Koska olen muotitietoinen ihminen, pääsin mukaan Susun Lumppuja ja lureksia blogiin. Värkkäsin tämän aamuisen postauksen innoittamana itselleni toisen käyntikortin.

Ulkomaalaisvirasto käännyttää seurakuntamme suojissa olleen Naze Aghain Suomesta. Kirkkoherra Lehikoinen, joka yleensä aina kun hänet jossain näen, jakaa hernekeittoa suu korvissa, tai sitten hengailee olutkuppiloissa ollakseen helpostitavoitettava (mikä itse asiassa tekee hänet vaikeastitavoitettavaksi, olen yrittänyt järjestellä kirjoituspiirimme jatkoa ja siihen tarvitaan kirkkoherran suostumus, mutta kun siis eihän sille ihmiselle voi millään soittaa oikeaan aikaan, aina on jotain tärkeämpää meneillään) esiintyi eilisissä uutisissa totisena. Päätöksen mukaan Aghai ei saa kahteen vuoteen tulla Suomeen tai muuhun Schengen-alueen maahan.

Ulkomaalaisvirasto on tulkinnut, että Aghai on ihan huvikseen paennut Iranista Turkkiin, piilotellut kuukauden Istanbulissa ja jatkanut siellä rekka-auton hytin takaosaan piilotettuna Pietariin. Suomeen tämä vaihtelunhaluinen turisti saapui kuorma-auton kontissa.

Aghai itse tulkitsee joutuvansa Iranissa vankilaan ja kidutettavaksi polittisen toimintansa vuoksi. Viranomaisten mielestä hänen kertomuksensa ovat hataria, eikä häntä uhkaa kotimaassa mikään. Selvähän se. Mutta jos tässä itseäni ajattelen, niin minä en ihan huvin vuoksi ja pelkästä seikkailunhalusta lähtisi tuollaiselle reissulle kuin Aghai. Jos päättäisin viettää viikon rekan hyttiin piilotettuna, niin siihen vaadittaisiin kyllä aika vahva motiivi, koska viikko on pitkä aika, varsinkin jos sitä edeltäisi kuukauden haahuilu Istanbulissa ihmissalakuljettajia etsimässä.

Tietysti auttaminen tällaisissa tilanteissa on aina ongelmallista. Mistä tiedämme, että ihmiset puhuvat totta. Minulla on vielä muistissa se Ruandasta tulleen pakolaisen tapaus, mies toimi täällä pastorina, mikäli oikein muistan, mutta sitten yllättävät syytteet kiirivät perässä. Saattaa olla, että mies oli osallistunut kansanmurhaan Ruandassa, mikä luonnollisesti oli hänen tukijoilleen järkyttävä ajatus. En tiedä miten asia on sittemmin edennyt ja mitä tutkimuksissa on paljastunut.

Mietin tietenkin myös niitä pakolaisia, jotka tulevat tänne ja käännytetään pois, emmekä koskaan kuule heistä halaistua sanaa. Mikä tekee Naze Aghaista sellaisen tapauksen, että hänestä puhutaan? Siis mikä muu kuin se, että hänen kohdallaan kirkko ensimmäisen kerran soveltaa käytäntöön uusia turvapaikkaohjeita? Toisin kuin monilla muilla, hänellä on täällä tukijoita, jotka mm. auttoivat häntä hakemaan turvaa kirkosta. Käsittääkseni täältä käännytetään jatkuvasti väkeä, joita ei kukaan tue. Kun olin vuoden Punkalaitumen vastaanottokeskuksessa vapaaehtoishommissa, siellä oli iso sakki turvapaikanhakijoita, enkä usko että heillä oli minkäänlaisia tukiverkostoja eikä kukaan tainnut ainakaan sinä aikana saada myönteistä päätöstä viranomaisilta. Ohjaajat puhuivatkin, että vaikka ihmisillä olisi pää kainalossa, niin Suomeen he eivät saa jäädä. Mietin missä nämä kaikki ihmiset ovat. Punkalaitumen vastaanottokeskus on taas vaihteeksi suljettu.

Kun myötätuntoni on Aghain puolella, minä samalla uhraan muutaman hetken hiljaisuuden niille Kosovon Albaaneille ja entisen Neuvostoliiton alueelta tulleille ihmisille, joiden kanssa tuli kokattua suomalaista ruokaa syksystä kevääseen. Mitähän heille kuuluu, missä he ovat nyt?

Naze Aghain puolesta voi vedota lähettämällä nimensä osoitteeseen Auta.Nazea@gmail.com

Kirjoitin ripariblogiin jonkinlaisen pinnallisen yhteenvedon ensimmäisen oppimiskokonaisuuden tunnelmista. Ärhäkkä tuntematon kommentoija syytti minua ammattitaidottomuudesta ja ammattietiikan puutteesta, koska olin kirjoittanut näistä asioista blogiin ennen kuin olin leiriläisille selkeästi maininnut, että leirillä on oma blogi, jota päivien mittaan täydennetään leiriläisten omilla hengentuotteilla. Koska tämä on pilottihanke (hehheh, olen ihastunut tuohon termiin) niin joudun tosiaan hiukan opettelemaan sitä, että olen täällä ensisijaisesti nuorten ohjaajana, en kirjailijana. Kirjailijaminä kuitenkin on jatkuvasti pukkaamassa pintaan, sillä täällä tapahtuu koko ajan kaikkea valtavan kiinnostavaa. Olen ottanut taas vanhan muistikirjan käyttöön ja kirjaan tapahtumia ja havaintoja siihen. Epäilen että jotkut asiat tulevat aikanaan purkautumaan kirjoihin. Jonkun mielestä sekin on aivan varmasti epäeettistä. 

Omasta mielestäni en toiminut epäeettisesti kirjoittaessani muistiin mitä oppimiskokonaisuuden aikana nousi pintaan, mutta tosiaan, nyt voin omakohtaisesti saada kokemuksen siitä uudesta tilanteesta, minkä eteen olemme kaikenlaisen internetissä tapahtuvan kommunkaation myötä tulleet. Ihmiset kertovat päiväkirjoissaan omista kokemuksistaan ja havainnoistaan ja tulevat siinä sivussa vetäneeksi julkisuuden valokiilaan myös muita ihmisiä. Onko minulla oikeus tehdä yhteenvetoja havaitsemistani jutuista ja kirjoittaa niistä jos en mainitse nimiä, enkä muutenkaan yksilöi ihmisiä. Onko eri asia tehdä se seurakunnan tunnusten alla olevassa Ripariblogissa, tai tässä omassa blogissani.

Olen pyörinyt netissä vuosikaudet, mutta onnistunut tähän mennessä lellumaan näillä laineilla niin, ettei minua ole suuremmin syytelty mistään kauheuksista. Jaa, Huittisten asioista kirjoittaessani minua kyllä alettiin uhkailla oikeusjutulla. Ei sen vuoksi mitä olin itse kirjoittanut, vaan joidenkin kommenttien vuoksi, joita en ollut poistanut, koska en ollut ymmärtänyt niissä olleen mitään poistettavaa.  Yksi nimimerkki kritisoi toista nimimerkkiä, en tiennyt keitä nämä ihmiset nimimerkkien takana olivat, mutta he ilmeisesti tunnistivat toisensa tms. Mutta koska en tuntenut nihmisiä nimimerkkien takaa, enkä tiennyt mihin sananvaihto liittyi, en tajunnut myöskään asian tulenarkuutta. Sekin tapahtuma antoi kyllä mietittävää pitkäksi aikaa.

Itselle netti on jotenkin niin luonnollinen tapa tuoda esiin korvien välissä pyöriviä asioita, etten tosiaan aina muista joidenkin suhtautuvan nettikommunikaatioon ankaran juhlallisesti ja näkevät sen aivan samanlaisena julkisuutena kuin julkisuus lehdissä, televisiossa, tai radiossa.

Nettijutuilla on tietenkin olemassa valtava potentiaalinen lukijakunta. Mutta se on vähän samanlainen asia kuin jos menen seisomaan Helsingissä vaikka rautatieaseman eteen, niin on mahdollista että miljoona ihmistä näkee minut päivän aikana. Mutta on se kuitenkin julkisuutena ihan eri luokkaa kuin esiintyä esim. television pääuutislähetyksessä.

 

 
Suurissa saappaissa
sitä tuntee itsensä tuskallisen pieneksi.
Pienet kengät taas saavat luulemaan
että jos ne saisi vaihdettua sopivampiin
kaikki murheet katoaisivat.

Runotorstain 34. haaste

Mukava olla taas kotona. Harmi, etten vieläkään ole saanut hankituksi itselleni kameraa, olisin voinut pistää tänne kuvan naisesta joka Las Palmasissa sauvakäveli vauhdikkaasti hotellihuoneeni edessä olevalla hiekkarannalla tissit paljaana. Jotenkin tuo sauvakävely ja yläosattomuus ikään kuin riitelivät keskenään. Tai sitten voi kyllä olla niinkin, että minun ajatusmaailmani on tämän nykyisen viihde-ja mainosteollisuuden sumentama. Minutkin on huijattu kuvittelemaan, että naisten tissien kuuluu olla jonkinlainen koriste-esine ja hämmästyn törmätessäni paljaisiin tisseihin ei-koriste-esineellisessä kontekstissa.

Eilen tein kaupungilla jäähyväiskierroksen ja poikkesin paikalliseen kirkkoon, jossa nuorisokuoro konsertoi. Missään en ole tavannut niin ärhäköitä taputtajia. Yleisö ei aina malttanut odottaa, että laulu loppuisi, kun he ryhtyivät jo taputtamaan. Sitten yhdellä ukolla soi puhelin. Suomessakin matkapuhelimet soivat tietysti milloin missäkin, mutta täällä harvemmin on törmännyt sellaiseen, että konsertissa joku tosiaan vastaa puhelimeensa ja alkaa selostaa asioitaan sillä välin kun toiset laulavat. Tämä ukkeli kuitenkin teki niin, kunnes lopulta eräs toinen mies yleisön joukosta näytti hänelle ovea. Ukko pisti puhelimen kiltisti taskuun ja lusi konsertin loppuun.

Las Palmas oli yllättävän eksoottinen kaupunki. Siis minähän tunsin tätä ennen sen ainoastaan Irwinin laulusta, joka on oikeastaan aika totaalisesti pilannut sympaattisen, hiukan nuhruisen ja ilmastoltaan lumoavan pikkuisen metropolin. Aamuisin siellä oli pilvistä, iltapäiväksi kirkastui. Lämpötila 21-22 astetta, vaikka eilinen oli kyllä hiukan viileämpi. Kävelin päivittäin sellaiset 4-5 tuntia, eikä sitä kuumemmalla kelillä olisi jaksanutkaan.

Nyt ehkä pitäisi tehdä sitä perunalaatikkoa, jota jo edellisessä päreessäni lupailin. Oikein rattoisaa ja stressivapaata joulua teille kaikille!

-Se teidän kissa, se minkä jätitte tänne hoitoon, se ei syö eikä liiku, ei ole liikkunut moneen päivään, anoppi sanoi.
 Leena rutisti puhelinta korvaa vasten.
-Se pitäisi varmaan viedä sitten eläinlääkäriin, hän sanoi.
 Ajatukset risteilivät päässä. Tilillä ei ollut kuin parikymmentä euroa ja sairauspäivärahat olisivat tilillä vasta viikon kuluttua. Eikä peruspäivärahoilla juuri eläinlääkärilaskuja muutenkaan makseltaisi.
-Eläinlääkäriin? Ei täkäläinen eläinlääkäri taida hoitaa lemmikkieläimiä, se hoitaa vain sikoja ja sellaisia, anoppi sanoi. -Niin että mitä sen kissan kanssa nyt tehdään? 
-Mutta kai nyt sieltä maaltakin sentään löytyy eläinlääkäri joka hoitaa kissoja? 
-En minä tiedä, anoppi sanoi. -Täällä ei ole tapana viedä kissoja eläinlääkäriin. 
-Niin mutta...
-Minä vain soitin, että tiedät. Eläin kärsii eikä sellaista ole mukava katsella.
 
Leena meni herättämään Niiloa. Se nukkui niin kuin nykyään aina. Hän kertoi mitä anoppi oli sanonut. Heidän oli ollut pakko viedä kissa anopille hoitoon, koska vuokraisäntä oli   keksinyt, ettei suvainnut kissoja asunnossa. Oli sanonut, että tulee häätö jos se kissa vielä ensi viikolla on siellä. Heillä ei ollut oikein varaa hankkia häätöä tässä vaiheessa kun Leena oli sairauslomalla ja Niilon opinnot muuten jumissa. Oli parempi olla vain hissun kissun, vaikka Leenan olikin niin vaikea elää ilman kissaa. Kissa oli tärkeä, se rakasti häntä. Oli ollut raskasta viedä kissa anopin luokse, vaikka sinnehän se hyvin sopi, maalaistaloon.

Niilo ei keksinyt kissa-asiaan minkäänlaista ratkaisua. Ei hän edes viitsinyt juuri pohtia asiaa, hänellä oli suurempiakin murheita. Hän oli jättänyt menemättä tenttiin jo kolmannen kerran peräkkäin. Voi olla ettei opinnoista tulisi mitään. Leenankaan opinnoista ei todennäköisesti tulisi ikinä mitään. Ei paljon huvittanut miettiä tulevaisuutta ja yksi kipeä kissa oli konkurssin keskellä pikkujuttu.

Leena soitteli tuttavilleen. Ne joilla oli ajokortti ja auto, olivat kiireisiä, viikonlopun ohjelmatkin sovittuna, ei ollut aikaa lähteä hakemaan kissaa maalta. Lopulta Leena sai kiinni yhden kouluaikaisen kaverinsa joka lupasi lähteä viikonloppuna hakemaan kissaa. Leena sanoi kiitos kiitos ja ryhtyi tilaamaan eläinlääkäriä sille päivälle. Saatuaan asian hoitoon tuli anopilta puhelu. Kissa oli kuollut.

