 |
|
|||||||||||||||||||||||||||
 |
|
||||||||||||||||||||||||||
|
17.06.2008 - 11:37
Vastauksiesi perusteella olet taiteellinen ja sosiaalinen. Alle on listattu joukko ammatteja, joissa voit parhaiten hyödyntää näitä ominaisuuksia. Tarkemmat kuvaukset eri ammateista ja niihin kouluttautumisesta löydät ammattinetti.fi:stä. Näyttelijä Ylläoleva ammatinvalintatesti löytyi Kaisalta. Ben Fuhrmanin mielestä ei ole koskaan liian myöhäistä hankkia itselleen onnellista lapsuutta, joten miksipä ei oikean ammatinkin hankkiminen onnistuisi millä iällä tahansa. Tuossa listassa itse asiassa on suuri osa ammateista, joista olen joskus haaveillut. Tanssinopettaja ja kapellimestari tosin tuntuvat aika kaukaisilta, eikä muotisuunnittelijakaan kovin läheltä liippaa, vaikka tein kyllä lapsena Barbienukelleni vaatteita. Huomioni kiinnittyy siihen, että vaikka sosiaalisuus painottuu testissä koska valitsin useita ihmisten auttamista yms. painottavia vaihtoehtoja, minulle ei ehdoteta sen paremmin psykologin kuin sosiaalityöntekijänkään vaativia ammatteja, vaan painopiste on luovissa ammateissa. Koen kuitenkin olevani aika epäluova. Minun täytyy olla epäluova, koska kerran menestyn niin surkeasti. Harkitsen edelleen alan vaihtoa, mutta tästä testistä ei oikeastaan ollut apua. 26.05.2008 - 20:36
Olen miettinyt miten tärkeä olisi olla paitsi rohkea, myös sitkeä. Olen joskus luullut itseäni rohkeaksi, mutta nykyään epäilen sitä. Se minkä joskus tulkitsin rohkeudeksi, olikin ehkä vaihtoehtojen puutetta.
Kun ajattelen julkaisemiani kirjoja, teen sen havainnon, etten ole saanut julkaistua niitä käsikirjoituksia, jotka ovat olleet minulle henkilökohtaisesti tärkeimpiä. Pari tärkeää käsikirjoitusta on kustantaja hylännyt, sitten on tärkeitä käsikirjoituksia, jotka eivät ole valmistuneet. Pitäisi ehkä ajatella, etteivät ne ole valmistuneet vielä. Muistan erään kirjailijan kertoneen (en pistä tähän nimeä, koska nolottaa jos muistankin väärin) että kustantaja hylkäsi hänen käsikirjoituksensa. Hän purki kässärin kolmeksi erilliseksi romaaniksi, jotka hän julkaisi nimimerkillä. Sen jälkeen hän teki niistä jonkinlaisen synteesin ja julkaisi omalla nimellään noin tuhatsivuisena eepoksena. Sitkeä tyyppi. Jostain tiedeohjelmasta jäi mieleen, että menestyjän erottaa menestymättömästä usein juuri hänen sitkeytensä. Menestyjä jatkaa, vaikka tulee turpaan. Luuseri antaa periksi, ryhtyy tekemään jotain muuta. Katson silmiin sisäistä luuseriani, enkä tiedä mitä siitä pitäisi ajatella. Miten tärkeä olisi saada kirjoitettua ja julkaistua jotain, jota edes sillä hetkellä pitäisin pääteoksenani. Nykyään saan akuutin hihityskohtauksen, kun yhdistän itseeni sanan "pääteos". Se on jotenkin niin korni yhdistelmä. Kumpaan suuntaan tässä pitäisi nyt edetä. Siihen suuntaan, jossa pääteoksesta puhuminen ei tuntuisi kornilta. Vai siihen suuntaan, jossa se tuntuisi vielä kornimmalta. Kummatkin ovat houkuttelevia vaihtoehtoja. Pitää meditoida tätä asiaa. 23.05.2008 - 07:37
Mobergin Maastamuuttajissa entinen kylähuora oli uskoontultuaan saanut neitsyytensä takaisin ja seilasi Amerikkaan puhtoisena ja uudestisyntyneenä. Minäkin haikailen aina joskus kirjallista neitsyyttäni. Ajatella jos olisin hankkinut itselleni jonkin kunnon työpaikan, ja tehnyt kirjoittamisesta itselleni harrastuksen. Itse asiassa se olisi ollut juuri sitä, mitä vanhempani aina ehdottivat. Ei siitä ole vielä kauaakaan kun äitini viimeksi päivitteli, miksi en ryhtynyt opettajaksi ja kirjoittanut harrastuksekseni. Niin, miksi en. Ehkä siksi, etten päässyt mihinkään oppilaitokseen edes pääsykokeisiin asti.
Jos nyt olisin kirjallinen neitsyt, tekisin niin kuin Karpalo omassa blogissaan suunnittelee. Julkaisisin muutaman harkitun novellin pienilevikkisissä kirjallisuuslehdissä ja vähän ennen kuolemaani kokoaisin ne yhteisniteeksi, mikäli siinä vaiheessa vielä kiinnostaisi. Mobergin kylähuoralla oli ongelmansa uskoontulon jälkeenkin. Matkakumppanit eivät ihan kokonaan unohtaneet hänen menneisyyttään ja aina välillä se vanha luonto pilkahti naisessa itsessäänkin esiin. Tähtään kuitenkin samanlaiseen uudistukseen. Unohdan, että olen koskaan puhunut naisten viihdekirjallisuuden puolesta ja toivon, että muutkin unohtavat sen. Lähinnä siksi, että viihdekirjallisuusrummutukseni on ollut selvästikin harhaanjohtavaa. Vaikka haluan viihdyttää, en selvästikään ole riittävän romanttinen vastatakseni romantiikkaodotuksiin. Voisin silti aina joskus päivittää Hömpän helmiä. Nyt se onkin ollut minun osaltani ihan hävyttömän huonolla hoidolla. Blogi ansaitsisi paremman emännän. 04.05.2008 - 19:00
Se on hyvä puoli tässä elämässä, että niin paljon kuin puhuvat siitä naisena olemisen vaikeudesta ja naisen vanhentumisesta, niin kyllä se on aika ihanaa tulla vanhaksi. Silloin olennainen rupeaa kirkastumaan. Elämä aukeaa. Se mitä varten täällä ollaan ja mikä on tämä merkitys, ja onko se nyt niin hirveen nuukaa, jos menee niin tai näin, sanoi Miina Äkkijyrkkä Hesarin Kuukausiliitteessä.
Minusta on uljasta miten Äkkijyrkkä jaksaa touhuta aina vaan niiden lehmien kanssa. Tuntuu ettei hänen elämäänsä oikein muuta mahdukaan, mitä nyt tietysti tappelua byrokraattien kanssa. Kirjallisuudesta häntä ei kiinnosta muut kirjat kuin Rilken Hiljainen taiteen sisin, 60 vuotta suomalaista karjanjalostusta ja Raamattu. Jotenkin se on minusta aika ylväs elämäntapa kyllä, mutta minusta ei sellaiseen olisi. Joskus tuntui, että minullakin oli missio, ei tietenkään yhtä näyttävä ja voimat nielevä kuin Äkkijyrkällä, mutta sellainen pikkuinen päähänpinttymä, jonka parissa sain askarrella. Mutta nyt asiat, joita pidin joskus tärkeinä, ovat haalistuneet. Minusta tuntuu, kuin olisin elänyt unessa ja nyt olisin herännyt. Kaikki näyttää hyvin erilaiselta kuin vielä muutama vuosi sitten. Ihmettelen mitä oikeastaan olen stressannut ja hössöttänyt monta vuotta. Miksi minä en ole aikaisemmin tajunnut, ettei tämän elämän kanssa ole mitenkään hirveän nuukaa. Menköön niin tai näin, kaikki on pohjimmiltaan hyvin, ihan niin kuin pitääkin. 29.04.2008 - 08:39
Minua järkyttää huomata miten saamani palaute on ohjannut elämääni. Kaikki tietenkin tarvitsevat palautetta ja palaute suuntaa elämää jollakin tavalla, mutta en ole omalla kohdalla oikeastaan nähnyt miten suuri merkitys palautteella on ollut.
Nyt kun olen joutunut tekemisiin kuvien kanssa, muistan taas miten innokas piirtelijä olin joskus kauan kauan sitten. Piirtelin kaiket illat, vaikka koulun kuvistunneilla en ollutkaan erityisen ahkera. Kävin myös Porin Työväenopistossa tunneilla. Opettajana toimi Aarne Elomaa, joka kerran sanoi: "et sinä täysin lahjaton ole". Tämän sinänsä aika vaatimattoman lauseen kätkin sydämeeni ja vaalin sitä siellä pitkään. Aloin haaveilla Ateneumista. Ammatinvalinnan ohjaajani ehdotti, että yrittäisin nostaa kuvaamataidon numeroani esittämällä opettajalle harrastuneisuuttani, joten vein opettajalle kasan öljyväritöitä. Opettaja ei sanonut töistäni mitään, eikä myöskään nostanut numeroani. Ammatinvalinnan ohjaaja sanoi myöhemmin, ettei numeroa ollut nostettu, koska olin saanut apua maalausten tekemisessä. Hylkäsin Ateneumin, koska uskoin ettei minulla olisi mahdollisuuksia. Uskon, että olin oikeassa. Piirtely säilyi kuitenkin haikeana haaveena. Minua vähän vaivasi se, etten oikein osannut kehittyä. Lisäksi vaivasi se huomio, että koulukaveri, joka myös piirsi ja maalasi, oli luonnostaan paljon minua parempi, eikä hänkään uskonut omiin kykyihinsä, vaikka olin silloin ja olen vieläkin sitä mieltä, että hänellä olisi alalla tulevaisuutta. Sitten aloin rahaa saadakseni yrittää juttuja lehtiin ja seuraavaksi olinkin julkaissut kolme kirjaa ja olin Kirjailijaliiton jäsen. Päätin satsata kirjoittamiseen. Elämäni alkoi pyöriä kirjoittamisen ympärillä ja piirtely unohtui. Nyt se tuntuu vähän tyhmältä. Miksi hylkäsin tärkeän osan itseäni vain sen vuoksi, etten saanut siitä kannustavaa palautetta? *** Alla oleva kuva on ekumeeniseen verkkosivuprojektiin liittyvä idealuonnos, vai miksi tuollaista nyt nimittäisi.  25.04.2008 - 15:20
 11.12.2007 - 12:32
Mistähän johtuu, että olen niin kyllästynyt kaikkeen vouhotukseen. Esimerkiksi uusi teatteriversio Tuntemattomasta sotilaasta on varmaan hieno ja tärkeä teos, mutta minusta olisi ihan kuolettavaa joutua teatteriin katsomaan sitä. Kun kaikki vouhottavat jostain samasta jutusta, minulle tulee automaattisesti vastareaktio, enkä halua tietää vouhotuksen kohteesta mitään.
