumus tehdä. Kai tämä on sitä elitismiä sitten. Kun silmäilen aikaansaannoksiani, totean ne sangen vaatimattomiksi. Toisaalta olen tekosistani ihan ylpeä. Minulla on ollut oma missio, se ei ole mennyt läpi, vain muutama ihminen on ymmärtänyt mihin olen pyrkinyt, mitä olen tehnyt, mutta ehkä se riittää. Sen täytyy riittää. Olen halunnut näyttää, että aivan tavallisen ihmisen tavallinen elämä on epätavallisen arvokasta ja muistamisen arvoista. Nyt koen tulleeni erään tien päähän. Voi olla, etten koskaan enää julkaise yhtään kirjaa. Toisaalta voi olla että julkaisenkin. Jos julkaisen, voi olla, ettei kukaan muu huomaa muutosta, mutta minä itse tiedän miten olen muuttunut ja se riittää. Lisäys: SusuPetalin yllyttämänä kävin lukemassa Jarkko Tontin postauksen ja siitä seuranneen keskustelun aiheesta Kuka on taiteilija. Tuossa oikein kouluesimerkkimäisesti tiivistyy se, mikä minusta tässä kirjailijaelämässä on aivan käsittämättömän vastenmielistä ja kyllästyttävää. Povaan Tontille loistavaa uraa Kirjailijaliitossa ja erilaisissa apuraha ja muissa raadeissa. 31.03.2008 - 08:48
 Tämän näköisessä mörskässä me asuimme viikon sulassa sovussa, neljä aikuista ihmistä, kolme naista ja mies. Hassua sinänsä, ettei kukaan meistä tajunnut että kysymyksessä oli paritalo, ennen kuin seinän takaa alkoi kuulua mökää. Siihen asti olimme olleet siinä autuaassa uskossa, että asuimme erämaamajassa, yksin villin luonnon keskellä.  Maisema Olostunturin huipulta, kiipesimme sinne viimeisenä päivänä ja kyllä otti lujille, vaikkei nousua niin kauheasti ollutkaan. Olostunturi on vain 500 metriä meren pinnasta ja mökkimme sijaitsi rinteessä. Joku taisi arvella, että tuolla etäällä häämöttäisi Pallas, mutta minä en mene vannomaan mikä se on.  Tämä olkoon todistuskappale siitä, että tosiaankin hiihdin siellä 35 vuoden tauon jälkeen. En oikein saanut tuohon suksihommaan makua. Siis ennen muinoinhan sukset keksittiin, jotta olisi helpompi liikkua umpihangessa. Nyt maastossa risteili tiheä latuverkosto ja latujen välissä oli kova polku, jota olisi ollut aivan helppo kävellä, mutta ei voinut kävellä ei, koska pitää hiihtää. Minun on edelleenkin vaikea käsittää, miksi pitää hiihtää, kun käveleminen on niin paljon nopeampaa ja helpompaa ja hauskempaa. Ps. huomasin Hömpän helmistä, että Asentoja on ilmestynyt. Siinä on siis minultakin novelli. Oikeastaan ihmetyttää miksi minun novellini on siellä, kun naissukupuolta edustamaan saatiin jo verevämpi pakkaus, nimittäin Susu Petal. Kirjaa työstävillä herroilla oli kova tuska päällä, nainen piti kirjaan saada vaikka väkisin, mutta kaikki kiinnostavammat morsiot Kaari Utriota myöten kieltäytyivät kohteliaasti. Koska olen kirjoittanut kirjoja lapsille ja nuorille, joillakin on herännyt kysymys siitä, miten tällaisessa kirjassa esiintyminen oikeastaan sopii satutädin imagooni. Itse en näe asiassa suurta ristiriitaa, seksi on aika olennainen osa ihmiselämää ja seksinovelleissa on se hyvä puoli, että jos lukija ei ole kypsä ottamaan vastaan sen maailmaa, hän todennäköisesti jättää lukemisen kesken. Kuvallinen seksi on mielestäni siinä mielessä ongelmallisempi, koska kyseenalaisilla sivuilla surffatessa voi hyvinkin ehtiä näkemään asioita joita ei ehkä olisikaan vielä kypsä ottamaan vastaan. Puhumattakaan sitten mainonnan, televisiosarjojen ja elokuvien sisältämästä pehmopornosta, jossa ei varsinaisesti näytetä mitään erityistä, mutta annetaan ymmärtää kaikenlaista, minun mielestäni erittäin kyseenalaista. Oma novellini onkin oikeastaan kommentti siihen, millaisia ideologioita ihmiset ovat mediasta omaksuneet seksuaaliseen nautintoon ja haluttavuuteen ja muuhun sellaiseen liittyen. 27.03.2008 - 13:14
Hiihtäminen on vaikeaa. Suksien voitelu on tiedettä. Minulla on onneksi vuokrasukset ja persoonallisia myssyjä käyttävät vuokraamonpojat yrittävät saada suksiini pitoa, mutta ei se onnistu. Sukset lipsuvat, ylämäet pitää kavuta harkanvarpailla ja alamäet putoan kuin kuula. Yleensä päädyn turvalleni hankeen. Käveleminen olisi huomattavasti helpompaa, mutta sitähän täällä ei periaatteessa saisi harrastaa. Täällä ajellaan autolla, moottorikelkalla, ehkä porolla ja koirilla, tai sitten hiihdetään. Kapinoin kuitenkin sen verran, että kävelin tänne Muonioon. Kuusi kilometriä. Sekin on tietysti kapinaa, että tulin tänne kirkonkylälle, vaikka pitäisi mennä ylös tunturiin ja iloita lumisista männyistä ja muusta sellaisesta. Kuunnella hiljaisuutta ja muuta sellaista. Nyt olen jossain matkamuistoja myyvässä pömpelissä, jossa saisi viidellä eurolla katsella planetaariossa revontulia. Jätän väliin kuitenkin. Join rooibosta ja söin pullan. Paluumatkaa varten on rasia friteerattuja neulamuikkuja. Olen saunonut päivittäin ja huolehtinut siitä, että porukalla on ruokaa. Eilen tuli juotua alkoholipitoisia juomia ja tänään olo on hiukan ankea. En ole kirjoittanut yhtään postikorttia, joten ottakaa tämä sellaisena. Terveisiä Muoniosta! 31.01.2008 - 11:12
Olen tuota webbikurssia käydessäni tajunnut, että pään usko on eri asia kuin se syvempi, kokemukseen perustuva usko, joka minulla sijoittuu pallean tienoille ja sieltä nousee ylemmäksi ja hiertää kylkiluita sisäpuolelta.
Kun siis minulle on monelta taholta ystävällisesti kerrottu, että asiakaslähtöisyys on kaiken perusta ja asiakas olen siis minä. Opisto järjestää koulutuksen ja minä rahoineni ostan heiltä tämän opetuspalvelun ja olen siis kingi. Tämä on kyllä tehty minulle hyvin selväksi ja periaatteessa uskon sen. Korvieni välissä toimiva elin toteaa, että tietenkin se on niin. Heidän kannattaa kohdella minua hyvin, että maksan kurssimaksuni ja pysyn mukana kyydissä ja he saavat valtiolta rahaa kun pullauttavat koulutusputkesta ulos jälleen yhden audiovisuaalisen viestinnän ammattilaisen. Ei ole heidän putiikkinsa kannalta ollenkaan hyvä asia, jos koulutukseen valitut heittävät askartelun kesken. Kaiken tämän tiedän. Tiedän tiedän. Mutta kun toisen ja kolmannen kerran kysyn asiaa, joka minulle on jo selitetty, mutta joka vain ei mene koneeseen, ja vieressä iloinen rouva kertoo, että ei hänkään ollut koskaan tiennyt mitään html-koodeista, mutta täällä kun kerrottiin niin jotenkin naksahti heti ja hän illalla kotona innoissaan teki kaikki tehtävät ja hänellä oli valtavan hauskaa, niin tajuan, etten minä pohjimmiltani oikeasti usko olevani mikään kingi. En minä tosissani, kokemuksellisesti lainkaan usko siihen asiakaslähtöisyysjutskaan. Minusta tuntuu koko ajan, että he odottavat ja toivovat minun jo lopettavan, koska en selvästikään tajua mitään ja pelkään että kohta joku sen vielä sanookin minulle sellaisella erityisen vittumaisella äänellä: kröhöm, ei millään pahalla, mutta oletkohan sinä nyt kumminkaan ihan oikealla kurssilla. Mutta toisaalta ilonhetkiäkin on ollut. Minulla on tehtävänä suunnitella urheiluaiheinen 7-12-vuotiaille suunnattu nettisivusto, kirjoittaa synopsis, laatia rakennekaavio ja ruutusuunnitelma ja hahmotella leiska Dreamweaverillä. Eilen bussissa katselin netistä tulostamiani rakennekaavioita, enkä ymmärtänyt niistä mitään, en siis niin tuon taivaallista. Mutta kun aikani tuijotin niitä kaavioita ja mietin sivustoa, jota olin suunnitellut, niin yhtäkkiä minä vain tajusin. Se oli jännittävää. Ja niinpä minä sitten piirtelin paluumatkalla nettisivustostani rakennekaavion. Eihän se tietenkään mihinkään kelpaa, eikä nettisivustossani ole minkäänlaista järkeä, mutta pointti onkin nyt siinä, että minä yhtäkkiä osasin hahmottaa itselleni nettisivustoni rakenteen. Voi olla että tyssään tuohon ruutusuunnitelmaan, sillä en osaa käyttää wordia muuhun kuin tavanomaisimpaan kirjoittamiseen. Tosin opettaja sanoi, että voin tehdä ruutusuunnitelmani vaikka klubiaskin kanteen, koska tässä tehtävässä se tekninen puoli ei nyt ole pointtina. Myös layoutin saan tehdä paperille. Nämä ovat toki helpotuksia, mutta olisihan se käheetä selättää word ja hoidella nämä hommelit sillä. Wordissa on ohjetoiminto, mutta sen logiikka ei ole ollenkaan samanlainen kuin minulla. En ole juuri koskaan saanut siltä apua. Mutta sinänsä tuntuu ihan terveelliseltä välillä liikkua mukavuusalueensa ulkopuolella. Siinä oppii itsestään tosi paljon, vaikka ei niitä varsinaisia opetettavia juttuja oikein oppisikaan. 21.01.2008 - 09:51
Minua on lyöty tietokoneella päähän. Web designer koulutus alkoi perjantaina ja jatkui lauantaina, enkä löydä oikeita sanoja kuvaamaan tunnelmiani. Olen ollut tyrmistynyt edessäni avautuvien haasteiden edessä. Tajuan edessä olevan työmäärän valtavuuden ja sen miten vähän osaan.