Joskus myöhemmin he menivät käymään Niilon kotona. Anoppi oli iloinen. Kertoi kukkamaista, kellarinpuhdistuksesta, fasaaneista jotka lisääntyivät vuosi vuodelta. Leenalla pyöri mielessä, että mihin kissa oli haudattu, mutta hän pelkäsi että alkaisi itkeä, joten hän tyytyi istumaan kahvipöydässä ja nieleksimään väkevää kahvia samassa tahdissa muiden kanssa.

He viipyivät siellä kaksi vuorokautta, eikä kukaan ottanut  kissa-asiaa esille. Vasta sitten kun he istuivat junassa ja olivat palaamassa takaisin, Niilo sanoi: Minä luulen, että isä tappoi kissan.
-Puhuitko sinä niiden kanssa?
-En. Mutta minä luulen, että niin hän varmaan teki.

Leena painoi ohimon junan viileää ikkunaa vasten ja ajatteli kissaa. Miten sen lämmin, hyrisevä olemus oli nyt kylmennyt. Se maatuisi ulkorakennuksen takana, siellä minne appiukko oli aina haudannut kaikki tappamansa kissanpennut, kanat, kanit ja mitä milloinkin nyt oli ollut tarve päästää päiviltä. Siellä jossain se oli. Leenaa suretti ettei hän ollut koskaan pystynyt antamaan kissalle nimeä. Hän oli aina vain kutsunut sitä kissaksi. Ehkä hän oli jo hakiessaan sen emonsa luota tajunnut, ettei hän pystyisi puolustamaan sitä, ettei hän pystyisi pitämään siitä huolta, ettei hänestä vain olisi sellaiseen.

Taloyhtiön historiasta paljastuu jatkuvasti jänniä juttuja. Vuonna 1907 yhtiökokous päätti, että vapunpäivänä vedetään ensimmäisen kerran yhtiön punalippu tankoon, joka on sitä varten rakennettu. Siitä lipputangosta kohkattiinkin paljon alusta asti, sen hankkiminen oli tärkeää ja sen maalaamista ja muuta pintakäsittelyä pohdittiin puolelta jos toiseltakin.

Joitakin vuosia lippua ilmeisesti käytettiin niin kuin oli alunperin suunniteltukin, mutta sitten vuonna 1912 yhtiökokouksessa yhtäkkiä vain kylmästi todetaan, että jätetään lippu "ylösnostamatta" ja annetaan se isännöitsijän huostaan.

Vuonna 1915 tuotiin lippuasia jälleen yhtiökokouksen päätettäväksi. Kokous tuli siihen tulokseen, että lipputanko katkaistaan ja käytetään muihin tarkoituksiin.

Oletan, että työväenhenkiseen taloyhtiöömme oli päässyt pesiytymään porvarillisesti ajattelevia ihmisiä, jotka eivät urputtamatta ole suvainneet punalipun liehuttamista vappuna. Tästä on sitten syttynyt niin kova sota, että lopulta on päätetty, että jos me ei saada vetää meidän lippua salkoon niin eipä siellä liehu sitten kenenkään muunkaan lippu. Hyvä meininki!

Olin sunnuntaina käsittämättömässä konsertissa. Tämä oli jälleen yksi esimerkki siitä kuinka toiveet kyllä toteutuvat, mikäli vain elämää riittää. Muistan miten ensimmäisen kerran kuulin gruusialaista kuorolaulua. Eräs tuttu oli käynyt Gruusiassa ja tuonut sieltä haalistuneen vinyylilevyn. Vuosi oli ehkä 1990. Kun hän pisti levyn soimaan, minusta tuntui kuin sydämeni olisi tullut ulos rinnasta. Se oli yksinkertaisesti aivan sietämättömän kaunista. Äänitin levyn kasetille ja sen jälkeen soitin sitä aamusta iltaan kunnes nauha lopulta venyi muodottomaksi, ääni alkoi vonkua ja väreillä ja lopulta soitinkin meni rikki, joten se siitä.

Vuodet kuluivat, mutta minä en voinut unohtaa niitä gruusialaisia lauluja. Aina joskus minä mainitsin asiasta jollekin, mutta kukaan ei ollut koskaan kuullutkaan gruusialaisesta polyfonisesta kuorolauluperinteestä. Se tuntui tietyllä tavalla ahdistavalta. Olin saanut joskus kokea jotain sanoinkuvaamattoman ihmeellistä, eikä kukaan tiedä mistä minä puhun. Kukaan ei välitä. Ja sitten viime viikolla, aivan yllättäen, näin Tuomikirkon ilmoitustaululla pienen haalistuneen lapun: Enseble Tbilisi konsertoi sunnuntaina. En ollut uskoa silmiäni. Ensemble Tblisi.

Tarkistin asian heti Tuomiokirkkoseurakunnan nettisivuilta, ei mainintaa kyseisestä konsertista. Kukaan ei tuntunut tietävän asiasta mitään. Päivää ennen konserttia oli lehdessä postimerkin kokoinen ilmoitus, jossa asiasta sentään mainittiin ja kulttuurisivutkin puffasi tapahtumaa, joten lopulta oli pakko uskoa, että kyllä se konsertti tosiaan aiottiin järjestää.

Ostin jo sisään mennessäni pari cd-levyä koska pelkäsin että konsertin jälkeen ne kuitenkin ryövättäisiin käsistä. Kirkko oli täynnä, vaikka mainoskampanja oli ollut vaatimaton. Istuin etupenkissä, parin metrin päässä laulajista. Heti ensimmäisistä sävelistä alkoivat kyynelet valua silmistä ja suuni loksahti auki silkasta autuudesta. Onkohan sieluni koskaan ennen tullut niin suloisesti ja perusteellisesti hyväillyksi kuin tuossa konsertissa.

Kotiin kävellessä mietin miten viehättävän ristiriitainen olento ihminen on. Ihmiset keksivät keskitysleirejä, kidutusvälineitä ja muuta sellaista hauskaa. Ja sitten tällaista musiikkia. Se on käsittämätöntä. Käsittämätöntä.

Olen pinnallinen ihminen. Tämä on järisyttävä havainto, sillä en ole koskaan pitänyt itseäni pinnallisena, päin vastoin, olen aina ajatellut olevani aivan tuskastuttavan syvällinen. Mutta ehkä olen mennyt siihen samaan vanhaan halpaan mihin moni muukin ja kuvitellut että synkkämielisyys ja kaikkinainen surkeus on syvällisyyttä. Mutta eihän se ole. Minä olen ollut synkkämielinen ja surkea pinnallisesti.

Tämä uusi oivallus omasta pinnallisuudesta on ehkä jotenkin poreillut jossain mielenpohjalla jo pitempäänkin. Se on kypsynyt siellä ja odottanut, että ymmärtäisin itseäni hiukan enemmän. Siis minähän olen kirjoittanut näitä kepeitä kirjoja ja kuvitellut, että minä kirjoitan niitä vain siksi, että minun on pakko ja että oikeasti minulla olisi jotain kovinkin syvällistä sanottavaa jonka voisin sitten sanoa kun minulle annettaisiin mahdollisuus. Mutta näinhän se ei siis mene. Minulla olisi nyt ollut aikaa sanoa ja kirjoittaa jo vaikka mitä syvällistä ja ihmeellistä ja maailmaa mullistavaa, mutta minä en ole saanut mitään aikaiseksi. Kuukaudet kuluvat, minä kyllä kirjoitan, mutta mitään julkaisemisen arvoista ei synny. Olen alkanut taas miettiä mahdollisuuksiani uudelleen kouluttautua johonkin järkevämpään ammattiin. Eräs ystäväni on alkanut haaveilla jalkahoitajan ammatista. Minä en sellaiseen voi ryhtyä koska inhoan känsiä ja kynsiä ja kaikkea muuta mitä ihmisistä irtoilee. Mutta jotain tässä pitäisi kai nyt keksiä, koska jos minä en tosiaankaan koskaan pysty kirjoittamaan mitään syvällistä, niin kannattaako minun sitten kirjoittaa mitään?

Jaa että miksi minä nyt yhtäkkiä tajusin olevani pinnallinen? Siihen vaikutti postaus jossa kerrottiin, että yhdessä lempikirjoistani, Tournierin Perjantaissa "kysymys on ympäristön hallintaan tottuneen järjestäytyneen identiteetin taistelusta Toista - luontoa, sisäistä eläintä ja naista - vastaan. Tournier tekee hillitöntä pilkkaa hallinnan kielenkäytöstä, taloudellisen kasvun projektista, mittaamisesta... Kyseessä ei ole haaksirikko autiolle saarelle vaan haaksirikko modernin ihmisen mielenmaisemaan." Siis noin se ilman muuta on, mutta minä en koskaan ole ajatellut Perjantaita muuten kuin hauskana romaanina. Minä en ikimaailmassa olisi keksinyt, että siinä oli kysymys jostain tuollaisesta. Minusta Robinson oli huvittava turhan tärkeä ukkeli joka kekkaloi siellä saarellaan ja kauhistui kun Perjantai oli sellainen vaikeasti pideltävä hiukan brutaali ja kuitenkin suloinen luonnonlapsi.

Ja sitten huomasin toisaalla osataan vaikuttua aivan aidon ja vilpittömän oloisesti jopa Almodóvarin elokuvasta, jotka taas minua eivät ole koskaan puhutelleet. Minä olen luullut, että ne jotka ihailevat Almodóvarin elokuvia ovat samanlaisia teeskentelijöitä kuin ne jotka ihailevat Kaurismäen elokuvia. Mutta nyt minä yhtäkkiä tajusin, että nämä ihmiset yksinkertaisesti ymmärtävät elämää ja taidetta jotenkin paljon syvällisemmin kuin minä. (Pinnallisuuttani osoittanee, että jouduin aikamoneen kertaan tarkistamaan kuinka Almodóvar kirjoitetaan enkä ole varma että menikö se vieläkään oikein.)

Nuijakärpänen pesiytyy kimalaiseen siinä vaiheessa kun tämä pahaa aavistamaton eläinparka imee mettä kukasta. Nuijakärpänen munii kimalaiseen pari munaa, hyppää pois ja munii lisää seuraavaan kimalaiseen. Munista kuoriutuu kimalaisen sisällä toukkia, jotka syövät kantajansa hiljalleen tyhjäksi. Lopulta loinen pakottaa kimalaisen hakeutumaan lehmukseen, jossa kimalainen sitten kuolee ja nuijakärpänen kömpii esiin kimalaisen tyhjäksi syödystä ruumiista.  Onko tässä tosipohjaisessa tarinassa jotain vertauskuvallisia ulottuvuuksia, vai kuvittelenko minä vain? Mutta sitä minä en käsitä miten se nuijakärpäsen toukka osaa pakottaa sen kimalaisen juuri lehmukseen. Ja miksi sen on oltava juuri lehmus, mikäs vika koivuissa on? Ja  miksi ihmeessä maailmaan on luotu tuollainen otus, jonka ainoa tehtävä näyttää olevan syödä toisia tyhjäksi sisältä päin? Vaikka kimalaisen kohtalo tuntuu perin kaamealta, niin siltikin minusta olisi vielä hirvittävämpää olla nuijakärpänen. 

Ekumeniaan en olekaan täällä ottanut ennen kantaa, mutta nyt otan koska meillähän on täällä Turussa hyvää vauhtia kärjistymässä ekumeeninen konflikti. Luterilaiset ja katolilaiset kiistelevät eräästä pyhästä luunkappaleesta. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä on sitä mieltä, että luunpala kuuluu Tuomiokirkkoon, kansallispyhättöömme. Katolilaiset ovat sitä mieltä, että luu kuuluu säilyttää Pyhän Henrikin katedraalissa, Helsingissä, jossa se on ollut säilytettävänä vuodesta 2000 ja jossa se on sellaisessa käytössä kuin pyhäinjäännöksen kuuluukin, eli uskonnollisen hartauden kohteena. Periaatteessa juttu on selvää pässinlihaa. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä omistaa kyynärluun kappaleen eikä katolilaisilla ole siihen nokan koputtamista. Ja kuka järkevä ihminen nyt palvoo luunpalasia? Varsinkaan nykyaikana kun meidän pitäisi olla jo niin valistuneita.

Mutta kun se luu on heille tärkeä. En minä ymmärrä, että miten se voi olla, mutta uskon että se on kun he kerran niin sanovat. Minusta turkulaisten pitäisi nyt joustaa. Heille luunpala on vain kiintoisa pieni museoesine, katolilaisille se on hartauden kohde. On minusta kauheaa piittaamattomuutta pitää kiinni jonkin sellaisen esineen omistusoikeudesta, joka itselle ei merkitse mitään erityistä, mutta jollekin toiselle merkitsee valtavasti. 

Mutta luterilainen kirkko ei päätöksissään useinkaan osoita mitään erityistä sydämellisyyttä. Nyt ihan viimeksi sain pöyristyä siitä tavasta jolla kirkko käveli kirjailija Tua Forsströmin tekijänoikeuksien yli. Kirkkohallitus ei tyytynyt käräjäoikeuden päätökseen että Forsströmin tekijänoikeutta oli loukattu ja että sen pitäisi maksaa 20000 euroa korvauksia, vaan aikoi valittaa hovioikeuteen. Riita koski Forsströmin kirjoittamaa synnintunnustustekstiä vuoden 2000 ruotsinkielisessä kirkkokäsikirjassa. Forsström koki ettei hänellä ole varaa ottaa sellaista riskiä että hän häviäisi jutun hovioikeudessa, joten hän oli pakotettu sopimaan jutun kirkkohallituksen kanssa.

Jotenkin sitä aina odottaisi, että kirkko organisaationa edes yrittäisi jollakin tavalla noudattaa kristillisiä periaatteita, mutta siis kun ei niin ei.

