Oi voi sentään. Muutama vuosi sitten eläteltiin toiveita blogien kansalaisjournalismista, siitä että valppaat bloggaajat paljastaisivat kaikki ne kähminnät, jotka jäävät Yleltä, STT:ltä ja Hesarilta huomaamatta. Mutta kuinkas on käynytkään. Hesarin tänäinen juttu valittelee, ettei blogeilla olekaan mitään merkitystä, ne ovat pelkkää viihdettä. Suosituimmat blogit ovat nuorten naisten tilitystä, he kertovat niissä elämästään, käsitöistä ja muodista, voiko olla mitään turhempaa.

Mietin millainen juttu blogeista olisi tehty, jos olisi huomattu, että suosituimmissa blogeissa nuoret miehet esittelevät mopojaan, moottoripyöriään, autojaan ja tuunaavat niitä hienoiksi. Tai hiukan vanhemmat miehet sorvaavat puukuppeja ja esittelevät niitä kavereilleen. Epäilen, että Hesarin toimittaja olisi ilahtunut tällaisesta innovaatiosta ja todennut blogien olevan uusi merkittävä foorumi. Visiot vanhakantaisesta kansalaisjournalismista eivät ehkä toteutuneet, vaan korvautuivat jollakin vielä paremmalla.

Hesarin jutun tarkastelukulma on taas niin tyypillisen ukkoutunut. Miehet ovat määritelleet, mikä on merkittävä blogi, sitten on tutkittu blogeja, että löytyykö suosittujen joukosta sellaisia ja sitten todetaan, että blogit ovat epäonnistuneet, ne eivät ole merkittäviä. Olisikohan toimittajan silmissä jotain vikaa?

Ei varmaankaan. Antiikkia antiikkia ohjelmassa Wenzel Hagelstam päivittelee, miten naisten hienoja käsitöitä ei arvosteta, niitä ei kerätä eikä niistä makseta samalla tavalla kuin miesten tekemistä. Jotenkin meidän kulttuurimme nyt vaan edelleenkin toimii näin, että asiat jotka kiinnostavat miehiä ovat mielestämme tärkeitä, suorastaan yleismaailmallisia, silloinkin kun kysymys on mopon korjaamisesta. Akkojen touhut ovat mitä ne nyt sitten ovatkin, tällaista valitusta kuin minullakin täällä.

Lisäys:

Hesarin toimittaja on pahoillaan, kun vedin mies-naisaspektin mukaan tähän, hänen mielestään se oli halpa heitto. Mutta en minä sitä aspektia olisi ilman Wenzel Hagelstamia keksinyt, siis syyttäkää Antiikkia antiikkia ohjelmaa, se on radikalisoinut ajatteluani.  Tämän kummemmin en nyt ehdi/viitsi asiaa kommentoida.

Kun olen ollut uppoutuneena verkkotekniikkaan ja muihin kummallisuuksiin, en ole ehtinyt lukea blogeja puhumattakaan, että olisin kommentoinut niitä. Saara vinkkasi Hanhensulan blogikirjoitukseen ihan muussa yhteydessä, mutta mitä luinkaan sieltä. Olen kuulemma kiukkuinen akka joka on mollannut Lassi Kämäriä tämän blogin kommenttiosastossa kun tämä on ilmoittanut pistävänsä bloginsa jäähylle.

Minulta on mennyt ko. blogin lopettaminen ohi, niin kuin valitettavan moni muukin asia. Mutta siis joku Kirsti siellä oli häärännyt. Tiedoksi vain Hanhensulalle ja kaikille joita asia kiinnostaa: En ole maailman ainoa Kirsti.  

En tiedä, ehkä tuosta pitäisi olla onnellinen, kun olen niin merkittävä Kirsti, että aina kun joku anonyymi esiintyy Kirstinä ja sanoo jotain typerää, kuvitellaan että se olen minä.