Mutta tajuan muitakin asioita. Ymmärrän miten valtavan huono opiskelija olen aina ollut. En ole koskaan oppinut enkä opetellut asioita, jotka ovat minulle vaikeita. Jos sellaisia asioita on tullut vastaan, olen vain hypännyt yli ja keskittynyt sellaiseen minkä muutenkin osaan. Esimerkiksi oma maisterintutkintoni koostuu pelkästään sellaisista oppiaineista, jotka saattoi suorittaa lukemalla ja kirjoittamalla esseitä, koska lukeminen ja kirjoittaminen ovat aina sujuneet. Moni kiinnostava oppiaine jäi kesken, koska suorittaminen olisi vaatinut ryhmässä työskentelyä, tietokoneen parissa työskentelyä, ruumiin avausten katselemista tms. mikä tuntui liian vaativalta. Samoin päädyin kirjoittamaan kirjoja lähinnä siksi, että kirjoittaminen sujui, kun taas töissäkäynti ei sujunut. Mutta nyt minä olen siis hankkiutunut koulutukseen, joka ei sisällä oikeastaan mitään tuttua. Kurssitovereistani suurin osa taitaa olla tietotekniikan ammattilaisia, heillä vain ei mitään tutkintoa ja he ovat tuolla kurssilla hankkiakseen tutkinnon joka takaa mahdollisuudet jatko-opintoihin. En ymmärrä, miksi minä olen mukana, vaikka jo pääsykokeessa mielestäni hyvin kattavasti osoitin, etten tajua tietotekniikasta mitään. Nyt minun pitäisi siis oppia ymmärtämään jotain html-koodeista ja muusta sellaisesta. Opetuksissa vilisi sanoja, joihin olen blogien yhteydessä törmännyt kuten template, leiska, tagi, mutta kun minä olen käyttänyt tätä idiooteille suunniteltua vuodatusta, en ole koskaan milloinkaan hetkeksikään pysähtynyt miettimään mitä nuo sanat pitävät sisällään. Kurssi maksaa 650 euroa, mutta en ole vielä maksanut sitä. Minun täytyy nyt vakavasti harkita, pystynkö ylipäätään suoriutumaan kurssista. Voin vannoa, että oli kohtuullisen rasittavaa kaksi päivää viettää käsi koko ajan pystyssä ja toistella: hei anteeksi opettaja, voitko selittää uudestaan. Kun toiset pelasivat sillä välin pasianssia, lähettelivät sähköpostia tai muuten vain sättäsivät netissä. Ehkä minun pitäisi varmistaa opettajalta, että hänen hermonsa kestävät minut. Minulle kuulemma laaditaan oma HOPS, joten ehkä se on sopiva sauma tarkistaa opettajan hermojen tila. Se oli kurssissa kiinnostavaa, että aina Ruissalon golfkentän ohi pyöräilessä mietin, mitä nuo ihmiset oikein ovat, jotka pelaavat golfia. Olen ajatellut, että siinäpä ihmisryhmä, joka on mahdollisimman kaukana minusta. Samaa olen miettinyt törmätessäni lehdessä bridgetuloksiin. Kuka pelaa bridgeä? Ryhmän vetäjä sekä pelaa golfia, että bridgeä ja tämä on, se pitää rehellisesti tunnustaa, erittäin kiinnostavaa. 08.01.2008 - 10:18
Juttelin eilen erään tutun kanssa, joka kertoi lueskelevansa blogiani. Hän kysyi, eikö minua pelota niin avoimesti kertoa ajatuksistani ja tuntemuksistani. Enkö ole tullut ajatelleeksi, että vaikeutan omaa asemaani kommentoimalla kriittiseen sävyyn milloin mitäkin?
Juu, kyllä minä olen sitä ajatellut, mutta olen tullut siihen tulokseen, etten välitä. Jos joku apuraha jää sen vuoksi saamatta, että olen kirjoittanut jotain poikkipuolista, niin sitten jää. En vaan mitenkään voi elää niin, että alkaisin sensuroida sanomisiani sillä perusteella, että jollakin ihmisellä on ehkä valtaa ylitseni. Minulla kai on alunperinkin niin kauhean vähän hävittävää. En kuvittele, että että olisin jokin merkillinen sananvapauden airut toimiessani näin. Kai minä mieluummin olisin iloinen ja positiivinen ihminen, jolla on aina jotain suloista sanottavaa lähimmäisistään. Mutta kun en ole. Ja olen alkanut ajatella, että ehkä minun tehtäväni tässä maailmassa on olla tällainen perseeseen ammuttu karhu joka ärisee sinne tänne. Nimittäin aina joku näistä ärinöistä ilahtuukin. Jos käy niin, etten enää näiden negatiivissävytteisten postausteni ansiosta pysty harjoittamaan kirjailijan ammattia, niin sitten käy. Minun maailmani ei lopu siihen. Sinänsä tietysti huolestuttaa sanoa näin, koska oli aika jolloin ajattelin maailmani nimenomaan loppuvan, ellen saisi kirjoittaa ja ellen saisi kirjojani julki. Mutta enää minusta ei tunnu siltä. Kokonaan toinen juttu on, että minun mielestäni näihin blogijuttuihin kannattaisi suhtautua kuin kaunokirjallisuuteen. Ei siinä mielessä, että nämä olisivat jotain erinomaista sanataidetta, vaan koska nämä ovat fiktiota. No joo joo, ovathan nämä enimmäkseen tosipohjaisia juttuja, mutta minun silmissäni muuttuvat fiktioksi heti kun ilmestyvät tänne. Enkä ole aikonut hirttäytyä täällä lauottuisiin mielipiteisiini, inhota esimerkiksi Hotakaisen kirjoja koko loppuikäni. Ilmaisen täällä aika avoimesti ärsytystäni ja kaikenlaisia muitakin alamittaisia tunteitani, koska se on terapeuttista ja sitä kautta saavutan usein jonkin vähän kehittyneemmän, jollen peräti valaistuneemman näkemyksen asiasta. Valitettavasti en tietenkään aina. Ymmärrän tietysti, että lukijani saavat tunteenpurkauksieni perusteella käsityksen, että olen pikkumainen, kateellinen, yliherkkä jne. Mutta entä sitten? On siinä tietysti se huono puoli, että jos tuollainen mielestäni liian negatiivinen tulkinta luonteenpiirteistäni muuttuu kovin yleiseksi, niin sehän voi sitten haitata työnsaantimahdollisuuksiani. Työnantajat eivät halua minua töihin, koska olen tunnetusti aivan mahdoton ihminen. Mutta luotan siihen, että nettijulkisuus on toistaiseksi vielä aika marginaalista. 04.01.2008 - 14:34
Tänään puolen päivän aikaan aurinko pyörähti näkyviin etelän suunnalla olevien talojen takaa ja paistoi niin kirkkaasti, että sain sammuttaa kirkasvalolamppuni, jonka suoman valjun paisteen avulla olen yrittänyt pitää vireystilaa yllä viimeiset pari kuukautta. Täytyy tunnustaa, etten edes heti ymmärtänyt mitä tapahtui kun tuli hyvin valoisaa. Ensin hämmästyin vain ikkunoitteni tuhruisuutta. Muistan taas, mikä keväässä ja kesässä on rasittavaa. Kaikki nuhjuisuus näkyy, samoin paljastuu naamaryppyjen todellinen syvyys. Mutta silti oli nautinnollista vääntää lampusta virta pois ja kääntää nuppi aurinkoa päin. Sädetin käpyrauhastani hyvän aikaa. Nyt kun kello lähestyy kolmea, aurinko on jo painumassa näkymättömiin ja turvallinen hämärä hiipii takaisin huoneisiin. Huomaan suhtautuvani melkein nostalgisesti syksyn pimeyteen. Horrosvaiheessa on tiettyä turvallista hurmaa, josta siitäkin olen oppinut nykyään nauttimaan, vaikka valon lapsi olenkin. Kevät ja kesä tuntuu vaativan aktiivisuutta ja minä olen aina ollut taipuvainen passiivisuuteen. Liikaa jangia, kai.
Posti varmaan kantaa pian kirjailijaliiton jäsenmaksulomakkeen ja ensimmäisen kerran liittoon hyväksymiseni jälkeen huomaan miettiväni kannattaako minun maksaa sitä. Syy ei ole syvässä pettymyksessä liiton toimintaa kohtaan, tai minkään muunkaan asian suhteen, vaan siitä että tuntuu hyvin yhdentekevältä olenko jäsen, vai en. Se on vähän huolestuttavaa. Muistan, että minua aikoinaan jännitti hyväksytäänkö minut liiton jäseneksi. Aivan kuin jollakin järjestöllä olisi tosiaan valta päättää minun kirjailijuudestani. Huvittavinta on, että niihin aikoihin kirjailijuus oli minusta ehkä hienointa mitä on. En ehkä pääsisi kirjoillani kansakunnan kaapin päälle, mutta hemmetti, olin kuitenkin liiton jäsen. Nyt ei oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa. En tiedä, pitäisikö minun huolestua, vai olla tyytyväinen tästä asennemuutoksestani. Se voi olla merkki periksiantamisesta, tai sitten henkisen itsenäisyyden vahvistumisesta. Täytän tänä vuonna viisikymmentä. Henkisen itsenäisyyden olisikin totta vie aika viimein vähän vahvistua. 07.11.2007 - 12:37
Vietin eilen yliopiston kirjastossa muutaman tunnin käyden läpi novellejani vuosien 1991-1992 Reginoista. En jaksanut yhtään novellia lukea loppuun, mutta se ei johdu siitä että novellit olisivat olleet huonoja, vaan siitä, että etsin ihan tiettyjä kahta novellia. Toinen on panttivankidraama, toisessa on mystiikkaa, vanhaan medaljonkiin kätkeytyy jokin salaisuus, en muista enää mikä. Tänään ovat siis vuorossa vuodet 1993-1995.
Novellien silmäily oli hämmentävää puuhaa. Melkein jokaisessa lehdessä oli minulta juttu, mutta sisällysluettelon perusteella en pystynyt päättelemään mikä novelleista olisi minun. Vasta kun aloin lukea novellia, se alkoi tuntua tutulta. Novelleissa kuvattiin alkoholinhuuruisia kapakkailtoja ja yksinäisiä kotiinpaluita pitkin öisiä autioita katuja niin elävästi, että muistin yhtäkkiä taas millaista elämäni oli kun parikymppisenä maalariammattikoululaisena kiertelin arki-iltaisin Turun kapakoissa ja odotin ihmettä. Olen näköjään käynyt novelleissani läpi omia nuoruudentunnelmiani ja kokemuksiani, toki muuntaen niitä sellaisiksi, että sopivat viihdenovelleiksi. Noina vuosina novelleissani näyttäisi olevan aika kiinteästi yksi teema. Miten ihminen, joka kokee ettei ole rakkauden arvoinen, etsii rakkautta ja lopussa yllättyy löytäessään sen. Novellit ovat siten aika raskaita, joskin päättyvät onnellisesti. Oli yllättävä havaita näiden novellien vakava pohjavire. Kuvittelin niitä jotenkin kevytmielisemmiksi. Tietenkin niissä on paljon kaikenlaista sekoilua, yhden illan suhteita ja syyhypunkkeja, mutta pääteema on edelleen riipaiseva ja monelle ajankohtainen. 24.10.2007 - 16:04
Susu teki minulle tämän sivupohjan, jossa komeilee meidän ikivanha jäännöskissamme Lysti. Pitää ehkä tässä kertoa sellainenkin juttu, että kesällä Lystilla oli vähän vaivoja ja se alkoi pissailla ja kakkailla ympäriinsä, siis aivan minne tahansa, sänkyyn, sohvalle, saunan lauteille. Sillä on vähän sellaista taipumusta ollut muutenkin viime vuosina, dementiaa ilmeisesti. Lopulta minulta paloi hermot ja soitin eläinlääkärille siinä tarkoituksessa, että kissa pitäisi piikittää. Siis onhan se jo niin tuhottoman vanhakin. Mutta oli viikonloppu ja vain kiireiset hätätapaukset voitiin hoitaa. Oliko meillä kiireinen hätätapaus? Minä tulkitsin asian niin, ettei pissailevan kissan tappaminen ollut kiireinen hätätapaus. Meillä oli aikaisemmin kesällä hankitut antibiootit vielä tallella, olin nimittäin hankkinut ne kissaa varten kun sillä oli näyttänyt olevan virtsatietulehdus. Mutta lääkkeiden hankkimisen jälkeen tulehduksen oireet olivat kadonneet, siis ennen kuin olin syöttänyt kissalle ensimmäistäkään pilleriä. Päätimme, että syöttäisimme ne pillerit kissalle varmuuden vuoksi nyt, oli sillä tulehdusta tai ei. En tiedä mikä vaiva kissalla oli ollut, mutta antibiootti tuntui auttavan. Tämä tapahtui elokuussa ja kissa on edelleen hengissä ja näyttää voivan kohtuullisesti. Kesällä huomasin, että se oli lakannut kehräämästä ja sellainen kehruujenny kun se on aina ollut. Mutta nyt tuttu hyrinäkin on taas palannut. Sitä minä vaan mietin, että miten kauan kissat oikein elävät. Tämä on siis 21 vuotta.