Käyn aika harvoin ravintolassa syömässä ja vielä harvemmin kasvisravintolassa. Ilmeisesti tämä jossa nyt kävin, on ihmisten mielestä hyvä kasvisravintola, koska tämä oli jo kolmas kerta kun syön siellä näiden hiukan vajaan kahden vuoden aikana kun olen nyt asunut Turussa. Olen aina päätynyt ko. ravintolaan jonkun toisen ehdotuksesta. Joka kerta tässä ravintolassa käydessäni olen miettinyt kolmea asiaa. Miksi juomalasit ja lautaset näyttävät likaisilta? Miksi ruoka on kummallista pöperöä? Ja miksi nämä asiat eivät näytä vaivaavan ketään muita kuin minua?

No ensinnäkin nuo likaisilta näyttävät lautaset ja sameat juomalasit. Onhan se turhamaista että kiinnitän huomion moiseen, varsinkin kun tietää että kotona minä suurin piirtein syön lattialta aivan kylmän rauhallisesti ja juon monta päivää samasta lasista, josta myös siippani saattaa välillä juoda. Kädestä toiseen siirtyillyt lasi on yleensä samea tahmaisista sormenjäljistä. En siis ole hygienisyyden suhteen erityisen tarkka, joten mitä väliä sillä on jos ravintolassa minulle tarjotaan ruokaa tuhruiselta lautaselta? Mutta siis jostain syystä sillä on minulle väliä, mutta ihmisille jotka todennäköisesti pitävät oman huushollinsa paljon paremmassa järjestyksessä kuin minä omani, sillä taas ei näytä olevan minkäänlaista väliä, ainakaan siitä päätellen miten iloisesti rupatellen ja hyvällä halulla he pistelevät poskeensa kasvisravintolan pöperöitä, jotka ruokalistan perusteella vaikuttavat huomattavasti herkullisemmilta kuin sitten lopullisesti lautasella.

Ja onko kasvisruokien oltava aina harmaanruskeaa pöperöä josta ei millään tavalla erota ruuan koostumusta, että mistä ihmeen aineksista keitos on kyhätty kasaan? Ja miksi uudet perunat näyttävät siltä kuin ne olisi keitetty pesemättä? Kauhan varressa heiluva langanlaiha rastatukkainen poika tuntui olemuksellaan julistavan, että tämän ravintolan tarkoitus on jokin muu kuin tuottaa kulinaarisia nautintoja ihmisille, niin kuin tietysti oikein onkin, koska kyllähän meidän pitäisi syödä elääkseemme, kuten laiha kokki varmaankin tekee, eikä elää syödäksemme, kuten minä olen koko ikäni tehnyt, tunnetuin seurauksin.

Sinänsä laihan kokin keitokset ovat ihan maistuvia ja epäilen, etteivät ne ole aivan energiattomiakaan, päättelin vaan siitä että toisessa mössössä saattoi olla joukossa rouhittua pähkinää, mikä on tunnetusti tuhtia kamaa. Mutta pöperöitä maistellessani tajusin taas entistä selkeämmin, että vaikka olen suursyömäri, minulle on tärkeää, että ruoka näyttää kauniilta, että se tarjotaan puhtaista ja kauniista astioista (mikä ei tarkoita etteivätkö astiat saisi olla vanhoja ja kuluneita), että ympäristö on siisti ja viihtyisä. Jos nämä muut ehdot eivät toteudu, minulle jää emotionaalinen nälkä, vaikka mahani olisikin täynnä. Nytkin tuhruiset lasit ja mössömäinen ruoka vaativat heti veronsa ja paluumatkalla oli ostettava jäätelö ja nautittava se Turun linnan puistossa.

Minun ei muuten pitänyt blogata tästä triviaalista aiheesta ollenkaan, mutta yritin turhaan vastata Runotorstain haasteeseen leikistä. Mutta minun elämästäni on ilmeisesti leikki lipsahtanut niin kauas, ettei se onnannut, vielä ainakaan.

Minussa on sellainen vika että minä tylsistyn helposti tietynlaisessa seurassa. Ja kun minä tylsistyn, niin sitten minua alkaa ahdistaa. Ja kun minua oikein tarpeeksi ahdistaa, minä pimahdan ja sitten minua ei pitele mikään.

Minä kestän aika huonosti tuntikausien keskustelua joka liikkuu salaliittoteorioissa ja kaikessa kauheassa joka olisi voinut seurata Neuvostoliiton romahduksesta, ja ehkä seurasikin mutta me vain emme huomaa sitä. Ei noissa  aiheissa sinänsä ole mitään vikaa, minä vain en koskaan osaa sanoa mitään tuosta aiheesta joten joudun istumaan hiljaa ja odottamaan, että juttu siirtyisi johonkin sellaiseen aiheeseen josta minullakin olisi jotain sanottavaa. Mutta kun se ei koskaan siirry.

Muistan jossain vaiheessa iltaa ajatelleeni pää kuumana että pitäisi keskeyttää tuo salaliittoteoretisointi ja syöttää keskusteluun jokin oma aihe mutta siis tuollaisessa tilanteessa pääni tyhjenee ihan täysin lukuunottamatta tätä yhtä kaikenkattavaa ajatusta: tahdon kotiin.

Mutta ikä tuo viisautta. Olen oppinut, että jos olen tylsistynyt, niin viina vain pahentaa asiaa. Joten ryhdyin raittiiksi kesken illan. Kärsin pienen päänsäryn siinä unta odotellessa ja vältin kuin vältinkin raivarin joka selvästi oli jossain mielen kynnyksellä odottamassa kutsua. 

Aina kun olen yksin, minä kaipaan ihmisiä. Mutta kun minä olen ihmisten seurassa, niin enhän minä kestä niitä lainkaan.

Jo viime viikolla käväisi mielessä, että onkohan tässä minun hommassani mitään järkeä. Yritänkö minä tässä jotain mihin minulla ei ole edellytyksiä. Yritän kirjoittaa aiheesta joka mielestäni on tärkeä, mutta jota monet muut pitävät loppuunkaluttuna luuna, siis Tammisaaren vankileiristä ja siitä millaisia kerrannaisvaikutuksia sillä on ollut suomalaiseen yhteiskuntaan. Mutta onko tämä aihe minulle liian iso ja tärkeä ja sen vuoksi se selättää minut toistuvasti, nytkin kun minulla olisi mahdollisuus hiukan pitkäjännitteisemmin paneutua kirjoittamiseen. Mieleni on alkanut harhailla. Kyselen itseltäni kiinnostaako tämä ketään. Osaanko kirjoittaa niin että kiinnostaisi? Tulee kiusauksia siirtää hanke syrjään, jälleen kerran. Minulla on muitakin keskeneräisiä käsikirjoituksia, jotka odottavat tekijäänsä. Tai entä jos aloittaisin kokonaan uuden? Minulla on yksi ihana idea, mutta en kerro sitä tässä.

Kun jostain projektistaan puhuu ääneen, tapahtuu jotain kummallista. Yhtäkkiä alkaa tuntua kuin kysymys ei olisikaan pelkästään minun ja syntymässä olevan tarinan välisestä henkilökohtaisesta suhteesta, vaan asia kuuluisi muillekin. Aivan kuin minulla olisi velvollisuus kirjoittaa tämä tarina ja kirjoittaa se juuri tietyllä tavalla siksi, että olen puhunut siitä ääneen ja ihmiset ovat sanoneet minulle että joo, kirjoita vaan se juttu. Ikään kuin minun pitäisi niiden ihmisten vuoksi kirjoittaa tämä tarina, vaikka tiedän että eihän tämä asia heille mitään merkitse. Heille on aika lailla se ja sama kirjoitanko minä tämän ja vai jonkin muun tarinan tai yleensä mitään. Minun kirjoittamiseni on tärkeää lähinnä minulle itselleni.

Tänä aamuna avasin jälleen tietokoneen ja etsin käsikirjoituksestani sen paikan mihin eilen jäi ja huomasin että pääni on aivan tyhjä. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä minun pitäisi nyt kirjoittaa, mitä päähenkilön tajunnassa pitäisi tapahtua, millä tavoin tarinaa pitäisi nytkäyttää eteenpäin. Yritin  kirjoittaa itselleni muistiinpanoja siihen asti tapahtuneesta. Siis ihan kynällä  paperille. Minä käytän sitä keinoa aina kun jumittaa. Jotenkin kynän ja paperin avulla tuntee pääsevänsä paremmin kiinni omaan tajuntaansa. Yritin jotenkin päästä päähenkilöni motiiveihin käsiksi. Mihin hän nyt tässä pyrkii? Ja minusta tuntui ettei hän pyri yhtään hemmetin mihinkään, eikä minuakaan voisi enää vähempää kiinnostaa.

Ja nyt minä mietin onko kysymys sellaisesta psyykkisestä vastarinnasta joka usein saattaa haitata tärkeitä töitä. Sellaisesta vastarinnasta joka pitää vain lujalla työllä murtaa, että sen alta pääsee purkautumaan jotain mikä voisi olla kiinnostavaa materiaalia. Vai onko kysymys siitä, että hankkeeni on alunperinkin ollut tuhoon tuomittu ja alitajuntani epätoivoisesti yrittää saada minut ymmärtämään sen, niin että voisin luopua turhasta uurastuksesta ja siirtyä tekemään jotain mistä voi oikeastikin vielä syntyä jotain.

Minä en tiedä. Tekään ette tiedä, ettekä voi minua neuvoa. Mutta minä nyt vain muuten halusin kertoa tämän, koska päätin juuri että siirrän tämän hankkeen sivuun, ainakin nyt toistaiseksi ja yritän jotain muuta. Ellen keksi muuta puuhaa, ryhdyn toimittamaan kirjoittajakurssin antologiaa.

Sillä välin kun minä mietin Porvoon piispaksi hamuavan Björkstrandin kunnianhimoa, ne sitten menivät ja pistivät Porvoon keskiaikaisen tuomiokirkon palamaan. Toivotaan, että asialla on viallinen sähkölaite tms. eikä niinkään ihminen jolla on piuhat syystä tai toisesta hiukan väärin kytketty.

Mutta siis tuosta Björkstrandista. Minä en ymmärrä näitä ihmisiä. Kun juuri on päässyt eläkkeelle yhdestä työläästä byrokraatinhommasta, niin sitten pitää tunkea piispaksi. Koska siis minä en voi mitenkään uskoa, että piispana on ihana olla. Piispaksi pyritään siksi että ollaan kunnianhimoisia ja halutaan päästä määräämään muiden asioista. Siinä ei ole mitään vikaa. Jonkunhan on aina määrättävä muiden asioista, koska muuten ei tule mistään mitään. Enkä minä nyt tietenkään voi niinkään ajatella että 64 vuotias olisi ikäloppu eikä häntä enää pitäisi päästä määräämään muiden asioista. Periaatteessa tietenkin voisi ajatella, että 64 vuotias olisi ehkä jotenkin avarakatseisempi ja suhteellisuudentajuisempi ja ymmärtäväisempi kuin sanotaan nyt vaikka 34 vuotias kollegansa. Varmaan on ihan hyvä, että piispaksi etsitään tyyppiä, siis huom, miestä tai naista jolla on elämänkokemusta. 

Mietin että juontaako tämä piispaksi hinkuminen juurensa Björkstrandin kulttuuriministeriydestä. Björkstrandhan sai ainakin kulttuuripiireissä hiukan kyseenalaista mainetta kun hän Oulun teatteripäivillä v. 1987 nousseen "Jumalan teatteri" kohun innostamana vaati oppimestarien Turkan ja Parviaisen eroa Teatterikorkeakoulun opettajan tehtävistä. Hän näki nuorten miesten kakanheittokilpailussa Turkan ja Parviaisen tassunjäljet.  Björkstrandin ehdotus ei silloin kantanut hedelmää. Ehkä hän toivoo että Porvoon Jumalan teatterissa hän saisi mahdollisuuden hoitaa hommat kotiin hiukan tyylikkäämmin. Mutta enpä tiedä, nyt siellä jo kirkko paloi.

Nyt kuulemma tiedetään jo varmuudella mistä olemme tulleet. Geenitutkimus on selvittänyt salaisuutemme aina geneettisen Aatamiin ja Eevaan asti. Näin kertoo Kalevi Wiik. Emme olekaan mongoleja, kuten joskus pelättiin, emmekä myöskään Volgan mutkasta kotoisin. Mikä erikoisinta, näyttää siltä että että miehet ja naiset ovat tulleet Suomeen eri reittejä. Vai onko siinä nyt mitään ihmeellistä. Nämä uudet löydökset on tehty uniparentaalista eli toisvanhempaista tutkimusta käyttäen. Soluissamme on kuulemma vuosirenkaita, miehillä ne sijaitsevat y-kromosomissa, naisilla mitokondrioissa ja niitä tutkimalla on sitten tultu siihen tulokseen että tyypillinen suomalaismies on alunperin kotoisin Etiopiasta, sieltä on matka erinäisten mutkien jälkeen jatkunut Kiinaan ja sieltä edelleen Etelä-Siperiaan, mistä sitten kivuttu kohti pohjoista kunnes on kolkuteltu näitä raukkoja rajoja. Mutta Suomessa on myös miehiä jotka ovat kotoisin Lähi-idästä ja sieltä kulkeutuneet Turkkiin, eteläiseen Skandinaviaan ja sieltä Suomeen. Pieni porukka miehiä on peräisin Volgalta ja Baltiasta.

Suomalaisnaiset sen sijaan ovat hyssytelleet turvallisessa Euroopassa eivätkä poikkea perimältään eurooppalaisista kanssasisaristaan. Me olemme geneettisesti eri porukkaa kuin nämä meidän miehemme täällä. Meidän esiäitimme on 150 000 sitten Afrikassa syntynyt Eeva ja hänen tyttärensä ovat sieltä lähteneet ensin Lähi-itään ja sitten Eurooppaan.