No samapa tuo, minä olen lähdössä hammaslääkäriin. Mutta siis Hanhensulalle tiedoksi, olen tosiaan kiukkuinen akka, mutta vittuilen vähän ovelammin. Sitä paitsi tätä nykyä minä yleensä kihisen vain itsekseni ja teen jesuiittojen hengellisiä harjoituksia valaistuakseni ja vapautuakseni ylimääräisestä negatiivisesta energiastani, jota kieltämättä on aika paljon kertynyt vuosien mittaan.  

Kiitos Celia, Fredrika, Pasi, Thp, Tommi,Päivi te pelastitte päiväni väittämällä, että blogini olisi joskus pelastanut teidän päivänne, tai ainakin halusitte ojentaa minulle kukkia. Ne ovatkin enemmän kuin tarpeen tänä suhruisena tammikuisena päivänä. Puolen päivän aikaan tuli nimittäin hetkeksi kauhistuttava epäilys, entä jos maapallon akseli tms. olisi jotenkin vinksahtanut ja olisimmekin palanneet ajassa taaksepäin, jonnekin tuonne marraskuun tienoille. Ajatelkaapa sitä. Päivä siis tästä taas pari kuukautta lyhenisi, kunnes oltaisiin uudestaan talvipäivän seisauksessa. Tuli hetkeksi sellainen Päiväni murmelina olo. Mutta en valita, ihan mukava kun on lämmin. Joskin navakka tuuli vie mennessään suuren osan lämpimän talvipäivän ilosta.

Nyt pitäisi sitten ilmoittaa kymmenen blogia, jotka tuovat minulle iloa.
Huomionosoitus on alkujaan amerikkalainen, ja alkuperäiset säännöt kuuluvat näin:


Kaikki nuo yllä mainitut blogit ovat minulla tilauksessa ja voisin siis luovuttaa kukkapuskan takaisin, mutta yritän nyt ihan periaatteesta keksiä muuta.

Tärkeimmissä asioissa Karpalo velloo erilaisissa läheisriippuvuuden aiheuttamissa olotiloissa. Ehkä sietäisi miettiä miksi hänen bloginsa ilahduttaa. Onko kysymys pelkästään siitä, että pääsen välillä jakamaan kyökkipsykologisia ohjeitani, joita ei ole pyydetty?

Kirjoituksia elämästä ja mysteereistä aiheuttaa minulle huvia, etenkin silloin kun Palin Zon kertoilee lukukokemuksistaan, minusta hänellä on vekkuli kirjoitustyyli. Yritin kerran saada häntä kirjoittamaan Hömpän helmiinkin. Hänen kustannusbisneksensä menevät yli käsityskykyni.

Kuukävelyä saa minut muistamaan, millaista oli olla vähän päälle parikymppinen. Blogi päivittyy aivan liian harvoin.

Puujalan Tuomossa yhdistyy mielestäni liberaalius ja vakaumuksellisuus tavalla, josta monella on oppimista.

Ihmisiä telineillä tuo rakennustyölaisen arkea blogistanian keskelle.

Rupurantaa olen ennenkin kehunut, valokuvaaja ymmärtää porilaista sielua.

Maahanmuuttajat ovat keskellämme, siksi heitä kannattaa pitää silmällä ja se on yleensä hauskaakin.

Kallen kirkollisia kommentteja seuraan, koska minusta on positiivista kun kirkonmies puolustaa homojen ja naisten ihmisoikeuksia kirkossa. Mikäli nyt huonolta kielitaidoltani olen yhtään ymmärtänyt missä mennään.

Count uppia seuraan, koska minusta on iän myötä tullut niin patriootti, vai pitäisikö sanoa matriootti, että Porin Tipulan kasvattien edesottamukset kiinnostavat.

Tarun blogissa ihailen sitä, miten hän kiinnittää huomion johonkin tiettyyn luonnonilmiöön ja sitten rinnastaa sen ihmiselämän suuriin kysymyksiin.

Karpaloa lukuunottamatta jätin pois kaikki ilmeiset minua ilahduttavat blogit, siis ne joita yleensä joka paikassa aina kehun ja jotka ovat olleet messissä suurin piirtein siitä lähtien kun aloin blogata. Olkaa mielessänne kukitetut te kaikki.