18.10.2007 - 10:32
Olen antanut lausuntoja sinne tänne. Pariinkin lehteen on tulossa juttua hömpän lukemisesta, viimeksi eilen puhuin toimittajan kanssa puolitoista tuntia puhelimessa, mutta juttuun todennäköisesti sitten valikoidaan jokin yksittäinen suustani päässyt typerä sammakko, sillä minä en todellakaan ole mikään lausuntoautomaatti. Olin pyytänyt kysymykset nähtäväksi, niin että ehdin vähän miettiä, mitä mieltä oikeastaan olen Chick littin yhteiskunnallisuudesta ja muista sellaisista asioista, mutta keskustelu ryöpsähti yli äyräiden ja päädyin taas ajattelemaan ääneen asioita joista minun ei kannattaisi puhua.
Minun ei varmaankaan aina kannattaisi kertoa esimerkkinä omien hömppäkirjojeni kohtaloa, koska asianhan voi tulkita myös niin, ettei niitä arvostella lehdissä koska ne ovat huonoja. Koska toisaalta, kyllähän Hirvisaaret, Oraset ja Hämeen-Anttilat saavat palstatilaa lehdissä. Ehkä hömppä ei olekaan marginaalista, vain minä olen marginaalinen koska olen huono kirjailija. Tietysti aina joskus saan sellaista palautetta, että miksi minun kirjojani ei arvostella lehdissä, aivan kuin asia olisi minun hallinnassani. Minulle on jopa lähetetty kirjallisuusarvosteluja, joita on yritetty saada julki eri lehdissä, mutta kulttuuritoimitukset ovat vaienneet yrityksen hienotunteisesti kuoliaaksi. Tällaisten yhteydenottojen perusteella olen alkanut kuvitella itsestäni liikoja, mutta ehkä pitäisi vähitellen lakata kuvittelemasta ja tyytyä tilanteeseen. Nuortenkirjojani on tietenkin arvosteltu huomattavasti enemmän, mutta ehkä ne sitten ovatkin kirjoina jotenkin parempia kuin hömppäkirjani. Viikon valopilkku oli, että lasten kirjallisuulehti Vinskiin pyydettiin minulta vitsikästä novellia. Siis nimenomaan vitsikästä. Sain kuukauden aikaa, mutta koska juuri nyt sattui olemaan tyhjä hetki, kirjoitin sen heti. Tänä aamulla löysin myös sähköpostista hämmentävän kirjaidean, eräs pienkustantaja oli keksinyt, että Reginanovelleistani voisi koota novellikokoelman. Ihan valehtelematta hitkaisin aamukahvit väärään kurkkuun, se oli vääjäämätöntä. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että olisin pruutannut kahvit suoraan uudehkon mäkkini näppäimistölle. 08.10.2007 - 11:30
Eilisen Tytöt lukijoina seminaarin jälkeen eräs kirjastonhoitaja tuli kysymään, että mihin genreen itse sijoittaisin edellisen aikuisromaanini Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Heillä oli nimittäin ollut kirjastossa ongelmia sen kanssa. Heistä se oli tuntunut liian ironiselta romantiikkahyllyyn, mutta muun kirjallisuuden joukosta sitä ei löydetty. Kotiin tullessa tarkastin tietenkin tilanteen kyseisestä kirjastosta ja nyt ainakin kirjat näyttivät olevan kohtuullisesti lainassa, mutta
kirjastonhoitajan kysymys jäi askarruttamaan, varsinkin kun en
osannut vastata hänelle. En todellakaan tiedä mihin genreen oikeastaan
kirjoitan. Omasta mielestäni kirjoitan humoristisia lukuromaaneja,
mutta sellaista genreä ei ole olemassa, ainakaan kirjastojen
luokituksissa.
Olin oikeastaan koko eilisen illan alakuloinen sen vuoksi, että olen kirjallisuusmaailmassa niin koditon. Ystäväni sanoi, että minun pitäisi keksiä itselleni ihan oma genre. Niin kai minä olen sitten tehnytkin, mutta jokin paketin viimeistelyssä aiheuttaa sen, ettei tuote osu maaliin niin hyvin kuin toivoisin. On kaksi mahdollisuutta, joko tuotteen viimeistelyä ja markkinointia pitää säätää, tai sitten minun pitää oppia kirjoittamaan johonkin jo olemassaolevaan ja vakiintuneeseen genreen. Jälkimmäinen vaihtoehto on tietenkin pois laskuista, koska vaikka kirjoitan viihdettä, olen myös omasta mielestäni työhönsä vakavasti suhtautuva taiteilija ja minulla on selkeä näkemys siitä millaisia kirjoja tahdon kirjoittaa. Ja jos tingin siitä, hylkään paitsi itseni, myös tarinat joiden kertomisen uskon olevan minun tehtäväni. 02.10.2007 - 17:06
Celia paiskasi
meemillä jo aikoja sitten, mutta en ole vaan saanut toimeksi.
Tehtävänantona oli siis ottaa kuva lähimmästä ikkunasta avautuvasta
maisemasta. Sitten piti kertoa millaisessa ympäristössä tulee
blogattua. Tämä maisema avautuu yläkerran kamarin ikkunasta. Kuvan
vasemmassa reunassa näkyy sininen roskalava merkkinä siitä, että
taloyhtiötä on maalattu koko kesä ja nyt on meneillään viimeinen
puristus, loppusiivous. Tämä prosessi ei kylläkään ole vaatinut meiltä
asukkailta mitään muuta panostusta kuin maksumiehenä olemisen.
 Bloggaan siis yläkerran kamarin hämärässä peränurkassa. Aikaisemmin tein täällä töitäkin, mutta siirryin sittemmin alakertaan keittiön pöydän ääreen, koska siellä on jääkaappi lähellä, ja vedenkeitin. Saan työpaikkaliikuntaa kun kiipeän tänne ylös katsomaan onko blogiin tullut kommentteja, onko joku lähettänyt sähköpostia, tai onko maailmalla kenties muuten tapahtunut jotain kiinnostavaa. Ratkaisu on minun kannaltani kätevä, mutta en tiedä mitä tämän talouden toinen ihmisjäsen mahtaa sisimmässään tuumia siitä, että paperien vana on kulkeutunut perässäni täältä peränurkasta alakertaan ja uhkaa koko ajan laajentua keittiöstä olohuoneen puolelle. Tai siis oikeastaan on jo laajentunut. 17.09.2007 - 10:13
Niin, minähän siis edelleen odotan sitä kirjaa. Olen odottanut sitä niin tiiviisti, että huomasin äsken unohtaneeni apurahakaavakkeiden täyttämisenkin, mikä on kyllä jo aika huippua, sillä olen jälleen ollut hyvin huolissani henkilökohtaisesta finanssitaloudestani. Mutta apurahakaavakkeiden viimeiset palautuspäivät olivat ja menivät. Pitää ajatella valoisasti tästäkin takaiskusta, koska eipä tarvitse nyt jännittää sitäkään asiaa, eikä pettyä kun rahat menevät niille jotka ne paremmin ansaitsevat.
Sen lisäksi, että olen huono anomaan rahoja, olen huono myös makselemaan jäsenmaksuja. Nytkin erinäiset yhdistykset, joihin olen jostain syystä liittynyt, karhuavat minulta maksuja. En edes ymmärrä miksi olen jäsenenä Lounais-Suomen kirjailijoissa, Suomen nuorisokirjailijoissa tai Kirjailijaliitossa, kun en kuitenkaan juuri koskaan osallistu mihinkään, en verkostoidu, en aja kenenkään asioita, en edes omiani. Olen epäsosiaalinen, ujo, tietämätön, mukavuudenhaluinen ja kiinnostunut kaikesta muusta, paitsi yhteisten asioiden hoitamisesta. Äitini soitti äsken. Kävin hänen luonaan lauantaina ja hän oli katsellut minua tavanomaista tarkemmin. Hän oli huomannut, että voisin olla ihan fiksun näköinen, jos hiukan yrittäisin. Hän tarjosi minulle rahaa, että voisin ostaa itselleni siistit vaatteet. Hän mainitsi liikkeen, jossa on kauniita poppanatakkeja. Sanoin, että periaatteessa raha tietysti kelpaa, mutta onko minun pakko käyttää se poppanatakkiin? Kaikki kunnia poppanatakeille, mutta en kertakaikkiaan niin mitenkään osaa nähdä itseäni poppanatakissa. En myöskään ollut tajunnut olevani erityisen epäsiististi ja kummallisesti pukeutunut, vaikka pitää myöntää, että aivan viime aikoina olen ajatellut, että minun pitäisi ryhtyä pukeutumaan entistä epäsovinnaisemmin ja rohkeammin ilmentää itseäni kummallisilla vaatteilla sen sijaan että ihmisten ilmoille joutuessani yritän naamioitua tavalliseksi kunnon kansalaiseksi. Joka tapauksessa nyt kun on jälleen pimeää ja märkää, taidan iltapäivällä kaivella puikot esiin ja kutoa itselleni säärystimet. Koska en anonut apurahoja, voi nälkä yllättää, mutta vilua ei sentään tarvitse kärsiä. 10.09.2007 - 14:32
Kustantamosta kävi käsky, että kirjailijasta oli saatava ajanmukainen valokuva. Kaikki kuvat joita olin yrittänyt sinne tyrkyttää, oli todettu luokattomiksi ja vanha kuva antoi minusta aivan liian imartelevan käsityksen.