Tämän vuoden finlandiavoittajastakin on vouhotettu jo monta vuotta. Olen erilaisissa sisustuslehdissä törmännyt hänen tyylikkääseen taloonsa joka sijaitsee jossain, ties missä ja kaikki naistenlehdet, joihin perehdyn lähinnä bussimatkoilla tai lääkärin odotushuoneessa, ovat esitelleet hänen erinomaisuuttaan, enkä yhtään epäile etteivätkö kirjatkin olisi erinomaisia, mutta kun siis ei kiinnosta. Minä en käsitä, miksi olen tällainen antifanittaja. Haluaisin innostua samoista asioista kuin kaikki muutkin, silloin voisin tuntea kuuluvani joukkoon ja elämä olisi helpompaa. Miten edes voin kuvitella, että osaisin omilla kirjoillani koskettaa kansan syviä rivejä, kun aina olen syvien rivien tuntemuksia vastaan. En ole yhtään ylpeä siitä, että minulla lyö jokin rele pois päältä heti, kun jotain tyyppiä aletaan hehkuttaa minun mielestäni liikaa. Minulle se liikaa tulee vastaan aika äkäseen. Haluaisin ihailla ja palvoa jotain ihmistä, mutta en pysty. Joo, no tiedän erään tyypin joka sanoo, että olen taas kateellinen. Tunnen ihmisiä, joiden on pakko aina ostaa iltapäivälehti ja toisia ihmisiä, jotka yrittävät kontrolloida itseään ja välttelevät iltapäivälehtien ostamista. Kumpaakin ihmisryhmää kiinnostaa pintakuohu. Mutta minulle ihan totta pitäisi maksaa siitä, että jaksaisin lukea iltapäivälehtiä. Tämä ei ole mitään moraalista ylemmyyttä, tai fiksuutta, vaan pelkästään sitä että minua on aivan täysin lakannut kiinnostamasta mitä niissä puhutaan. Tai yleensä missään lehdissä, koska kaikki lehdet alkavat yhtä enemmän muistuttaa iltapäivälehtiä. Televisiostakaan en viitsi katsoa enää juuri mitään, kun ärsyttää se sonnan vaahdottaminen. No niin, kiitos ajastanne. Taas helpotti. 09.12.2007 - 15:37
1. Kampa Isoäidillä oli teräväpiikkinen, tiheä toffeen värinen kampa, jolla hän kampasi hiukseni ennen kuin letitti ne. Operaatio oli kokonaisuudessaan tuskallinen. Kampaaminen sattui ja myös letittäminen teki kipeää. Isoäiti sanoi, että letit täytyi pistää niin kireälle, että silmät menevät vinoon kuin kiinalaisella. 2. Lintu Isoäidin talon savupiipuissa asui naakkayhdyskunta. Suurin piirtein koulujen loppumisen aikoihin keväällä, naakanpojat tipahtelivat katolta pihaan. Kuvittelin aina, että ne tarvitsevat minun hoivaani selviytyäkseen hengissä. Yksi naakanpoika oli kesän mökilläkin kanssani, annoin sille nimeksi Naku. 3. Meri Kerran isä vei minut Herrainpäiville uimaan. Herrainpäivät oli jossain Yyterissä päin. Kaivoin silkinsileästä hiekasta esiin kourallisen pieniä, hauraanvalkoisia simpukankuoria. 4. Kitara Sain Landolan ja opettelin säestämään itseäni. Tipulan ekaluokan vanhempainillassa lauloin Konsta Jylhän Vaienneen viulun ja säestin itseäni Landolalla. 5. Kello Kun aloitin kansakoulun, sain rannekellon. Siinä oli ruskea nahkaremmi. 6. Oksentaminen Olin jatkuvasti sairaalassa operoitavana erilaisten kurkku-ja nenävaivojen vuoksi. Operaatiot tehtiin eetterinukutuksen aikana. Varsinkin kita-ja nielurisojen poistoissa nieleskelin ilmeisesti verta, jota sitten railakkaasti aina oksentelin herättyäni. Minulle kehittyi sairaalaa kohtaan melkoinen kammo ja muistan menettäneeni hermoni ennen viimeiseksi jäänyttä operaatiota. Normaalisti olin kiltti ja säyseä lapsi, mutta silloin yritin karkuun, kiljuin ja potkin hoitajia. Minut köytettiin nahkaremmeillä tuoliin ja eetterikoppa painettiin naamalle. Sain operaation jälkeen käydä lelukaupasta ostamassa itselleni lelun. Ostin keltaisen, pitkäkarvaisen pehmokoiran. 7. Mummo Asuin isoäidin naapurissa. Kun äiti lähti töihin hän vei minut isoäidin luo odottelemaan lastentarhaan pääsyä. Makailin isoäidin sängyllä sellaisen ruskeanharmaan shaalin alla ja isoäiti paahtoi leipää pienessä keittokomerossaan. Sain sen kanssa kaakaota. Meillä kotona ei ollut koskaan mitään niin ylellistä kuin paahtoleipä, se oli jotenkin tosi hienoa. 8. Kirja Kirjahyllyssä oli Valo-lehden vuosikerta nidottuna kirjaksi. Selasin sitä ja osuin sivulle, jossa esiteltiin erilaisia kidutuskeinoja. Tajusin yhtäkkiä, että ihmiset ovat keksineet sellaisia juttuja rääkätäkseen toisiaan. Juoksin huoneeseeni itkemään. 9. Pipo Oli tärkeää, että pipossa oli iso tupsu. 10. Matematiikka Ennen kuin aloitin koulun, vanhemmat puhuivat, että tytöt eivät ymmärrä matematiikkaa. Tämä viisaus on ollut johtotähtenä koko elämäni ajan, en todellakaan ole koskaan ymmärtänyt matematiikkaa. Prosenttilaskun opin pakon edessä kulttuurisihteerinä ollessani. 11. Metsä Porin maauimalaan mennessä tie kulki ilmavan mäntymetsän läpi. Vähän kauempana oli vaaleita rakennuksia ja sieltä kuului aina pelottavaa mölyä, joka teki uintiretket aina jotenkin hiukan pelottaviksi. Äiti kertoi, että möykkä lähti vajaamielisistä. Sen jälkeen matka muuttui entistäkin ahdistavammaksi. Silti olin aika ahkera uimari. 12. Ukkonen Kerran pyöräilin viikkarissa kun tuli ukkosmyrsky ja kastuin läpimäräksi. Poljin kotiin, mutta en ehtinyt saada vaatteita kuivaksi ennen kuin äiti tuli töistä. Hän suuttui, koska minua oli kielletty polkemasta pyöräni kanssa ympäriinsä. En tietenkään koskaan totellut kieltoa, mutta yleensä en jäänyt kiinni. 13. Hiukset Oli jotenkin tärkeää, että oli pitkät letit. Mutta sitten ne leikattiin koska se oli käytännöllistä. 14. Veli Veljeni oli minua kuusi ja puoli vuotta vanhempi ja runteli minua sekä psyykkisesti että fyysisesti. Kasvoin kieroksi ja opin kostamaan viekkaudella ja vääryydellä. Tein pahojani ja sitten juorusin vanhemmilleni että veli oli muka syyllinen. Hän sai rangaistuksen. Kerran, kun hän ei osannut varoa, löin häntä lattiaharjalla päähän. Muistan vieläkin hänen yllättyneen ilmeensä. Hän voinut käsittää, miksi minä sillä tavalla tein. Hän ei varmaan ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että olin jotenkin kärsinyt hänen kiusaamisensa vuoksi. 15. Ikkuna Sain maalata vesivärillä ikkunani täyteen lasimaalauksia. Maalasin meren kaloineen. 16. Kalenteri Teinikalenteri, johon minulla ei koskaan ollut laitettavana mitään kiinnostavaa, toisin kuin luokkakavereilla, jotka olivat laihoja ja kauniita ja joilla oli poikaystäviä. 17. Puuro En syönyt puuroa, paitsi koulussa tykkäsin mannapuurosta. Sen kanssa tarjottiin mehukeittoa, nakki ja sämpylä. 18. Nenäliina Nenäliinat olivat ensin kankaisia ja ne pestiin saunassa pulsaattoripesukoneessa. Kuusikymmentäluvun loppupuolella tulivat paperinenäliinat ja minusta oli hauska tehdä niihin tussilla kuvioita. Sitten niitä ei kyllä voinut enää käyttää räkäliinoina. 19. Kynsilakka Minulla ei ole mitään suhdetta kynsilakkaan, mutta sellainen juttu tulee mieleen, että minulla oli tapana vetää kynsien alle mustalla tussilla viirut. Sitten minä nautin kun minut käskettiin pesemään käsiä, koska minulla oli "isänmaata kynsien alla" ja saatoin sanoa, ettei se ole isänmaata, vaan tussikynää. 20 Aita Meidän pihan ja naapurin pihan välillä oli lauta-aita ja oli jotenkin vastustamattoman ihanaa kiivetä aidan yli. Portistakin olisi tietty päässyt, jos olisi kiertänyt vähän, mutta ei, piti aina mennä aidan yli. Se oli se juttu. Ja meemin idea oli siis tämä: - Tässä on lueteltu 19 sanaa. Kirjoita jokaisen kohdalla, mitä lapsuuden/nuoruuden tapahtumia, asioita tai tunnelmia tulee kyseisestä sanasta mieleen. - Jos juuri siitä sanasta ei tule mieleen mitään, niin kerro jostain siihen läheisesti liittyvästä asiasta. - Saa kertoa useampiakin asioita, jos sanasta muistuu mieleen paljon juttuja. - Lopuksi: keksi luetteloon yksi sana lisää ja muistele siihenkin sanaan liittyviä lapsuuden tapahtumia. Haastan kaikki, jotka haluavat muistella lapsuuttaan 05.12.2007 - 17:05
Aion ryhtyä opiskelemaan tätä nettihäsläämistä. Olen nyt pyörinyt täällä jo vuosikausia, mutta en ole kehittynyt miksikään, en osaa edes näitä sivuja säätää itse ja se alkaa jo vähän kypsyttää. Susun ja Saaran tapaiset näppärät naiset opettelevat omatoimisesti kaikkea jännää, mutta minä olen laiskapulla enkä viitsi. Tarvitsen keppiä ja porkkanaa saadakseni itseni oppimaan jotain uutta, joten nyt minä sitten järjestin sitä keppiä ja porkkanaa itselleni.
Web designer koulutuksen voi suorittaa monimuotoisesti ja se vie puolitoista vuotta. Sen vuoksi piti käydä oikein pääsykokeissakin, mikä oli aika järkyttävää. Kokeeseen meni koko päivä ja siinä oli kolme osaa, kuva-analyysi, atk-taitoja mittaava koe ja haastattelu. Kuten arvata saattaa, atk-taitoni osoittautuivat lähes nollan arvoisiksi. Itselleni paljastui, että enhän minä varsinaisesti osaa tuota wordiakaan käyttää. Riippuvasta sisennyksestä en ole koskaan kuullutkaan, enkä taatusti osannut sellaista tehdä. Oli myös tyypillistä, että vaikka olen elämäni aikana lähettänyt satoja liitetiedostoja, niin kokeessa se ei tahtonut onnistua millään. Kuva-analyysi piti tehdä postikortista, jossa mainostettiin jotain radioasemaa "Rockpäämajana" ja Mannerheimin ratsastajapatsaan varjo heijastuu Kiasman yläpuolelle. Koska minulla on Mannerheimiin liittyviä traumoja, luovuuteni puhkesi tämän tehtävän kohdalla kukkaan. Varsinaisesti koulutus alkaa tammikuun lopulla. Lähiopetusta on joka kolmannella viikolla perjantaisin ja lauantaisin. Tämä sopii minulle aika lailla mainiosti. Olen ihan innoissani siitä, että pääsen oppimaan uusia asioita. Kohta minä disainaan webin ihan uuteen uskoon. 04.12.2007 - 10:10
Tein viime vuonna eräisiin myyjäisiin lapasia. Kysyin myyjäisten jälkeen järjestäjiltä, että miten myyjäiset menivät. Myyjäiset menivät kuulemma hyvin. Odotin, että he kertoisivat menivätkö huovutetut lapaseni, jotka minun mielestäni olivat olleet kauniita, kaupaksi. He eivät sanoneet niistä mitään, joten minäkään en kehdannut suoraan kysyä. Nyt ovat myyjäisten valmistelut taas meneillään. Minulta kysyttiin, olisiko minulla jotain annettavaa myyjäisille. Tänä syksynä olen huovuttanut pipoja, voisin tietenkin luovuttaa niitä myyjäisiä vartenkin, mutta siis ajatelkaa, olen niin ujo ihminen, etten kehtaa kysyä, mitä niille viimevuotisille tapahtui. Menivätkö kaupaksi ja mihin hintaan. Vai lojuvatko ne jossain tiskipöydän alakaapissa muiden myymättä jääneitten myyntiartikkelien kanssa unohtuneina ja hylättyinä. Joten en kehdannut tarjota uusia käsitöitä myyntiin. Huovuttaminen on siitä jännittävä juttu, että kudin saa näyttää vaikka miten epätasaiselta ja amatöörimäiseltä, huovutus kaunistaa sen. Huovutin tänä syksynä itselleni villapaidankin. Jos jaksaisin, voisin pistää tänne kuvia. Mutta nytkin pitäisi ladata kameran akku ensin. Mutta siis onko laitaa olla niin arka omien tekemisiensä suhteen, ettei voi reippaasti kysyä kuinka noille omasta mielestäni tosi suloisille pienille käyttötaide-esineille kävi. Olenko vähän pipipolla, häh. Karpalo päätti lopettaa liialliseksi sosiaalipornoksi luiskahtaneen bloginsa, joten päätin kertoa teille tämän traumani, jotta sosiaalipornon määrä pysyisi netissä vakiona. Lisäys: Pistän tänne nyt pari kuvaa villapaidasta, jonka huovutin. Oikeasti sen värit ovat kyllä jotenkin paljon kauniimmat kuin kuvassa, mutta saa tästä nyt ehkä jonkin vaatimattoman käsityksen.   29.11.2007 - 09:33
Kesken novellin vatsaan alkoi sattua. Otin särkylääkkeen ja hörppäsin päälle kahvia. En kiinnittänyt asiaan enempää huomiota, koska kuukausittaisiin kramppeihin on tähän ikään mennessä ehtinyt jo tottua. Ne kuuluvat elämään. Jatkoin siis hommia kunnes tajusin, että pyörtyisin kohta. Maailma muuttui hyvin kirkkaaksi, tunsin irtoavani itsestäni ja ympärilläni kohisi niin äänekkäästi, että oli vaikea uskoa kohinan tulevan oman pääni sisältä.
Suunnistin sohvalle ja nostin jalat selkänojan päälle. Meni tovi jolloin en oikein voinut tehdä muuta kuin kärsiä hiljaa. Ja odottaa että särkylääke alkaisi vaikuttaa. Kivun hellittäessä mietin kaikkia niitä naissukupolvia, jotka ovat kärsineet kivuliaista kuukautisista ilman kunnollisia särkylääkkeitä. Ja millaista suttaamista näiden päivien on tarvinnut olla, kun on täytynyt pelata rättien kanssa, eikä lämmintä juoksevaa vettäkään ole ollut. Mutta kiltisti he ovat kannatelleet maailmaa, huolehtineet arkielämän pyörityksestä vaivojensa keskellä, eivätkä ole vaatineet erikoispalveluja sen vuoksi, että heidän osuutensa jälkeläistuotannossa on näinkin kokonaisvaltainen ja leimaa koko elämää neljänkymmenen vuoden ajan. Äkkipäätä ajatellen luonto tai luoja on ollut aika epäoikeudenmukainen jakaessaan lisääntymishommelit miesten ja naisten kesken. Naisten osuus on ollut sellainen, että hänet on ollut helppo alistaa ja se onkin edelleen suosittu harrastus ympäri maailmaa. Onneksi olen saanut syntyä hyvinvointivaltioon, se yhdessä lääketeollisuuden kanssa on ollut naisten liittolainen ja puolustaja. Mutta maailmassa on suuri joukko naisia jotka eivät ole yhtä yhtä onnekkaita. Kiitos lääketehtaille ehkäisypillereistä ja särkylääkkeistä muun muassa. Ehkä tämä on vähän vanhanaikainen postaus, mutta tuli nyt taas mieleen kun jouduin hetken olemaan ruumiini armoilla. Aihe tuli runotorstailta, mutta en viitsi linkittää, koska runo jäi syntymättä. Olen muuten hetken taas julkkis, sillä tehypostaukseni on tämän viikon kansalaismediakatsauksessa. 12.11.2007 - 13:54
Menen torstaina Säkylän kirjastoon keikalle. Heillä on siellä meneillään Pohjoismainen kirjallisuusviikko ja sain sen kunniaksi käynnistää myös jatkokertomuksen, jota kouluissa viikon ajan kirjoitetaan. Minun pitäisi kertoa kirjastossa kirjailijantyöstäni ja yritän tässä nyt vähitellen haalia itselleni positiivista asennetta, koska minunhan pitäisi kai tarjota aiheesta myönteinen kuva, eikä pelkkää sydäntäsärkevää ruikutusta.