JPK ja Pasi paiskasivat meemillä yllättäen.

Nimeä kolme suosikkieläintäsi.

Tämä on vaikea, koska kaikki eläimet ovat suosikkejani. En oikeastaan tiedä liikuttavampaa olentoa kuin vanha koira. Kissalta voi oppia kuinka vedetään lonkkaa. Hevoset ovat mielettömän kauniita ja rauhoittavia katsella.

Jos saisit olla jokin soitin jossakin biisissä, niin mikä soitin ja missä?

Olisin harppu ihan missä tahansa biisissä.

Jos musiikkisi/kirjoittamisesi olisi rakennus, millainen rakennus se olisi?

Luonnonkivistä kallion kylkeen muurattu pieni hökkeli, jota tuskin huomaa. Niin, pärekatto siinä olisi myös. Oveen olisi Alpo Jaakola voinut maalata jonkun vähän törkeän naisfiguurin.

****

Ja sitten haaste Arrulta ja tehtävänä on kertoa itsestään seitsemän faktaa, mikä on hankalaa koska minusta tuntuu ettei elämässäni mikään ole oikein riittävän faktaa tällaiseen meemiin.

1. Minulla on kissa.
2. Olen ihana ihminen.
3. Olen loistava kirjailija.
4. Kaikki pitävät minusta.
5. Kukaan ei ymmärrä minua.
6. Tulen aina välillä vähän hulluksi.
7. Enimmäkseen olen ihan ok.

Tässäpä näitä. Nyt on keskusyksikköpömpeli taas kuumana, pitää jättää haastamiset, sulkea tietokone ennen kuin se tilttaa ja mennä nukkumaan, varsinkin kun minähän tässä tilttasinkin näköjään jo.

Maria esitti vakavan haasteen.

1. Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein.  Laulu on minusta kaunis, ja laula. Niin ja miksi ei myös hiljaa.
   
2. Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms. Äh, noh, hei, mitä, anna.
3. Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten. Se on ohiammuttua sorsaa. En tiedä merkitseekö tuokaan nyt niin kauheasti, mutta se on hyvä muistutus itselle, että en jää haikailemaan asioiden perään. Kun jokin tilaisuus on mennyt ohi, se on mennyt ohi ja se siitä.
4. Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan. Läski, tukeva, tuhti, kiltti, elämänhallinta.
5. Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta. Pidetään yhteyttä. Kuulen tuon omasta suustani aika usein, mutta se kuulostaa aina yhtä pöntöltä.
6. Sana, jonka haluaisin kuulla useammin. Hyvä!
7. Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut. E-epa, vai onko tuo uusi nykykielen sana?
   

Niin, siis tajusin äsken, etteivät pelkästään nettiä yleensä ja blogeja erityisesti vierastavat ole niitä, jotka ovat kyllästyneitä blogihypetykseen, joka siis näyttää vaan jatkuvan ja jatkuvan, vaikka osa porukasta jo anoo armoa, että lopettakaa hyvänen aika. Tiialla on menestyvä blogi, mutta siitä huolimatta
"Sais jo oikeasti riittää näistä blogeista mesoaminen medioissa ja "medioissa", eikö me voitais vaan kirjotella mitä lystätään eikä nostettais siitä mekkalaa? :)"

Mikään kai ei estä ketään kirjoittamasta mitä lystää ja olla nostamatta siitä mekkalaa? Minusta blogit ovat niin metka ja mullistava, suorastaan vallankumouksellinen ilmiö, että toivoisi mahdollisimman monen löytävän tämän foorumin.Siinä hommassa paperilehdilläkin on merkitystä, omankin blogini löysi Hesarin blogijutun kautta muutama vanha koulukaveri tai muu nuoruudenystävä, joka on vuosikymmenten saatossa ehtinyt jo joutua kadoksiin, ja se on ollut ehdottoman hauska juttu. Joten minusta on erittäin kannatettavaa, että paperimediat kirjoittavat blogeista. Uskon, että moni muukin bloggaaja voi niiden kautta saada uusia kiinnostavia kontakteja sen lisäksi että paperimedioitten lukijat voivat löytää juttujen kautta itselleen hauskan harrastuksen.