Kysymys kuuluukin nyt, että mitä sakkia nämä yksinäiset poikamiehet oikein ovat olleet, jotka sankoin joukoin ovat lähteneet eteläisiltä asuinsijoiltaan tavoittelemaan   eurooppalaisen sivistyksen piirissä viihtyviä naisia? Jossain aikaisemmassa artikkelissaan Wiik väittää, etteivät miehet tänne pohjoiseen suinkaan naisten perässä lähteneet, vaan karhujen. Tietenkin, olisihan se nyt pitänyt arvata.

Kauhean herttaista sinulta Hanhensulka haastaa minut meemiin sillä perusteella, että tiedät minun inhoavan meemejä. Kun ystävät ovat tällaisia, niin millaisia ovatkaan viholliseni. Vai olenko kenties huomaamattani muuttunut ystävästä viholliseksi? sellaistakin näissä ympyröissä aina joskus tapahtuu. Sitä sanoo yhden kerran liikaa jotain poikkipuolista tai muuten hiukan harkitsematonta ja peli on sillä menetetty. Mutta nyt siis pitää ihan luvan kanssa kertoa jotain itsestään, vaikka enhän minä täällä ole muuta tehnytkään kuin kertonut itsestäni.

Suolaista vai makeaa?
-Suolaista.

Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
-Niitä on paljon. Kadottaminen ja menettäminen on ehkä jonkinlainen mielentila. On ihmisiä, jotka ehkä olisivat vielä tavoitettavissakin, mutta minä en vain kykene.

Viikonpäivä josta pidän?
Aivan ehdottomasti maanantai kun viikonlopun jälkeen saan vaipua transsiin tietokoneen ääressä kenenkään häiritsemättä.

Kuukausi josta tykkäät?
-Huhtikuu, tosin tänä keväänä se meni vähän ketuille, koska säät eivät olleet lainkaan huhtikuumaiset. Toukokuussa hönki jo kesä päälle. 

Mieleenpainunein kirja?
-Mio poikani Mio.

Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
-En.

Haaveiletko lottovoitosta?
-En.
 
Pidätkö tavarataivaasta?
-En.

Vai oletko minimalisti?
-Olen, paitsi kirjoittajana ja blogien kommentoijana.

Onko tämä päivä ollut hyvä päivä?
-On tähän mennessä.

En haasta ketään. Haastakaa itse itsenne jos tahdotte.

Mukavaa muuten että Itkonen sai valtionpalkinnon. Olisi tietysti ollut vielä mukavampaa jos minä olisin saanut sen, mutta oli tämäkin ihan jees. Tykkäsin kovasti Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä kirjasta. Kun olin teinitypykkä kävin Tuulan kanssa muutaman kerran mormonien keskustelupiirissä opiskelemassa englantia. Odotin koko ajan milloin alkaisi käännytystyö, mutta ei se alkanut lainkaan. Pojat jäivät aika käsittämättömiksi fiktiohahmoiksi silloin. En muista miksi lopetimme piirissä käymisen. Nuorena on semmoista. Sitä aloittaa asioita ja lopettaa niitä miettimättä kahta kertaa. Toista se on nykyään.

Imuhieronnalla ryhtiä rintoihin. Jostain syystä tuo otsikko pysäytti eilen kun se Turun sanomien Extrasta osui silmiin. Kuvassa nainen makaa hoitopöydällä jonkinlaiset muoviset kupit tisseissä, letkuja tulee ja menee. Naisella näyttää suun edessä olevan jonkinlainen happinaamari. Happihoito kuulemma antaa energiaa ja poistaa verenkierrosta kuona-aineita. Siinä sitä jälleen itseä hemmotellaan ja päämääränä on kiinteämmät tissit. 

Minä voin vielä jotenkin ymmärtää kirurgiset operaatiot. Taju kankaalle ja sitten imetään liiat rasvat pois tai sujautetaan vähän täytettä nahan alle. Kiristetään ja kohotetaan ja muuta sellaista. Sitten ollaan hereillä ja kuntoudutaan ja aletaan nauttia uusista pinkeistä muodoista. Mutta siis käydä nyt kymmenen kerran sarjana hoitolassa jossa kone imuttaa tissejä. Ja sen jälkeen ylläpitohoitoja kuukauden, parin välein. Kyllä minun aikani on ollut liian pitkä. Olen tullut vanhaksi. En ymmärrä.

Ehkä minä vain olen tyhmä romantikko. Kuvittelen että ihmiset voisivat huomata toistensa ihanuuden vaikka muodot olisivat vähän valahtaneetkin ja voisivat halailla ja suudella toisiaan ihan vaan siitä ilosta että toinen on siinä olemassa ja ihana kaikin puolin vaikka ei ihan täydellinen olekaan.

Kiitos kissasta jonka kehräykseen kätkeytyy lohduttava voima
kun se puskee hyväilevää kättäni vasten.
Se katsoo kuparisilmillään ja tietää niin paljon enemmän kuin minä.
Ehkä se muistaa miksi olemme täällä
Ehkä se on kerrottu meille kaikille, mutta vain viattomat muistavat.
Ole hyvä ja anna minulle takaisin viattomuuteni
niin että minäkin voisin muistaa
ja kyselemättä kehrätä ja puskea kättäsi vasten
silloin kun silität minua.

Kiitos sanoista jotka alussa olivat sinun luonasi.
Minä sain ne lahjaksi ja olen käyttänyt niitä
luodakseni maailmaani sana sanalta.
Jos sanani eivät aina olekaan niin tosia kuin voisivat olla
niin ole hyvä ja opeta minua valehtelemaan rehellisesti
sillä joskus voi valhe olla tapa lähestyä totuutta
joka itsessään on liian pelottava ja ihmeellinen
jotta sen voisi ymmärtää.

 
Erityisesti haluan kiittää sinua ihmisistä
jotka ovat enimmäkseen hankalia
mutta kuitenkin lievittävät ikävääni.
Ole hyvä ja opeta minua rakastamaan heitä hiukan enemmän.
Auta minua myös muistamaan
että kukille pitää puhua
mutta ihmistä koskettaa.

****

Selitysosa:Eräs ystäväni totesi jokin aika sitten että olen hämmästyttävän kiittämätön ihminen. Huomasin että hän on oikeassa. Hän velvoitti minut kirjoittamaan kiitosrunon ja koska haluan aina parantaa tapani kun minua aiheesta moititaan, tein niin kuin hän ehdotti. Ja katumusharjoituksena julkaisen runoni täällä.

-Ja mikähän oli asiana?
-Noita e-pillereitä ajattelin.
-E-pillereitä? Oletko naimisissa?
-En.
-Mutta vakituinen suhde kuitenkin?
-Ei oikeastaan.
-Minä en suosittele e-pillereitä nuorille naisille jotka eivät ole vakituisessa suhteessa. Ei ole tarkoitus, että  hurjastellaan vuoteesta toiseen eikä välitetä mistään.
-Mä kuulin, että ne tota niinku auttas noihin kipuihin.
-Asperiinikin auttaa kipuihin. Mutta katsotaan nyt sitten. Tuolla verhon takana voit riisua.

-Tule vähän alemmaksi. Levitä jalat oikein kunnolla. Nyt ihan rentona sitten. No niin. Täällä on haavauma.
-Anteeks?
-Sellaisia tulee kun juhlii. Ei kannattaisi juhlia sillä tavalla. Ruumis on Pyhän hengen temppeli, sitä pitää kunnioittaa.
-Tota, en mä nyt niin kauheesti ole juhlinut.
-Jos on paljon partnereita, niin sitten voi käydä juuri näin.
-Ei mulla nyt niin...
-Siksi minä en mielelläni kirjoita pillerireseptejä nuorille naisille jotka eivät edes seurustele. Ei ole tarkoitus että kuljetaan vuoteesta vuoteeseen, naisen herkkä ruumis ei kestä sitä. Haavauma pitää polttaa. Kaksi viikkoa pitää olla sen jälkeen ilman sukupuoliyhteyttä, mutta kannattaa muistaa, että sukupuoliyhteys kuuluu avioliittoon. Kyllä sitä ehtii sitten vielä kun se oikea ihminen löytyy. Mutta ei sitä välttämättä löydy koskaan jos ei yhtään malta odottaa. No niin, nouse vaan. Minä varaan sinulle ajan sitä polttamista varten.
-Entäs ne pillerit?
-Oletko sinä sitä mieltä, ettei asperiini sitten todellakaan riitä?
-Siitä tulee vatsa kipeäksi.
-Minä en tee tätä mielelläni, mutta jos sinulla todellakin on kovia kipuja, niin voin kirjoittaa sinulle reseptin. Mutta lopeta se juhliminen.

Saaran innoittamana muistui mieleen eräs opiskelija-aikojen gynegologilla käynti. Lääkäri oli aktiivinen adventisti.  

No siis määhän lyön sen tiineeks mut jos se ei tuu tiineeks niin sitten se kannattaa pistää makkaraksi. Kato ei tollasen elukan kanssa kannata. Mitä se hoitopäivä nyt on, jotain 150 euroo, se on äkkiä 4000 euroo ja jos se ei auta, niin se on sitten kuitenkin makkaratehdas edessä. Ja teurashinta on tollasesta elukasta 250 euroo et laske tosta. Niin niin, kyl mä ymmärrän, totta kai se on sulle tärkee, mut hei mieti nyt että kannattaako. Siis tollanen elukka. Vaik se tuliskin tiineeks sä et ikinä saa siitä paljon mitään. Ja joskushan kaikkien on täältä lähdettävä. Ei helvetti, älä nyt poraa. Ei kun kaupassa. No vittu oli niin pitkä päivä taas. Tää on tällasta. Köyhän tarttee yrittää.

Osui eilen korviin kun kävin illalla kaupassa. Puhuja oli ehkä kolmevitonen pitkätukkainen, blondattu nainen. Sievät kasvot. Ääni mukavan käheä. Teki mieli lähteä sen perässä, katsoa minne se menee ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Naisen ostoskorissa oli maitoa, jugurttia, mehua, ruisleipää ja leikkeleitä. Mietin että mitä ihmiselle pitää tapahtua että se alkaa puhua tuolla tavalla. Vai oliko tuossa mitään ihmeellistä. Ei siinä ehkä ollut. Minä vain elän jossain ihmeellisessä pumpulissa.

Tänään olin tilaisuudessa, jossa mieleeni ei pälkähtänyt ainoatakaan ajatusta jonka ääneen lausuminen olisi tuntunut korrektilta. Joten olin hiljaa. Sain hämmentää kahviani kultalusikalla ja miettiä millaista olisi ollut syntyä sellainen suussa. Otin siis vastaan minulle myönnetyn apurahan.

Raha ei ole vain rahaa, se on kaurapuuroa ja väkevää pikakahvia. Lämpöä ja turvaa tänä kylmänä keväänä joka ei uskalla irrottaa otetta talvesta. Raha ei tee  onnelliseksi, mutta olen kiitollinen kahvista joka herkistää aistit.  Ja iloinen näistä päivistä kun olen hereillä ja luon maailmaani sana sanalta. Juuri nyt puut näyttävät viluisilta, mutta pian aurinko jälleen hellii kaikkia palelevaisia.

En ymmärrä ihmisen osaani, mutta tänään riittää että minulla on se.

Tässä ollaan nyt vähän tärreellään koska olen huomenna lähdössä Helsinkiin esitelmöimään aiheesta Kritiikin sokeat pisteet, joka siis tarkoittaa kysymystä siitä miksi kirjallisuuskritiikin sokea kana ei oikein tunnu löytävän  naisten romanttisen viihteen kultajyvää. Pitää myöntää että tästä purkasta on jo hiukan mennyt maku, mutta olen nyt vielä kerran yrittänyt inspiroitua. Nykyään minulla alkaa olla sellaisia tunnelmia, että alan ihan oikeasti päästä tästä aiheesta yli.

Tajuan, että muutos liittyy päätökseeni olla ratkomatta taloudellisia huoliani kirjoittamalla jotain mitä en oikeastaan haluaisi kirjoittaa. Olen päättänyt luottaa siihen että selviydyn parhaiten kun teen sellaisia asioita joita haluan tehdä. Mullistava ajatus, jonka kantavuuteen ei ole niinkään helppo luottaa. Mutta luotan siitä huolimatta. Koska murehtimalla asioita etukäteen en kuitenkaan tuota elämääni enkä kenenkään muunkaan elämään mitään positiivista. Jokaisella päivällä olkoon oma murheensa. Vaikka pärjäämiseni on yhtä epävarmaa kuin aina aikaisemminkin, ahdistus tuntuu merkillisesti poistuneen. Herään näihin kalvakoihin, koleansorttisiin aamuihin iloisena ja hiukan levottomana ja minulla on kummallinen kupliva olo.

Minua jännittää huominen esiintyminen ja tervehdin tuota sinänsä epämiellyttävää tunnetta iloiten, koska  jännittäminenkin merkitsee tietynlaista virkoamista. Aikaisemmin olen suhtautunut esiintymisiin joko välinpitämättömästi tai sitten olen ollut niiden vuoksi ahdistunut. Jännitys on eri asia kuin ahdistus. Jännittäminen saa minut tuntemaan itseni nuoreksi. Se on huvittavaa. Nyt lähden ostamaan itselleni uudet sukkahousut. Hyräilen varmaan matkalla.


****

Lisäys klo 14.40

Matkalla haastoi meemiin.

Olen hyvä näissä:

1.Kuluttamaan aikaa netissä
2.Tekemään ruokaa
3.Kirjoittamaan tarinoita
4.Innostamaan ihmisiä löytämään kirjoittavan minänsä
5.Silittämään kissaa

Olen huono näissä:
1. Kestämään sitä ettei minusta pidetä
2. Kestämään se että minut ohitetaan
3. Sietämään minua huonompien kirjoittajien suurta menestystä (heh, no enhän minä mitenkään voi tietää kuka on minua huonompi kirjoittaja ja jos joku kerran menestyy niin ei kai hän voi olla huono)
4. Kestämään tavallista arkea
5. Pitämään yllä ihmissuhteita
 

Sivullinen kyseli: Onko parempi avata vai sulkea: kirjoittaa paperille elämä, joka on eletty ja tullaan elämään? Eli kyselen terapiakirjoittamisen perään... Plussat ja miinukset rehellisesti eteen, kiitos! 