Nythän me elämme taas lukuisien kirjailijoiden unelmien särkymisen aikaa kun erilaiset palkintoehdokkuudet julkistetaan. Minä pääsen näissä kekkereissä helpolla, koska karsiudun pois pelistä jo alkuerissä, ei siis tarvitse jännittää. Hiukan nolottaa, kun koululaiset tekevät esitelmiä ja päätyvät blogiini kuukkeloimalla sellaisia lauseita kuin Kirsti Ellilän saamat kirjallisuuspalkinnot, Kirsti Ellilän asema suomalaisessa kirjallisuudessa jne. Voi kuulkaa lapsikullat, ette tiedä miten toivon että kirjani ovat kaiken tuon vaivan arvoisia, ja pelkään joka päivä etteivät ne ole, ja että huomaatte eräänä päivänä lukeneenne aivan vääriä kirjoja. Se on ollut uutta, että tänä syksynä olen saanut muutamalta tuntemattomalta aikuislukijalta viestin, jossa kertovat lukeneensa uusimman kirjani ja samastuneensa johonkin tiettyyn henkilöön. Sinänsä on tietenkin merkki putkinäköisyyden lisääntymistä, tai kenties vain kaamoksen vallasta aivotoimintaani, että olen alkanut taas tutkia laskurini tietoja. Mikähän mahtoi riepoa vanhaa tuttua, joka parina päivänä tuli tänne kuukkeloimalla jumalan terve hömppäkirjailija Ellilä? Tervehdys sinullekin, pitkästä aikaa. 03.10.2007 - 17:15
 Vanhojen valokuvien kohdalla tuntuu kummallisimmalta tajuta, että nuo hetket ovat joskus todella olleet. On ollut eräs päivä keväällä, toukokuun alussa ehkä. Isoäidin omenapuun varjo lankeaa kivijalkaan ja siitä näkee, ettei puu ole vielä täydessä lehdessä. Päivä on lämmin, mutta valo kylmää ja korkeaa, se selvästikään ei ole syksyn kultaista valoa, jota eräs ystäväni niin suuresti rakastaa. Valosta ja lehdettömästä puusta tiedän että on kevät, ei syksy. Minä katson kotini suuntaan, vanha kivitalomme ei mahdu kuvaan, kuvaan ei mahdu myöskään isäni, veljeni, isoäitini, eikä serkkuni perhe, joiden kaikkien oletan olevan pihassa. Tiedän että setäni on ottanut kuvan. Kuvassa näkyvä takaraivo kuuluu serkulleni. Mietin, että juuri tämän vuoksiko minä rakastan keväitä. Rakastan, koska joskus on ollut tämä kevät, kun olen ollut äitini sylissä, hänen kätensä ovat kiertyneet huolettomasti polvieni ympäri ja hän hymyilee iloisesti, rennosti. Minä olisin valmis juoksemaan jonnekin, minulla on valkoiset sukkahousut ja kirkkaanpunaiset nahkasaapikkaat. On varmaankin sunnuntai. Enää sunnuntait eivät ole tällaisia. 12.09.2007 - 10:01
 En vielä tiedä edes sitä, miltä kirja näyttää. Kuulin että kannessa on peffakuva ja hyvät värit. Miehen takamus olisi tietenkin aika jännittävä kirjassa jonka nimi on Miehen tuoksu, mutta valitettavasti markkinoinnin lait ovat sellaiset että kirjan kanteen pistetään mieluummin naisen takamus silloinkin kun on miehistä puhe. 10.10.2006 - 15:39
Menin
tänään hommaamaan passia itselleni. Passikuvat olin käynyt ottamassa jo
aikaisemmin, viime lauantaina. Hakemus laadittiin, henkilöllisyyteni
tarkistettiin, kaikki sujui mallikkaasti siihen asti kunnes valokuvani
piti skannata passihakemukseen. Poliisilaitoksen hieno skanneri ei
hyväksynytkään valokuvaani. Virkailija tutki kuvaa suurennuslasilla ja
sanoi, että ongelman täytyy johtua noista hiuksista. Kysyin että mikä
minun tukassani on vikana? No kun nuo hiukset ovat tuolla tavalla
pystyssä.En tiennyt mitä sanoa. Mistä lähtien ulkomaille matkustaminen
on kielletty pystytukkaisilta? Virkailija oli puolestani kovin
pahoillaan, hän lupasi muokata kuvaani jotenkin, että järjestelmä
suostuisi hyväksymään minut. Hän ahersi kuvani kanssa varmaan
varttitunnin. Musertava kokemus jotenkin. Ja minä kun olin ollut ihan
tyytyväinen siihen passikuvaani. Omasta mielestäni näytin kuvassa
terhakalta ja ajantasaiselta, mutta siis poliisien koneet ovat sitä
mieltä ilmeisesti, että minun pitäisi vain pysyä kotona neljän seinän
sisällä. No niinhän minä yleensä pysynkin.
17.07.2006 - 19:39
Sain
naapurilta lahjaksi de Mellon Lähteillä, joka modernisoi ja soveltaa
Ignatius Loyolan Hengellisiä harjoituksia. Kesäloma ei ehkä ole parasta
aikaa tällaisille mietiskelyille, mutta olen kuitenkin tehnyt niitä
aina jossain välissä. Tänään olen miettinyt vanhempiani ja yrittänyt
ymmärtää, miksi oli aivan välttämätöntä että sain sellaiset vanhemmat
jotta minusta tulisi tällainen kuin nyt olen. Haastava tehtävä. Huomaan
nimittäin, että minun on vaikea nähdä tämänhetkinen lopputulos
positiivisena asiana. Tajuan aina ajatelleeni, että jos kaikki olisi
mennyt oikein, minusta olisi tullut aivan erilainen ihminen, siis
parempi ja onnellisempi, viisaampi, menestyneempi, kauniimpi,
iloisempi. Mutta sitten kaikki menikin jotenkin väärin ja minusta tuli
syrjäänvetäytyvä, masennusherkkä valittaja, joka ei pysty keskittymään
mihinkään järkevään asiaan. Iloitse nyt tällaisesta psyykestä ja
kohtalosta sitten.
De Mellon ansiosta aloin kuitenkin miettiä, että entäpä jos olikin alunperin oikein tarkoitettu, että minusta tulisi juuri tällainen kuin nyt olen. Että entäpä jos tämänhetkinen tilani ei olekaan surkea sattuma vaan korkeamman tahon loistava suunnitelma? Kuinka sitten suu pannaan? De Mello sanoo, että jokainen lapsi tuo tähän maailmaan mukanaan viestin ja käski pohtia mikä on minun viestini. Siinäpä sitä onkin pohtimista. Mutta siis yhtäkkiä tämä ajatus alkoi ihan järjetömästi kiinnostaa. Että entä jos kaikki ikävät kokemukseni lapsuudessa ja nuoruudessa eivät olekaan olleet vain koettelemuksia, jotka ovat vieneet minulta mahdollisuuden onneen ja tasapainoiseen elämään, vaan ne ovat tapahtuneet minulle, jotta voisin kypsyä tehtävääni. Jotta voisin löytää viestin joka minulla on tälle maailmalle. No vielä minä en varsinaisesti ehkä usko tuohon, mutta hauska ajatella tätä asiaa sellaisesta kulmasta josta en ole sitä koskaan ennen ajatellut. Ja kyllähän minä keksinkin jo miksi on ollut välttämätöntä, että minulla on ollut sellainen lapsuus. Lapsuuteni ansiosta minulla on elävä ja voimakas mielikuvitus. Mutta en ole ehkä arvostanut mielikuvitustani riittävästi. Olen ajatellut, että kirjoitan työkseni tarinoita koska en pärjännyt koulussa eikä minusta sen vuoksi voinut tulla eläinlääkäriä joka olisi ollut unelma-ammattini. Ehkä minä nyt voin kuitenkin päättää, että olen ihan oikeassa ammatissa. Että voisin paneutua tähän työhön eikä jatkuvasti tarvitsisi vilkuilla ympäriinsä ja miettiä voisinko kenties ryhtyä vielä tekemään jotakin järkevääkin. Ehkä kirjoittaminen onkin järkevintä mitä voin tehdä? Tällaisen kysymyksen perään minulla on ollut tapana nauraa ironisesti, mutta jos nyt jättäisikin sen naurun väliin ja alkaisi ihan vakavasti pohtia mikä on minun viestini maailmalle. Postmodernissa, ironisessa ympäristössä on kyllä pelottavaa sanoa ääneen jotain tällaista. 20.06.2006 - 10:14
Olen
etsiskellyt googlella aineistoa ja samalla miettinyt että voishan sitä
bloginsa päivittääkin, mutta mistä sitä ihminen kirjoittaisi kun pää
tuntuu edelleen niin tyhjältä. Ulkopuolisen kommentti tuli taivaan lahjana, stimuloiduin vastaamaan.
Ulkopuolinen kysyi, että kumpaa minä haluan, kansansuosiota vai arvostusta, ne kun eivät nimittäin kulje käsikädessä. Niin no, ehkä eivät, vai kulkevatko sittenkin. Joissakin tapauksissa kyllä. Kansa katsoo formuloita ja jalkapalloa. Minusta näitä asioita kyllä kovasti arvostetaan ja ainakin osittain nimenomaan sen vuoksi että ne ovat niin suosittuja. Kirjallisuus on ollut perinteisesti toista maata, mutta sielläkin jako on ollut murtumassa. Hotakainen nauttii suurta kansansuosiota, mutta on myös arvostettu. Minä en tällä hetkellä tiedä mikä tuo suosion ja arvostuksen suhde on. Joissakin tapauksissa suosio merkitsee ettei arvosteta, joissakin tapauksissa se merkitsee että nimenomaan arvostetaan. On korkeampaa matematiikkaa kummalle puolelle rajalinjaa itse milloinkin päätyy. Etappisialla luultavasti on vastaus ja toimintastrategia tähänkin ongelmaan. On selvää etteivät kirjani voi tavoittaa formuloita ja jalkapalloa seuraavaa kansaa kokonaisuutena, mutta kuka tietää, ehkä sieltäkin porukasta löytyy joku järkkynyt sielu joka sattumalta kohtaa itsensä jostain sepustuksestani jota on jahkaantunut lukemaan ties mistä syystä. Siihen minä kai tähtään. Että saisin kirjoillani otteen milloin kenestäkin joka on jotenkin samalla tavalla nyrjähtänyt kuin minäkin ja sen vuoksi ymmärtää mitä yritän sanoa. Yritän välttää tavoittelemasta sen kummemmin kansansuosiota kuin arvostusta, vaikka tietenkin sellaiset asiat aina tulevat mieleen. Kumpikin nimittäin merkitsee samaa asiaa: Toimeentuloa. Ja sitäkin pitää ihmisen ajatella, vaikka kuinka olisi eteerinen taiteilija. Enkä minä edes ole erityisen eteerinen. Jollakin tavalla kirjoittaminen on minulle taistelua yksinäisyyttä vastaan. Yritän saada syntymään synaptisia yhteyksiä minun ja muun maailman välille, se on minulle tärkeintä. Sitähän minä teen myös täällä blogissa ja tavatessani ihmisiä ihan oikeasti tuolla ulkomaailman puolella. Ulkopuolinen myös ehdotti että entä jos yhdistät oman rakkausromaanityylisi todellisuuteen ja siihen mitä haluat kirjoittaa Tammisaaresta? Aloin miettiä että mikä on minun rakkausromaanityylini sen lisäksi että koen niissäkin nimenomaan kuvaavani todellisuutta. Mutta tietysti pyrin kuvaamaan todellisuutta kepeästi, jonkin verran ironisesti ja itseironisesti. En tiedä toimisiko ironia tyylinä jos kuvauksen kohteena on Tammisaaren vankileiri ja sen vaikutukset yhteiskunnassa. Siitä voisi tietysti tehdä satiirin, mutta sitten tarina olisi kyllä aivan eri kuin se mitä nyt yritän kertoa. Ehkä ongelmani on nimenomaan se, että uskokaa tai älkää, olen jonkinlainen humoristi. Monet eivät huumoriani ymmärrä huumoriksi, mutta uskokaa huviksenne, kyllä se on huumoria ja jotkut vihkiytyneet sen jopa sellaiseksi ymmärtävät. Tammisaaresta en kuitenkaan haluaisi kirjoittaa humoristista kirjaa ja se johtuu tarinasta joka minulla on mielessä. Haluan kirjoittaa myös kirjoja jotka eivät ole ironisia. Olen tyytyväinen siitä että nyt ilmestyvä Iiris ei ole yhtään humoristinen kirja. Joten ehkä minä pystyn kirjoittamaan toisenkin vakavan kirjan. 12.06.2006 - 13:51
Anopin
luona käydessä kaappasin mukaani vanhat päiväkirjat jotka olivat muuton
jäljiltä jääneet sinne latoon pyörimään. Itse asiassa vähän järkytyin
tajutessani että ne tosiaankin olivat vielä siellä, kylmyyden,
kuumuuden, kosteuden, hiirien ynnä muiden tuholaisten armoilla. Eikö
sitä pitäisi päiväkirjojaan vaalia jotenkin, vaikka ei tunnistaisikaan
itsekseen sitä nuorta ihmistä joka hajanaisista töherryksistä
piirtyy.