Olisi minusta journalistista velttoutta ja piittaamattomuutta olla seuraamatta tätä vallankumousta, jonka keskellä me elämme. Ymmärrän, että jotkut haluavat kirjoittaa mitä lystäävät nostamatta siitä mekkalaa, mutta sehän kai on aina mahdollista. Vai onko minulta jäänyt jotain ymmärtämättä?

Jotkut bloggarit elävät ilmeisen tiiviissä ja läheisessä vuorovaikutuksessa laskurinsa kanssa. Minä olen jotenkin vieraantunut siitä, joskin käyn kyllä joka päivä katsomassa kuinka monta käyntiä on päivän aikana siunaantunut ja millaisilla googletuksilla tänne on päädytty. Yllättävän monet esimerkiksi haluavat tietää mikä on väskynä. Sen lisäksi  joku toistuvasti kyselee että kuinka pannaan vanhaa naista. Tästä minä muistaakseni kirjoitin jo joskus aikaisemminkin, koska minusta se oli niin outo kysymys. Kuvittelisin nimittäin, että vanhaa pannaan niin kuin nuortakin, mutta ei ilmeisesti.

Eilen huomasin sattumalta sellaisen jutun, että vähän sen jälkeen kun olin päivittänyt, täällä oli käynyt paljon porukkaa jotka ovat pistäneet blogini suosikkeihinsa, mutta kaikki järjestään olivat viipyneet täällä nolla sekuntia. Johtopäätös: yleisö ei halua lukea blogistani pitkiä synkeitä novelleja. Sen ei pitäisi olla mikään yllätys. Kukapa sellaisia viitsisikään lukea, mutta kun niitä on niin hauska kirjoittaa.

Minäkin olin joskus addikti, vedin blogeja kaksin käsin. Olin jo unohtanut sen, mutta asia tuli mieleen kun luin miten Saara avautui muutama päivä sitten. Minä jäin luullakseni internetkoukkuun joskus keväällä 2000. Se alkoi aivan viattomasti jostain kommentista jonka heitin Rihmastoon. Yhtäkkiä olin suuna päänä kaikkialla ja menetin mielenrauhani milloin kenenkin kirjallisen neron mielenliikahdusten vuoksi. Vainoharhaiset kuvitelmat levisivät kulovalkean tavoin ja aika menikin rattoisasti puidessa kuka sanoi mitä ja mitä hän sillä oikeastaan perimmältään tarkoitti vai tarkoittiko mitään. Keskustelupalstahulluuteen verrattuna oma blogi tuntui suloiselta suvannolta, mutta överit tuli silti vedettyä monta kertaa. Oli niin paljon mielenkiintoisia blogeja joiden kirjoittajille piti päästä sanomaan mitä mieltä olin heidän käsittelemistään aiheista. Ikään kuin sillä nyt olisi minkään valtakunnan merkitystä kenellekään.

Luulin, että olisin lopun ikääni addikti. Luulin, että minulle olisi vain kaksi vaihtoehtoa, joko vedän liikaa, tai en vedä lainkaan, mutta nyt olen huomannut parantuneeni. Minusta on tullut kohtuukäyttäjä. Se on uskomatonta. Tuntuu hyvältä, kun minä hallitsen blogiani eikä blogini hallitse minua, mutta muutokseen silti liittyy myös tiettyä surua. Huomaan jääväni ulkopuolelle kaikesta sellaisesta, mikä ennen oli myös hauskaa, vaikka se tietenkin oli myös rasittavaa. En enää hanki addrenaliinipiikkejäni suuttumalla milloin mistäkin virtuaalisesta älynväläyksestä joka silmiini sattuu, nyt minä vain kudon villapaitoja buddhamaisen tyynesti. Se on huojentavaa, mutta samalla tuntuu kuin minulle olisi huomaamatta suoritettu jonkinlainen lobotomia. Ehkä minulle onkin suoritettu huomaamattani lobotomia. Täytyy mennä peilin ääreen tutkimaan ohimoitani, näkyykö hiusrajan tuntumassa pieni punainen arpi. 