Siis valokuvaamoon. Kolme on ollut minulla elämässäni kauhistusta: Hammaslääkäri, kampaamo ja valokuvaamo. Hammaslääkärissä on ollut pakko käydä, mutta kampaamot ja valokuvaamot olen rippi-ja ylioppilaskuvia lukuunottamatta onnistunut välttämään. Minulla oli etukäteen sellainen mielikuva, että Turun keskusta on täynnä valokuvaamoja, mutta nyt kun olisi pitänyt löytää sellainen, niin eihän niitä näkynyt. Veikkaan, että sama ilmiö pätisi myös kampaamoihin. Jos tulisi tarve hankkia yläpäähän kampaus, oletan myös kampaamojen hetkellisesti katoavan siinä vaiheessa kartalta. Tai ehkei se ole mahdollista, on niitä sentään sen verran paljon. Onnistuin kuitenkin yhden valokuvaamon löytämään, marssin sisään ja ilmoitin kirjoittaneeni kirjan ja nyt tarvittaisiin sellainen pärstäkuva, että sen perusteella on pakko heti ottaa toinen painos. Omistaja kysyi, että otetaanko oikein muotokuva. Minä pelästyin, koska muotokuva kuulosti niin juhlalliselta, joten sanoin ettei mitään muotokuvaa, mutta ihan passikuvakaan ei kyllä riitä. Omistaja sanoi, että otetaanko sellainen matrikkelikuva? Minusta se kuulosti hyvältä ja sanoin, että otetaan vaan. Omistaja istutti minut mustalle jakkaralle ulko-oven viereen, käski hymyillä ja räps, se oli siinä. Minuutin päästä putkahti tulostimesta ulos neljä passikuvan kokoista kuvaa. Maksoi kymmenen euroa. Muuten ihan hyvä, mutta enhän minä voinut sellaisia pieniä tuhruisia kuvia kustantamoon lähettää, johan ne olisivat nauraneet minut pellolle. Joten minun oli pakko mennä kotiin, etsiä sopiva valokuvaamo puhelinluettelosta, soittaa sinne ja selittää millaista kuvaa olin vailla. Nyt minulla on sitten valtava pinkka pärstäkuviani, mutta en tiedä myydäänkö näillä yhtään kirjaa. 05.09.2007 - 10:54
Olen ainakin kymmenen vuotta haaveillut, että oppisin Tai Chitä. Se alkoi amerikkalaisesta elokuvasta, jossa laiha nainen oli vankilassa ja teki kiehtovia liikkeitä ruumiillaan, se näytti hidastetulta tanssilta ja minusta tuntui heti, että siinä oli jokin juju. Sitten televisiossa alkoi ohjelma-sarja jossa opeteltiin Tai Chin alkeita ja silloin tajusin, että sitähän se outo tanssi olikin. Nauhoitin sarjan kaikki jaksot ja opettelin kärsivällisesti, mutta en kyennyt omaksumaan outoja liikkeitä television välityksellä. Minua häiritsi että ohjaaja käski nostaa oikeaa kättä ja itse hän nosti minusta katsoen vasenta kättään. Tämä riitti sekoittamaan minut täysin.
Mutta nyt kun Turussa alkoi Tai Chin alkeiskurssi, menin mukaan siinä toivossa, että elävän mallin avulla olisi helpompi perehtyä aiheeseen. Hiukan kaltaistani introverttia ylipainoista ihmistä haittasi joutua jumppatrikoissa loistevaloputkien alle huoneeseen jonka yksi seinä on pelkkää peilipintaa, mutta ratkaisin dilemman sulkemalla silmäni suurimmaksi osaksi aikaa. Kun avasin ne, katselin tiiviisti ohjaajaa, enkä itseäni ollenkaan. Jotkut nuoret tytöt tirskuivat takana, enkä alkanut miettiä mikä heitä oikeastaan nauratti. Sessio kesti puolitoista tuntia. Ensimmäinen kolme varttia seistiin pienessä haara-asennossa, polvet vähän koukussa ja heiluteltiin käsiä. Ne olivat terveyttä edistäviä Chi Kong -harjoituksia, jotka ovat yksinkertaisia ja helposti omaksuttavia. Ihan kaikki liikkeet eivät suinkaan olleet yksinkertaisia, esimerkiksi Valkoinen käärme kiipeää puuhun oli vaikea, varsinkin sitten kun se piti tehdä kummallakin kädellä samanaikaisesti. Varsinaisessa Tai Chi:ssa opiskellaan lyhyttä mestari Zhou Renfengin 13-osaista sarjaa, joka mm. lisää parantavia energioita. Nyt me pääsimme siinä tuskin alkua pidemmälle. Olin niin innoissani kultaisesta kilpikonnasta ja valkoisesta käärmeestä, että tein niitä vielä kotonakin peilin edessä, tosin länsimainen tehokkuusvaatimus iski heti ja jätin pois kaikki tasaannuttavat hengitysharjoitukset, joihin tunnilla kului suurin osa ajasta. Olen nyt ihan täpinöissäni uudesta jännästä harrastuksestani ja harmittaa kun ensi tiistaina en muiden menojen vuoksi pääse tunnille. 01.09.2007 - 10:01
Serkkuni väitteli eilen. Menin paikalle, koska aihe kiinnosti ja ehkä olisin mennyt joka tapauksessa, vaikka voisi kai sanoa, että kartan sukulaisia.
Tämän kesän sukujuhlat jäivät väliin, niin kuin melkein kaikki muutkin sukujuhlat, olen ollut vain yksissä. Etäisyys ei johdu välinpitämättömyydestä, vaan siitä että varhaisiin vuosiini liittyy käsittelemätöntä surua, joka kuohahtaa esiin kun tapaan tiettyjä ihmisiä. Ja kun niin tapahtuu, en tiedä mitä kuohahduksellani tekisin. Sukulaisten tapaamistenhan kuuluu olla iloisia ja pintapuolisia tapahtumia. Kuulumisia vaihdetaan kevyesti, keneltäkään ei odoteta eikä toivota syväluotaavaa analyysia siitä, millaisia tunteita sukulaisten kohtaaminen heissä herättää. Ehkä sukulaisten tapaaminen ei ihmisissä nykyään herätäkään tunteita, mutta minussa on tekovika ja olen pitkään pois tolaltani nähtyäni veljeni tai serkkuni tai kummitätini sisaren. Olen pois tolaltani, vaikka mitään kauheaa ei tapahtunut, kukaan ei sanonut mitään, kukaan ei varmasti ajatellutkaan mitään. Mutta minun ei tarvitse muuta kuin nähdä veljeni väentungoksessa ja olen heti tunteitteni vallassa. Olen pakahtumaisillani kaikesta siitä, mitä pitäisi sanoa, olisi pitänyt sanoa jo kauan sitten, niin kauan sitten että olen jo unohtanut sanat, tai sitten on niin ettei sanoja koskaan ollutkaan, koska kaikki alkoi jo ennen kuin minulla oli sanoja. Yleisön kannalta väitöstilaisuus oli iloinen ja rento. Hammaslääketieteen laitoksen sali oli tupaten täynnä, väittelijä ja vastaväittäjä sanailivat kiinnostavasti englanniksi, ja ilahduin huomatessani ettei minulla ollut suuria ymmärrysvaikeuksia. Hessu oli samaan aikaan humoristinen ja vakava. Väitöskirja herätti monia ajatuksia ja kysymyksiä. Hämmästyttävän näköalan tarjosi se tieto, että kun Irlannissa on neljä laitosta, jossa hoidetaan psykiatrisia lapsipotilaita, niitä on Suomessa kuutisenkymmentä. Olemme siis laitosten luvattu maa, edelleenkin, vaikka paljon on ollut porua laitospaikkojen alasajosta ja yhä vaikeampi on oireilevien lasten saada hoitoa. Loppupäätelmä: Kannatti käydä, mutta kyllä tuollaiset tilaisuudet ovat minulle epänormaalin raskaita. 27.08.2007 - 11:15
Tekee mieli päivittää, mutta ei ole mitään asiaa. Tulin tänne Harjavallan kautta, älkää kysykö miksi. Olisi ehkä kannattanut jäädä Harjavaltaan. No ei vaineskaan.
Minulla on eväsleipä kassissa ja viinirypäleitä. Iltapäivän oppituntien jälkeen kävelen ehkä Kokemäen Siwaan ja ostan sieltä laittijaffaa puolen litran pulloissa. En ottanut kannettavaa mukaan, vaikka nyt olisi aikaa kirjoittaa ennen tuntien alkua ja illallakin voisi kirjoittaa, on monta pitkää tuntia oppituntien jälkeen ennen kuin Nukkumatti ehtii tänne Räisälän kansanopistoon asti. Täällä opetellaan luovaa elämäntaitoa ja hoitamaan äänellä ja energialla. Niin ja bloggaamaankin täällä opetetaan ja minä olen täällä sen vuoksi, vaikka siitä on kyllä kauan kun minä osasin blogata. Ja monen mielestä en osannut silloinkaan. Blogini on silti olemassa, Ylen Kansalaismediakatsauksessa on kuulemma luettu ääneen minun luokkavihapostaustani, mikä kyllä nolottaa koska juuri tuo postaus oli niin luokaton. Pitäisi ehkä olla huolellisempi sen suhteen, millaisia juttuja päästelee ilmoille, koska milloin tahansa joku toimittaja saattaa lukea ja tarttua juttuun, vaikka normaalistihan täällä käy vain sitä tavallista parkkiintunutta väkeä, joka ei minulta ihmeitä odota. Niin mihinkäs minä jäinkään, en varmaan mihinkään kun en missään ollutkaan. Olen siis opettajana täällä Räisälän kansanopistossa, vaikka taas tuntuu kyseenalaiselta pystynkö mitään kenellekään opettamaan kun en itsekään mitään osaa. Mutta toisaalta olen ihan oikeassa paikassa, saihan tämä perinteikäs opisto vuonna 2005 Huuhaapalkinnon. Nyt tuli kumminkin testattua, että tällä koneella pystyy blogin päivittämään, mikäli sellainen tilanne tulee ja pitäisi tulla, sillä oppitunti alkaa klo 13.15. Päätän täältä tähän. 10.08.2007 - 18:34
Olen vanha. Se on nyt päällimmäisenä mielessä leiristä. Vuodet ovat salaperäisesti kuluneet ja tehneet minusta keski-ikäisen naisen. Koen kyllä ymmärtäväni hyvinkin mitä nuorten ihmisten mielessä liikkuu, mutta he tuskin yhtä hyvin ymmärtävät minua. Minä olen joskus ollut nuori, joten se antaa minulle mahdollisuuden eläytyä heidän asemaansa, mutta he eivät ole koskaan vielä olleet keski-ikäisiä, joten he eivät samalla tavalla voi eläytyä minun asemaani.