3. 2. 1973 Mä vihaan kaikkea ja kaikkia. Mulla on soittis tänään, voi yrjö! Kaikki on täyttä paskaa. Kertakaikkiaan yhtä helvettiä vittu saatana perkele. 23. 2.1973 Mikäs tässä ollessa. Hyvin rullaa. Kouluneuvosto vaalit on ohi ja musta tuli apujäsenen varajäsen. 15.5. 1973 Mä luin koulussa Mormonin kirjaa enkä käsittänyt mitään, mutta ei kai sen välii kun en ole toistaiseksi mormooni. Mä haluaisin olla katolinen, erityisesti roomalaiskatolinen. Se olis ihanaa, mä en ainakaan usko että katoliset olis jotenkin kerettiläisii. Olenko minä oikeastaan yhtään kehittynyt näiden kuluneiden vuosien aikana. Ihmeen tuskallista tuo vanhojen päiväkirjojen lueskelu. On joitakin sivuja jotka vaikuttavat kuin sähköisku, en pysty lukemaan vaan käännän sivua. Tuskallisimmilta tuntuvat merkinnät joista aistii oman teeskentelynsä. Nuo yllä olevat kehtaan muutamista kirosanoistaan huolimatta julkaista, vaikka juuri on blogeissa käyty suuri kiroilunvastainen keskustelu. Kehtaan julkaista nuo siksi, että ne tuntuvat niin aidoilta. Noin minä olen siihen aikaan maailmassa varmaankin ihan oikeasti kokenut, vaikka sinänsä mahdotonta enää saada otetta omasta nuoresta itsestään. 07.06.2006 - 12:08
Blogisisko
antoi minulle tehtäväksi kertoa millainen on kirjailijan
unelmatyöhuone. Aivan mahdoton tehtävä. Siis puhutaanko tässä nyt
Kirjailijasta jonkinlaisena yleispätevänä abstraktiona, vai puhutaanko
tässä nyt minusta? No oletan, että saan kirjoittaa omasta
unelmatyöhuoneestani, mutta eipä ole helppo tehtävä sittenkään.
Ensinnäkin olen tyytyväinen tähän omaan hämärään nurkkaukseeni jota en ole vielä ehtinyt/viitsinyt kunnolla sisustaa ja somistaa. Olen ihan tyytyväinen istuessani tässä ja katsellessani kylppäriini avautuvaa näkymää pyykinkuivaustelineineen. Jaa miksikö? No koska minä olen tottunut siihen. Minulle on tärkeää saada tehdä töitä tutussa paikassa. Olisin voinut valita itselleni jonkin toisenkin työnurkkauksen tästä huushollista, mutta tähän minä ensimmäiseksi asetuin ja nyt minä olen ollut tässä siitä lähtien. Tämä on minun unelmanurkkaukseni koska tämä on minulle tuttu. Ihmiselle on hyväksi tehdä töitä tutussa paikassa. Mieleeni on jäänyt sellainen tutkimus missä osoitettiin että vauvat taantuvat jos niiden sängyn ympäristöä muutetaan liian radikaalisti. Vauva joka on osannut viedä varpaan suuhunsa kadottaa joksikin aikaa tämän taidon, mikäli esimerkiksi sänky vaihdetaan. Kirjoittaminen on vähän sellaista varpaan suuhun viemistä sekin. Kuulostaa helpolta ja tyhjänpäiväiseltä, mutta vaatii suurta keskittymistä. Ihmisen suorituskyky on aikuisenakin parhaimmillaan kun hän on tutussa paikassa. Muutto merkitsee suorituskyvylle aina hetkellistä alenemista. Tosin sitten jos muutto on onnistunut, suorituskyky voi nousta uusiin huippulukemiin, mutta mitään takuista siitä ei ole. Mutta jos nyt kuitenkin pitäisi lähteä liikkeelle aivan nollasta ja siis päättää että millaisen työhuoneen valitsisin jos maailman kaikki mahdollisuudet olisivat käytettävissä, niin minulla on kaksi kilpailevaa skenaariota. Toinen unelmatyöhuone olisi mahdollisimman karu koppi, jossa ei olisi ikkunoita ja oven saisi ulkoa säppiin, mutta sisältä sitä ei saisi auki. Ja joku sulkisi minut sinne koppiin aamulla ja päästäisi minut sieltä pois illalla. Ja siis mitään laajakaistaahan minulla ei siellä olisi. Ainoa laajakaista olisi korvieni välissä ja jos se olisi tukossa niin sitten olisi. Koska minulla on sellainen olo että tarvitsisin sellaisen kopin nyt että pääsisin jotenkin kunnolla töihin käsiksi. Toisaalta haluaisin työhuoneen jonkin vilkasliikenteisen kadun varrelta. Siinä olisi suuri ikkuna ulos kadulle, sellainen ikkuna josta minä voisin katsella ihmisiä, mutta ne eivät tietenkään näkisi minua. Voisin naureskella kun ihmiset kulkisivat ikkunani ohi, vilkaisisivat peilikuvaansa, kohentaisivat ryhtiä, sipaisisivat hiuksiaan ja lahjoittaisivat itselleen tyytyväisiä hymyjä tai masentuneita irvistyksiä vähän henkilöstä, päivästä ja vuodenajasta riippuen. 22.05.2006 - 07:58
Omaisen
sairasvuoteen äärellä huomaan taas kerran sen, että vakava
sairaus nostaa näkyville elämässäni kaikkea sellaista mitä en ole
osannut käsitellä enkä ratkaista. Jos en ole osannut olla tekemisissä
tämän ihmisen kanssa silloin kun hän oli terve, minä vielä vähemmän
osaan sitä nyt kun hän on sairas. Siten päähuomioni uhkaa ryöstää oma
kyvyttömyyteni olla olemassa suhteessa kaikkiin näihin ihmisiin jotka
ympäröivät sairasta ja joilla ei ole samaa ongelmaa kuin minulla.
Epäluontevuudestani on tullut minulle persoona suhteessa näihin ihmisiin. Olen sen persoonan vanki. Sunnuntaina tämä ihminen mainitsi lukeneensa viime talvena kirjan jonka olin antanut hänelle toistakymmentä vuotta sitten. Kysymyksessä oli ensimmäinen kirjani Isäni koti. Olin antanut kirjan siinä toivossa että hän lukisi sen ja sanoisi siitä jotain. Koska hän vaikutti niin vaivaantuneelta silloin eikä palannut aiheeseen myöhemminkään, en antanut hänelle tekijänkappaleita myöhemmistä kirjoistani. Eikä hän koskaan kysellyt niistä. Mutta hän mainitsi kyllä, ettei ole koskaan lukenut yhtään kirjaa. Ymmärsin sen jonkinlaiseksi selitykseksi. Hän ei ollut lukenut kirjoja, eikä aikonut aloittaa niiden lukemista nytkään. Mutta nyt hän siis oli lukenut kirjani. Sen hän vain tahtoi sanoa. Hän ei kommentoinut kirjan sisältöä, eikä selittänyt miksi hän oli lukenut sen nyt. Olin hämmästynyt tästä yllättävästä tunnustuksesta. Olisin halunnut kysyä aikooko hän kenties jatkaa kirjojen lukemista nyt kun on saanut pään auki. Mutta hänellä on huono kuulo. Tuttujen ihmisten puheita hän kuulee jotenkin paremmin koska hän arvaa mitä nämä todennäköisesti sanovat. Minun sanojani hänen on ollut ilmeisen vaikea uskoa todeksi silloinkin kun hän kuuli vielä paremmin. Siksi hän kaikkeen mitä sanon, toteaa vain, ettei kuule. Ja se on tietenkin ihan tottakin. 22.04.2006 - 07:56
 Mutta tosiaan on mielenkiintoista, samalla upeaa että kuitenkin hieman alakuloista menettää maailmanpelkoaan. Silloin kun maailmaa ei pelkää niin se näyttää niin kauhean pieneltä. Tristanin teksti pysäytti koska olen miettinyt viime aikoina samaa asiaa. Muuttuminen on merkillistä. Samalla kun elämään tulee uutta positiivista sisältöä tuntuu haikealta luopua siitä mihin on tottunut. Sitä seisoo kohdassa jossa menneen ja tulevan mannerlaatat hiertävät toisiaan vasten minuuden uumenissa ja liitoskohdasta pursuaa pintaan yllättäviä asioita jotka voivat olla upeita ja pelottavia tai sitten vain niin outoja että niihin on vaikea suhtautua. Ihminen voi kiintyä omaan sairauteensa, nähdä sairastumisen onnellisena asiana ja parantuessaan muistella sairastumista haikeana. Koska sairastuminen merkitsi sitä, että jokin epämääräinen ja kätketty sai selkeän muodon. Ihminen varmaan aina kaipaa selkeyttä. Kun sairaus alkaa jäädä menneisyyteen, joudutaan jälleen epämääräiselle alueelle eikä parantuminen näyttäydykään pelkästään iloisena ja upeana asiana. Kun on sopeutunut ja tottunut sairauteensa ei enää muista millaista on elää terveenä. Kun sokea saa näkönsä, se ei välttämättä olekaan valtava riemu ja helpotus, vaan seurauksena voi olla alakuloisuutta, tarkoituksettomuudentunteita, ahdistusta. Koska totuttu maailma katoaa, tilalle tulee jotain uutta josta ei oikein tiedä mitä se on ja kuinka siinä voisi suunnistaa eteenpäin. Ne taidot, jotka on oppinut sokeana eivät ehkä olekaan enää hyödyksi kun voidaan jälleen käyttää omia silmiä ja koko maailma on näkyvissä. 15.04.2006 - 09:14
Kuten
olen varmasti useaan kertaan maininnut, minulla ei ole lapsia. Olen
silti kiinnostuneena lukenut lehdistä melkein kaikki imetykseen
liittyvät jutut jotka ovat silmiini osuneet. Tämä on yksi niistä
asioista joihin liittyvää mielenkiintoani en ole oikein voinut ymmärtää
ja olen joskus huolestuneena miettinyt olenko kenties jotenkin
vinksahtanut. Lehtijuttujen perusteella minulle on tullut käsitys, että
imetetyistä lapsista kasvaa terveitä ja tasapainoisia aikuisia ja
pulloruokitut saavat riesakseen allergiat, liikalihavuuden ja erilaiset
riippuvuussairaudet.
Minua ei ole koskaan imetetty. Tämä onneton asiantila valkeni minulle vasta joitakin vuosia sitten, vaikka olisihan minun pitänyt se itsekin oivaltaa, koska muistan lapsuudestani lasiset tuttipullot joita säilytettiin keittiön komerossa. Siihen aikaan kuvittelin että kaikkia lapsia ruokittiin tuttipullosta. Olisin varmasti pöyristynyt jos olisin saanut kuulla joidenkin imeneen tissiä. Mutta muutama vuosi sitten kuulin että veljeäni oli imetetty joitakin kuukausia, minua ei lainkaan. Yhdistin heti paino-ongelmani ja addiktioni tähän kurjaan kohtalooni. Jokin aika sitten näin sellaisen unen missä katselin vierestä itseäni vauvana. Äiti piti minua pinnasängyssä ja työnsi tuttipullon suuhuni pinnojen välistä. Säälin unessa vauvaitseäni jonka sosiaaliset tarpeet jätettiin tyydyttämättä. Eilen kävin tapaamassa äitiäni ja äiti alkoi muistella aikoja jolloin veljeni ja minä olimme vauvoja. Hän oli kaivanut jostain esiin neuvolakortitkin. Jälleen kerran sain todeta sen riemullisen seikan että syntyessäni painoin melkein viisi kiloa. Olin huomattavasti suurempi kuin veljeni joka hänkään ei ollut mikään ihan pikkuinen. Paljastui, ettei se pulloruokinta siihen aikaan ollut mikään ihan helppo nakki. Pulloja ja tutteja piti jatkuvasti keitellä eikä äidinmaitovastikkeita tunnettu. Minua on ruokittu maito-vehnäjauhoseoksella, veljeni on kasvanut kauraliman voimin. Kysyin kierosti, että miten se tuttipullolla ruokkiminen oikein tapahtui. Äiti ei ymmärtänyt kysymystäni joten minun oli pakko suoraan kysyä pitikö hän minua sylissään. Totta kai piti, ja vielä isompanakin. Äiti totesi tuohtuneena että nykyään lapset pistetään syöttötuoliin ja annetaan niiden huhtoa lusikkansa kanssa niin että koko keittiö on yltä päältä pöperössä. Äiti piti sylissä ja sulloi lusikalla ruuat suuhun niin että meistä kasvoi potria lapsosia. Veljestäni olikin joku ystävällinen täti sanonut että on kuin hyvin noussut pullataikina. Me keskustelimme nykyisestä imetysideologiasta. Voi olla että äidillä on lievää syyllisyyttä siitä että olen ollut pullovauva. Mutta toisaalta, hänen nuorin siskonsa sai tissiä vielä neljävuotiaanakin, eikä se kuitenkaan tehnyt hänestä onnellista ihmistä. Tätini elämä päättyi oman käden kautta pari vuotta sitten. Oli mukava jutella äidin kanssa ajoista joita itse en lainkaan muista. Äiti painotti sitä, että hän piti hygieniasta hyvän huolen, veljelläni ja minulla ei vauvana ollut koskaan ripulia. 09.04.2006 - 21:21
Isäni oli puutarhuri. Hän
eli pitkien talvien yli selaamalla siemenluetteloita. Työkseen hän
vastasi siitä, että konepajalla leikkuupuimurit saivat kestävän
pintakäsittelyn, eivätkä ruostuisi. Aamuisin
hän otti polkupyöränsä varastosta ja polki kaupungin halki hattu
päässä, kravatti kaulassa, ympärilleen vilkuilematta. Hän polki
rautasillan yli ja kääntyi oikealle missä tiiliset tehdasrakennukset
reunustivat kapeaa asfaltoitua katua ja niiden likaisista,
pikkuruutuisista ikkunoista tihkui varhaisaamun pimeään pieni aavistus
tukkoista, tomuista valoa. Isäni
oli puutarhuri. Se ei ollut hänen leipätyönsä, vaan jotain mikä auttoi
häntä unohtamaan, niin minä sen nyt ymmärrän. Se auttoi häntä
unohtamaan sodan. Puutarha oli paikka johon paeta kun kysyin häneltä:
tapoitko sinä sodassa ihmisiä? Myös
hänen isänsä oli puutarhuri. Ja isänisän täti, Matilda. Kenellekään
heistä puutarhanhoito ei ollut ammatti, vaan jotain mihin ajatukset oli
hyvä kiinnittää jos ne uhkasivat karata luvattomille teille. Olen
puutarhureiden sukua, neljännessä polvessa, mutta kovasta savesta
ylöspunnertavat hauraat taimet eivät ole koskaan herättäneet minussa
samanlaista iloa kuin sukulaisissani. Viljelykauden
vaiheet hallitsivat isän elämää. Kausi alkoi maalis-huhtikuussa
siemenien kylvämisellä purkkeihin ja päättyi loka-marraskuussa vasta
kun viimeisetkin sellerit ja purjot oli nostettu maasta. Minä
mietin aina kuinka kauan se jatkuisi. Ja kun isä lopulta eräänä kesänä
joutui sairaalaan ja juurekset jäivät maahan, se tuli kaikille
yllätyksenä. Ei tämä vielä ole lähtöä, isä sanoi, mutta hän oli
väärässä. Hän liukui käsieni läpi toiseen maailmaan ja vei salaisuutensa mennessään. Hän jätti minulle perinnöksi puutarhansa, enkä tiedä mitä minun pitäisi sille tehdä. Olen ajatellut sitä koko talven. Miten
puutarha voi jollekin olla niin tärkeä. Miten joku jaksaa kaiken
vapaa-aikansa möyhiä maata. Kääntää ja kuoputtaa. Kylvää ja kitkeä ja
kastella. Rikkaruohot kasvavat nopeammin kuin kukaan ehtii kitkeä.