Louhi kirjoittaa eksyneensä tahallaan vaimonpieksäjän blogiin. Aloin ajatella sitä merkillistä vetoa mikä minullakin on ollut tiettyihin blogeihin. Se on vähän samanlainen juttu kuin se jos hampaasta lohkeaa paikka, niin eiköhän se kieli ole koko ajan tunnustelemassa sitä reikää. Olen blogannut vähän yli vuoden ja on sentään ollut lohdullista huomata, että ärsytystä tuottavat blogit ovat vaihtuneet. 

Aluksi minua jaksoi ärsyttää Panun naisvihamielisyys. Onneksi hän on estänyt ulkopuolisten kommentointimahdollisuudet, joten en ole koskaan joutunut juuttumaan hänen kanssaan merkityksettömiin ja tyhjänpäiväisiin kiistoihin, muuten kuin ohimennen jonkun kolmannen kommenttilaatikossa. Ikkunaiines kirjoittaa tyylipuhtaasti kirjallisuudesta ja elämän eri ilmiöistä, mutta aina kun hän kirjoittaa bloggaamisestaan, ohimoitani alkaa kiristää, mutta siitäkin olen jo pääsemässä yli koska nyt viime aikoina hampaissani on ollut uskovaisen blogi. Onneksi se päivittyy harvoin. Vaikka olen päättänyt, etten  kommentoi, minä uudestaan ja uudestaan sorrun kommentoimaan. Se on kauheaa.  En ymmärrä lainkaan miksi näen lukemisen ja kommentoimisen vaivan. Pistin jopa Mikaelin seurakunnalle palautepostia ja pyysin jotain tavallista leipäpappia perustamaan blogin niin että voisin ottaa sen hampaisiini ja jättää tämän viidesläisen teologin rauhaan, mutta ilmeisesti siellä ei ole yhtään tavallista leipäpappia koska ehdotustani ei ole kommentoitu.

En ole oikeastaan aikaisemmin kiinnittänyt huomiota tähän ärsyttävien blogien kiertokulkuun. Etappisika tuolla jossain kommenttiketjussa kyseli että "is there a method in her madness " ja aloin miettiä mihin tämä juuttuminen liittyy. Miksi jotkut jutut joissakin blogeissa alkavat ärsyttää ja miksi niitä on pakko lukea ja kommentoida? Onko se pelkästään sairasta, vai kuuluuko se johonkin merkitykselliseen henkiseen prosessiin joka on käytävä läpi? Ja tajusin, että sehän on oikeastaan minun päätettävissäni. Voin tehdä tästä juuttumisesta patologisen jutun joka sairastuttaa minut ja vaikuttaa negatiivisesti kaikkiin jotka ovat yhteydessä minuun. Tai sitten voin tehdä siitä merkityksellisen henkisen prosessin jonka kautta ymmärrän paremmin itseäni ja ehkä myös näitä muita joiden ajattelussa on minua ärsyttäviä piirteitä.

"Kirsti on väsynyt pylly". Tuo totuus löytyi lausegeneraattorista, joka puolestaan löytyi oharilta. Eilen olin myös "muodokas pökkijä" ja hiukan myöhemmin "kuhmuinen apina". Huvittelin hetken syöttämällä generaattoriin myös joidenkin sellaisten ihmisten nimiä joista en ajattele kovin kauniisti juuri tällä hetkellä. Kelpaisiko tämä tunnustus siihen meemiin, jolla Saara minua äsken paiskasi? Eli että tässä pitäisi nyt paljastaa viisi omituisuuttaan ja haastaa sen jälkeen viisi uutta rassukkaa mukaan meemeilyyn.

Omituisuuteni:

1. Juttelen itselleni ääneen. Lähinnä kerron ja selitän itselleni mikä minua ottaa päähän ja miksi minusta tuntuu pahalta. Saatan myös rohkaista ja kannustaa itseäni ja kertoa, ettei ole syytä huoleen, vaan kaikki on aivan mainiosti ja tästä se vain paranee.