En usko että kysymykseen on yleispätevää vastausta. Riippuu ihmisestä.  Olen vetänyt omaelämäkerrallisen kirjoittamisen kursseja seitsemän vuotta. Ei ole niinkään harvinaista että ihminen ärsyyntyy huomatessaan että hänen pitäisi nyt muistella menneisyyttään ja kirjoittaa siitä. Aluksi minusta tuntui hyvin oudolta, että ihminen joka tulee kurssille, saattaa protestoida muistelutehtäviä vastaan ja kysyä äreästi miksi aina vatvotaan menneisyyttä. Miksi ei koskaan suuntauduta kohti tulevaa.

Omasta tulevaisuudesta kirjoittamisestakin voisi tietysti kurssin järjestää. Narratiivinen terapiahan keskittyy vaihtoehtoisten elämäntarinoiden kehittelemiseen juuri sen vuoksi että tulevaisuus olisi jotenkin kevyempi. Toisaalta menneisyyden kaivelukin tähtää tulevaan, koska ihminen on kerran elossa ja toivoo että tulevaisuus toisi mukanaan hyvää. Ei kuitenkaan ole täysin tavatonta, että ihminen jättää kurssin kesken koska huomaakin olevansa tulevaisuuteen suuntautunut ihminen joka on sulkenut menneisyyden oven takanaan. Olen ajatellut, että jotkut ehkä tarvitsevat kurssia huomatakseen kumpaan leiriin he oikeastaan kuuluvat, niihin jotka haluavat muistella, vai niihin jotka haluavat olla muistelematta.

Joten kai minä ajattelen niin, että ihmisen pitäisi kysyä tätä itseltään. Haluanko unohtaa, vai haluanko muistaa ja muistaessani antaa uusia tulkintoja kaikelle sille mitä on tapahtunut tai jäänyt tapahtumatta.
 
Kirjoittaminen on aina se kuuluisa kaksiteräinen miekka. Kun ihminen alkaa kirjoittaa, hän alkaa myös tulkita elämäänsä. Kirjoittamalla hän joko vahvistaa niitä käsityksiä joita hänelle on elämästä muodostunut tai sitten hän etsii kirjoittamisen avulla uusia tulkintoja. Prosessi voi olla vapauttava, voimaa antava. Mutta usein se myös nostaa pintaan kaikenlaista ikävää kuonaa, joka on ollut mukavasti piilossa siihen asti, mutta nyt vaatiikin käsittelyä. 

Oma menetelmäni ryhmien vetäjänä perustuu konkretiaan. Keskitymme konkreettisten paikkojen, ihmisten, tapahtumien kuvaamiseen ja vältämme tunne-elämän syövereihin uppoamista. Lapsuuden leikkipaikkoihin, mummolaan, kansakouluun, ensisuudelmaan sinänsä jo sisältyy voimakkaita latauksia ilman että niitä pyritään erikseen hehkuttamaan. Konkreettiset kuvaukset ovat myös sillä tavalla yleispäteviä, että niihin on kaikkien helppo samastua ja eläytyä. Ryhmän voima on siinä, että yhden ryhmäläisen muisto saattaa kirvoittaa muissa ryhmäläisissä esiin asioita joita he ovat tyystin unohtaneet. Minäkin olen muistanut ryhmien avulla hassuja yksityiskohtia omasta lapsuudestani. Esim. jääpuikkokarkit joita venytettiin ohueksi nauhaksi Porin maauimalan saunassa.  Ja vaaleatukkaisten kloorinvihreät hiukset.

Ulkopuolinen kiinnitti tuolla kommenteissa huomiota siihen miten kirjoitin tarpeettomista ihmisistä. Hän kritisoi ajatusta että joku ihminen olisi tarpeeton. En minäkään halua uskoa etteikö jokainen ihminen olisi tarpeellinen. Mutta ihmisellä itsellään voi olla sellainen kokemus ettei häntä kukaan tarvitse. Minäkin mietin usein omaa tarpeellisuuttani. Mutta omalla kohdallani on kyllä selvää, että voisin olla tarpeellinen jos vain viitsin. Haluan tietysti ajatella, että työnikin on tarpeellista. Jopa blogini saattaa ajoittain olla tarpeellinen jollekin muullekin kuin vain minulle. Mutta minulla on usein tunne, etten kuitenkaan ole tarpeeksi tarpeellinen. Tosin siitä typerästä ajattelutavasta minä olen nyt pääsemässä eroon. Yritän lopettaa valittamisen ja mieluummin tehdä jotain jonkun hyväksi, jos sellainen tilanne tulee ja muuten olla kuin ellun kana. Mutta oman kokemukseni kautta minun on helppo ymmärtää elämän lamaannuttamia ihmisiä jotka kokevat jääneensä kaikesta hyvästä ulkopuolelle ja muuttuneensa näkymättömiksi ja tarpeettomiksi. 

Ihminen ei itse välttämättä tiedosta mikä merkitys hänen elämällään on muille ihmisille. Eikä hän välttämättä tiedosta muiden ihmisten merkitystä omassa elämässään. Minä en tiedostanut isäni merkittävyyttä enkä tajunnut kuinka laajalle säteilevää hänen vaikutuksensa oli ollut ennen kuin hän kuoli. Yllättäen tulin siihen johtopäätökseen että hänen jättämänsä aukko olisi ollut pienempi jos välimme olisivat olleet läheiset. Mutta me emme oikein pystyneet puhumaan keskenämme ja kun hän kuoli, tajusin menetykseni valtavuuden. Minä en menettänyt pelkästään sitä mitä oli, vaan menetin kaiken sen mitä olisi voinut olla, mutta ei ollut. Eikä tule koskaan olemaan. Ja sen kanssa on elettävä.

Onkohan se aina niin, että musertavinta on menettää jotain sellaista joka olisi voinut olla, mutta ei ollut, koska siihen ei koskaan uskaltanut tarttua, vaatia siitä itselleen.

Mediaopen inspiroimana tein minäkin runon hakulauseista. Seuraava runo on täysin au naturel, eli en ole lisännyt mitään, en ottanut mitään pois enkä taivuttanut mitään.

Iskulauseita miehelle
kuinka pannaan vanhaa naista.
Minä en saa ketään,
unikivet, karvainen bambi,
romanttista sanottavaa ennen nukkumaanmenoa,
tarina kauniista ihmisistä.

****

Joskus minä kyllä ihmettelen ihmisiä. En voi väittää että aina ymmärtäisin mitä niiden mielessä liikkuu. Ihan totta. Miten pannaan vanhaa naista. Ei hyvä ihme, en minä käsitä. Onkohan se yleisempikin ongelma?

No tänään olen hypistellyt käsissäni Vonnegutin kirjaa Jumala teitä siunatkoon herra Rosewater. Tarina kertoo miljonääristä joka sekoaa ja alkaa rakastaa tarpeettomia ihmisiä. Hän kuuntelee yksinäisiä, pitää itsemurhapuhelinpalvelua ja jakaa tarvitseville aspiriinia. Minulle on tullut mieleen, että tämä meidän hyvinvointivaltiomme alkaa olla siinä pisteessä, että täälläkin tarvittaisiin herra Rosewateria. Ja ehkä täällä onkin niitä jo. Ainakin täällä on paljon tarpeettomia ihmisiä ja lisää tulee koko ajan. 

Yksi ihminen sanoi minulle eilen, ettei hän ole koskaan saanut kokea ihmisen rakkautta, mutta kissan rakkautta hän on saanut kokea. En tiennyt mitä sanoa.

Mitä pitäisi tehdä egolle. Se on aina tiellä. Kun kirjoittaminen tökkii, syynä on usein egon paisuminen. Ajatukset alkavat askarrella tyhjänpäiväisyyksissä, sen sijaan että tyytyisi antautumaan tarinansa vietäväksi, kiintyisi sankareihinsa ja konniinsa ja rakastaisi niitä sillä yksipuolisella rakkaudella joka taitaa usein olla luojajumalien ankara kohtalo. Jumala luo maailman, luodut alkavat elää elämäänsä eivätkä muista luojaansa. Näin käy kirjailijallekin, jos hän on onnekas ja pystyy pitämään egonsa kurissa. Hän luo maailman jota hän rakastaa, mutta luotu maailma ei piittaa luojastaan. Kirjoittajan luoma maailma elää ja muokkaantuu omanlaisekseen yhä uusien ja uusien lukijoiden tajunnassa, siis jos kirjoittaja on onnekas ja hänen työnsä löytää lukijoita ja kykenee herättämään lukijoiden mielenkiinnon. Kirjailija ei voi tietää, millaisena lukijat hänen kirjoittamansa tarinan kokevat. Hän ei voi määrätä sitä millaisen kokonaisuuden lukija kirjan pohjalta mielessään hahmottelee. Hän ei edes tiedä mitä hänen luotunsa touhuavat sen jälkeen kun maailma on tullut valmiiksi ja kirja julkaistu. Kirjailija ei siis luojan ominaisuudessa ole kaikkitietävä ja kaikkivoipainen, hän on ehkä enemmänkin jonkinlainen demiurgi.

Olen elämäni aikana muuttanut monta kertaa ja sekä hukannut, että tietoisesti hävittänyt muuttojen yhteydessä tavaroita joita olen jäänyt kaipaamaan. Toisaalta olen myös uskollisesti raahannut mukanani esineitä, joiden merkitys on ollut minulle hämärä. Minulla on pieni, risa ryijy jossa on punertavia, tummanruskeita ja keltaisia kuvioita ja kuluneet, harmaat hapsut. Se on muutenkin linttaantunut ja kovin koinsyömän oloinen. Minulla on kyllä oikein hienokin ryijy, rekiryijy, joka on ollut alkuperäisessä käytössä kunnes isoisäni osti sen joskus vuoden 1920 tienoilla, pesetti ja pisti kesähuvilansa seinälle. Myöhemmin tämä ryijy koristi lapsuudenkotini olohuoneen seinää ja kerran revin sen alas ja väitin veljeni tehneen moisen tuhotyön. Veli otti vastaan rangaistuksen, vaikka väitti itkien ettei ollut koskenut ryijyyn. No nyt ryijy on minulla, veljen tunteista viis.

Mutta siis tämä nuhruinen pikkuryijy on vain pyörinyt mukana. Nyt viimeisessä muutossa se jälleen pullahti esiin jostain kaapin perukoilta enkä vieläkään saanut heitetyksi sitä pois. Syy ryijyn säilyttämiseen on varmasti siinä, että vaikka ryijy ei ole kaunis, sen katsominen ja koskettaminen herättää minussa nimeämättömän tunteen joka on jotain sukua valolle. Ei mitään niin konkreettista kuin ilo tai mielihyvä, mutta ryijyn katsominen herättää tuntemuksia jotka ovat elämää ylläpitäviä.

Puolitoista vuotta, eli siis niin kauan kuin olemme asuneet tässä uudessa osoitteessa ryijy on ollut eteisen hattuhyllyllä. Aina  joskus ryijy tipahtaa lattialle ja nostan se takaisin. Joka kerta kysyn itseltäni miksi säilytän tätä omituista räsyä.

Kun äitini oli viimeksi käymässä, ryijy tipahti lattialle kun hän oli ottamassa lakkia hattuhyllyltä. Hän hämmästyi. Onko sinulla vielä tämä! Kun sinä olit vauva, minä pistin sen seinälle sänkysi viereen koska kätilö sanoi että vauvalla täytyy olla jotain värikästä katseltavaa. Minä luulin että   se on mennyt hukkaan. 

Ei, ei se ole mennyt hukkaan. Minä olen säilyttänyt sen, vaikka en ole tiennyt miksi. Nyt se lojuu vihreän perintökaapin päällä jolla myöskin on minulle henkilökohtainen merkitys, mutta tunnelmaltaan aivan toinen. En ole vieläkään keksinyt ryijylle käyttöä, mutta kahtakymmentä käyvä kissani tykkää torkkua sen päällä. Ehkä sillekin tekee hyvää katsella jotain värikästä.

----

Sananvapautta tässä aloin taas ajatella koska sain äsken vastaanottaa blogihistoriani ensimmäisen käräjillä uhkailun. Julkaisen kuulemma paljon sellaista mistä minut voisi haastaa käräjille. Kysymys ei käsittääkseni ollut niinkään siitä mitä minä olin kirjoittanut, vaan siitä mitä kommenttiketjussa oli sanottu. Ja kysymyksessä oli juttu jossa olin pohtinut Huittisten kulttuurielämää ja Markku Pirin kohtaloa siellä. Mainitsin jutussani, että Huittisten taideyhdistys on menestynyt ihmeen hyvin tuossa karussa maaperässä. Tämä poiki kommenttiketjuun joidenkin entisten ja nykyisten paikkakuntalaisten kriittisiä arveluja siitä millä eväillä taideyhdistys Huittisissa menestyy. Kommenteissa ei mainittu nimiä, mutta henkilöt ovat toki tunnistettavia niille jotka heidät tuntevat.

Minusta käräjistä puhuminen tuntui hiukan ylimitoitetulta, mutta päätin sitten poistaa koko jutun, koska minulla ei nyt ole oikein sellainen vaihe elämässä että huvittaisi testata olenko syyllistynyt kunnianloukkaukseen jättämällä huittislaista taide-elämää kriittisesti käsittelevät kommentit näkyviin. Kyseinen ketju ehti kummitella tuolla arkistoissa elokuusta lähtien. Aina tämän tästä joku sen on löytänyt ja lisännyt keskustelun perään oman puumerkkinsä. Se on ollut minusta tavattoman kiinnostavaa koska päällepäin Huittisissa ollaan niin tyyniä ja tasaisia. Siis tiedättehän, Siellä satakunnan kansa, tyynnä kyntää aurallansa, karhun kämmen lyö...  Mutta pinnan alla kytee vahvoja intohimoja. Minun mielestäni kommenteissa ei sanottu mitään kauheaa, ihmiset vain purkivat mieltään, mutta joillekin sekin on ilmeisesti liikaa.