Yhden katkaistun juuren tilalle kasvaa seitsemän uutta. Se on
loputonta, eikä kitkeminen pääty ennen kuin syksyllä kun sato on
korjattu, maat käännetty ja yöpakkaset pysäyttävät kasvun. Maa
hiljenee, kurjet lentävät pois. Kaikkialla on ruskeaa ja harmaata, savi
tuoksuu ja tarttuu saappaisiin ja järveä pyyhkivä tuulenpuuska nostaa
teräväpäisiä, äkäisiä laineita jotka lonksuvat hyytävän kylmiä
rantakiviä vasten. Vasta silloin voi huokaista helpotuksesta. Mutta
niin kauan kuin on elämää on aina tulossa seuraava kevät ja kesä joten
puutarhuri ei koskaan todella lepää. Jos hän ei raada puutarhassa hän
tutkii siemenluetteloita ja tekee suunnitelmia. Minä
perin isältä puutarhan, mutta perin myös jotain muuta. Minussa on tämä
tunne jota en osaa nimetä, se on tärkein perintöni. Ehkä se on
jonkinlaista alkusurua. Vaimea särky, ei mitenkään sietämätön, mutta
kuitenkin läsnä. Kaipaan jotakin mitä en ole koskaan omistanut. 22.03.2006 - 13:24
Alan
vähitellen uskoa, että minulle on tapahtunut jotain. Mutta en tiedä
mitä minulle on tapahtunut. Tämän tiedän: kun herään aamulla olen
iloinen ja hiukan levoton. Vaikea keskittyä, mutta vähän kerrassaan
saan kuitenkin töitäni edistettyä samalla kun mielessä risteilee uusia
ideoita jotka jo houkuttaisivat mukaansa. Kun lähden kaupungille, minua
huvittaa katsella ihmisiä. He ovat minusta hassuja ja liikuttavia ja
tunnen syvää myötätuntoa ja kohtalonyhteyttä kaikkiin. Selitän
itselleni että tämä on vain kevättä ja sitä että minulla on rauha
keskittyä kirjoittamaan juttuja joita tosiaan haluan kirjoittaa.
Ymmärrän nyt, että minun on aina ollut vaikea tajuta milloin pitää lopettaa. Siksi Blogisanomien lopettaminen jaksaa ilahduttaa minua. Tunnen että toimin kerrankin oikein itseäni kohtaan. Lehden menestys pönkitti egoani, mutta se kävi rasitteeksi ja pystyin luopumaan siitä. Haluan kyetä luopumaan asioista jotka ovat olemassa elämässäni vain siksi että ne pönkittävät egoani. Blogisanomat ei kyllä ollut pelkästään sellainen, mutta loppua kohden blogiuupumus uhkasi viedä voiton aidosta mielenkiinnosta. Ehkä egon pönkitys lähtee uskottomuudesta itseä kohtaan. En tiedä, sellainen olo minulla on. Minusta tuntuu että olen koko elämäni ollut hiukan uskoton itselleni ajatuksissa, sanoissa ja teoissa. Olen hylännyt parhaan ja läheisimmän ystäväni, itseni. Ja kun olen hylännyt itseni, olen tarvinnut minäproteeseja pitämään pystyssä jonkinlaista kulissia muuta maailmaa varten. Mutta dr. Philin opit eivät ole koskaan menneet kovin hyvin perille ja kulissini ovat jääneet vajavaisiksi, mistä olen tuntenut alemmuutta. Minulla ei ole ollut tarvittavaa itsekuria, tuuria tai tyyliä tai muuta sellaista. Tästä ei nyt varmaan kukaan ulkopuolinen ymmärrä paljon mitään. Tämä on tällainen minäminäminä-postaus jossa kirjoitan itselleni näkyville merkillisen mielentilan jossa olen seilannut viime päivinä. En tosiaankaan tiedä mikä minua vaivaa, mutta ei sen ole niin väliäkään. Lisäys: Uudelle metablogille onnea! 20.03.2006 - 11:54
Hänen sanansa koskettivat minua.
Tuttu fraasi, jota en ole paljonkaan ajatellut. Olen ottanut sen
vertauskuvallisesti. Jos joku sanoo jotain, joka tuntuu
merkitykselliseltä, voin kuvata asiaa sanomalla että sanat koskettivat.
Mutta minulle sattui tässä sellainen tapaus, että erään ihmisen sanat
aivan konkreettisesti koskettivat minua. Tai ainakin se tunne oli hyvin
konkreettinen. Tapaus oli erikoinen, koska ihminen oli vieras eikä
puhunut erityisesti minulle. Äänestä saatetaan joskus sanoa, että se on
hyväilevä. Varsinkin jos on kysymys laulunäänestä. Nyt olen kokenut
miten puhekin voi olla hyväilevää ja sen toivoisi jatkuvan ikuisesti.
Tämä on merkillinen kokemus, ainutlaatuinen elämässäni. Aina sitä oppii
uutta. Kummallista on, että nyt olen ollut monta päivää hyvällä
tuulella, tosin onhan minulla aihettakin. Blogisanomat eivät enää
rasita, taloudelliset huoleni ovat hetkeksi väistyneet sivulle ja kevät
on aivan selvästi tulossa.
17.02.2006 - 17:09
 Kun olin 13 v rakastin Cliff Richardia. Olin oikeastaan jo unohtanut tämän asian, mutta se tuli mieleen lukiessani Tommin pärettä Tapani Kansasta. Kommenttilaatikossa nimittäin Tui mainitsi Donny Osmondin ja jokin kauan sitten vaiennut sisäinen kelloni kilahti oitis. Minä tykkäsin niihin aikoihin Donnystakin, mutta hän ei kuitenkaan koskaan saanut sieluani soimaan samalla tavalla kuin Cliff. Muistan itkeneeni vuoteessani ajatellessani että joutuisin ehkä elämään koko pitkän elämäni tapaamatta rakastettuani koskaan. En ehkä koskaan saisi puhua hänen kanssaan enkä saisi koskettaa häntä. Se tuntui aivan liian julmalta kohtalolta. Kommenttipalstalla SusuPetal sanoi, ettei kukaan itseänsä kunnioittava ihminen voi tunnustaa kuunnelleensa Donny Osmondia. Epäilen että hän olisi samaa mieltä Cliff Richardista. Vaikea on minunkin ymmärtää että Cliffin ääni sai minut joskus vapisemaan onnesta ja kaipauksesta. Surffailin äsken Cliffin virallisilla nettisivuilla ja yritin tavoittaa edes pientä häivähdystä nuoruuteni tunnelmista, mutta vielä se ei onnistunut. Noissa kuvissa hän näyttää lähinnä kuivalta muumiolta. Hän oli kuitenkin minulle niin peräti tärkeä ihminen, että pitäisi ehkä hankkia hänen levyjään, mikäli niitä jostain saa ja kuunnella siinä toivossa, että jokin kuollut ja kuopattu osa minua sittenkin vielä virkoaisi ja versoisi uudestaan kukkaansa. Nyt yritän jotenkin ymmärtää, mitä ihmettä minä näin hänessä silloin? Ja miksi jonkun täysin vieraan ihmisen kasvot ja ääni voi tulla niin tärkeäksi? Muistan miten epätoivoisesti metsästin vanhoista Suosikeista ja muista nuortenlehdistä juttuja ja kuvia Cliffistä. Miten riemullista oli kun sellainen jostain löytyi. Jokainen tuhruinen, mustavalkoinenkin lehtikuva oli suuri aarre jota ahmin silmilläni huoneeni suljetun oven takana tietäen, että minulle naurettaisiin jos rakkauteni tulisi perheeni tietoon. Jotkut luokkatoverini tapetoivat seinänsä idoliensa julisteilla, minä en tehnyt niin. Ensinnäkään minulla ei ollut ainuttakaan Cliff-julistetta, vaikka olisin varmaankin voinut tappaa sellaisesta, mutta en pilkan pelossa olisi ikimaailmassa uskaltanut myöskään laittaa kuvaa huoneeni seinälle. Cliff oli minun salaisuuteni. Nettisivuilla surffatessani tulin sitten ajatelleeksi, jälleen kerran, sitäkin miten maailma tosiaan on muuttunut. Kun olin nuori, idolinsa kuvia sai todellakin etsiä ja olla tyytyväinen jos joskus jonkin löysi. Nyt ei tarvita kuin yksi hiiren klikkaus ja minulle avautuvat netin kaikki loputtomat -kuva ja juttuvarastot. Miten se sanonta meneekään. Jumala antaa meille kamman kun olemme jo kaljut. Toisin sanoen nyt niitä Cliffin kuvia olisi tarjolla vaikka kuinka, vaan arvatkaapa kiinnostaako. 16.02.2006 - 14:45
Tarkistin juuri, että aloitin tämän jutun 20.1 ja ensimmäisen viikon kirjoitin hurjan euforian vallassa. Sittemmin vaikeudet alkoivat kasaantua tielleni ja nyt olen rämpinyt rämeikössä tutun vaivalloisesti. Minulla on kasassa vähän toista sataa liuskaa, josta suuri osa on puppua. Huokailen ja luen kirjoittamaani ja mietin mikä siinä on vialla. Huomaan etten tiedä mistä tämä tarina pohjimmiltaan kertoo ja tiedän kirjoittamiseen liittyvien hankaluuksien jatkuvan niin kauan kunnes se selviää. Siis kauan. Eli hyvästä alusta huolimatta olen jälleen keskellä täysin normaalia kirjoitusprosessia. Juuri tällä tavalla kaikki minun kirjani ovat syntyneet, loputtomalta tuntuvan henkilöihin liittyvän muljaamisen tuloksena. Minulle tuntuu olevan luonteenomaista lähteä kirjoittamaan tarinaa jotenkin väärin päin. Tässä tarinassa on nuori tyttö, jonka ajattelin pakenevan erästä vaikeaa asiaa. Sitten tajusin, että eihän hän sitä pakene, vaan päin vastoin, hän pyrkii sitä kohti. Luonnollisesti tämä muutos säteilee tarinaan laajemminkin ja kaikki piti aloittaa suurin piirtein alusta. Hohhoijaa. Mutta jotain on pysynyt samanakin. Kokemus siitä kuinka tuonpuoleinen voi tunkeutua tämänpuoleiseen elämään. No tuota efektiä on käytetty aika paljonkin kauhukirjallisuudessa, mutta minä en kirjoita kauhua. Minulle vain on tullut sellainen käsitys, ettei aika ole lainkaan mikään jana. Mikään ei jää ikinä taaksemme. Aika on spiraali, tai pylväs. Tai sitten sitä ei ole lainkaan. No en ole fyysikko enkä mikään muukaan, minä vaan väsään näitä juttujani ja olen juuri niin typerä kuin huvittaa. 14.02.2006 - 18:21
Vein tänään sisäisen taiteilijalapseni treffeille. Oli jotenkin
yllättävän vaikea päättää, että voin tehdä niin. Että minulla on oikeus
tehdä jotain täydellisen turhamaista ja tarpeetonta vain siksi että
minua nyt sattuu huvittamaan. Luulisi tietenkin, että minä teen
sellaisia asioita jatkuvasti. Teen töitä yksin eikä kukaan vahdi että
tosiaan istun täällä koneen takana enkä huini kaupungilla tekemässä
syntiä. Mutta minulla on hyvinvoiva sisäinen kontrollantti joka
ohjailee tekemisiäni. Ja se kontrollantti on jossain vaiheessa
päättänyt, että minun täytyy kirjoittaa ahkerasti silloinkin kun
kirjoittaminen ei suju. Jos kirjoittaminen ei suju en suinkaan saa
palkita itseäni tekemällä jotain hauskaa, vaan päin vastoin minun
täytyy rangaista itseäni kirjoittamalla soopaa, jonka sitten joudun
heti seuraavana aamuna deletoimaan.