2. Kun kirjoittaminen ei suju enkä kykene keskittymään, tanssin itsekseni ilman musiikkia. Saatan säestää itseäni kiroilemalla rytmikkäästi. Koreografiaan kuuluu käsien heiluttelu ja potkiminen. Voin myös repiä tukkaani.

3. Kiinnyn helposti ihmisiin jotka eivät ymmärrä minua tai ymmärtävät minut aina väärin. Tästä oudosta tavasta olen vähitellen ollut pääsemässä eroon, mutta meni todella kauan ennen kuin edes tajusin että minulla on tällainen taipumus. Nyt olen yrittänyt opetella kiintymään ihmisiin jotka ymmärtävät minua jotenkin luonnostaan. Heitäkin on.

4. Käyn aina joskus kirkossa.

5. Katson mielelläni romanttisia homoleffoja, niitä vain ei ole tehty ollenkaan riittävästi. Odotan kiihkeästi Brokeback Mountainin ensi-iltaa.

Tämä meemi on levinnyt jo ympäriinsä, enkä tiedä ketkä kaikki ovat jo saaneet haasteen, mutta haastan nyt ainakin Karpalon, Tuin, Römpötin, Veteraaniurheilijan  ja innokkaan meemeilijän Anita Konkan, vaikka en mene vannomaan etteikö heitä olisi jo haastettu.

Suhtaudun jähmeän viileästi meemeihin ja minulla on etäisen kohteliaat välit erilaisiin top-listoihin, joita tuntuu versovan joka lähtöön ja varmaan pian saadaan se inhotuimpienkin lista, mistä Pinserissä jo haaveiltiin. Tuskin maltan odottaa milloin pääsen jännittämään kohtaloani sillä listalla. Tuleekohan ykköspaikasta yhtä himoittu kuin muillakin listoilla? Ihan kainona toiveena, että voisiko sitten tilastointiin saada sellaisen ruksin jolla voisi sulkeutua ulos suosituimpien listalta, mutta kuitenkin jäädä lumoutuneena seuraamaan hidasta (tai salamannopeaa) vaellustaan kohti Inhokkilistan kärkeä? Siinä olisi minusta henkeä.

Mutta siis vakavasti. Kyllä tietäisin aivan ratkaisevasti vähemmän ihmisluonteen merkillisistä ja  kiehtovista syövereistä ellen lukisi blogeja. Pidän itseäni turhan kilpailuvietin riivaamana, mutta sille asteelle en ole vielä päässyt/joutunut että olisin keksinyt alkaa rajoittaa Blogilistan klikkaamista joidenkin blogien kohdalla siinä pelossa että ne nousevat liikaa top-listalla. Mutta nyt kun asia tuli ilmi, niin hemmetti, onhan se niin että ihan vääriä blogeja klikkaillaan ja kenties jopa luetaan ja siitä pitää luonnollisesti tehdä loppu.   Ärsyttävien tyyppien ärsyttäviä blogeja kannattaa tietysti käydä lueskelemassa muuta kautta ja toivoa etteivät ne pääsisi nousemaan listalla ylöspäin. Ja kaikkihan me pidämme itseämme täyspäisinä kansalaisina.

No Pinseristä pongasin myös tällaisen meemin ja päätin poikkeuksellisesti levittää sitä eteenpäin, varsinkin kun osallistuminen ei vaadi minulta mitään mitä en normaalistikin tässä työpäivän ohessa tekisi. Seulon jatkuvasti vieraita blogeja ja olen ahkera ja peloton kommentaattori, sitä ahkerampi ja pelottomampi mitä useammin oma kirjoitustyö tökkii ja se tökkii hyvin usein. Enkä kovin nopeasti muserru jähmeiden bloginpitäjien olemattomasta kannustuksesta. Voin hyvinkin käydä kommentoimassa putkeen hyvän aikaa jotain nyreää blogia, kunnes lopulta suotuisampi vastaanotto jossain toisaalla kääntää  huomioni muualle. Ainoastaan toistuvat, räikeät tarkoitusteni väärinymmärrykset voivat hillitä kommentoimisviettiäni, mutta eivät nekään välttämättä. Saatan jopa kiintyä tällaisiin ymmärtämättömiin ärhentelijöihin, mutta jääköön nyt linkittämättä ettei taas tarvitse kaivella verta nenästä.