Ihminen tavallaan rikastuu vanhetessaan, lisääntyvän elämänkokemuksen myötä on mahdollisuus säilyttää tuntuma itseensä silloin kun oli lapsi ja nuori, elämään tulee syvyyttä. Mutta jotain sitten ikääntyessä menettääkin. Huomasin ärsyyntyväni seuraleikeistä yhtä vilpittömästi kuin murrosikäisenä. Erään leikin yhteydessä minun oli pakko poistua paikalta, en vain kertakaikkiaan voinut sietää sitä enää. Jotkut ihmiset pitävät seuraleikeistä, toiset eivät. Koko pitkä aikuisuuteni on mennyt ilman seuraleikkejä, joten olin jo ehtinyt kokonaan unohtaa millaisia tunteita seuraleikit voivat nostaa pintaan. Hyvä että tuli nyt mieleen, siitä on varmasti tulevaisuudessa hyötyä. Tästä huolimatta myönnän, että leikit olivat leirillä tärkeitä ja oli tärkeää että isoset nauttivat leiriläisten leikittämisestä. Jotkut leikit vapauttivat tunnelmaa ja olivat mukavaa ajankulua. Siis niille jotka niistä nauttivat. Yhteenvetona sanoisin, että leiri meni paljon paremmin kuin odotin ja vaikka mokasinkin muutaman kerran, en mielestäni tehnyt mitään kohtalokasta munausta. Arvokkainta on, että pinnani kesti ja olin ponnistelematta kohtuullisen hyväntuulinen ja asioista kiinnostunut koko leirin ajan. Mutta tänään leirin viimeistä lounasta syödessä tuli yhtäkkiä sellainen olo, etten ehkä pystykään syömään ja pelkäsin purskahtavani itkuun. En ilosta, en surusta, en kaipauksesta en mistään selkeästi havaittavasta syystä. Kai se johtui vain jännityksen laukeamisesta. 07.08.2007 - 08:06
Minulla on jatkuvasti nälkä, mutta ei hätää, täällä saa ruokaa viisi kertaa päivässä. Ennen aamupalaa on aikaa kirjoittaa muutama rivi. Leirillä on käytössä sellainen systeemi, että joka päivän päättyessä jokainen ottaa tarjottimelta päivän värin ja tipauttaa kippoon. On siis leikattu sinisiä, vihreitä, keltaisia, oransseja, mustia ja ruskeita lappuja joista sininen tarkoittaa rauhallista, vihreä tyytyväistä, keltainen iloa, oranssi energisyyttä, musta väsymystä ja ruskea on blääh. Nämä kunakin päivänä kulhoon tipautetut laput isoset sitten liimaavat kartongille ja seuraavana päivänä voidaan katsella millaiset värit ja tunnelmat leirillä on ollut. On ollut hauska seurata keltaisten ja oranssien lappujen lisääntymistä. Eilisessä kipossa ei tainnut olla yhtään ruskeaa eikä mustaa. Minäkin pistin kippoon jo toisen peräkkäisen keltaisen, oli vähällä etten valinnut oranssia, mutta ei sentään, sehän ei olisi lainkaan satakuntalaista. Jokainen vetäjä joutuu vuorollaan pitämään iltahartauden ja olen stressanut omaani suurin piirtein tammikuusta asti. En ole muistaakseni koskaan elämässäni pitänyt minkäänlaista hartautta ja periaatteessa olin ajatellut, että niin voisi olla tulevaisuudessakin, en ole oikein hartausihminen. Mutta nyt se tuntui ikään kuin kuuluvan velvollisuuksiin. Ratkaisin asian niin, että pyysin yhdeltä leiriläiseltä lupaa säveltää runo jonka hän oli kirjoittanut. Hän suostui, mikäli hyväksyttäisin melodian hänellä, mikä oli minusta erityisen fiksua. Juuri niin pitää toimia, on syytä huolellisesti ja tiukasti pitää huolta tekijänoikeuksistaan ja valvoa millaisissa yhteyksissä omia hengentuotteita käytetään. Laulan siis hänen runonsa ja säestän itseäni kitaralla. Sitten laulan vielä toisen laulun: Mikään ei ole enää samaa, vaikka kaikki ois ennallaan. Se on laulu, jonka tein käytyäni itse rippikoulun. Jännittää sikana, vai kuinka nykyään sanotaan. 03.08.2007 - 12:11
Nyt se päivä sitten koitti. Laukut on pakattu, kolmelta on lähtö.
Perustin riparia varten blogin, jossa kerrotaan leirikuulumisia ja julkaistaan leirillä syntyneitä tekstejä. En osaa sanoa pääsenkö viikon aikana päivittämään omaa blogiani, mutta yritän kyllä. Tarkoitushan ei ole, että tuo ripariblogi toimisi minun henkilökohtaisena purkautumisväylänäni, vaan sen pitäisi tarjota julkaisukanava riparilaisille, ja kuka tietää, ehkä joitakin kiinnostaa leirin jälkeen käydä omalta koneelta katsomassa, mitä juttuja sinne on ilmestynyt. Leirillähän ihmisillä ei ole kuitenkaan mahdollisuutta asua netissä, käytössä on vain yksi kone, eikä meidän leirimme edes ole ainoa joka sitä konetta käyttää niin että jää nähtäväksi miten toimiva tämä blogijuttu on. Jos olisin nörtti, olisin hommannut kannettavaani nettihommelit, mutta kun en ole nörtti niin näillä eväillä nyt mennään. Minulla oli vähän mielessä, että ottaisinko koneen kumminkin mukaan siltä varalta, että jossain välissä olisi aikaa kirjoittaa, mutta luulen kuitenkin että vanhakantainen muistikirja ynnä kynä on järkevämpi vaihtoehto. Aion raapustella muistiinpanoja omista havainnoistani ja tunnelmistani. Alkuviikon infernaalinen jännitys on laantunut, ehkä tämä on tyyntä myrskyn edellä, tai sitten olen vain sopeutunut. Olen äärimmäisen utelias, mielessä on miljoona asiaa joita haluaisin leiriläisiltä kysellä, mutta arvaan ettei ehkä kannata paljastaa uteliaisuuttaan vaan olla vaan viilee ja keskittyä siihen minkä vuoksi siellä olen, eli keksimään ja toteuttamaan mahdollisimman kiinnostavia kirjoitusharjoituksia rippikouluteemoista ja niiden ulkopuolelta (päivällä on vapaamuotoista, arvovapaata kirjoittamista, mikäli mikään nyt on arvovapaata. Mutta tahtoo sanoa, että sellaista kirjoittamista jota missä tahansa kirjoittamiskurssilla on, tehtävät eivät liity rippikouluun.) Jos siis täällä on viikon aikana hiljaista, niin toivottavasti tuolla leiriblogissa tapahtuu. Tervetuloa käymään ja kommentoimaan. 30.07.2007 - 13:19
Lähden perjantaina nuorten kanssa leirille, ja olen jo nyt paiseissa. Oliko sulaa hulluutta keksiä, että rippileiriin voisi yhdistää kirjoittamista? Eikö rippileirin vakavahenkisen ohjelman vastapainoksi pitäisi kuitenkin olla jotain hauskaa, kuten korikiipeilyä ja köysiradalla rimpuilemista sen sijaan että pureskellaan lyijykynää ja rustataan runoja ruutuvihkoon.
Pitää tunnustaa että kun nuoriso-ohjaaja pastorin myötävaikutuksella näkee vaivaa keksiäkseen hauskaa ajanvietettä leiriläisille, vapisen aistiharjoitusten ja tankarunoharjoitusten äärellä. Miten voi haikun kirjoittaminen kilpailla korikiipeilyn kanssa? No kai se jonkun kohdalla voi kilpailla, mutta huomaan miettiväni, että saavatko leirin vetäjätkin korikiipeillä, vai onko se varattu vain nuorille? Siitä lähtien kun eräs tuttu kertoi korikiipeilleensä työpaikan virkistyspäivänä, olen haaveillut siitä mahdollisuudesta. Niin ja benjihyppyä olisi kiva kokeilla, onkohan se mahdollista riparilla? Ehkä kirjallisuus on kuoleva taiteenlaji ja kirjoittaminen dinosaurusten hommaa. Joskus tunnen itseni ikivanhaksi ja tämä on niitä päiviä. Olen vapaaehtoisesti menossa teurastuttamaan itseni Rymättylään, vai oliko se paikka Rymättylä. Näin jo unta leiristä. Huomasin paikan päällä etten ollut valmistautunut leiriin mitenkään eikä minulla ollut mitään tavaroita mukana, ei edes vaihtovaatteita. Lähdin hakemaan niitä kotoa ja matkalla huomasin etten osaisi takaisin koska en ollut yhtään katsonut tienviittoja. Ystävä muistutti, että minulle on oikeastikin kerran käynyt melkein tuolla tavalla. Olin lähtenyt erääseen seminaariin tarkistamatta missä seminaari pidettiin. Paikkakunta oli tiedossa kyllä, mutta tarkempi osoite puuttui. Bussimatkalla hälytin ystävän apuun, hän etsi netistä tiedot ja lähetti ne minulle tekstiviestinä kännykkään. Ja sitten hiukan muuta kulttuuria. Olin eilen katsomassa Simpson elokuvan. Se oli ihan yhtä hauska kuin telkkarisarja, mutta ei toisaalta yhtään hauskempi. En ollut yhtään pettynyt, vaikka onhan se tosiaan tyhmää maksaa yhdeksän euroa jostain sellaisesta minkä telkkarista näkee ilmaiseksi. Sanoisin siis, että ellette ole ehdottomia faneja, turha vaivautua teatteriin, samaa tulee joka ehtoo töllöstä. Lisäys 21.10 Kotimaasta soitettiin, luvattiin lyhyesti uutisoida kirjoittajaripari lehdessä, koska tämä on niin uraauurtava kokeilu. Olivat tarkistaneet jostain instanssista, että kirjoittajariparia ei tosiaankaan ole Suomessa ennen järjestetty. Olen aika tohkeissani siitä, että olemme Merjan kanssa tämmösiä pioneereja. Ja muuten, mäkkiin siirtymisessä on ollut pieniä selainongelmia ja sen lisäksi minulla on ollut vaikeuksia tehdä tällä linkkejä, mutta nyt sekin onnistuu ja kiitos kuuluu tämän sivuston ylläpitäjälle. 19.07.2007 - 16:37
Automatkalla
soi puhelin. Äidillä oli tullut kiistaa veljeni kanssa siitä, mikä oli
ollut Emppu-kissan kohtalo joskus vuonna 1963-1964. Sairas kissa oli
pitänyt viedä Osuusteurastamolle lopetettavaksi. Äitini muistaa, että
isoäiti pisti kissan pahvilaatikkoon ja matkalla Osuusteurastamoon
poikkesi pankkiin, jonka reissun aikana kissa oli karata
pahvilaatikosta, mutta päätyi lopulta oikeaan osoitteeseen ja pääsi
hengestään. Veljeni muistaa, että hän olisi joutunut viemään kissan ja
että hän oli pahvilaatikko kainalossa kulkenut Osuusteurastamon ovelta
ovelle etsien ihmistä joka voisi viedä päätökseen tuon tylyn tehtävän.
Äiti halusi nyt tietää, mitä mieltä minä olin asiasta. Kuka oli vienyt kissan teurastamoon, isoäiti vai veljeni? Minä olin noihin aikoihin 5-6 vuotias, minulla ei ole harmainta hajua siitä, kuka kissan vei. Muistan vain surun kun kissa ensin katosi. Sehän oli veljeni ja minun yhteinen lemmikki ja kun se oli ollut pentu, olin yrittänyt patterin päällä kypsentää sitä varten perunaa. Muistan Emputtoman ajan lohduttomana kautena jonka aikana yritin ymmärtää miksi kissa ei tullut kotiin. Ja sitten eräänä iltana kun istuimme keittiössä syömässä päivällistä, Emppu ihmeenomaisesti ilmestyi keittiön ikkunan taakse. Muistan veljeni äänen kun hän huusi: Emppu tuli kotiin! Emppu päästettiin sisälle. Sitä halattiin ja paijattiin, sille etsittiin ruokaa. Muistan miten epäjärjestyksessä ollut maailmani tuntui jälleen asettuvan rauhalliseksi, onnelliseksi harmoniaksi. Kissa kotona, elämä järjestyksessä, maassa rauha. Mutta mitä kummaa, kissa olikin sairas. Sen selkä ja kyljet olivat täynnä paiseita. Riemua seurasi synkeä huoli siitä, että kissaan sattui. Vanhempien näkemys oli, ettei kissaa voisi parantaa. Veljeni ei voinut hyväksyä kissan lopettamista, hän protestoi sitä vastaan rajusti. Mutta äidin kertoman mukaan minä olin ollut järkevä ja sanonut, että totta kai kissa pitää lopettaa kun se kerran on niin kipeä. Puhelun jälkeen tuntui kuin olisin niellyt ison, kuuman kiven. Elin uudestaan läpi tuon lapsuuteni emotionaalisen vuoristoradan: Kissan katoamista seurannut syvä alakulo, yllättävän kotiinpaluun riemu, vakavan sairauden aiheuttaman luopumisen tuska. Pahimmalta tuntui kuulla, että olin ollut järkevä ja sanonut, että totta kai kissa pitää lopettaa. Nyt, yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin ymmärrän, etten minä ollut lainkaan järkevä. Minä vain tiesin että kissa joka tapauksessa vietäisiin Osuusteurastamoon, minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kuin sopeutua. 08.07.2007 - 20:42
Olen
pari päivää tehnyt maalaustöitä. Kiivennyt ylösalas tikarappusilla,
rimpuillut katonrajassa ahtaissa kulmauksissa, kitannut, hionut,
sutinut maalia. Olen sutannut enimmäkseen vain itseäni, mutta jotain on
mennyt sinne minne pitikin.