No kyllähän minä joskus heitän kirjoittamisen sikseen jos se ei kerta kaikkiaan suju. Voin maata sohvalla ja tuijottaa televisiota ja tuntea että oi voi kuinka minä olen jälleen huono ja masentunut, se on tavallaan sallittua koska silloin en kerran muuta voi. Voin myös syödä paketillisen keksejä ja vihata itseäni sen vuoksi. Joskus hiukan positiivisempina päivinä voin piiskata itseni lenkille koska se on niin terveellistä ja tekee minulle hyvää. Silloin tällöin voin kilauttaa kaverille ja ehdottaa tapaamista johonkin keskustan kuppilaan, vaikka suhtaudunkin ihmissuhteisiin vähän samalla tavoin kuin Jenni. Sosiaalinen elämä muistuttaa kalanmaksaöljyä. On epäilemättä terveellistä, mutta ilmankin tulisi toimeen. Vaikka kyllä minä nautin ihmisten tapaamisesta, mutta se on silti aina suoritus. Pitää kuunnella mitä toinen puhuu. Ja varoa, ettei itse innostu liikaa ja puhu taas läpiä päähänsä. Ja yleensä minä aina seuraavana päivänä kuitenkin tajuan taas puhuneeni jotain sopimatonta. Mutta tajusin, että hirvittävän harvoin sitä tulee tehtyä jotain sellaista mukavaa, mikä on vaan ihan oma juttu, eikä liity kehenkään toiseen, eikä kehitä itseä mitenkään. Minun oli jotenkin todella vaikea tajuta, että jos minua huvittaa mennä elokuviin keskellä kirkasta päivää, niin voin sen tehdä. Periaatteessa olisin voinut suoda itselleni jonkin rakentavan elokuvakokemuksen. Esimerkiksi Kaurismäkeä tai Tarkovskia voisi mainiosti mennä katsomaan keskellä arkipäivää ja kirjoittaa sitten kokemuksestaan blogissa ja esiintyä kulttuuri-intellektuellina. Mutta minä päätin mennä katsomaan elokuvan jonka olin jo nähnyt. Ensin minä kyllä sanoin sisäiselle taiteilijalapselleni, että onko tämä nyt järkevää, kannattaako todella investoida seitsemän euroa elokuvaan jonka se on jo nähnyt? Eikö sitä paitsi ole hiukan epäilyttävää ja kyseenalaista haluta katsoa sama elokuva useampaan kertaan? Mutta päätin antaa sisäiselle taiteilijalapselleni periksi. Minä vein sen elokuviin ja me nautimme jokaisesta hetkestä. Olen päättänyt noudattaa toistekin sisäisen taiteilijalapseni typeriä oikkuja. 10.02.2006 - 06:16
 Tunnen itseni Itämereksi. Eikö siitä ole mainittu, että merenpohjassa on myrkyttynyttä, kuollutta kamaa, jota ei auttaisi paljon ruopia koska sitten ne myrkyt lähtevät liikkeelle ja tuhoalueet suurenevat. Kohtasin eilen pienen pätkän omaa menneisyyttäni ja tuntuu että myrkyt ovat lähteneet liikkeelle. Olen periaatteessa ihan hyvällä mielellä, mutta heräsin puoli viideltä enkä saanut enää unta. Päällimmäisenä on hämmästys siitä miten kipeiltä jotkin jo taakse jääneiksi luulemani jutut tuntuvat. Oli mielenkiintoista tavata luokkakavereita. Paljastui, että yhteinen menneisyytemme ulottuu vieläkin kauemmaksi kuin kansakouluvuosiin, olemme nimittäin olleet samassa lastentarhassakin, ja P:n kanssa jopa samassa ryhmässä, Vuokoissa. Mutta emme muista toisiamme sieltä. Itse asiassa minä en muista juuri mitään sieltä. Järkyttävimmältä ehkä tuntuukin tajuta kuinka vähän muistan. M. ja P. muistivat ongelmaperheen tyttären joka joutui koulussa vaikeuksiin. Minä en muista siitäkään mitään. Minulla ei ilmeisesti siihen aikaan ollut kykyä tuntea myötätuntoa ketään kohtaan. Etukäteen minua kiinnosti olisiko M:llä tallella piirustuksia ja runoja joita lähettelin hänelle ollessani sellainen 14-15 v. Hän löysikin niitä laatikostaan ja näytti minulle. Yllättäen minä en sitten oikein pystynytkään katsomaan niitä. Vilkaisin vain nopeasti ja työnsin pois silmistäni. Minua nolotti ja olin vihainen itselleni. Että olin ollut niin typerä ja raapustellut sellaisia juttuja. Mietin jälkikäteen, miksi reagoin niin voimakkaan torjuvasti vanhoihin runoihini. Ensimmäiseksi ajattelin häpeäväni yleensä vaan sitä, että olin lähetellyt niitä ympäriinsä ja toivonut saavani vastakaikua, tulevani ymmärretyksi ja kuulluksi niiden ansiosta. Ja tunsin ettei niin ollut tapahtunut, vaan runot olivat jääneet roikkumaan ilmaan. Nyt aamulla tajusin, että eniten minua kuitenkin hävetti runojen epäaitous. Minun ei tarvinnut tutkia niitä tarkemmin tietääkseni että ne olivat teeskentelyä. Niiden tarkoitus oli kurkottaa kohti muita ihmisiä, mutta ne eivät tehneet sitä rehellisesti. Siksi minua nolotti. 09.02.2006 - 07:42
Olen ihmetellyt, miksi olen jaksanut käydä sinnikästä keskustelua
ihmisten seksuaalisesta suuntautumisesta blogissa, johon on linkki
tuolla Lillukanvarsissa. Ajoittain olen tuntenut itseni naurettavaksi.
Olen yrittänyt irrottautua keskustelusta, mutta sitten palaan kuitenkin
aina katsomaan. Luen kommentin ja provosoidun vastaamaan. Enkä ymmärrä
miksi. Koska periaatteessahan asia ei kosketa minua. Ei se ole minun
taisteluni. Minulle pitäisi olla suurin piirtein se ja sama mitä
jossain uskonnollisessa yhteisössä ajatellaan. Mutta mollylle vastatessa yhtäkkiä tajusin yhteyden.
Olen tänään menossa tapaamaan paria kansakouluaikaista luokkakaveriani. Ajatukseni ovat olleet omassa lapsuudessa ja koulumuistoissa (joita on hyvin vähän). Toista koulukaveria en ole nähnyt edes vilaukselta yli kolmeenkymmeneen vuoteen, toisen näin ohimennen Stockmannilla muutama viikko sitten. Olen muistellut ikävää opettajaamme ja jäsentänyt vähiä muistojani uudestaan heiltä saamieni joidenkin uusien tietojen perusteella (olemme lähetelleet sähköpostiviestejä). Olen ollut niin keskittynyt muistelemaan itseäni 9-10 vuotiaana, etten ole tullut ajatelleeksi miten meillä kolmella on yhteys vähän myöhäisemmältäkin ajalta. Olimme kaikki 70 luvun puolivälin tienoilla tekemisissä juuri viidesläisen herätysliikkeen kanssa. Mutta en ole henkilökohtaisesti ajatellut asiaa paljonkaan sen jälkeen kun pystyin kyseisestä liikkeestä irrottautumaan. Muistan että oli suuri helpotus tajuta, ettei minun tarvitse välittää siitä liikkeestä. En tarvitse niitä ihmisiä, enkä mitään muutakaan mitä kyseinen liike edustaa. Se ei juuri ole kummitellut mielessäni sen koommin. Mutta nythän se kummittelee. Ja tajusin yhtäkkiä, etten ole halunnut ajatella sitä asiaa, enkä ole oikein voinut antaa itselleni anteeksi sitä että olen ollut niin tyhmä. Että olen joskus ollut niin yksinäinen ja seurankipeä, että olen muodon vuoksi pyörinyt mukana porukassa jonka maailmankatsomusta en jakanut. Että olen istunut nuortenilloissa ja raamattupiireissä sen vuoksi, että jotkut kaveritkin olivat siellä. Että kävin niissä illoissa mieluummin kuin istuin kotona yksin omien ajatusteni kanssa. Aina kun törmään viidesläisiin tai muihin herätyskristillisiin tyyppeihin, minut valtaa ärtymys. Mutta nyt tajuan että oikeastaan olen ärtynyt itselleni. Inhoan omaa nuorta, kaipaavaa itseäni joka tyytyi niin vähään ettei se oikeastaan ollut yhtään mitään. 29.01.2006 - 12:42
Sarah paiskasi meemillä. "Eli
millainen olisi olosuhteiltaan parempi elämä kuin sinulla on nyt?
Kuuluuko filosofiaasi ylipäätään ajatella, että jokin voisi olla
paremmin? Missä asuisit, miten ja kenen kanssa ja millaisissa
olosuhteissa?"
Itseasiassa filosofiaani ei tosiaan ole kuulunut paljon mietiskellä, millä tavoin toisin ja paremmin elämäni voisi mennä. No haaveilen kyllä, että kirjani myisivät enemmän ja että niistä tehtäisiin televisiosarjoja ja elokuvia. Mutta sekään ei tunnu kovin tärkeältä. Olen hyvin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä, siitäkin huolimatta etten ole täysin päässyt eroon kroonisesta alakuloisuudestani. Olen onnellinen, että saan tehdä tätä työtä, se ei ole mikään itsestäänselvyys. Viihdyn nykyisessä asunnossani, sen lisäksi että minusta on ihana asua Portsassa. Kaupungissa asuminen tuntuu maalaisvuosien jälkeen kovin juhlavalta. On hienoa kun joku muu auraa tiet ja jos käy niin ettei hanasta tule vettä, jonkun muun on hoidettava homma kuntoon, se ei ole minun vastuullani. Riittää kun teen ilmoituksen asiasta. Mutta voisinhan minä tietysti kuvitella itselleni vaihtoehtoisenkin elämän. Esimerkiksi, että asuisin edelleen täällä Portsassa, mutta hiukan paremmin hoidetussa talossa kuin tämä, asuntoni olisi isompi, olisin toimelias ja energinen ja minulla olisi suuri perhe. Minulla voisi olla sekä omia että sijoituslapsia. Olisin ihana äiti. Olisin iloinen ja rohkaiseva ja opettaisin lapseni ponteviksi ja oikeudenmukaisiksi. Minulla olisi oma pitopalvelu joka järjestäisi hauskoja juhlia ihmisille jotka haluavat persoonalliset kekkerit. Värkkäisin ruokaa aamusta iltaan, mutta olisin jatkuvasti liikkeessä enkä muistaisi itse syödä herkkujani, joten olisin hyvin hoikka. Minulla olisi paljon ystäviä jotka kokoontuisivat mielellään minun keittiön pöydän ääreen puhumaan maailman asioista, juomaan viiniä ja kehittelemään valtavia riitoja olemattomista asioista. Mieheni voisi olla ihan sellainen kuin hän nytkin on, paitsi ettei hän kaipaisi ollenkaan omaa rauhaa, vaan nauttisi suunnattomasti siitä kun lapset, sekä omat että lainatut, juoksisivat ympäriinsä ja kiljuisivat. Meillä olisi tietenkin myös runsaasti eläimiä. Koiria, kissoja, kaneja, hamstereita, mitä ikinä lapset nyt vain keksivätkään haluta ja vaihtaisin niiden pahnoja ja ruokkisin niitä valittamatta ja iloiten. Minulla ei olisi lainkaan kilpailuviettiä eikä kunnianhimoa. En kadehtisi ketään. Eläisin vain päivästä toiseen ikuisessa nykyhetkessä ja mikäli joskus osuisi eteen jokin pieni vastoinkäyminen, minä päihittäisin sen nikottelematta. Olisin kiinnostunut kuulemaan millaisen vaihtoehtoisen elämän Saara itselleen rakentaisi. 27.01.2006 - 15:31
Tällä viikolla olen nauttinut kirjoittamisesta. Olen ihmetellyt tarinaa
jota kirjoitan. En vielä tiedä mistä se kertoo. Availen ovia
merkillisiin huoneisiin ja hämmästelen löydöksiäni. Olen
innoissani ja samalla huolestunut. Miksi minä kirjoitan tällaista?
Miksi minä ajattelen tällaisia asioita? Uskonko minä oikeasti, että
jollekin voisi tapahtua näin? Välillä saan itsekurikohtauksen. Enhän
minä voi kirjoittaa tällä tavalla. Enhän minä voi uskoa tämmöiseen, edes kirjoittaessani. Jokin ikävä ääni sisälläni kuiskaa: Mitä ihmisetkin sanovat jos sinä kirjoitat näin. Kukaan järkevä, sivistynyt ihminen ei kirjoita tuolla tavalla. Jätän
äänet omaan arvoonsa. Tärkeintä on, että olen saanut kontaktin johonkin
sellaiseen kätkettyyn osaan minussa, jonka olemassaolon olen
aavistanut, mutta joka on ollut niin itseensä käpertynyt ja pelokas,
ettei ole aikaisemmin suostunut löydettäväksi.