• Käy lukemassa neljää sellaista blogia, joissa ei ole käynyt aiemmin (tai ei muista käyneensä)
• Kirjoittaa kommentin kolmeen sellaiseen blogiin, joissa ei yleensä käy kommentoimassa
• Kirjoittaa blogiinsa jutun, jossa linkittää kahteen sellaiseen blogiin, johon sivulla ei ole vielä linkkiä
• Tilaa suosikkeihinsa yhden uuden blogin top100-listan ulkopuolelta
• Levittää tietoa tästä meemistä eteenpäin

Linkitän tässä nyt saman tien sitten kolmeen blogiin jonne minulla ei vielä ole linkkiä, eli Pinseriin,  tosin hehän siellä eivät minun linkkejäni kaipaa, riittävän monet bloggaajat ovat pitäneet sen linkittämisestä huolen jo ennen minua, mutta kun tuo meemi on sieltä peräisin, niin menköön. Jossain vaiheessa Kinttupolut on tipahtanut listalta, se ei ole ollut tarkoitus, joten pistän sen nyt takaisin. SusuPetal ja Aaveena romaani ovat uusia kirjallisia blogeja, jotka aina kiinnostavat ja jotka nyt saman tien taidan liittää tuonne linkkilistaan, että muutkin ne löytäisivät. Toivottavasti blogit ovat pitkäikäisiä. Minua joka painan menemään valitsemallani raiteella meni sitten syteen tai saveen, uuvuttaa blogit jotka syntyvät ja katoavat ja taas syntyvät kadotakseen uudestaan.  Kuten tietysti myös blogit jotka katoavat lopullisesti.  Se ei jotenkin sovi minun luonteelleni. Odotan blogisuhteiltani jonkinlaista pysyvyyttä, joskaan en varsinaisesti uskollisuutta.

Tosielämän puolelta tullut lukijapalaute pisti taas miettimään omien kokemusten ja tämän blogin välistä suhdetta. Ajattelen sen jotenkin niin, että tuo raporttini Naisten hyvän olon illasta oli suurin piirtein yhtä totuudellinen kuin yksi valokuva. Voiko yksi valokuva kertoa totuuden jostakin tapahtumasta? Se kertoo totuuden yhdestä hetkestä ja kun hetki on ohi, valokuvan totuusarvokin muuttuu kyseenalaiseksi. Valokuva voi kaunistella todellisuutta tai sitten esittää kohteensa erityisen epäedullisessa valossa. Se kykenee vangitsemaan pienen hetken, mutta elämää se ei vangitse, vaan aika jatkaa kulkuaan. Puhe virtaa, ilmeet vaihtelevat, tunnelma elää. Jotain valokuva todistaa, mutta mitään lopullista totuutta se ei kerro. Eikä totuutta kerro kymmenenkään valokuvaa, eikä edes sata. Silti haluamme katsella valokuvia ja uskomme tavoittavamme niiden kautta jotain siitä mitä tapahtui.

Oma sepustukseni tietysti eroaa valokuvasta siitä, että se on kaiken lisäksi täysin subjektiivinen. Jos siinä on totuutta, totuus on omassa kokemuksessani, ei tapahtumien kuvauksessa. Olisin voinut kirjoittaa tuosta illasta ihan toisenlaisenkin yhtä todenmukaisen jutun, mutta olin vähän krapulassa ja tekeillä olevan käsikirjoitukseni vuoksi olen viime päivinä miettinyt paljon ulkonäköasioita ja lähinnä ihmisen oikeutta olla sen näköinen kuin on. Ja sitä kuinka paljon teemme toisistamme tulkintoja ulkonäön perusteella ja miten vaikea ihmisen on joskus tulla kuulluksi oman ulkomuotonsa takaa.