70-80 lukujen taitteessa kävin vuoden Turun maalariammattikoulua. Muistan, että talo oli vino ja kylmä ja siellä leijui väkevä liuotinten katku. Seinille oli maalattu freskoja. Yhdeltä opettajalta puuttui käsi, toiselta silmä, kolmas näytti päälle päin kokonaiselta. Olin noihin aikoihin hapan ja veltto nuori ihminen, jolla ei ollut muuta mielessä kuin päästä iltaisin rimpsalle. Oli aivan normaalia käydä viikolla 2-3 kertaa tanssiravintolassa ja sitten tietysti viikonloput päälle. Sitä en käsitä, miksi me niin usein kävimme Hotelli Turussa. Erityisesti Föri-baari oli suosikkimme. Muistan baarimikon kerran sanoneen, että menkää nyt hyvät tytöt jonnekin, missä on itsenne ikäisiä kavereita, mutta ei, me menimme aina Hotelli Turkuun. Olenkohan minä nähnyt unta, vai esiintyikö siellä Henry Theelkin kerran? Kotiin ehdittiin joskus kahden aikaan yöllä. Ja sitten olisi kahdeksalta aamulla pitänyt olla jälleen koulussa. Ja kyllähän me olimmekin, mutta enimmäkseen me vain torkuimme. Kuulin, että yliopistolla luennot harvoin alkoivat ennen kymmentä aamulla, joten aloin opiskella uskontotiedettä. Siellä olivat asiat vieläkin paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan. Luennot alkoivat usein vasta kahdelta iltapäivällä. Se oli taivaallista. Usein tuli luennoilta lähdettyä kyllä kesken, sillä Hämeenportti kutsui. Suokaa anteeksi nämä muistelot, mutta viime vuosina olen päivitellyt miksi olin niin tyhmä enkä käynyt maalariammattikoulua loppuun. Maalareilla riittää töitä. Nyt tikkailla rimpuillessani ja katonrajaa pensselillä kurotellessani tulin ajatelleeksi, ettei se ehkä niin ihanaa olisi ollutkaan. Jos olisin kolmekymmentä vuotta ollut täyspäiväisesti näissä hommissa, minulla olisi aika paljon kulumia. Mutta kun mainitsin tästä asiasta ystävälle, hän totesi, että olisin kulumien vuoksi sairaseläkkeellä ja saisin keskittyä kirjoittamiseen ilman huolten häivää. Eli kyllä minä tosiaan olin tyhmä, kun en hankkinut itselleni oikeaa ammattia. Pari viikkoa sitten katselin Osmo Rauhalan haastatelun televisiosta. Samoihin aikoihin kun minä juoksentelin kapakoissa miesten perässä ja torkuin oppitunneilla, hän oli hoitanut aamulla kuuden maissa kotitilansa lypsylehmät, matkustanut sitten junalla Helsinkiin Ateneumiin. Illalla kahdeksan aikaan hän oli takaisin kotitilalla ja valmis hoitamaan iltalypsyt. Nukkumaan hän pääsi joskus puolenyön jälkeen. Tätä hän oli tehnyt useamman vuoden. Moista levollista työteliäisyyttä vasten oma velttouteni paljastui entistä karmaisevampana. 28.06.2007 - 15:51
Sain
ruoskittua itseni tänään tietokoneliikkeeseen. Kerroin harkitsevani
maciin siirtymistä. Olin etukäteen ajatellut, että ostan pienen
kannettavan, koska työtilani täällä vintillä on aika ahdas ja tämä
nykyinen pömpeli tuntuu vievän tilaa aivan liikaa. Mutta kehitys on
jälleen kehittynyt ja nyt on sellaisia litteänäyttöisiä pöytäkoneita,
joissa ei ole mitään keskusyksikköpömpeliä erikseen, vaan kaikki
vempaimet on onnistuttu tunkemaan sen litteän näytön sisälle. Lisäksi
tulee ainoastaan näppäimistö. Hinta on tietenkin sitten kolminkertainen
siihen halpakaupan myymään pc-koneeseen verrattuna, jonka voisin kantaa
kotiin vähän alle viidellä sadalla eurolla.
Jotenkin tuntuu, että näillä minun liksoillani on naurettavaa hommata noin kallista konetta. Mutta kun olen niin totaalisen kyllästynyt pc-koneisiin. Minä olen nyt pian kaksikymmentä vuotta tapellut näiden kanssa, ja varsinkin sen jälkeen kun tuli windows tämä on ollut yhtä murheen laaksoa. Myyjä sanoi, että macia käyttävät yleensä ihmiset, jotka eivät ole kiinnostuneita pelaamaan tietokoneen kanssa, mutta tarvitsevat sitä työssään. Minähän olen juuri sellainen ihminen! Olen huomannut, että yleensä kaikilla ihmisillä on pc ja he yleensä haukkuvat konettaan. Joillakin muutamalla harvalla on mac ja he hymyilevät onnellisina ja puhuvat koneesta kuin perheenjäsenestä. Mietin, että onkohan maailmassa ihmisiä, joilla on ollut mac ja jotka ovat tympääntyneet siihen ja jostain syystä halunneet vaihtaa pc:hen? Ovatko kaikki macin käyttäjät tyytyväisiä, vai ovatko tyytymättömät vain häveliäästi hiljaa? 17.06.2007 - 17:23
Tietokoneeni
on hajoamassa. Se sammuu välillä itsekseen ja sitten se ei käynnisty.
Käyn tunnin välein napsuttelemassa sitä käyntiin, mutta ei onnistu, ei
onnistu, ei onnistu, kunnes sitten yhtäkkiä jälleen onnistuukin. Mutta
sitten kun koneen on saanut päälle ja ohjelmat alkavat pyöriä,
virustarkistukset on tehty, niin sitten se meneekin juntturaan, eikä
suostu tekemään mitään, ei edes sammumaan. No sitten vaan töpseliä irti
seinästä ja sitä rataa ja olen aika kyllästynyt nyt tähän touhuun. Kone
on neljä vuotta vanha ja minä olen sitä mieltä, että se olisi kyllä
saanut kestää hiukan pitempään, mutta kun ei niin ei. Tietokonekauppaan
tästä on lähdettävä ja sitten etsittävä joku joka asentaa
nettiyhteydet, sillä minullahan ei hermo riitä sellaiseen. Tähän
koneeseen kun aikoinaan asennettiin nettiyhteyksiä, tässä oli kymmenen
virusta jo siinä välissä, kun asentaja nyppi virusohjelmalevykettä ulos
muovikuorista. Sitten hän askartelikin pari tuntia virusten poistamisen
parissa ennen kuin sai viruksentorjunaohjelman asennettua. Niin että
jos huomaatte ettei minusta kuulu mitään, niin silloin tämä kone on
varmaankin lopullisesti posahtanut.
Minulla olisi ollut kaikenlaista sanottavaa tuohon alapuolella käytyyn keskusteluunkin, mutta en pysty keskittymään, koska pelkään, että tämä kone voi pimentyä millä hetkellä tahansa. Sen minä nyt kuitenkin voisin kirjoittaa ikään kuin jatkoksi tuolle edelliselle postaukselleni, että on tärkeä erottaa uhrin osallisuus uhrin syyllisyydestä, siis siitä että asia olisi uhrin vika. Kun puhuin uhrin osallisuudesta, jotkut tuntuivat ajattelevan, että osallisuus tarkoittaa samaa kuin syyllisyys. Että jos myönnämme uhrien olevan jotenkin osallisia tapahtumissa, se antaisi kiusaajille valtakirjan jatkaa omaa toimintaansa. Mutta osallisuus ja syyllisyys eivät ole sama asia. Samalla kun teemme kaikkemme estääksemme kiusaajia kiusaamasta tai raiskaajia raiskaamasta jne, voi olla suotavaa valistaa myös uhreja siitä kuinka he omalla toiminnallaan voivat välttyä uhriksi joutumiselta. Muistan muuten, että koulukiusatuillekin järjestettiin itsepuolustuskursseja. Kiusattuja opetettiin sanomaan oikein tylyllä äänellä: Mitä se sulle kuuluu, pidä huoli omista asioistasi! 09.06.2007 - 22:04
 Saunakamarin vintillä on oravanpesä.  Oravanpoikasia on neljä tai viisi. Laudanraoista roikkuu käpäliä ja häntiä ja lasivillaa.  Verkosta nousi outo muinaiskala, joka painoi 2 kiloa 300 grammaa. Se on suurin saamani kala ja täytyy sanoa, että pelästyin kalan ulkomuotoa, se oli niin Kummallinen.  Kalaa tuli muutenkin taas ihan sikana. 19 isoa ahventa ja kaksi kilon siikaa, sekä tuo Kauhea Kala, joka kotona paljastui kalakirjan perusteella suutariksi. Vihertävä mömmö kalan pyrstön vieressä on sen mätiä. En tiedä voiko sitä käyttää mihinkään. Suutari on sukua karpille, sitä pidetään hyvänä ruokakalana, mutta maistuu vähän mudalta. Mudanmaku pitäisi poistaa siitä pitämällä kalaa elävänä raikkaassa vedessä. Me emme sellaista ymmärtäneet tehdä. Kalakirja ei myöskään kertonut miten pitkään kalaa pitäisi akvaariossa pitää, riittääkö tunti, vuorokausi, viikko vai meneekö siihen kuukausia?  Hellepäivänä piristi pieni paikallinen ukkossade. 07.06.2007 - 22:31
  Kissalla on tuo olemisen taito hyvin hanskassa. Jos oppisi sen, niin hyvä olisi, vaan kun ei ihminen opi, minä en ainakaan. Mutta joskus kyllä tuntuu, että verenpaine laskee pelkästään siitä ilosta kun katsoo kissaa jonka tyytyväisyyteen riittää vain se, että se on elossa, maha on täynnä, ja juuri nyt ei kolota mistään. 28.05.2007 - 10:18
Olin
eilen illalla Tuomas-messussa. Jostain syystä nämä messut vetävät väkeä
ja Mikaelinkirkossa oli tunnelma kuin itämaisella torilla. Bändi ja
kuoro soittivat ja lauloivat vähän sinne päin, jotkut eksoottiset
laulut tuntuivat liian kimuranteilta että niihin olisi voinut omalla
äänellään liittyä, vaikka halua olisi ollutkin. Minulta meni
tilaisuuden varsinainen anti muutenkin ohi, sillä huomioni kiinnittyi
kauniiseen tyttöön, joka vaelteli läpikuultavan vihreä muovikassi
sylissä edes takaisin, ja lopulta parkkeerasi viereeni.