Jotenkin tämä liittyy siihen, että olen alkanut ajatella eri tavalla. Se on tapahtunut vähitellen. Prosessi on ollut meneillään jo pitkään. Oikeastaan siitä asti kun monta vuotta sitten kirjastossa käteeni sattumalta osui kirja Vankileirit Suomessa. Poimin sen käteeni, avasin, ja silmiini osui kirje, jonka isoisäni oli kirjoittanut 80 vuotta aikaisemmin. Kummallinen sattuma. Mitätön asia maailman kaikille muille ihmisille, mutta minun maailmani tuo kirje mullisti. Asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät. Olen lakannut uskomasta sattumiin. Minulle henkilökohtaisesti ei enää ole olemassa sellaista asiaa kuin sattuma. Teille muille saattaa olla, enkä kiellä sattuman merkitystä teidän elämässänne. Sanon vain, että minun elämässäni ei ole tilaa sellaiselle asialle kuin sattuma. Johtopäätös ei tietenkään ole seuraus tuosta yhdestä merkillisestä kirjeestä, joka on nytkin silmieni edessä tässä pöydällä, vaan sen jälkeen elämässäni on tapahtunut monia ihmeellisiä asioita joiden olen ensin melkein antanut livahtaa käsistäni koska en ole heti tajunnut niiden merkitystä. Mutta havahtunut kuitenkin viime tipassa, ojentanut käteni, sanonut: hei, älä mene. *** Tui haastoi meemiin 1. Neljä työtä, jotka minulla on ollut elämäni aikana: lastenhoitaja, siivooja, maalari, kulttuurisihteeri 2. Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan: Magnolia, Hyvä tahto, Ben Hur, Seksiä, valheita, videonauhaa 3. Neljä paikkaa, joissa olen asunut: Pori, Turku, Vammala, Punkalaidun 4. Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän: Lost, Mullan alla, Teho-osasto, runoraati 5. Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla: Vammala, Kanariansaaret, Kypros, Norja 6. Neljä suosikkiruokaani: pitsa, lätyt, tuore tonnikalapihvi, uuniperunat 7. Neljä saittia, joilla käyn päivittäin: Sähköposti, monet blogit 8. Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt: olen ihan tyytyväinen tähän paikaan missä olen nyt. 9. Neljä blogia, joita mainostaa: Mainostan uusia löytöjäni: Viides rooli, avoin suhtautuminen, taidettako?, PERUSTELE! 24.01.2006 - 17:12
Olen miettinyt itsekuria. Että mitä se oikein tarkoittaa? Onko se vain
sana, joka on keksitty, jotta voitaisiin kiusata ja nöyryyttää ihmisiä,
jotka eivät syystä tai toisesta osaa tai halua käyttäytyä niin kuin
heidän pitäisi.
Jos ajattelen tätä työtäni, niin voisin lyödä rintoihini ja julistaa että minulla on hyvä itsekuri. Viime vuoden aikana olen tuottanut n. 700 liuskaa kioskikirjallisuutta, yhden nuortenkirjan joka tullee ulos syksyllä, kaksi näytelmää jotka eivät ole vielä päätyneet minnekään esitettäväksi ja kaksi muuta käsikirjoitusta jotka ovat edelleen kesken. Sen lisäksi olen kirjoittanut tätä blogia. Olenko minä siis ollut ahkera? Mutta mitäpä muutakaan minä tekisin? Voisin tietysti mennä pubiin ryystämään olutta. Kiiltomadossa minua kehotettiinkin tekemään niin sen sijaan että tuhoan metsiä, maailmamme keuhkoja omalla kirjallisella saasteellani. Joskus minä kävelen lähipubin ohi ja katselen kun kulahtaneet ihmiset pörisevät siellä keskenään. Nuorempana tuli kyllä istuttua kapakoissa paljonkin, mutta se oli silloin. Minun ei tarvitse harjoittaa minkäänlaista itsekuria kävelläkseni kapakan ohi, mutta ihminen, jolle kaljoittelu on intohimo, voi ajatella, että minulla on rautainen itsekuri kun pystyn vastustamaan kiusausta. Kaljan ryystäminen ei kuitenkaan ole minulle suuri houkutus joten sen välttäminenkään ei vaadi itsekuria. Liikunta sen sijaan on asia, jossa minua voi syyllistää itsekurin vähäisyydestä. Jos on kylmää ja pimeää ja liukasta, en tahdo mennä ulos kuntoilemaan. En yleensäkään saa nautintoa kuntoilusta. Kaikki hauskat ja kannustavat ryhmäkuntoilut ovat aina olleet täyttä helvettiä. Minun psyykenrakenteeni on sellainen, etten osaa sulautua ryhmään enkä hyötyä sen tuesta. Olen epäluuloinen ja alemmuudentuntoinen ja välillä pidän muita ryhmäläisiä idiootteina. Inhottava tyyppi. Mutta voin kyllä sinänsä nauttia liikkumisesta. Maan kääntämisestä, polttopuiden tekemisestä, soutamisesta ja huopaamisesta muutenkin kuin kuvaannollisessa merkityksessä. Liikkuvaisemmat tuttavani sanovat, että minulta puuttuu itsekuri. He ovat ylpeitä ja onnellisia koska tässä kohden heillä on olevinaan itsekuria ja niinpä he sitten ovatkin hoikkia ja hyväkuntoisia. Minunkin täytyisi ottaa itseäni niskasta kiinni niin sitten minustakin tulisi hoikka ja hyväkuntoinen. Mutta he eivät tule ajatelleeksi, että he saattavat saada lenkkeilystä irti enemmän kuin minä. Ihmiset eivät ole identtisiä siinä kuinka paljon he nauttivat asioista. Ne jotka saavat lenkkeilystä suurta iloa eivät ehkä tarvitse niin suurta itsekuriakaan lähteäkseen liikkeelle. Sama ruuan suhteen. Kaikki eivät koe yhtä suurta hurmaa ruokapatojen äärellä. Siksi ruuasta pidättäytyminenkin vaatii yhdeltä enemmän itsekuria kuin toiselta. Minun on erittäin helppo istua koko hemmetin päivä koneen ääressä ja takoa uutta kässäriä. Mutta vaikea olla syömättä ja vaikea ajaa itseäni tuonne kylmyyteen urheilemaan. Jaa, että mikä oli pointti? No ehkä se, että joissakin asioissa minulla on valtavasti itsekuria ja joissakin asioissa ei lainkaan. Tai sitten itsekuri on ihan typerä sana. 19.01.2006 - 21:41
En itse asiassa ole laskenut kuinka monta päivää siihen meni. Mutta käsikirjoituksen valmistuminen syöksi minut tarkoituksettomuuden ja ahdistuneisuuden alhoon. Tunsin yrittäneeni jotain uudenlaista, enkä ollut varma käsikirjoituksen toimivuudesta. Pelkäsin kuulevani pahoittelevan vastauksen, tykkäsin monista kohdista tässä, mutta ei se nyt vieläkään oikein toimi... Olen torjunut ahdistustani pörräämällä Kiiltomadossa, mitä ei koskaan pitäisi tehdä, koska sehän vain lisää ahdistusta. Ihmisten negatiivisuus hyppii silmilleni, vai olenko jotenkin yliherkkä? Ainakaan en kestä yhtään sellaisia kommentteja, että suurin osa ihmisistä ei ajattele ja muuta vastaavaa. Minusta ihmiset ajattelevat aika paljonkin, nekin jotka lukevat seiskaa tai viihdekirjallisuutta. Jokainen ihminen joka huolehtii töistään ja perheestään joutuu väkisinkin ajattelemaan aika paljon. Miksi muuten on hyväksytympää vetää känni kuin lukea viihdekirjallisuutta? Tällainenkin näkemys tuossa keskustelussa tuli esiin. Äh, no ehkä palaan aiheeseen myöhemmin, mikäli en pysty jättämään sitä omaan arvoonsa. Onneksi tuli pyyntö kirjoittaa juttu "Tiina tänään". Polvan Tiinahan täyttää tänä vuonna 50 ja tehtävänä oli kirjoittaa tarina siitä mitä Tiinalle kuuluu. Minä nautin oman tarinani väsäämisestä, vaikka ensin tuntui etten keksi mitään. No joo, mutta siis siitä käsikirjoituksesta. Sain kustannustoimittajaltani viestin, että hän oli pitänyt käsikirjoituksestani kovasti. Vielä ei ole nuija kopahtanut pöytään, joten turha tässä vielä on sen enempää riekkua. Mutta olennaista on kai, että halusin kirjoittaa jotain erilaista ja tein sen. Nyt kun en ole vielä irtaantunut kässäristäni, olen vähän rakastunut henkilöihini ja ajattelen heitä. Silti uudet ja myös vanhat, jonossa olevat työt koputtelevat jo kärsimättömästi sydämeni ovia. Avaa tämä ovi. Kirjoita meistä. Ja toisaalla kuuluu pyyntö: ei kun minusta! Kirjoita minusta. Olen nyt koko viikon kuunnellut tätä pääni sisäistä pulinaa ja yrittänyt ratkaista, mihin tarinaan seuraavaksi tarttuisin. Tänään kun palasin bussilla Porista Turkuun, minä sitten tajusin sen. Tajusin minkä jutun minä seuraavaksi kirjoittaisin. Olen innoissani. Tuskin maltan odottaa huomiseen! 16.01.2006 - 10:25
Lähetin käsikirjoituksen kustannustoimittajalleni ja sen jälkeen olo on
aina vähän kummallinen. Sitä haluaisi jollakin kosmisella imurilla
imuroida koko pumaskan takaisin ja tarkistaa vielä kerran että onko
siellä nyt kaikki niin kuin pitää. Ja kuitenkin tietää, ettei juuri nyt
jaksa/osaa tehdä käsikirjoituksen hyväksi mitään enempää. Mutta
kaduttaa kuitenkin se lähettäminen. Olisi pitänyt vielä hautoa,
työstää, viilata ja säätää, vaikka tiedän etten nyt kykene. Mutta kun
aina pitäisi kyetä. Minkäänlaisia rajoja ei saisi suorituskyvyllä olla.
Ja kuitenkin ne rajat ovat.
Yleensäkin harmittaa, että on pakko aina yrittää jotain mitä ei osaa. Saan jonkin verran sellaista sähköpostia jossa kysellään jatkuuko Emma-sarja. Se tuntuu mukavalta. Ja kuitenkin on aina pakko sanoa: ei jatku. Olisi niin helppo kirjoittaa aina uusi Emma-kirja. Ja sitten taas ei. Tulee kuristustauti pelkästä ajatuksestakin. En kaipaa Emmaa lainkaan, ja kuitenkin on ikävä aina vastata että toivottavasti löydät muuta mukavaa luettavaa koska lisää Emmoja ei ole tulossa. Tämä on varmasti kliseistä, mutta minulla on halu luoda nahkaani. Ei se mikään itsetarkoitus ole, vaan melkein fyysinen tunne, kaipaus johonkin uuteen. Halu löytää sisältään uusia puolia ja ilmentää niitä muille. En yleensäkään ole ollut tyytyväinen siihen millaisena heijastun tämän maailman peileissä. Katson itseäni ja ajattelen: ei, en tuo ole minä. Olen aivan toisenlainen. Ei kannata peiliä syyttää jos naama on vino, sanotaan ja silti minä mietin. Ehkä peilitkin voivat olla vinoja? Itsensä hyväksyminen on tietysti tärkeä asia. Että voisi olla tyytyväinen siihen kuvaan joka maailman peileissä näkyy. Mutta minä en taida oikein olla tyytyväinen. Tekisi mieli lyödä säpäleiksi kaikki tämän maailman peilit ja uhota että ne vääristelevät totuutta. Omien kirjojen ympärillä käytäviä pieniä nettikeskusteluntynkiä on tuskallista seurata. Kun yksi nuori lukija toteaa pitäneensä Maanantaisyndroomasta, toinen saattaa sanoa siihen, että Maanantaisyndrooma oli Siskodisko-sarjan typerin. Toisaalta voi pitää kai positiivisena, että kirja oli kuitenkin ollut sen verran kiinnostava, että se oli luettu loppuun ja todettu juonenkäänteet typeriksi. Jollakin tasolla se on silloinkin koskettanut, vaikka ei niin kuin olisin tietysti toivonut. No kaikkia ei voi miellyttää, paitsi että jotkut tuntuvat voivan miellyttää ainakin melkein kaikkia. Tai saavuttavat sellaisen aseman, että ne joita ei miellytä, pitävät kuitenkin suunsa kiinni etteivät esimerkiksi vaikuta typeriltä jos eivät ymmärrä jonkin tietyn teoksen upeutta. Minulla on jonossa pitkä rivi käsikirjoituksia joita voisi ryhtyä työstämään, mutta ajattelin tässä viettää nyt pientä välikautta. Rentoutua esimerkiksi tekemällä muutaman apurahahakemuksen. Olen yleensä pusertanut hakemukset vasta illalla, varsinaisen kirjoitustyön jälkeen, mutta ajattelin kokeilla uutta strategiaa. Minulla on muutenkin nyt uuden vuoden kunniaksi uusi strategia. Aion ottaa rennommin. Aion kuunnella itseäni enemmän. Seurata vaistojani. Opetella tunnistamaan tunteitani ja muuta sellaista jännittävää ja osittain tuskallistakin. 03.01.2006 - 13:48
Olen opetellut olemaan ajattelematta kirjojeni kohtaloa sen jälkeen kun olen saanut ne valmiiksi. Aina joskus kuulen niistä jotain ja se on vähän niin kuin joku vanha jo kadonneeksi luulemani ystävä lähettäisi kaukomailta terveiset ja kertoisi ajattelevansa minua. Sellaisesta ilahtuu, päivä kirkastuu hetkeksi, mutta elämäänsä ei sellaisten hetkien varaan voi rakentaa. Mutta sitten tapaa ihmisiä jotka ihmettelevät miksi saan niitä terveisiä niin harvoin. Minullehan pitäisi sataa kaukomailta kortteja päivittäin, kymmeniä ellei satoja, jopa tuhansia rakkaita terveisiä ympäri maailmaa. Ja minä havahdun ja tajuan, tosiaan, minähän olen epäsuosittu. Juuri kukaan ei rakasta minua. Sun äitis kyseli äskettäin blogissaan ihmisten häpeänaiheita. Kun eilisessä keskustelussa Tui ja Sylvi alkoivat puhua siitä kuinka uusinta kirjaani ei ole markkinoitu riittävän ponnekkaasti, tunsin häpeän tulvivan jostain pimennoista ja hukuttavan minut hetkeksi. Kerron tässä nyt kohtalon, jota en omalle kohdalleni ikinä haluaisi. Aina joskus naistenlehdissä näkee näitä juttuja. Kirjailija NN:llä on takana pitkä ja monipuolinen ura, mutta hänen nimensä on suurelle osalle suurta yleisöä tuntematon. Tekstistä kuultaa läpi, ettei juttua ole tehty sen vuoksi että toimittaja olisi yhtäkkiä innostunut kyseisen kirjailijan kirjoista, vaan jostain muusta, minulle tuntemattomasta syystä. Esilläolo yhdistetään automaattisesti onnistumiseen ja vastaavasti marginaalissa olo yhdistetään epäonnistumiseen. Mutta jos median ja kustantamojen ristisiitoksia tuntee, tietää varmaan ettei esilläolo aina liity onnistumiseen niin kuin ei myöskään marginaalissa oleminen liity epäonnistumiseen. Joten miksi minua siis hävettää ettei kirjoistani puhuta kaikkialla? (Tai siis no joo, ei missään, paitsi Yhteishyvässä, kuulemma.) Mutta hällä väliä. Tänään on aurinko paistanut ja puut ovat huurteessa. Olen ollut virkeä ja toiveikas ja uusia ideoita on pulpahdellut mieleeni, sitä paitsi Saaran pulinaboxin Petra on tulossa kylään ja juoruilemme viinilasin ääressä Blogimaailman tapahtumista ja näitähän riittää. 01.01.2006 - 17:23
Olen meuhkannut Keltikangas-Järvisen kirjasta Temperamentti -ihmisen
yksilöllisyys jo paljon ennen kuin olen edes lukenut sitä. Minä joka
olen aina vastustanut perinnöllisyyden merkitystä ja nähnyt ihmisen
kulttuurinsa ja kasvatuksensa tuotoksena olen nyt hurahtanut
ajatukseen, että meissä onkin biologisperäisiä, suhteellisen
pysyviä taipumuksia. Temperamentti ei tietenkään selitä kaikkea, se on
vain synnynnäinen lähtökohta persoonallisuudelle.