Entä jos ihminen kokee olevansa erilainen kuin ulkomuoto antaa ymmärtää? Tämähän tuli varsin riipaisevasti esiin dr Philin ohjelmassa jossa aika moni lihava koki persoonansa hautautuneen läskivuoren alle. Mutta on muitakin tapoja hautautua ulkonäkönsä alle. Esimerkiksi hyvin kaunis ja itseään huolellisesti laittava nainen on perinteisesti voinut hautautua ulkonäkönsä alle, toisin sanoen häntä on pidetty aivottomana bimbona sen perusteella että hän on niin laitettu. No tuo taitaa olla jo taaksejäänyt ongelma, nykyisin yhä pienemmät poikkeamat ulkonäössä rekisteröidään negatiivisesti ja ne ohjaavat mielikuvia joita toisistamme luomme. 

Kirjoitan tähän blogiin omalla nimelläni asioista jotka olen kokenut, mutta samalla hetkellä kun kirjoitan, elämästäni syntyy fiktiota ja muutun itse kertomuksen päähenkilöksi. Jätän joitakin asioita mainitsematta ja painotan toisia jotta saisin syntymään jutun joka miellyttää minua kirjoittamishetkellä. Kaikki mitä kirjoitan on totta, mutta se on totta hyvin subjektiivisesti ja erittäin ohimenevästi. Kuitenkin toivon aina välillä tavoittavani myös jotain sellaista minkä takana voin seisoa pidempäänkin. Tuolla blogin vasemmassa ylänurkassa on tuo motto: Totuus on tuolla ulkona. Se kannattaa ottaa vakavasti kun lukee tätä blogiani. Olen neljäsosasavolainen ja savolaisuushan on perinteisesti tarkoittanut sitä että vastuu siirtyy aina kuulijalle/lukijalle. Ikävä tunnustaa, mutta näin se on minunkin kohdallani.

Ja sitten sellainen ihmeellinen ilmoitusluontoinen asia että Parnasso on päättänyt ryhtyä arvostelemaan lastenkirjallisuutta. Voi pyhät pyssyt. Maailma on tosiaan muuttumassa.

Huomaan, että olen joidenkin ihmisten blogeissa vähän kuin hirvikärpänen. Tiedättehän. Kukaan ei oikeastaan kaipaa minua paikalle, mutta eivät ne voi minua estääkään. Minä väijyn oksalla ja kun sopiva uhri tulee kohdalle, tipahdan niskaan. Eikä minua saa hengiltä millään. Mutta hirvikärpänen iskee kirveensä kiveen kun se yrittää munia ihmiseen ja minä olen kyllä joskus ihan yhtä tyhmä kun suollan blogeihin noita kommenttejani. Vaikka yritän selittää, niin kaikki menee aina hullummaksi. Pitäisi vain tyynen uljaasti keskittyä omiin hommiinsa, mutta minultahan se ei nyt taas tänään onnistu lainkaan. Niin juu ja tämä on taas sitä epäonnistunutta naishuumoria josta puuttuu yleissivistys ja kaikki muutkin hyvän huumorin tunnusmerkit.

Joopasen joo, jostain syystä linkkilaatikkoni oli mennyt hiukan sekaisin. Jouduin poistamaan linkit ja nyt yritän koota linkkejä takaisin. Ei minulla alunperinkään ollut minkäänlaista järjestystä, mutta nyt ei ole senkään vertaa, koska ne eivät suostu menemään tuonne tarkoittamassani järjestyksessä. En tiedä onko yleensäkään järkeä enää pistää linkkejä tuonne, koska olen etsimässä uutta kotia kuitenkin. Mutta lykkään näköjään päivästä toiseen muuttoa, koska en millään haluaisi opetella uusia systeemejä. Mutta kun vanhatkaan eivät skulaa niin pakko kai se on. Kuka keksi bloggaamisen, joku pirullinen tyyppi varmaan.