Minulla oli kamera mukana, mutta en kehdannut kysyä saisinko kuvata häntä. Tyttö oli rakenteeltaan kuin valokuvamalli, solakka ja sopusuhtainen ja hänellä oli korkeat, leveät poskipäät, suora, vähän pysty nenä, tuuheat kulmakarvat terävästi katselevien silmien yläpuolella. Hänen ihonsa oli ahavoitunut samalla tavalla kuin pultsareilla, kädet olivat punaiset ja rohtuneet. Muovikassi oli täynnä vaatteita. Hän oli aivan varmasti paskaisin nuori kaunis nainen, jonka olen koskaan nähnyt. Hän oli paskaisempi kuin suurin osa puliukoista joita olen elämäni aikana nähnyt, mutta pitää myöntää että olen toki joskus nähnyt paskaisempiakin. Koko sen ajan kun hän istui vieressäni, hän riisui vaatteitaan, kaivoi muovikassista uusia töhryisiä vaatteita ja puki niitä ylleen. Valkoisen ja töhriintyneen collegepuseron hän kietoi näppärästi turbaaniksi hiustensa suojaksi. Välillä hän nousi seisomaan ja seisoi tavattoman sirona ja ryhdikkäänä ja katseli kaula ojossa eteenpäin, en tiedä mitä, ei siellä ollut mitään erityistä nähtävää. Sitten hän vaihtoi puseron tilalle huivin, sitten taas collegepuseon. Mietin voisinko kysyä häneltä, että mitä hänelle oli tapahtunut, miksi hän oli tuollaisessa jamassa. Sitten mietin, että miksi kysyisin. Jos hän olisi ollut rujo, ruma akka tai ukko, hänen likaisuutensa ja poikkeava käytöksensä ei olisi herättänyt minussa minkäänlaista uteliaisuutta, ainoastaan väsähtänyttä murhetta yhteiskunnan syrjäytyneiden vuoksi. En oikeastaan ole ennen tajunnut miten hyvin olen sisäistänyt ajatuksen, että kauniiden kuuluu olla menestyneitä ja onnellisia, puhtaita ja raikkaita ja ystävien ympäröimiä. Yksinäinen outo likainen kaunotar rikkoo tätä vakiintunutta ideologiaa. Sitäkään en ole ennen tajunnut, miten paljon helpompi on tuntea myötätuntoa ja auttamishalua jos avun tarpeessa oleva on kaunis ja hellyttävä. ***** En ole aikoihin jaksanut ylläpitää linkkilistaani. Ihmiset jatkuvasti vaihtelevat bloginsa nimeä ja osoitetta ja kätkevät niitä salasanan taakse tai mitä milloinkin, ei siinä jaksa pysyä perässä. Liitin nyt kuitenkin linkkilistaani Taru Väyrysen (pohtii muuten pyhyyttä paljon paremmin kuin minä), Titta-Mari Marttisen, Jan Erolan ja Etappisian blogit. Varmasti jäi jälleen liittämättä tärkeitä blogeja, mutta yritän muistaa ensi kerralla. 21.05.2007 - 17:47
Turun Biologinen museo on surrealistinen paikka. Tiedättehän ne dioraamat. En viitsinyt ottaa sisällä kuvia, tuolta löytyy parempia. Samat kuolleet eläimet ovat päivystäneet niissä lasikopeissa sata vuotta, eivätkä ilmeisesti koskaan pääse lepoon. Muistan käyneeni Biologisessa museossa luokkaretkellä, olisiko ollut vuonna 1971. En muista käynnistä muuta kuin oudon tunnelman ja se kyllä valtasi minut nytkin. Mutta siellä ei ollut sitä, minkä muistin siellä nähneeni edellisellä kerralla, vai sekoitanko minä nyt paikat keskenään. Muistin nimittäin, että siellä olisi ollut sellainen kauhea jänis, jolla oli siivet. Se oli tietenkin jonkun vitsikkään eläintentäyttäjän jännittävä luomus, ei mikään oikea sekasikiö, mutta tänä geenimanipulaation aikana sellainen ei naurata. Jänislintua en siellä kuitenkaan nähnyt, enkä huomannut kysyä, tyypillistä kyllä. Muistaako joku muu näheensä tuollaisen hirvityksen jossain?   Museon pihalla kukkivat tulppaanit.  Terttuselja jota maalla yleisesti kutsutaan paskapensaaksi, näytti sekin tuossa ympäristössä arvokkaalta.  Kädestä huomaa, että museokäyntien välissä on päässyt kulumaan aikaa. Ryppyisessä ihossa on jotain vakavaa, rehellistä, se tuntuu vihjaavan, että tässä on todellinen työn sankari, yhteiskunnan tukipylväs.  Arpia syntyy pitkän elämän aikana yhdelle jos toisellekin. 17.05.2007 - 09:00
Tajusin
äsken ihan uutena asiana, miten sidoksissa me ihmiset olemme omiin
kokemuksiimme. Jos toiselle ihmiselle tapahtuu jotain sellaista, josta
meillä itsellämme ei ole kokemusta, me emme välttämättä osaa edes
kuunnella kun toinen kertoo siitä mitä hänelle on tapahtunut. Toisen
kokemus voi silloin tuntua meistä hölmöltä, pitkästyttävältä, tai
muuten vain täysin merkityksettömältä.
Perinteisesti olen elätellyt kuvitelmaa, että kaikki merkittävät inhimilliset kokemukset ovat yhteisiä ja siksi minun on periaatteessa mahdollista ymmärtää kaikkien ihmisten kokemuksia, jos vain haluan. Ja siis sama toisin päin, muut ymmärtävät minua. Ehkä se onkin niin, mutta joidenkin ihmisten kokemusten ymmärtäminen vaatii minulta huomattavasti vaivaa, kun taas jonkun toisen ihmisen kokemus avautuu ongelmitta. Oikeastaan hänen ei tarvitse edes avata suutaan, riittää että näen naaman ja tiedän jo mitä hän aikoo sanoa, mistä on kysymys. Olen ajatellut, että kaikkein henkilökohtaisin on kaikkein yleisintä. Tätä olen toistellut omaelämäkerrallisen kirjoittamisen piirissänikin. Kannattaa kertoa rehellisesti omasta kokemuksestaan, silloin lukija tunnistaa kertomuksessa itsensä ja syntyy yhteys kirjoittajan ja lukijan välille. En ole valmis romuttamaan tuota teesiä, mutta omalla kohdalla olen huomannut, että elämässä voi joskus kokea jotain niin henkilökohtaista, että toisten ihmisten voi olla vaikea sitä ymmärtää. Niin vaikea, etteivät he osaa edes kuunnella kun puhun kokemuksestani. Mihin minä puolestani reagoin niin, etten edes yritä puhua asiasta. Oma kokemushan jotenkin turhentuu, jos sille vain tuhahdellaan ja sanotaan, että "tuo menee jo psykoosin puolelle". Onnellista on, että yksityisimmällekin kokemukselle voi löytyä jakajia, jos osaa avata suunsa oikeassa paikassa, oikealle ihmiselle. Joku kaukana oleva lähimmäinen voi yllättäen ymmärtää minua tässä asiassa, vaikka lähipiiri puistelee päätään. 03.05.2007 - 15:08
Pelko
lainausautomaatteja kohtaan on tähän asti aika totaalisesti onnistunut
sumentamaan iloni Turun uudesta hienosta kirjastosta. Olen pari kertaa
kävellyt kirjaston läpi ja ajatellut ahdistuneena kotona odottavaa
kirjapinoa, jonka laina-aika meni umpeen uuden kirjaston avatessa
ovensa ja joiden sakko alkoi kertyä jo joskus kuukausi sitten
parinkymmenen sentin päivävauhtia per kirja.
Teidän on ehkä vaikea ymmärtää tätä, mutta kun luin lehdestä, että kirjastoon tulee lainausautomaatit, joilla ihmiset omatoimisesti itse hoitavat kirjojen palautuksen ja lainaamisen, minä kauhistuin. Lainausautomaatti merkitsee uuteen tekniikkaan tutustumista, ja se laukaisi kaikki piilevät, kansakoulun negatiivisten oppimiskokemusten synnyttämät traumani. Joten minä lamaannuin ihan vanhanaikaisen totaalisesti. En pystynyt palauttamaan kirjoja, vaan jäin seuraamaan sakkojen kertymistä. Minulla on ollut tällaisia tiettyihin yksittäisiin kohteisiin liittyviä totaalilamoja ennenkin. Opiskeluaikoina minun oli esimerkiksi ylivoimaisen vaikea pitää opintokirjaani ajan tasalla. Silloin opintokirjaan piti kurssin jälkeen käydä hakemassa merkintä opettajalta. Opettajan kohtaaminen tällaisella henkilökohtaisella tasolla oli minulle usein ylivoimaisen vaikeaa, joten merkinnät jäivät hakematta. Mikä sitten uhkasi loppuvaiheessa estää valmistumiseni. Vaadittiin mm. yksi teatraalinen purkaus arkeologian laitoksella, niin että opettaja, joka oli jo hävittänyt vuosia sitten pitämänsä kurssin tenttitulokset, suostui ulkomuistista antamaan minulle merkinnän, kun vannoin ja vakuutin, että olin suorittanut arkeologian peruskurssin, ihan varmana olin. Tänään sakkojen kertymisen tuottama ahdistus viimein ylitti automaatteja kohtaan tuntemani ahdistuksen, pakkasin kirjat ja lähdin kirjastoon. Kirjojen palauttaminen kävikin helposti ja siitä rohkaistuneena lähdin tutustumaan kirjavalikoimiin. Olin etukäteen päättänyt, etten lainaisi yhtään kirjaa, mutta sitten minulle tuli yhtäkkiä hurjan rohkea ja yltiöpäinen olo. Kaappasin hyllystä kirjan ja marssin lainausautomaatille. Mutta sepä ei sitten enää onnistunutkaan. Onneksi ystävällinen virkailija huomasi hätätilani ja neuvoi kuinka automaattia käytetään. Sulloessani kirjaa kassiin, huomasin yhtäkkiä, että kylläpä tämä Turun uusi kirjasto on tyylikäs. Muutenkin näytti päivä merkillisesti kirkastuneen. Ehkä ensi kerralla saan kirjan palautettua niin etten joudu taas maksamaan sakkoja. Se olisi edistystä. 01.05.2007 - 15:49
 Aika hiljaista oli kotinurkilla kun vähän ennen yhtätoista lähdimme fillaroimaan kohti Naantalia.  Poikkesimme Raisionlahden lintutornille.  Monenlaisia kiinnostavia vesilintuja siellä kuulemma liikkuu, me näimme niitä ainoastaan kuvissa.  Raisionlahden näkymät ovat innoittaneet taiteellista lintupongaria.  Kyy oli lämmittelemässä pyörätiellä. En uskaltanut kuvata tämän lähempää, se sähisi aika kiukkuisesti. Hätistelin sen pois tieltä, ihan käärmeen oman turvallisuuden vuoksi. Minäkin melkein ajoin sen yli.  Naantalissa oli kylmää ja aurinkoista.  Onneksi tuli pakattua vahvistavat eväät mukaan.   Paluumatkalla piti pysähtyä nautiskelemaan Raision keskustan mainiosta kaupunkiarkkitehtuurista. Matkaa kertyi vähän päälle 30 kilometriä edestakaisin. Aikaa meni kolme ja puoli tuntia. 29.04.2007 - 14:52
 Käsikärryt tehtiin tuffan verstaalla niihin aikoihin kun mökki rakennettiin, siis vuonna 1964. Siitä lähtien ne ovat palvelleet moitteettomasti. Käsikärryjäkin on maailmassa monenlaisia, kevyitä ja raskaita, helposti liikuteltavia ja kankeita. Nämä ovat käsikärryjen aatelia.  Kalastaminen kuuluu mökkielämään. Epäilen kyllä, että kalastuksenvalvojat vetäisivät herneet noista meidän verkonmerkeistämme. Verkot pitäisi merkitä näkyvästi ja niissä pitäisi kai näkyä kalastusluvan numero ym olennaista dataa. Luvat ovat kunnossa kyllä. No jospa kesäksi saisimme aikaiseksi oikeaoppisemmat verkonmerkit.  Minulla on aina sellainen tunne, että ollakseni uskottava kulttuurihenkilö pitäisi liputtaa puuveneiden puolesta. Ja siis hienojahan ne ovatkin. Mutta itselleni en sellaista huolisi. Olen hyvin kiintynyt tähän kippoon joka on palvellut meitä yli kolmekymmentä vuotta. Talveksi se kipataan tuohon, ja keväällä se heivataan veteen. Minä en hoida sitä millään tavalla, paitsi että jos tulee vieraita, jotka viedään soutelemaan, niin voin pestä veneen sisäpuolelta. Siitä ei kyllä ole juurikaan hyötyä, koska se on viikon kuluttua jälleen yhtä likainen. Voi olla, että kohta tulee uuden veneen hankinta ajankohtaiseksi, vene nimittäin vuotaa.   Pilvet näyttävät siltä kuin ne olisivat matkalla jonnekin.  Tuolla jossain ne kalat asuvat, pienet kalat joita pyydystän verkkoihini.  Ja tulihan niitä sitten, kaksi kuhaa ja viisi ahventa. Isomman kuhan pakastin keittoa varten, pienemmän paistoin ahvenien seuraksi. Ahvenista en tehnyt fileitä, suomustin vaan, napsin evät pois ja paneroin näkkileipärouheessa ja paistoin runsaassa öljyssä. Voi herran pieksut että ne olivat hyviä. Ne tuli syötyä niin kovalla kiireellä, etten edes kuvaa saanut otettua. Ensi kerralla ehkä sitten. Minulta käy toistaiseksi vähän kankeasti näiden kuvareportaasien tekeminen. 25.04.2007 - 09:33
Taloyhtiömme
tarina, Sata vuotta rantaelämää, on painossa. Se siis valmistuu
juuri ajoissa 27.5. järjestettäville Portsan katumarkkinoille.