Poistettuani ketjun iski katumus. Onko tämä nyt vääränlaista itsesensuuria? Missä suhteessa tämä on sananvapauteeni? Onko minulla sananvapautta? Olenko vellisukka kun heti ensimmäisestä ärähdyksestä poistan mielipahaa aiheuttaneen ketjun? Osasin kyllä aavistaa että jotain olisi taas tulossa koska blogiini oli kolmesti tultu hakusanalla Markku Piri + Kirsti Ellilä. Ei meitä yhdistä toisiimme mikään muu kuin tämä blogi, se että olen täällä kirjoittanut siitä kuinka hän törmäsi huittislaiseen kulttuuritahtoon ja totesi sen olemattomaksi. Mutta jossain asiasta on selvästikin puhuttu kun jotkut ovat osanneet hakea nimenomaan tuota poistamaani juttua.

Hauska aparaatti tämä netti. Mutta kuinka varovainen sitä oikeastaan pitäisi olla?

Kirja kerrallaan on helppo tapa tehdä esimerkiksi antologia. Näin olen kuullut. Joten kerroin vetämälleni kirjoituspiirille että voisimme tehdä oman antologian. Ei mitään suurisuuntaista, vain muistoksi itsellemme kun kaksi vuotta tässä on näitä tekstejä kohta väännetty.

Tilasin omakirja-cd:n vain todetakseni, että kolmivuotiaassa koneessani ei olekaan vaadittua ohjelmistoa. No ei muuta kuin kauppaan ostamaan office-pakettia, vaikka minulla olisi kyllä ollut 150 eurolle jotain muutakin käyttöä eikä uusi kirjoitusohjelma olisi ollut vielä aivan välttämätön.

Ajattelin siirtää joitakin keskeneräisiä kässäreitä cd:lle, ennen kuin asennan uuden tekstinkäsittelyohjelman. Huomatkaa, en ole elämäni aikana kertaakaan ns. polttanut mitään cd:lle. Minun ei ole tarvinnut koska olen toimittanut käsikirjoitukset paperikopiona+sähköpostin liitetiedostona. Omat varmuuskopiointini olen keskiaikaisesti hoitanut korpuilla. Kuvittelin ettei polttaminen olisi sen vaikeampaa kuin korpulle tallentaminen, joka tosin ei ole koneessani viime viikkoina enää onnistunut. Ohjelma nimittäin ilmoittaa ettei minulla käyttöoikeutta kansioon A. En ole jaksanut selvittää mitä se tarkoittaa, joten olen sitten printtaillut ahkerasti ja toivonut että ongelma joskus korjaantuisi itsestään.

Suurin toivein työnsin cd:n levyasemaan, painelin nappuloita ja kuinka ollakaan,  minulla ei ole käyttöoikeutta myöskään kansioon F, eli en pysty käyttämään polttavaa cd-asemaani josta olen aikoinaan maksanut, niin mitähän minä siitä olenkaan maksanut. Jotain kumminkin.

Joten mikäli minä mitään ymmärrän, minulla on nyt kaksi vaihtoehtoa. 1. Minä vien koneen korjaamoon, mutta siis sitähän minä en voi tehdä koska tämä on ainoa koneeni ja tällä minä kirjoitan ja pyörin netissä. Olen riippuvainen työstäni, sitä paitsi minulla on kiire, en voi viedä konettani korjaamoon missä se makaa epämääräisen ajan ja tulee lopulta kuntoon tai sitten ei. 2. Ostan uuden koneen, vaikka siis minulla ei kyllä oikeastaan olisi siihen varaa juuri nyt.  

Minulla on nyt kumminkin kasa cd-levyjä tässä, ja uusi hieno office-paketti ja nyt minun kai pitää lähteä tietokonekaupoille koska olen luvannut kirjoituspiirilleni että me teemme sen antologian. En tiedä miksi minua naurattaa, mutta kyllä minua kumminkin nyt naurattaa. Jos naurussani on kolkko sävy, niin ei se ole vakavaa, koska tällaista minun elämäni on. Jotkut ihmiset osaavat toimia järkevästi, järjestäytyneesti. He osaavat suunnitella ja toteuttaa suunnitelmiaan. Minä en osaa. Enkä minä näköjään ikinä opi.

Sitkeästi olen jaksanut ylläpitää tylsää blogiani joka ärsyttää minua koska se peilaa puutteitani niin uskollisesti. Blogini julistaa etten ole niin luova ja innovatiivinen enkä varsinkaan visuaalisesti lahjakas kuin toivoisin olevani. Mutta yksi juttu tässä blogissa ei ole tylsä, nimittäin ihmiset jotka kommentoivat. Teitä minä jaksan ihailla ja tuo ruusukimppu on tarkoitettu jokaiselle, joka joskus on jaksanut nähdä sen vaivan että on täällä sanonut jotain. Välillä teitä on ollut liikkeellä enemmän, välillä vähemmän. Vanhat aktvistit kyllästyvät ja katoavat, ymmärrän sen. Kommentoiminen on kovaa ja kuluttavaa puuhaa, vain sitkeimmät sissit jaksavat sitä kuukaudesta toiseen.

Opettavaisinta blogin pitämisessä on ollut traumaattinen suhteeni top-listoihin. Olen onnettomuudekseni henkilö jossa kilpailuhenkisyys yhdistyy kyvyttömyyteen kilpailuttaa itseään. Nyt olen ehkä kuukauden päivät ollut pois top-listalta ja olen ollut enimmäkseen tyytyväinen ratkaisuuni. 

Välillä olen miettinyt pitäisikö perustaa rinnalle anonyymi blogi jossa voisin käsitellä sellaisia asioita joista tässä omalla nimelläni en oikeastaan voi puhua. Joskus esimerkiksi tekisi mieli haukkua pidäkkeettömästi joitakin ihmisiä. Joskus tekisi mieli tunnustaa jotain todella noloja juttuja. Olen kyllä aika eskpertti tunnustamaan noloja juttuja, mutta on noloja juttuja joita olen jättänyt tunnustamatta, mutta joiden tunnustaminen voisi olla katarttinen kokemus. Mutta en usko että minulla lähiaikoina riittää paukkuja anonyymiin blogiin olisipa se sitten kuinka katarttista tahansa. Eikä se ehkä nimimerkillä sitten olisikaan niin katarttista, tiedä häntä.

Ja kuinka tästä eteenpäin. Valitettavasti en voi luvata säkenöivää tulevaisuutta blogini lukijoille. Luultavasti junnaan eteenpäin niin kuin tähänkin asti. Vatvon täällä asioita jotka liittyvät työhöni. Ehkä voisin yrittää vängätä tätä systeemiä vähän kirjallisemmaksi ja kirjoitella jotain akvarellimaisia pieniä luonnoksia, henkilökuvia tai muuta sellaisia, katsotaan nyt. Se voisi vähän virkistää.

 

Eilisellä iltapäiväkävelyllä ylitin Aura-joen rautatiesiltaa pitkin. Olimme kierrelleet Raunistulassa ja väistelleet rappioalkoholisteja jotka odottivat että Ensisuojan ovet avautuisivat. Siltaa ylittäessäni satuin vilkaisemaan Halisten suuntaan ja näin että jäällä makasi ihminen. Se oli kyllä sen verran kaukana, etten voinut olla ihan varma oliko se ihminen, vai vain jokin ihmistä muistuttava muodostelma. Pysähdyin ja huomautin asiasta ystävälleni. Jäimme nojaamaan sillan kaiteeseen ja seuraamaan tilannetta. Tuuli humisi korvissa. Lumi oli puhtaan valkoista. Rannalla, pusikossa kolme tuulipukuista, takkuista pörrikkää kierrätti pulloa. Viinan hinnan alennuksista on ollut se siunaus että korvikkeiden juomisesta on kai melkein vallan luovuttu. Mutta siis se ihminen, tai se joka muistutti ihmistä, makasi siellä jäällä, liikkumatta.

Minulla oli jalat ihan muusina pitkästä kävelystä ja kotiin oli vielä runsaan puolen tunnin kävely, ei olisi millään huvittanut rämpiä katsomaan mikä siellä oli hätänä tai oliko mikään koska koti oli aivan eri suunnassa. Hahmo oli aivan liian kaukana että olisi kannattanut huutaa. Missään tapauksessa en aikonut talsia jäätä myöten katsomaan, sillä juuri oli ollut lehdessä juttua siitä kuinka Aura-joesta on nosteltu jäihin vajonneita koska jää ei kerta kaikkiaan ole riittävän vahvaa. Joten me sitten seisoimme siinä ja mietimme mitä pitäisi tehdä. Soittaa heti ambulanssi? Mennä lähemmäksi rantaa pitkin, yrittää huutelemalla ottaa selvää että oliko jokin hätänä? Vai olettaa, että joku siellä vain huvikseen kevätpäivänä makaa jäällä ja katselee taivasta? Koska siis minäkin olen tehnyt sellaista joskus. Muistan erään kielteisen kustannuspäätöksen saatuani maanneeni keskelle peltoa jääneessä pienessä lumiläntissä varsin pitkään, koska silloin tuntui että se oli ainoa paikka missä pystyi olemaan kun oma epäonnistuminen ja sen tuoma pettymys ja häpeä humisivat korvissa ja sekoittuivat ympärillä puhkeavaan keväiseen riemuun mitä mieltä kuohuttavimmalla tavalla.

Katsoin kellosta aikaa. Jos siellä oli sydänkohtaus meneillään, niin jokainen sekunti oli tietysti ratkaiseva. Mietin asiaa taas moraalin kannalta. Onko aivan itsestään selvää että minun pitäisi tietää kuinka pitäisi toimia? Jos joku makaa jossain, pitääkö heti juosta katsomaan mikä on tilanne? Ja pitääkö se tehdä oman henkensä kaupalla, koska joen jää ei välttämättä kestä? Siinä tuijotellessamme hahmo liikahti. Se siis tosiaan oli ihminen. Odotimme vielä. Hahmo nousi istumaan. Hetken kuluttua hän oli jo jaloillaan, puisteli lumia yltään ja katseli meidän suuntaamme. Me katselimme takaisin. Sitten hän käänsi meille selkänsä ja lähti kävelemään Halisiin päin. Ystäväni sanoi: Se oli vaan joku terve hullu. Ehkä teologian opiskelija.

Olen askarrellut sivupohjien kanssa. Ihanat, auttavaiset enkelit Tiia ja Herkku ovat ryhtyneet pelastamaan harmauteen hukkuvia Vuodattajia värittömän elämän ahdingolta. Miten tälläisia ihmisiä onkaan olemassa? Pyyteettömiä auttajia. Tämän ruutupaperipohjan tarjoaa Herkku. Olen erittäin kiitollinen mahdollisuudesta vaihtaa tylsä sivupohja tähän vähän värikkäämpään versioon, mutta onko tätä helppo lukea? Kokeilin äsken toista, Miroa, mutta Karpalo valitti että teksti menee hämäräksi.

No mitäs muuten. Viikonloppu vetelee viimeisiään. Olen harrastanut kulttuuria ja uskontoa. Toisin sanoen olen ollut katsomassa musikaalin Elisabeth ja olen käynyt kirkossa. Pidin kummastakin häppeningistä. Elisabethin suhteen en odottanut mitään, koska siis lähtökohtaisesti vihaan musikaaleja ja musikaali jossa yhtenä päätähtenä on Tomi Metsäketo niin... No en sano mitään enempää, mutta ei kuulu suosikkeihini. Varasin liput koska 80 v äitini ihailee Tomi Metsäketoa. Minulle oli suurenmoinen yllätys, että uppouduin musikaalin aivan täysillä ja nautin siitä  suunnattomasti. Lopussa taputin kämmenet rakoille ja tömistin jalkojani. Äitikin tykkäsi musikaalista, joskin yhden kohtauksen isomahaiset ja rumat prostituoidut olivat hänelle hiukan liikaa. Mutta Metsäketo oli hänen mielestään ihana.

Kirkossa istuminenkin on mukava harrastus. Tykkään urkumusiikista. Pidän kirkon tunnelmasta, se jotenkin rikkoo arkista latteutta johon niin helposti vaivun. Pidän siitä kun pappi lopussa sanoo: menkää rauhassa. Jotenkin sitä aina oikein odottaa. Että voisi mennä rauhassa ja olla iloinen ja luottavainen.

Tuon edellisen postauksen kommenteissa Riikka yhtyi Saaran esittämään kritiikkiin. Hänkin on alkanut miettiä eikö elämä voisi olla onnellista ilman romanttista rakkautta. Siis sellainen tavallinen arki, missä perhe yhdessä toimii ja hoitaa toisiaan ilman, että tähtisadetikut rätisevät vanhempien välillä. Toisten valintojen kunnioittaminen ja toisaalta itseensä tyytyminen sellaisena kuin on - elämän vastaanottaminen "sellaisena kuin se tulee", voi uskoakseni tehdä ne lapsetkin onnelliseksi.

Itseensä tyytyminen sellaisena kuin on ja elämän vastaanottaminen sellaisena kuin tulee, on minustakin kaunis ajatus. Minäkin kaipaan sellaista tapaa elää. Katson aina kadehtien kissaani, se tyytyy itseensä sellaisena kuin on ja ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Eläin näyttää elävän ikuista nykyhetkeä. Jos sillä on ruokaa ja lämpöä ja miellyttävää seuraa, se ei näytä kaipaavan muuta. Me ihmiset olemme tietysti eläimiä, siitä minulla ei ole epäilystäkään, mutta olemme myös jotain muuta. Mistä minulla ei tätä nykyä myöskään ole mitään epäilystä, vaikka en pystykään perustelemaan tätä ajatusta mitenkään muuten kuin sanomalla että minusta tuntuu siltä ja siksi minä uskon siihen.