Mietin, voisiko hankalan temperamenttityypin avulla löytyä selitys sille miksi olin huono koulussa. Luulisi tietenkin ettei asiasta tarvitsisi välittää, tuskin joudun enää koulun penkille kärsimään, vaikka aika usein näenkin sellaisia unia. Mutta olen ison osan elämästäni opiskellut (kuten moni muukin) ja saanut tuntea itseni tyhmäksi, osaamattomaksi tai muuten ärsyttäväksi tyypiksi. Vaikken päivittäin pure rystysiäni sen vuoksi, epäonnistuminen opinnoissa on muokannut persoonaani. Joitakin selittäviä tekijöitä olen löytänyt. Koululaiselta edellytetään keskittymiskykyä ja matalaa häirittävyyttä. Toisin sanoen hyvä koululainen on sellainen joka junnaa annettua tehtävää piittaamatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Minulla keskittymiskyky on aina ollut huono, koska mikä tahansa rasahdus ympäristössä suuntaa ajatukseni heti sinne. En yleensäkään kestä meteliä enkä kovia ääniä. Olen syyttänyt keskittymiskyvyn heikkoudesta itseäni. Minä olen huono, lyhytjänteinen ihminen, jolla ei ole vaadittavaa sitkeyttä. Välillä olen syyttänyt myös vanhempiani koska he ovat kasvattaneet minua huonosti ja tehneet minusta hullun. Mutta entä jos kysymyksessä on temperamentin piirre? Entä jos minä vain olen tällainen? Huono keskittymään, helposti häiriintyvä henkilö. Temperamenttiteoriassa on se lohdullinen puoli, että temperamenttipiirteet eivät itsessään ole hyviä tai huonoja. Siis tämä keskittymiskyvyttömyyskään ei ole välttämättä huono juttu, vaikka se äkkipäätä voisi sellaiselta vaikuttaa. Temperamenttityypin merkitys syntyy vasta vuorovaikutuksessa jossa se ilmenee. Omaa nykyistä työtäni keskittymiskyvyttömyys ei kauheasti haittaa. Olen tottunut työskentelemään vartin, korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. Pahimmillaan vain viisi minuuttia kerrallaan. Mutta kun minulla on ollut aina taustalla ihannekuva järkähtämättömästä puurtajasta joka yksituumaisesti kirjoittaa aamusta iltaa muista piittaamatta, niin se on ollut omiaan lisäämään itsetunto-ongelmiani. Olen lukenut kirjaa vasta vähän runsaat sata sivua, mutta päätin nyt lopettaa itseni syyllistämisen siitä etten pysty lukemaan kirjaa kannesta kanteen nousematta välillä sohvalta ja etsimättä jääkaapista purtavaa. En yleensäkään enää moiti itseäni huonosta keskittymiskyvystä. Päätän että se on synnynnäinen temperamenttipiirre, minun tapani toimia. Vaikka kysymys sitten olisikin velttoudestani tai hulluudestani, niinä väliäkö hällä. En kuitenkaan näköjään mahda tälle taipumukselleni mitään. 31.12.2005 - 09:49
 Suokaa anteeksi näin vuoden päättyessä lyhyt katsaus menneeseen. Aloitin bloggaamisen helmikuun lopussa. Ajattelin, että kirjoitan täällä omaan työhöni liittyvistä jutuista ja että kirjoitan blogia lähinnä itselleni. Olen noin kymmenen vanhasta asti pyrkinyt kirjoittamaan päiväkirjaa, mutta pelkästään itselle kirjoittaminen ei ole koskaan ollut motivoivaa ja päiväkirja on aina sammahtanut pitkiksi ajoiksi. Viimeisen kymmenen vuoden aikana päiväkirjan pitämisen voi kohdallani sanoa lopahtaneen kokonaan. En tiedä mistä johtuu, että tarvitsen kirjoittaessani yleisön. Minä en kerta kaikkiaan ole koskaan ollut pöytälaatikkokirjailija. Se on myös haitta. Voin helposti harhautua ajattelemaan liikaakin lukijoita, pyrkiä miellyttämään heitä ja senhän tietää kuinka siinä sitten käy. Oikeastaan bloggaamisen yksi merkittävä anti itselleni on ollut juuri itsetuntemuksen lisääminen. Olen tajunnut kuinka paljon tarvitsen lukijoiden vastakaikua ja kuinka paljon se minuun vaikuttaa. Nyt kun tajuan persouteni tällä kohden voin ehkä hallita sitä enkä ole sen vietävissä. En usko sen olevan pelkkää toiveajattelua, koska huomaan näiden kymmenen kuukauden aikana lujittuneeni kirjoittajana. Varsin vaatimattomat ja tahattoman (no juu, ehkä tahallisiakin on joukossa) provosoivat päreeni ovat tuoneet blogiin ihania kommenttaattoreita jotka mielipiteineen ja ajatuksineen ovat johdattaneet minua pohtimaan oman työni perusteita paljon syvällisemmin kuin mihin olisin ikinä pystynyt yksin. Kiitos siis teille kaikille ihanille ihmisille jotka olette jaksaneet lukea ja kommentoida, te olette parasta mitä tämä blogi tarjoaa. **** Minäkin kokeilin tehdä runoa hakulauseista SusuPetalin innoittamana. Eli tässä joulukuun saaliista pieni näyte, en ole muokannut lauseita, mutta olen lisännyt yhden "tain" ja kaksi "ja". Olkaa hyvät: Mitä tehdä jos kissa on kadoksissa tai nainen joka kirjoitti rakkausromaanin jumalan teatteri kotkat nokkivat maksaa kuinka tulla onnelliseksi kinkun hinta pitsipöksyt ja isoja tissejä alastomia vanhoja naisia kaunis poika ja piparkakut sillä unelmista me elämme vaikka rakkaus on epävarma maa rakkaus karkottaa pelon. Häiriöklinikka toivottaa parasta mahdollista uutta vuotta kaikille lukijoille! 19.12.2005 - 11:56
Joskus minulla on sellainen tunne, että elämä on kapuamista sellaisia
rullaportaita pitkin jotka ovat menossa kovaa vauhtia alas. Pitää
pistellä aika reippaaseen tahtiin jalkaa toisen eteen mikäli haluaa
pysyä edes samassa pisteessä missä nyt on. Jos hetkeksi herpaantuu,
rullaportaat ehtivät viedä monta kerrosta alaspäin. Ja siellä alhaalla
on odottamassa unohtuminen, syrjäytyminen, kaikkien elämässään
epäonnistuneiden surkea sylttytehdas.
Mutta kun toisaalta pitäisi osata myös rentoutua ja levätä koska tämä homma on sellainen ettei siitä tule hevonkukkua kummempaa jos yrittää vääntää väkisin. Kirjoja pitäisi kirjoittaa iloiten, omista näyistään hurmioituen. Helpommin sanottu kuin tehty. Nytkin tuntuu, etten ole tänä vuonna saanut aikaan mitään sellaista kun piti. Oikeastaan en ole saanut aikaan juuri mitään. En käsitä mihin tämä aika on mennyt. Mitä olen oikein tehnyt? No olen kirjoittanut aika paljon sellaisia juttuja joista saan rahat heti käteen eikä sekään ole ollut koskaan ollut niin vaikeaa kuin tänä vuonna. Siis herran tähden, vielä yksikin heteroseksuaalinen rakkaustarina, niin teen harakirin. Mutta toisaalta olen kohtuuton, koska ainakaan minun ei tarvitse harjoittaa puhelinmyyntiä tai olla konsulenttina elättääkseni itseni. (Nuo olisivat kai painajaismaisimpia ammatteja jotka voisin itselleni kuvitella) Mietin millä tavalla voisin antaa itselleni luvan vain olla. Se on niin vaikeaa kun ympärilläni kaikki huokailevat töittensä vuoksi eikä heillä ole minkäänlaista mahdollisuutta jäädä kotiin lepäilemään ja lueskelemaan kivoja kirjoja. Se ei todellakaan onnistu elleivät he katkaise koipeaan tai ellei verenpaine nouse pilviin tai tapahdu jotain muuta ikävää. Minulla olisi mahdollisuus käpertyä sohvannurkkaan horrostamaan koska juuri sitä minä haluaisin nyt tälläkin hetkellä tehdä. Terveysintoilijat luultavasti toivottaisivat minut tervemenneeksi lenkille, raikkaaseen talvi-ilmaan. Minun pitäisi karaista itseäni, kohottaa kuntoani, vapautua velttoudesta, niin jaksaisin enemmän ja paremmin. Mutta jotenkin minä en nyt haluaisikaan jaksaa enemmän ja paremmin. Haluaisin vain olla jonkin aikaa aivan täysi turhake ja tyhjän pantti. "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon." 06.12.2005 - 19:25
Blogeissa kiertää sukupuolitesti. Minä nappasin tämän Sanoista.
Olen ennenkin tehnyt saman testin, mutta en muista tulosta. On vain
jäänyt mieleen, että silloinkin vastasin pitäväni halonhakkuusta. Koen
että tulos on aika osuva. Luulen, että se mikä joitakin blogini
lukijoita minussa ärsyttää, on mm. se että tiedostan niin voimakkaasti
sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja suhtaudun siihen kriittisesti.
Niin ja tietenkin myös se että puhun siitä täällä blogissani, mikä
tietysti johtuu siitä tiedostamisestani. Huomaan, että arastelen
nykyään kirjoittaa sellaisia tulenarkoja sanoja kuin "mies" ja "nainen"
koska se ärsyttää niitä jotka mieluummin puhuvat aina "ihmisistä". Sinusta on luontevaa toteuttaa itseäsi sekä miehisten että naisellisten puoliesi kautta.
Se tuntuu todenmukaiselta. Mutta olen myös kokenut, ettei ympäristö
aina löytänyt luontevaa suhtautumistapaa tyttöön joka toteutti itseään
sekä miehisten että naisellisten puoliensa kautta. Vaikka uskon, että
poikamaisia puoliaan toteuttava tyttö on kyllä päässyt maailmassa
helpommalla kuin tyttömäisiä puoliaan avoimesti toteuttava poika. Mutta
kyllä minäkin olen monta kertaa saanut turpiini siitä hyvästä etten ole
pysynyt siinä roolissa jonka syntymässäni sain.
03.12.2005 - 09:20
Ehkä ihmisen pitäisi aina joskus yllättää itsensä. Minä yllätin itseni
osallistumalla eilen entisen opinahjoni Porin tyttölyseon
125-vuotisjuhliin. Tosin pitkän kaavan mukaan en juhlinut vaan jätin
iltariehan väliin ja osallistuin pelkästään Promenadikeskuksessa
järjestettävään tilaisuuteen. Mutta oikeastaan yllätykset alkoivat jo
aikaisemmin. Istuessani bussissa käytävää pitkin lähestyi naisihminen jonka minä ilmiselvästi muistin jostain ammoisilta ajoilta. Hän vilkaisi minua ja jäi sitten tuijottamaan. "Me varmaan jotenkin tunnetaan toisemme." Siinä tajusi jälleen ison määrän vuosia valuneen jonnekin kun tapaa ihmisen joka on joskus ollut ihan tuttu, mutta jota ei ole nähnyt ehkä noin kolmeenkymmeneen vuoteen. Meille oli selvää, että olimme käyneet samaa koulua, Tipulaa, mutta olimmeko olleet samalla luokalla joskus? Luokat olivat siihen aikaan valtavia, taisi olla 44 oppilasta eräänäkin vuonna. Luokkakuvan naamoista suurin osa ei sano minulle mitään, eikä kaikkia kuvia ole tallellakaan. Mutta jotenkin se ei täsmännyt. Hänellä oli kuitenkin minuun liittyvä muisto. Olin kuulemma voittanut koulussa kirjoituskilpailun tarinalla joka kuvasi sukellusretkeäni Kokemäenjoessa. Tarinassa oli naturalistisesti kuvattu mitä Kokemäenjoen pohjasta löytyi 70-luvun alussa jolloin joen kunto oli epäilemättä kaameimmillaan. En muistanut mitään kilpailuvoittoa, mutta tarina vessapaperien joukossa uimisesta alkoi vaikuttaa epämääräisesti tutulta. Ehkä minulla oli jo silloin viehtymystä "groteskeihin yksityiskohtiin" kuten tapaani kirjoittaa luonnehditaan Suoma | |||||||||||||||||||||||||||