Mielestäni kirjasta tuli hauska pieni opus. Erityisen mukavaa on, että
taloyhtiömme aktivistit Miika ja Virpi jaksoivat kaivaa esiin entisiä
asukkaita joiden albumeista löytyi muutamia valokuvia. Kirjassa on
muutakin kuvitusta, esimerkiksi otoksia vanhoista asiakirjoista. Jos
joku blogini lukija haluaa tutkia erään turkulaisen taloyhtiön
ruumiinavausraporttia, niin kirjaa voi tilata minulta. Sitä myydään 15
euron hintaan, mutta postikulut tulevat tietysti päälle. Tosin tuo
ruumiinavausraportti on siinä mielessä harhaanjohtava sana, että
taloyhtiömme on mitä suurimmassa määrin vielä hengissä.
Pidän kirjaa pienenä kulttuuritekona sen vuoksi, että se tuo ihmisten ulottuville tavisten (miksi minusta tuntuu, ettei tuota sanaa sopisi enää käyttää?) historiaa. Historiankirjoituksen ongelmana on aina ollut tavallisten ihmisten näkymättömyys. Erityisesti lapset ja naiset ovat jääneet katveeseen. Hiukan katveeseen he jäävät kyllä tässäkin opuksessa, taloyhtiön perustaminen, talojen rakentaminen ja ylläpitäminen on ollut koko ajan miesten käsissä. Mutta onneksi he ovat ihan tavallisia miehiä, eivät mitään suurmiehiä, poliitikkoja, sotapäälliköitä, taiteilijoita. Lapset ovat suhteellisen näkyvästi esillä pöytäkirjoissa kyllä, mutta aina pelkän kiusankappaleen roolissa, mikä tietenkin sekin kertoo jo aika paljon. Naiset näkyvät kahdessa jupakassa. Jotkut naisista käyttivät yhtiön pesutupaa hankkiakseen talousrahoja pyykkäämällä ulkopuolisille, mistä tietenkin nousi heti kysymys saako yhtiön yhteistä omaisuutta käyttää bisneksiin. Toinen jupakka liittyi häiriköivään naapuriin, joka tuli taloyhtiön kokoukseen räyhäämään. Pöytäkirjojen mukaan hänen kielenkäyttönsä oli sen laatuista, että naisväki poistui paikalta, mikä osoittaa aikojen muuttuneen. Minun on ainakin vaikea enää kuvitella naisväen hätkähtävän miesten värikästä kielenkäyttöä, vai kuinka lienee. 23.04.2007 - 13:28
BookCrossing sivustolla
törmäsin nuortenkirjaani, joka oli "liitetty näkymättömään kirjastoon"
mitä se sitten tarkoittaneekin. Nimimerkki harmaja luonnehtii kirjaani
Emma ja tähtipoika sangen armottomasti:
Rekisteröin kirjan Näkymättömään Kirjastoon liitettäväksi, mutta varoitan, että se on kaamea. Lesbous on kirjassa keskeinen teema, mutta tekstin asenne on mielestäni jokseenkin homofobinen eikä tyylissäkään ole kehumista. En siis suosittele Emmaa ja tähtipoikaa rentouttavana lesbisenä lukukokemuksena, mutta on toki kiintoisaa miettiä ja tutkailla, millä eri tavoilla lesbous nuortenkirjoissa näyttäytyy. Kai Näkymättömään Kirjastoon saa liittää myös vähemmän lesboystävällisiä lesbokirjoja? Toivottavasti saa, sillä nehän antavat vertailukohtaa paremmille kirjoille. Näin ainakin itse tuumin. Annan kirjan oofirille seuraavassa tapaamisessa, hän voinee toimittaa sen eteenpäin. Minun piti oikein nipistää itseäni. Siis olenko kirjoittanut homofobisen kirjan, joka on jotenkin lesboepäystävällinen? Se tuntuu yllättävältä väitteeltä, mutta miten tässä nyt voisi puolustautua, ei kai mitenkään. Jos joku on noin kokenut, niin hänen kokemuksensa on oikea. Kirjan päähenkilö Emma kyllä saattoi kirjassa potea jonkinlaista lievää homofobiaa ja hänen oli vaikea suhtautua lesbo-ystäväänsä, mutta hän kuitenkin koki kirjassa jonkin asiaan liittyvän valaistuksen, eikä lopussa enää viitsi nähdä vaivaa mokoman asian vuoksi. Kirjan kirjoittamisen aikaan nuorilla tuntui vielä olevan jonkin verran ennakkoluuloja seksuaalivähemmistöjä kohtaan ja siksi kirjaani putkahti tuollainenkin teemantynkä. Mutta ehkä lesboista ja homoista ei sovi lainkaan vinoilla, ellei itse ole julkilesbo. 16.04.2007 - 12:06
 Käsikirjoituksen viimeistely muistuttaa rubikin kuution vääntelyä. Juuri kun luulee saavansa yhden syrjän valmiiksi, huomaa sekoittaneensa toisen sivun ihan tyystin. Niin kuin olen jo julistanut, kirjan työnimenä on Miehen tuoksu. Nimi viittaa museossa järjestettävään näyttelyyn, jonka tarkoitus on etsiä uutta lähestymiskulmaa historian suurmiehiin. Heitä ei ensisijaisesti lähestytäkään heidän yhteiskunnallisten, kulttuuristen ja uskonnollisten saavutustensa kautta, vaan pohditaan millaisia rakastajia ja rakkauden kohteita he ovat olleet elämänsä naisille. Toisaalta käsikirjoituksessa irvaillaan hiukan projektikulttuurille, jota voisi kai pitää jonkinlaisena nykyajan työelämän syöpänä. Romaani on jaettu neljään jaksoon projektin eri vaiheiden mukaan. Kanteen haluaisin kuvan Pyhästä Yrjänästä, koska tapahtumat kiertyvät myös hänen ympärilleen. Päähenkilö kerää pyhimysaiheisia postikortteja, hän on erityisen kiinnostunut Pyhästä Yrjänästä. Miksi, sitä sopiikin miettiä. Sattumoisin hän löytää, museotutkija kun on, keskiaikaisen Pyhää Yrjänää esittävän puuveistoksen eräästä varastosta. Kuka tällaisen veistoksen omistaa? Periaatteessa tuollaista vanhaa esinettä suojelee muinaismuistolaki, mutta jos tyyppi jonka nurkista veistos löytyy, ei ole yhteistyöhaluinen, ovat museotutkijan keinot vähissä. Tuntuu, että työnimi ei ehkä kuitenkaan riittävän kattavasti kiteytä romaanin sisältöä, vaikka siihen muuten tyytyväinen olenkin. Minun pitäisi ilmeisesti keksiä alaotsikko, joka jollain tavalla sitoisi näitä asioita yhteen, siis miehen tuoksun, projektihallinnan ja Pyhän Yrjänän. Vai tekeekö alaotsikko nimestä kömpelön? Pitäisikö kumminkin ryhtyä laatimaan nimeä aivan uudelta pohjalta? On minulla tässä nyt vielä pari viikkoa aikaa. Sain tehtäväksi myös itse laatia takakansitekstin. Ensin sisimmässäni hiukan vastustin tätä komennusta, mutta nyt olen tottunut ajatukseen. Ehkä on hyvä, että joudun miettimään kirjan sisältöä myös sen jälkeen kun olen sen jo kirjoittanut. Samalla kun mietin mitä asioita haluan takakannessa painottaa, voin vielä tehdä pieniä muutoksia kirjan sisältöönkin. Painottaa joitakin asioita, pyyhkiä toisia pois. Minusta tuntuu, etten ole mitään kirjaa tehnyt yhtä hartaasti kuin tätä. Vai tuntuuko minusta aina siltä? 26.03.2007 - 13:28
Luin
pitkästä aikaa dekkarin. Kysymyksessä oli Åsa Larssonin Aurinkomyrsky.
Kirja vie lukijan pohjoiseen Kiirunaan, missä karismaattisen kirkon
johtohahmo joutuu julman surmatyön uhriksi. Talvisessa Kiirunassa
menneisyys ei irrota ihmisistä otettaan. Ystävyyden ja rakkauden
kääntöpuolelta löytyy pettymyksiä ja pakkomielteitä ja hengellinen
vallankäyttö tuhoaa ihmisiä, viattomien luonnollisesti kärsiessä
eniten. Vaikka aihe on raskas ja Larssonin kuvaamasta
uskonnollisesta yhteisöstä löytyy kaikki ne kauheudet ja iljetykset,
joita vain kuvitella saattaa, hänen tapansa kuvata ihmisten
uskonnollisuutta on kuitenkin jollakin tavalla lämmin ja ymmärtävä.
Tietyllä tavalla Larssonin kirja sopi hyvin tähän saumaan, koska kesämökkikuntani Vammalan omantunnontarkka pastori Jari Rankinen on noussut parrasvaloihin sen vuoksi ettei raamatuntulkintansa vuoksi voi toimittaa messua naispastorin kanssa. Rankinen toivoo, että ihmiset voisivat kunnioittaa hänen vakaumustaan, toisin sanoen, että hän saa pitää naispastoreita harhaoppisina. Eilen nähtiin pääuutislähetyksessä messun yksin toimittanut kärsivän oloinen naispastori, joka ei oikein saanut sanottua muuta kuin että toivoisi asian ratkeavan jollakin tavalla. Uskonnollisesta fanaattisuudesta tulee nykyään ensimmäiseksi mieleen itsemurhaiskuja tekevät muslimiterroristit. Mutta voiko fanaattisuus kätkeytyä herttaisen hymyn ja ystävällisen käytöksen taakse? En tunne Rankista, mutta televisioruudussa näkyi mitä herttaisin herrasmies. Kuitenkin Vammalasta lähtevät pastorit käpälämäkeen ja kirkkoherrakin on sairaana. No enhän minä tiedä mistä Vammalan seurakunnan vaikeudet johtuvat, mutta ei Rankisen herkkä omatunto tilannetta varmaan ole helpommaksikaan tehnyt. | |||