Romanttinen rakkaus on tietysti ongelmallinen juttu. Mutta mitä me oikein tarkoitamme kun me puhumme romanttisesta rakkaudesta? Onko ihmisen haave elinikäisestä rakkaudesta, kumppanuudesta, uskollisuudesta romantiikkaa? Minulle romantiikkaa ovat kynttiläilalliset, fiini pukeutuminen ja muu keekoilu. Joka sinänsä voi olla ihan innostavaa ja virkistävää sijaistoimintaa sille joka sitä kaipaa. Ihmisen halu löytää sielunkumppani ja elää sen kanssa kunnes kuolema erottaa, ei ole minulle romantiikkaa, vaikka muut sen sellaiseksi monesti nimeävätkin. Minulle se on ihmisyyttä. Se ei useinkaan toteudu, mutta siitä voi kuitenkin haaveilla. Eikä elämä  siitä muutu paremmaksi, että lopettaa haaveilun. Mutta tietenkin kannattaa miettiä, mitä haaveilee. Koska haaveet voivat myös toteutua.

Ymmärrän kyllä, että ihminen voi joutua unelmiensa kanssa törmäyskurssille. Mutta mitä me olemme ilman unelmiamme? Minä en halua lakata unelmoimasta ja vain tyytyä siihen mitä minulla on. Vaikka voihan tosiaan olla, että olisin tyytyväisempi elämääni jos voisin ajatella että se on nyt tässä näin ja muuta ei tarvita. Minä en odota unelmieni prinssiä, olen aivan tyytyväinen siihen jonka kampitin yli kaksikymmentä vuotta sitten. Mutta minä haaveilen paremmasta, kauniimmasta maailmasta jossa aseet taotaan auroiksi ja leijonat laiduntavat vehreillä niityillä yhdessä gasellien kanssa. Minä tiedän että se on vain unelma, mutta silti minä haaveilen siitä enkä koe, että kykyni haaveilla tekisi minusta epärealistisen haihattelijan.

Yritän nyt kuitenkin pärettää tuosta Brokeback mountainista jonka kävin eilen katsomassa ihan tuoreeltaan. Tätähän leffaa on hypetetty aika tavalla ja mainonta oli ollut tehokasta koska teatteri täyttyi ääriään myöten perjantaina klo 17. Minäkin olin odottanut tätä elokuvaa jo monta viikkoa. Kuten olen ennenkin maininnut, olen heikkona tunteellisiin homoleffoihin, en tiedä miksi. Mutta tiedän etten ole ainoa nainen maailmassa jolla on tällainen kieroutuma. Tiedän mm. että slashiksi kutsutaan fanien kirjoittamia tarinoita joissa sarjojen tai elokuvien mieshenkilöille kehitellään yhteisiä homoeroottisia kohtauksia. Mieleeni jäi, että esim. Star trekin kapteeni Kirkin ja Spockin suhde olisi inspiroinut erityisesti tyttöjä/naisia. Minullakin on nyt mielessä monta tarinaa jotka voisin kirjoittaa Ennisistä ja Jackista, mutta valitettavasti minulla ei taida olla aikaa eikä voimavaroja fanifiktion tekemiseen.

Mutta siis tästä leffasta. Ihan oma päreen aihe voisi olla miettiä, miksi monet naiset suhtautuvat homoeroottisiin suhteisiin niin romanttisesti. Se on minusta aika erikoista. Olen välillä yrittänyt miettiä sitä, mutta en ole löytänyt järkevää vastausta. Joten jätän aiheen sikseen, mutta otan mielelläni tulkintoja vastaan tietäväisemmiltä ihmisiltä. Kerron nyt vain miksi pidin tästä elokuvasta. Ensinnäkin minusta on ihanaa kun elokuvassa käytetään elokuvan mahdollisuuksia. Onhan se tietenkin kaupallista. Tätäkin leffaa tehdessä on varmasti poltettu rahaa, mutta kyllä se myös näkyy, koska kuvaus on upeaa, maisemat henkeäsalpaavia, mutta eivät kiiltokuvamaisia. En muista milloin olisin viimeksi nähnyt köyhää Amerikkaa ja köyhiä amerikkalaisia kuvatun näin riipaisevasti. Katsokaa miten Ennis käy Jackin kuoltua tapaamassa tämän vanhempia. Katsokaa taloa, keittiötä, isää ja äitiä. Sen kuluneempia taloja, tavaroita ja ihmisiä en nyt heti muista nähneeni. Ja äidin katsetta  kun hän antaa Ennisille paperipussin jonne Ennis voi laittaa rakastettunsa huoneesta löytämänsä paidat, en unohda varmaan ikinä. Hänen oma paitansa, jonka hän oli luullut kadottaneensa, ja sen päällä Jackin paita. Aivan kuin Jack olisi halunnut siten sulkea Ennisin syliinsä.

Elokuva oli traaginen, koska Ennis ja Jack selvästikin kuuluivat yhteen. He olivat hyväksi toisilleen. Mutta siellä missä he elivät, asenteet heidänlaisiaan kohtaan olivat ankarat ja erityisesti Ennisia pelotti tuomio jonka maailma heille langettaisi. Traagisinta tarinassa oli se, että heillä oli mahdollisuus onneen. Maailma heidän ympärillään oli muuttumassa ja Jack persoonaltaan joustavampana tajusi sen. Mutta Ennis ei kyennyt muuttumaan. Hän pelkäsi ja siksi kielsi itseltään onnen mahdollisuuden. Joten minulle tämä elokuva puhuu voimakkaasti pelon voittamisesta. Tai rohkeudesta. Siitä että uskaltaa tehdä niin kuin tuntee oikeaksi eikä anna maailman mahdollisen tuomion hyydyttää itseään. Jostain syystä juuri tämä puoli näissä elokuvissa puhuttelee minua eniten. Miten paljon ihmiseltä vaaditaan, että hän uskaltaa kulkea omaa tietään ja miten välttämätöntä se on.

Olen jälleen näköjään siirtynyt lyhyiden postausten aikaan. Julkaisin juttuni Ojasen Hyvyyden maailmasta kolmena pätkänä sen vuoksi. Yrittäkää ymmärtää. 

 Minua kiinnostaa tapa jolla Ojanen tekee vasemman käden rukkasesta oikean käden rukkasen. Rukkanen vain käännetään nurin ja yhtäkkiä vasen onkin oikea. Ojanen tarkastelee itsestäänselvyyksiä toisesta näkökulmasta ja yhtäkkiä asiat näyttäytyvät erilaisina. (Olenkin ymmärtänyt filosofian velvollisuudeksi  purkaa itsestäänselvyyksinä pitämiämme hokemia, avata purkamisen kautta uusia kurkistusluukkuja todellisuuteen joka ympärillämme on.) Pahuus ei enää näytäkään vallitsevalta olotilalta. Ehkä huomaamme  pahuuden juuri siksi, että meillä on sisäsyntyinen taju siitä miten asioiden pitäisi olla.Me uskomme  että ihmisten pitäisi kohdella toisiaan hyvin (myös itseään). Ja kun näin ei tapahdu,  järkytymme kohtaamastamme pahuudesta. Mutta jos meillä ei olisi tätä tajua hyvyydestä, jos meillä ei olisi sisäistä mittapuuta siitä mitä on hyvä, ei pahuus meitä järkyttäisi. Pahuushan on luonnollista, olisihan siihen jo pitänyt tottua.

Hyvyyden maailmassa minua innosti eniten se yksinkertainen ja luonnollinen tapa jolla Ojanen ratkaisee ikuiselta tuntuneen ongelman siitä mikä maailmassa on ensisijaista, henki vai aine. Tässähän on nyt jo aika pitkään ajateltu materialistisesti, että aine on ensisijaista. Jumala ei luonut maailmaa, vaan elämä oli vedessä lilluvaa levää kunnes mönki kuivalle maalle, alkoi kehittyä yhä monimutkaisemmiksi elämänmuodoiksi ja sitten jossain ihmeellisessä vaiheessa aineeseen emergoitui henki. Kukaan ei oikein tiedä miten se henki aineeseen emergoitui, jonkinlainen sattuma se varmaankin oli. Henki on inhimillinen ominaisuus, sidoksissa ruumiseen ja katoaa hänen kuollessaan. Materialistien vastakappaleina on   tietysti ollut se porukka, joka ajattelee että henki on ensisijainen. Tämän tarinanhan tuntevat kaikki jotka ovat osallistuneet tunnustukselliseen uskonnonopetukseen.

 Mutta Ojanen siis kysyy miksi pitää olla joko tai? Hän ei löydä mitään järkevää perustetta sille, että jommankumman pitäisi olla ensisijainen. Hän ajattelee, että yksinkertaisin vastaus on usein se oikea (periaate tunnetaan Occamin partaveitsenä) ja tässäkin kohdassa ratkaisu siis voisi löytyä siitä, että materia ja henki ovat maailman ominaisuuksia. Ei henki ole mistään tullut, se on ollut aina. Se on maailman ominaisuus. Niin kuin materiakin.Tämä ajatus tulee luultavasti mullistamaan maailmankuvani. Jo nyt tunnen oloni ihmeellisellä tavalla huojentuneeksi. Nyt kelpaa lähteä äänestämään. Äänestäkäähän viisaasti tekin!

Maailmankaikkeus toimii. Sellainen ajatus minulle tuli tänään kun törmäsin kaupassa nuoruudentuttavaani. Aloimme siinä muistella menneitä ihan niin kuin tässä iässä asiaan kuuluu. Meillä on yhteistä historiaa Keski-Porin seurakuntanuorista vuosilta 1973-1977 ja siitähän sitä riittää puhuttavaa. Entiset seurakuntanuoret järjestivät viime kesänä tapaamisenkin Ruissalossa, minne minä en tietenkään osallistunut koska pelkkä ajatuskin nosti kaikenlaista outoa ruoppaa pintaan. Mutta entisiä seurakuntakamuja on aina kiinnostava tavata yksitellen. Silloin ahdistuksia on jotenkin helpompi hallita.

Se mikä varsinaisesti herätti mielleyhtymän maailmankaikkeuden toiminnasta on havainto, että tänään tapaamani ihminen on saman kansakoulunopettajan traumatisoima kuin minäkin. Kohtalotoveri! Ihmeellinen lahja, siis ihan totta. Olen kyllästyttänyt ihmisiä kertomalla loputtomasti tarinoita siitä kuinka väärin minua on koulussa kohdeltu, mutta eihän se ketään kiinnosta. On ollut tuskallista tajuta, että minun lisäkseni kukaan muu ei tiedä mistä minä puhun. Ja nyt sitten tapaan ihmisen joka tietää. Joka kertoo joutuneensa toistuvasti tuon saman opetushirviön nolaamaksi.  Asia joka on ollut minun henkilökohtainen häpeäni muuttuukin yhteiseksi kokemukseksi. Asetelma onkin äkkiä aivan toinen. Tähän asti en ole voinut olla varma kenessä on ollut vika, minussa vai opettajassa. Entä jos kaikki muut ovat olleet opettajaan tyytyväisiä, eikö se silloin tarkoittaisi että minussa oli jotain vikaa? Mutta nyt olen siis kuukauden sisällä täysin yllättäen törmännyt kahteen luokkatoveriini tuolta ajalta ja kummankin kokemus on samansuuntainen oman kokemukseni kanssa. Minusta tuntuu etten vielä itsekään ymmärrä kuinka mullistava tämä tieto on. Minua kiinnostaisi tietää kuinka moni luokkatoveri joutui silloin aikoinaan tämän opettajan nolaamiksi.

Olen yrittänyt muistella noita vuosia, mutta pääni on siltä kohden ollut aivan tyhjä. Muistan omat tunteeni, yksinäisyyden, häpeän, huonouden, tyhmyyden, mutta en muista muita konkreettisia tapahtumia kuin omat nolatuksitulemiseni. En ole muistanut edes luokkatovereitani. Nyt jutellessa tuntui aivan siltä, kuin sisimmässäni olisi avautunut ovi huoneeseen jonne minulla ei ole ennen ollut pääsyä. Luokkakavereiden nimiä on alkanut tulla mieleen. Kasvoja, ilmeitä, äänensävyjä, hajuja. Tehyn puheenjohtaja Jaana Laitinen-Pesola oli muuten samalla luokalla ja senkin minä oikeastaan tajusin vasta äsken. Nyt tuli kyllä mieleen että pitäisi kysyä Jaanalta, miten hän koki nuo vuodet. Jaana oli iloinen ja aktiivinen, todellinen unelmaoppilas, tällainen vaikutelma minulla on. Kiinnostaisi tietää mikä oli hänen kokemuksensa.

Olen nyt jotenkin täpinöissäni tämän asian kanssa. Tämä on minusta ihan älyttömän jännittävää.

Lauantairuuhka City-marketin parkkipaikalla. Autojono kyntää lumikokkareiden ja ostoskärryjä lykkivien ihmisten joukossa. Mielessäni pyörii välttämättömien taloustarvikkeiden lista. Pyykkipulveria, tiskiainetta, viinipullo viemisiksi koska olemme menossa tapaamaan saaristossa asuvia tuttuja. Leipoakin pitäisi jossain välissä, sillä olen päättänyt ryhtyä monen vuoden tauon jälkeen tekemään ruokaleivät itse. Siinä säästää rahaa, on aina tekemistä niin ettei tarvitse laiskana maata, voi säännöstellä suolan saantia ja kotitekoinen leipä on yleensä hyvääkin. Kuten aina, pääni on täynnä kaikenlaisia henkilökohtaisia pieniä huolia, kuten että housut kiristävät vyötäröltä enemmän kuin viime viikolla, tukka on huonosti niin kuin kaikkina muinakin elämäni päivinä ja näytän muutenkin juuri niin typerryttävän arkiselta kuin millaiseksi itseni tunnenkin. Yhtäkkiä autoradiosta kuuluva musiikki havahduttaa minut. Väännän ääntä isommalle. En tunne kappaletta enkä tiedä kuka laulaa, mutta melodia kohottaa minut arkisten huolieni yläpuolelle ja  aiheuttaa sisimmässä resonanssin jonka koen mielihyvänä. Yhtäkkiä olen kiitollinen siitä, että saan olla täällä maan päällä ja  toimitella pieniä, varsin mitättömiä arkisia askareitani. Että minulla on korvat päässä ja kyky kuulla ja kuunnella ja iloita kuulemastani. Kun laulu päättyy, palaan hitaasti takaisin ruuhkaan ja muistan että videokasettajakin pitää muistaa ostaa. Tunnen rakastavani koko maailmaa. Kuuntelen vielä kuka tämä samettiääninen laulaja oli, painan nimen mieleeni ja lähden tekemään ostoksia. Aika pitkään melodian aiheuttama mielihyvä siivittää askeliani, mutta ruuhka on aikamoinen ja tielläni on jatkuvasti lauma törttöileviä ihmisiä jotka ovat tulleet markettiin näköjään vain juoruilemaan eivätkä tiedä että   jokaviikkoisesta ostoskoettelemuksesta kannattaisi yrittää selviytyä mahdollisimman nopeasti. Kassalla olen jo unohtanut koko laulun ja minulla on päällä ihan normaali lievä yleisärtymys koko kärsivää ihmiskuntaa kohtaan.

Mutta nyt vielä jälkeenpäinkin ihmettelen mikä vaikutus musiikilla meihin on. Eikö se ole aika kummallista, että jotkut tietynlaiset äänet voivat vaikuttaa niin voimakkaasti? Mihin se oikeastaan perustuu, että kaipaamme musiikkia? Eihän musiikissakaan kai ole varsinaisesti mitään järkeä. Ei sitä mihinkään tarvita. Voisimme aivan hyvin elää elämämme kuuntelematta yhtään ainoaa musiikkikappaletta.

Kotiin päästyä harrastin hiukan nettisurffailua ja luonnollisesti paljastui, että suloääni johon olin korvani iskenyt on joku noista kansainvälisistä megaäänistä jotka luultavasti liikuttavat kaltaisiani hattarapäitä ympäri maailmaa ja luultavasti jokainen itseäänkunnioittava musiikinystävä osaa kiertää tällaiset kultakurkut kaukaa. Mutta täältä voi käydä kuuntelemassa you raise me up, mikäli kiinnostaa. Minä olen kuunnellut sen nyt noin kymmenen kertaa ja parempi puoliskoni kävi äsken kertomassa että minulla on naama aivan tulipunainen. Ei voi mitään.

Onkohan Narnia nyt nouseva trendi joka haastaa Potterit? Demin kirjallisuuspalstalla vähän joka toinen demittäjä tuntuu saaneen joululahjaksi Narnian tarinat. Ensimmäinen reaktio tällaiseen buumiin on lievä masennus. Miten markkinointi voi olla niin tehokasta että kaikille sopivan ikäisille pistetään pakettiin Narniaa? No muutama vuosi tässä onkin jauhettu pelkkää Potteria ja TSH:ta. Siis vaikka tässä ei nyt mitenkään haluaisi äityä erityisesti kritisoimaan markkinataloutta ja muuta sellaista, niin mikä ihmeen voima se on, että kirjamyynnin täytyy keskittyä näin voimakkaasti. Onko se ihan välttämätöntä? Mutta tietysti asialla on toinenkin puolensa, joka tuli esiin tuon edellisen postauksen muumikeskustelussa. Muumeista tuli supersuosittuja kun niistä tehtiin televisiosarja. Aikaisemmin muumit olivat  aika pienen porukan ilo ja puhuttelivat ehkä enemmän aikuisia kuin lapsia. Muumi-animaatioiden kautta muumikirjat ovat saaneet lisää lukijoita ja ehkä sitä kautta murusia on tipahtanut myös muillekin kirjailijoille, toisin sanoen heidänkin marginaaliset opuksensa ovat saattaneet löytää lukijoita. Voisi siis toiveikkaasti ajatella, että tällaiset markkinointikoneistojen riemujuhlateokset toimivat ikään kuin sisäänheittäjinä kirjallisuuden maailmaan. En tiedä toimiiko se niin. Toivottavasti. Joten minun pitäisi ehkä olla vain ihan tyytyväinen kun näen Narniaa esittelevien myyntipöytien takana jossain perähyllyn tomuisessa nurkassa oman kirjani kainosti odottamassa lukijaa.

Vielä Velhosta ja leijonasta: Eilinen elokuva jätti oikeastaan aika ikävän olon koko täksi päiväksi. Kristittyjen pääsiäistarinassa on tietenkin aina korostettu uhrin viattomuutta, mutta ehkä ihminen ei voi koskaan tuntua yhtä viattomalta kuin eläin, siksi leijonan kiduttaminen ja murhaaminen tuntui uskomattoman raskaalta katsoa. Jotenkin tämä kristinuskon perustarina kolahti minuun nyt aika voimakkaasti. Että uskonnon ytimessa on näin barbaarinen tarina.  Masentaa.

Tänä vuonna Betlehemin joulu on synkkä. Kaupungin ympärille rakennetaan muuria ja Jerusalemista Betlehemiin pääsee vain monimutkaisten tarkastusasemien ja sähköisesti valvottujen porttien läpi.Turistit ovat alkaneet välttää Betlehemiä, tai käyvät siellä vain pikaisesti ja matkamuistokauppiaat ovat murheen murtamia. Enpä tiedä mitä Jeesus tykkäisi matkamuistomyymälöistä, hänhän kohteli tylysti temppelin rahanvaihtajiakin, mikäli oikein muistan. Jos minä hallinnoisin Syntymäkirkkoa, suhtautuisin aika varovaisesti rihkaman kauppaamiseen, vaikka se varmaan onkin kätevä elinkeino monille. Vaikea sanoa onko se enemmän huvittavaa, vai liikuttavaa, että kolme kirkkokuntaa hallinnoi tärkeänä pientä kivilattian kaistaletta jossa väitetään kuuluisan seimen joskus sijainneen. Lapsena unta odottaessa kuvittelin itseni joulukertomukseen, niiden paimenien joukkoon jotka näkivät ihmeellisen tähden. Näin itseni istuskelemassa nuotion ääressä ja lampaat lepäilivät vähän matkan päässä ja taivas oli ihmeellisen kirkas. Joskus melkein itkin ajatellessani, etten koskaan pääse sinne vaan joudun elämään elämäni täällä kylmässä pohjoisessa kaksi tuhatta vuotta myöhemmin. Myöhemmin taisin innostua lännenelokuvista ja kuvittelin itseni preerialle vähän samanlaisiin olosuhteisiin, paitsi ettei sitä ihmeellistä tähteä näkynyt taivaalla. Omille lapsuudenhaaveilleen on helppo hymähdellä, mutta olen ajatellut, että ehkä niistä pitäisi pitää paremmin kiinni. Ehkä olisi syytä herätellä henkiin muitakin hassuja, järjettömiä unelmia. Nyt tuntuu, että voisin oikeastaan koko ensi vuoden omistaa hassujen unelmien henkiin herättämiselle.

Viime yönä näin unta, että tuossa pihalla oli käärme. Ennen kuin oikein kunnolla tajusinkaan, se pyrähti lentoon ja kukkui kuin käki. Niin että minulla on selvästi kevättä rinnoissa näin vuoden pimeimpään aikaan.

Harmi etten voi kunnolla osallistua Kirogurun meemiin (via Sanat), koska minulla ei ole kameraa ja vaikka olisikin, en osaisi käyttää sitä. Mutta tuon tietokoneeni takaa avautuu joka tapauksessa näkymä kylpyhuoneen ovelle ja koska ovi on auki  näen pyykinkuivaustelineen jossa on edelleenkin kuivumassa viikonloppuna pestyjä vaatteita. Ovat varmaan aika kuivia jo. Ja pyykkitelineen takaa häämöttää saunan ovi ja tervalepästä tehtyä seinää. Jos käännän silmiä hiukan oikealle, näen rappukäytävämme ja tulen tietoiseksi siitä ettei rapuissamme edelleenkään ole kaiteita, vaikka puuseppämme, se ketku, lupasi ne viimeistään jouluksi. Portaat valmistuivatkin sopivasti viime jouluksi. Silloin hänellä oli hiukan kiire ja hän lupasi tehdä kaiteet myöhemmin ja nyt on siis todellakin vuosi kulunut. Minä olen ehdottanut, että teetetään ne kaiteet muualla eikä makseta äijälle rapuista mitään, mutta en tiedä voiko niin tehdä. Meillä on mieheni kanssa nyt tämä kummallinen dilemma. Se puuseppä on vedättänyt meitä vuoden päivät ja nyt tuntuu jo liian myöhäiseltä polttaa päreitä. Se olisi pitänyt tehdä hyvissä ajoin, ehkä joskus tämän vuoden tammi, helmikuussa. Nyt ei oikein voi tehdä muuta kuin ihmetellä vain, että kaikenlaisia hyypiöitä sitä maailmassa onkin ja me taidamme itsekin olla sieltä pahimmasta päästä.

Olisittepa kuulkaa olleet eilen illalla varttia vailla kymmenen Turussa Mikaelinkirkon edessä niin olisitte nähneet senkin ihmeen, että kansa jonottaa kirkkoon. Meillä oli ollut hilpeä glögijuhla siinä naapurissa ja hieno suunnitelma oli ollut, että ilta huipentuisi kauniimpien joululaulujen laulamiseen. Aloimme hankkiutua matkaan ihan hyvissä ajoin, vaikka porukassa olikin kiihkeä epäilijä joka ilmoitti että turha lähteä kirkkoon niin aikaisin. Vanhukset ovat menneet nukkumaan ja nuorisolla on muutakin tekemistä kuin laulaa joululauluja kirkossa.

Minä olin aikaisemmin illalla miettinyt tykönäni että viitsinkö lähteä kirkkoon lainkaan, en nimittäin muista montakaan joululaulua josta pitäisin. Maa on niin kaunis, on kyllä hieno. On niitä muitakin, mutta kaikki nämä Sylvian joululaulut Ja maas on hanget ja En etsii valtaa loistoa ovat minusta jossain määrin ankeita, niin kuin on tietysti tämä koko kulttuurimme, niin että turha joululaulujenkaan ankeutta on sen kummemmin tässä päivitellä. Ajattelin sitten kumminkin että mikä on vaihtoehto joululauluillalle. No sehän on tietenkin maata sohvalla ja tuijottaa televisiota ja välillä pörrätä netissä, mitä taas viime päivinä ei ole   jaksanut tehdä koska tämä kaamos käy  voimille ja ainoa mikä oikeasti kiinnostaa on suklaa ja muut herkut. Joten hankkiuduin siinä sitten muiden mukana kohti kirkkoa.

Mutta jo kaukaa näimme että kadunvarsi oli täynnä autoja ja ihmiset vaelsivat kohti kirkkoa valtaisana joululaulujennälkäisenä laumana. Kirkon piha oli täynnä väkeä. Jono oli kymmeniä metrejä pitkä ja siinä oli viittä, kuutta ihmistä rinnan ja koko ajan kaikista ilmansuunnista kapusi kohden kirkkoa lisää toiveikasta väkeä. Ja sitten kirkon ovea raotettiin hiukan ja joku huusi jotain, mutta me jotka olimme takana emme kuulleet mitään. Vähitellen levisi taaksepäin tieto että kirkko on täynnä. Siis käsitättekö tätä. Kirkko oli täynnä. Mutta kukaan ei halunnut lähteä kotiin vaan kaikki jäivät odottamaan siinä toivossa että tapahtuisi jokin tilaihme ja meillä olisikin sijaa kirkossa. Odottelimme siinä kymmenisen minuuttia ja koko ajan sinne saapui lisää väkeä. Oven raosta huudettiin taas jotain ja sillon muutamat jo uskoivat ja lähtivät pois. Mekin  annoimme periksi ja menimme naapuriin juomaan punaviiniä ja puhumaan presidentinvaaleista ja temperamenttityypeistä ja mistähän sitä nyt vielä puhuttiinkin. Minä olin ihan oikeasti hiukan pettynyt siksi etten ollut päässyt laulamaan niitä joululauluja. Mutta lohduttauduin sillä että tämän aamun jumalanpalveluksessa olisi jälleen sanankuulijalle yllin kyllin tilaa.

Joulupadat ovat ilmestyneet. Minulla on niihin erityisen mutkallinen suhde koska isäni seisoi aina joulunalusviikot Pelastusarmeijan patavahtina. Välttelin määrätietoisesti niitä kadunkulmia joissa hän toivotteli siunausta ihmisille jotka lahjoittivat kolikkonsa ja vanhat kalsonkinsa köyhien jouluiloksi, mutta kavereilta siitä sai aina kuulla. 

Kun olin pieni, isä vei minut Pelastusarmeijan pyhäkouluun ja muistan että Pelastusarmeijan tädit olivat lihavia ja punakoita ja niillä oli kireät siniset puvut ja rusetti leuan alla. Ja sitten oli laihoja nuoria sotilaita, tyttöjä joilla oli punaiset, liian isot takit. Tädeillä oli kitarakuoro ja kitaraa ne pitivät kummallisesti melkein pystysuorassa ja ne lauloivat kimakanheleällä äänellä Kristallivirtaa. Muistan osallistuneeni johonkin keräykseenkin. Piti kiertää ovelta ovelle ja kerjätä rahaa vaikka rapussa luki että kaupustelu ja kerjääminen